Matkakuumetta

En tiedä oliko se Ilkka Malmbergin kirjoittama HS Kuukausiliitteen juttu rahtilaivamatkasta yli Atlantin vaiko vain Hesarin lauantain matkailusivujen juttu Portugalista, mutta minuun on nyt iskenyt matkakuume. Vielä reilu vuosi sitten se oli jokapäiväinen vaiva, mutta mahan kasvaessa ja varsinkin Mellan syntymän jälkeen matkustusinto on ajoittain suorastaan kuollut.

Mellan suunnitteluvaiheessa puhuimme kyllä kovasti Erikin kanssa, että emme anna perheenlisäyksen katkaista sujuvaa matkailuharrastustamme. Lapsen kanssa ei ehkä lähdetä ihan entisenlaisiin paikkoihin entisenlaisella varustuksella, mutta kyllähän lapsenkin kanssa nyt voi matkustaa! Eikä matkakohteen tarvitse olla mikään turistihotelli, vaan meidän keskiluokkaistunutta versiotamme reppumatkailusta voi harrastaa myös alaikäisten kanssa.

Niin, kai se teoriassa on näin, mutta ajatus jatkuvasti nälkäänsä tai märkää vaippaansa itkevästä vauvasta tien päällä on tuntunut lähinnä kammottavalta tässä viime kuukausien aikana. Vaan eipä enää! Nyt olen päättänyt, että matkalle pitäisi päästä. Jos tässä jämähtää vain kotioloihin pariksi vuodeksi, ei enää uskalla lainkaan lähteä liikkeelle lapsen kanssa. Pitäisi nyt vain avata se pää ja lähteä luottavaisin mielin liikkeelle. Pienen harjoittelun jälkeen se paras selviytymisasenne yleensä löytyy, kun muistaa odottaa lomamatkalta kaikenlaisia yllätyksiä. Eikös juuri niiden yllätysten takia matkalle lähdetäkin?

Tämä matkakuume ja suuri ilmestykseni ei kuitenkaan toistaiseksi vielä johda toimenpiteisiin kahdesta syystä: a) työt, b) raha. Mutta mielennurkassa se siemen itää. Jos nyt pääsisimme sinne Färsaarille, minne meinasimme mennä ennen kuin päädyimmekin Kuubaan. Vai pitäisikö aloittaa huokeammasta, tutummasta ja helpommasta autoajelusta Saksaan Ruotsin kautta ja takaisin Baltian läpi? Vai jaksaisiko sitä körötellä ihan Portugaliin tai Italiaan asti? Entä jos viimeinkin viipyisi Sloveniassa paria tuntia pidemmänkin ajan? Nyt kun siellä voi maksaa euroillakin, heh.