Ilkka kirjoitti jo jokin aika sitten kolmenkympin kriisistä ja biologisen kellon tikityksestä. Että aikuistuminen ei ole oikein muodikasta eikä aina niin houkuttelevaakaan, mutta jossain vaiheessa se lapsenteko ja vakiintuminen on nostettava esiin jos yleensä sellaista suunnittelee. Ja olenpa minäkin päässyt todistamaan kaveripiirissä avioliitto- ja vauvavastaisen mielipiteen vaivihkaista pehmenemistä :).
Minusta olisi kauhean kiva osallistua tuohon keskusteluun, olenhan minä juuri siinä samaisessa iässä. Mutta mitä annettavaa minulla oikeasti olisi tähän puheenaiheeseen? Opintoni ovat päättyneet, minulla on kiva vakituinen työ ja toimiva vakituinen parisuhde, oikein avioliitto. Lapsikin pykättiin normi-iässä, 27-vuotiaana. Löytyy auto ja kesämökki, omistusasuntoa ei sentään ihan vielä. (Helsingin hinnoilla ei ehkä koskaan...)
Tyypillinen akateeminen nuori aikuinen kliseen mukaan herää 40-vuotiaana siihen, ettei enää olekaan nuorisoa muttei ole sitä perhettäkään vielä perustanut. Minä sitten kai herään näin 27-vuotiaana siihen, että miten onkin tullut tehtyä kaikki juuri niin kuin opaskirjassa käsketään. Naimisiin mennessänikin otin miehen sukunimen, enkä pitänyt omaani. Taidanpa olla yhteiskunnallisten vaatimusten orjallinen toteuttaja!
Paitsi etten ole, ihan totta. Kihloihin menimme hetken huumassa mutta huolellisen keskustelun tuloksena, ja onneksemme se huuma olikin pidempikestoinen. Naimisiin menimme pitkän harkinnan (ja rahankeruun) jälkeen, lapsikin oli syvästi pohdittu ja haluttu. Eikä harkinta tarkoittanut yhteiskunnallisten olojen kartoitusta vaan oman tunne-elämämme ja toiveidemme luotausta.
Hassua, miten vaikealta tuntuu perustella edes itselleen sitä, että voi haluta jotain niin hyväksyttyä kuin normielämä. Joka päivä lehdestä saa lukea pätkätöiden yleistymisestä, syntyvyyden laskusta, sitoutumispeloista ja kevytsuhteista. Ehkä uusi normi löytyykin jo noista? Voinko hyvällä omallatunnolla nauttia omista konservatiivisista valinnoistani? Kun en minä ihan oikeasti halua lähteä kiertämään Aasiaa reppu selässä, kerätä rahaa maalaamalla muotokuvia jonkin eurooppalaisen vanhankaupungin mukulakivikadulla, haalia irtosuhteita, vetää kännejä keskellä viikkoa (ainakaan kovin usein) tai kokoontua samanmielisten naisten kanssa haukkumaan nykyajan miestä nössöydestä / väkivaltaisuudesta / metroudesta / konservatiivisuudesta / mieheydestä. Oikeasti minusta on ihan kiva syödä perunamuusia ja perjantai-iltana Mellan nukkumaanmenon jälkeen katsoa vähän tositelevisiota tai Galacticaa.
Minusta olisi kauhean kiva osallistua tuohon keskusteluun, olenhan minä juuri siinä samaisessa iässä. Mutta mitä annettavaa minulla oikeasti olisi tähän puheenaiheeseen? Opintoni ovat päättyneet, minulla on kiva vakituinen työ ja toimiva vakituinen parisuhde, oikein avioliitto. Lapsikin pykättiin normi-iässä, 27-vuotiaana. Löytyy auto ja kesämökki, omistusasuntoa ei sentään ihan vielä. (Helsingin hinnoilla ei ehkä koskaan...)
Tyypillinen akateeminen nuori aikuinen kliseen mukaan herää 40-vuotiaana siihen, ettei enää olekaan nuorisoa muttei ole sitä perhettäkään vielä perustanut. Minä sitten kai herään näin 27-vuotiaana siihen, että miten onkin tullut tehtyä kaikki juuri niin kuin opaskirjassa käsketään. Naimisiin mennessänikin otin miehen sukunimen, enkä pitänyt omaani. Taidanpa olla yhteiskunnallisten vaatimusten orjallinen toteuttaja!
Paitsi etten ole, ihan totta. Kihloihin menimme hetken huumassa mutta huolellisen keskustelun tuloksena, ja onneksemme se huuma olikin pidempikestoinen. Naimisiin menimme pitkän harkinnan (ja rahankeruun) jälkeen, lapsikin oli syvästi pohdittu ja haluttu. Eikä harkinta tarkoittanut yhteiskunnallisten olojen kartoitusta vaan oman tunne-elämämme ja toiveidemme luotausta.
Hassua, miten vaikealta tuntuu perustella edes itselleen sitä, että voi haluta jotain niin hyväksyttyä kuin normielämä. Joka päivä lehdestä saa lukea pätkätöiden yleistymisestä, syntyvyyden laskusta, sitoutumispeloista ja kevytsuhteista. Ehkä uusi normi löytyykin jo noista? Voinko hyvällä omallatunnolla nauttia omista konservatiivisista valinnoistani? Kun en minä ihan oikeasti halua lähteä kiertämään Aasiaa reppu selässä, kerätä rahaa maalaamalla muotokuvia jonkin eurooppalaisen vanhankaupungin mukulakivikadulla, haalia irtosuhteita, vetää kännejä keskellä viikkoa (ainakaan kovin usein) tai kokoontua samanmielisten naisten kanssa haukkumaan nykyajan miestä nössöydestä / väkivaltaisuudesta / metroudesta / konservatiivisuudesta / mieheydestä. Oikeasti minusta on ihan kiva syödä perunamuusia ja perjantai-iltana Mellan nukkumaanmenon jälkeen katsoa vähän tositelevisiota tai Galacticaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti