Tahtotila

Juuri nyt haluan seuraavia asioita:

• Lisää unta. En ole malttanut nukkua tarpeeksi, kun koko ajan on niin valoisaa.
• Lisää maalaamista. Olisi jo seuraava taulu luonnosteltuna, muttei ikinä aikaa ja energiaa maalata sitä loppuun.
• Lisää tunteja vuorokauteen. Ks. edelliset kohdat.
• Ruskeaa luomiväriä. Miksi kaikkia hyviä meikkejä lakataan valmistamasta aina heti, kun olen löytänyt ne?
• Syysvaatteita. Vaikka kesäloman toinen osa on kohta vasta alkamassa, en voi olla ajattelematta syksyä. Ja kuten jo kouluaikoina, syksyllä pitää aina olla uusia vaatteita, uusi penaali tai uusi reppu.
• Ruudinkäryä. Edellisestä ampumakerrasta on kulunut jo puoli elämää, mikä johtuu typeristä kesäaukioloajoista, tai siis kiinnioloajoista.
• Mustikoita. Pelkään, että paras mustikkakausi on jo ohi, ennen kuin pääsen mökille.
• Tekosyitä leipoa. Eikö joku voisi viettää vaikka synttäreitä?
• Leivontatarvikkeita, etenkin kovamuovisen konvehtimuotin sen ainoan silikonisen kaveriksi. Kukapa ei sellaista kaipaisi?
• Hyvän perunalaatikkoreseptin. Tosin työkaveri lupasikin jo luovuttaa kuulemma hyväksi koetun sukureseptinsä.

Kokko & Herrmann Private Consulting: Pörssitiedote

KHPC on onnistunut torjumaan maailmanlaajuisen taantuman vaikutuksia liiketoimintaansa, mutta yhtiömme kapasiteetin käyttöaste on jäänyt vuoden 2008 viimeisellä kvartaalilla asetetuista tavoitteista. Tästä syystä KHPC käynnistää säästöohjelman, jonka tavoitteena on leikata 10 % juoksevista kuluista loppuvuoden 2009 ajalta.

KHPC:n Helsingissä toimiva myyntiyksikkö on jäänyt muuta organisaatiota kauemmas tavoitteistaan, joten yksikössä joudutaan suorittamaan uudelleenjärjestelyjä. KHPC käynnistääkin koko yksikköä koskevat yt-neuvottelut.

KHPC:n Chief Personal Consultant Angina Herrmann toivoo, että varsinaisilta irtisanomisilta voitaisiin välttyä. Herrmann pyrkiikin priorisoimaan neuvotteluissa lomautuksia ja henkilöstön uudelleensijoittamista.

Senior Brand Manager Aliisa Kokko muistuttaa KHPC:n säilyvän edelleen merkittävänä työllistäjänä, ja uskoo tervehdyttämistoimien vahvistavan yhtiön asemaa ongelmakonsultointimarkkinoilla sekä sitä myötä lisäävän myös henkilöstön uramahdollisuuksia.

Kolmikymppisen harrastuksia

Kolmenkympin kriisini on edennyt nyt siihen vaiheeseen, että aloitin eilen kolmipäiväisen melontakurssin. Olennainen osa kriisiänihän on kaikenlaisten uusien harrastusten aloittaminen, tai ainakin kokeileminen. En ole yleensä ollut sitä tavanomaista naistyyppiä, joka joka syksy ryntää jollekin uudelle jooga- tai posliinimaalauskurssille. Nyt huomaan kuitenkin tekeväni kaikkea sellaista mukavaa, mikä ei aiemmin tullut mieleenikään.

Myönnettäköön, että tämä melontakurssi on kyllä ollut mielessä jo parin vuoden ajan. En vain ole koskaan ennen saanut oikeasti tehtyä asialle mitään. Kolmenkympin kriisi on hyvä tekosyy, sen varjolla voi vaivihkaa livahtaa ulos ja jättää tiskit ja lapset miehelle.

Merimelojien kurssi vaikuttaa yhden päivän jälkeen ihan sympaattiselta: touhuhan pyörii täysin vapaaehtoispohjalta, ja on aina mukava nähdä ihmisiä tekemässä jotain aidosta kiinnostuksesta eikä vain tienatakseen leipänsä. Toisaalta olen päässyt tottumaan niin perinpohjaiseen ja ammattitaitoiseen ohjaukseen HSC:n katakombeissa, että moni muu vaikuttaa sen rinnalla helposti amatöörimäiseltä näpertelyltä.

Voinkin sanoa, että kajakkiin kiipeäminen on ihan hemmetin paljon vaikeampaa kuin pistoolin lipastaminen ja aseen käsittely ylipäänsä, sehän vaatiikin sorminäppäryyden sijaan aika kokonaisvaltaista kehonhallintaa. Toisaalta hyvän melonta-asennon pitäminen on ehkä sittenkin helpompaa kuin oikean ampuma-asennon löytäminen. Enkä kaatunut eilen kajakissa kertaakaan, kun taas ampuessa niitä luoteja kyllä viuhoo taulusta tai ainakin pisterenkaista ohi joka sessiolla.

Väittäisin kyllä olevani parempi ampumaan kuin melomaan, enkä olisi vuosi sitten voinut kuvitella ikinä sanovani jotain tällaista. Mitäköhän minä vuoden päästä osaankaan?

Ruutu numero kaksi

Tauko venähti pitkäksi, enkä itsekään oikein enää uskonut jatkavani taannoin aloitettua triptyykki-/sarjakuvaviritelmää. Niin vain sain kuitenkin tänään päähäni taas kokeilla, josko pensseli pysyisi kädessä. Illalliseen mennessä läträäminen alkoi jo pahasti kyllästyttää, mutta keskeneräisen taulun tuijottaminen suututti vielä enemmän, joten jatkoin katkeraan loppuun asti.

Lopputulos ei vastaa odotuksiani, mutta onpahan edes valmis. Vaikuttaa siltä, että olen alkanut taantua maalaajana - ainakin olen nykyään kerta kerralta aina vain vähemmän tyytyväinen tuotoksiini. Kaikki, mitä olen tehnyt edellisen triptyykin jälkeen, tuntuu toinen toistaan huonommalta. Mikäköhän siihen auttaisi?

Kolmas kuva on jo olemassa mielessä ja luonnoskirjassa, ehkä se päätyy joskus kankaallekin.

Herneinä patjani alla

Viime aikoina lehdissä on ollut ärsyttäviä uutisia ja minun kärsivällisyyteni vähäistä, joten mitään en ole saanut oikein pureskeltua blogitekstiksi asti. Otetaan nyt vaikka se SYLlin kannanotto: Siitähän tietenkin tietyissä piireissä ilo irtosi, kun ajateltiin ylioppilaiden haluavan jotain mamukiintiöitä ja -händikäppejä yliopistoon. No eihän se SYL mitään sellaista sanonut, joskaan ei juuri mitään muutakaan kuin "lisää suomen kielen opetusta, tukea ja resursseja". (No okei, mainittiin siellä myös "pääsykokeiden tarkasteleminen".) Eikä tukea vaadittu edes sinne otsikossa mainittuun yliopistoon, vaan peruskouluun.

Sitten oli heitelty vähän tilastoja, muttei kuitenkaan niin paljon, että asiasta saisi mitään kokonaiskuvaa. Ja minä haluaisin sen kokonaiskuvan. No, ehkä heilläkään ei sellaista ole - ainakaan minä en onnistunut löytämään netistä selitystä sille, että jos ulkomaalaisia on väestöstä 2,5 %, on 3,1 %:n ulkomaalaisedustus peruskoulun jälkeisessä koulutuksessa räikeä aliedustus. Asialle on varmasti ihan järkevä ja yksinkertainen syy, mutta sen löytäminen näyttää vaativan enemmän tilastojen parissa vietettyä vapaa-aikaa kuin minulta liikenee.

Itse asiastahan minulla ei, jälleen kerran, ole mitään sanottavaa. Kukapa nyt ei haluaisi antaa kaikille mahdollisuuksia kouluttautua kiinnostuksensa mukaan, kun realistisina rajoitteina ovat kyvyt ja työmarkkinoiden tarpeet? Minulla ei ole mielestäni veronmaksajana mitään motiivia pitää yllä syrjiviä rakenteita tai näitä siirtymävaikeuksia. Kaiketi erimielisyydet asiasta liittyvät sitten siihen, onko näitä vaikeuksia ja voiko niille tehdä mitään. Sellaisiin kysymyksiin taas ei tunnu löytyvän vastaukseksi muuta kuin värikkäitä mielipiteitä.

---

Sitten oli tämä uutinen, jota en ensi lukemalta edes ymmärtänyt uutiseksi: miksi ihmeessä lehdessä kerrotaan tuollaisesta, onko siinä nyt jotain erikoista? Piti avata kommenttiosio, jotta tajusin: aa, poliisi siis ei olisi saanut ampua puukottajaa jalkaan, koska puukottajalle tulee siitä pipi ja poliisille liian miehekäs olo. Miksei poliisi voinut ystävällisesti pyytää puukottajaa lopettamaan puukottaminen? Onko aina pakko pullistella? Erään kommentoijan mukaan poliisi ei sitä paitsi edes saisi huutaa puukottajalle rumasti, koska sellaisesta puukottaja vain säikähtää. Pitäisi keskustella rakentavasti.

---

Tästä tuli nyt taas tällaista hommaretoriikkaa, pahoittelut junnaamisestani. Kyllä minä vielä joskus keksin jotain punaistakin sanottavaa. Miten olisi vaalirahoitus, korruptio (tosin ne valtionfirmat taitavat kunnostautua siinä erityisen hyvin), paikalliset palkkajoustot pelkästään yhteen suuntaan sekä maataloustuet? Siinä.

Työskentely heinäkuussa

Heinäkuussa on erityisen haastavaa työskennellä, jos työ edellyttää yhteydenpitoa suuren organisaation eri elimiin sekä muiden yritysten edustajiin.

1. työtehtävä: lähetä raportti asiakasyritysten X, Y, Z, Å, Ä ja Ö edustajille M, N, O, P, Q ja R.

1a) Ongelmana on se, että minun firmastani lomalla ovat A, B ja C, jotka tietävät näiden edustajien M, N... yhteystiedot. Onneksi paikalla on D, joka pienen tonkimisen jälkeen löytää nämä yhteystiedot.

1b) Lähetän raportit sähköpostitse, ja jokaiseen tulee bumerangina vastaus: "Olen poissa toimistolta elokuun alkuun asti, ota yhteytta henkilöön S/T/U/V/W tai sähköpostilistalle vastaanottaja@asiakasyritys.fi".

1c) Lähetän raportit henkilöille S, T, U, V ja W sekä sähköpostilistalle vastaanottaja@asiakasyritys.fi. Saan tyytyväisiä vastauksia. Tehtävä suoritettu.

2. työtehtävä: palkkaa uusi työntekijä.

2a) Proaktiivisesti pyydän jo ennen toimitusjohtajan loman alkua rekrytointiluvan sekä TJ:n suullisen valtuutuksen palkata kenet haluan.

2b) Lopulliseen ratkaisuun tarvitaan kuitenkin vielä konserniyksikön E henkilön F lupa; Henkilö F palaa kesälomaltaan muutaman viikon päästä. Koska olen hyvä suustani (kynästäni), lupa irtoaa kuitenkin henkilöltä G.

2c) Rekrytointi-ilmoitus pitää laittaa internettiin, ja tähän pitää käyttää ohjelmaa H. Valitettavasti minulla ei ole riittäviä oikeuksia julkaista ilmoitusta ohjelmalla H, vaan siihen tarvitaan henkilö I. Valitettavasti henkilö I on, kyllä, kesälomalla.

2d) Asian voi kiertää pyytämällä apua konserniyksiköstä E, josta kuitenkin lomakauden vuoksi neuvotaan soittamaan ohi protokollan ohjelman toimittaneelle alihankkijalle J.

2e) Noin viiteen eri numeroon soitetun ja vastaajaan menneen puhelun jälkeen eräästä numerosta vastannut alihankkija J kehottaa rimpauttamaan henkilölle G, mutta tämä onkin tässä välissä ehtinyt jo jäädä kesälomalle.

2f) Henkilön G puolesta puhelimeen vastannut konserniyksikkö E kehottaa soittamaan jälleen alihankkijalle J. Soitto alihankkijalle tuottaakin tällä kertaa tulosta, ja ilmoitus pääsee julkisuuteen. Tehtävä aloitettu.


Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että heinäkuussa paikallisesta Amicasta on saanut tavallista parempia jälkiruokia.

Taidenostalgian pauloissa

Edellisessä merkinnässä äidyin nostalgisoimaan elokuvia lähimenneisyydestä, joten jatketaan nostalgialinjalla. Lukioaikojen ystävä julkaisi hiljattain Facebookissa toistakymmentä vuotta sitten räpsittyjä valokuvia, jotka nostivat paljon muistoja mieleen. Toinenkin ystävä ryhtyi heti sen jälkeen penkomaan omia filmimuistojaan samoilta ajoilta.

Minähän en ota nykyään ollenkaan valokuvia, paitsi sellaisia kökköjä salamalla jäädytettyjä turistikuvia. En jaksa ollenkaan kiinnostua digikameroiden hienoudesta, enkä osaa käyttää kuvankäsittelyohjelmia. Mikä Photoshop? Eräs yliopistolta mukaan tarttunut ystävä tosin kerran sanoi, että oikeastaan valokuvaaminen tuntuisi juuri minulle sopivalta harrastukselta. Luulen ymmärtäväni, mitä se tarkoittaa: yksi osa visuaalista sommittelua, toinen osa hörhövapaampaa tekniikkaa. Minä voisin oppia hyväksikin kuvaajaksi, jos vain viitsisin nähdä vaivaa.

Mutta kun en yhtään viitsi. Olenhan minä valokuvannut, ne nostalgiset Facebookissa julkaistut kuvat olivat minun ottamiani. Mutta se oli filmiaikaa, ja se oli sosiaalista puuhaa. Katsokaas, tuolloin olin luova ja energinen ja lukion kuvaamataidon opettajan suosiossa. Sain kesälomien ajaksi koulun järjestelmäkameran lainaan sekä avaimet kuviksen luokkaan - siellä kun sijaitsi pimiö. Samainen aarre opettajaksi antoi meille innostuneille myöhäisteineille vieläpä ison laatikollisen valokuvapaperia (paketissa luki jotain kyrillisillä kirjaimilla, lisäksi viimeinen käyttöpäivä oli kaiketi umpeutunut joskus edellisellä vuosikymmenellä) sekä luvan käyttää kehitysnesteitä mielin määrin.

Johan sen arvaa, että kun pannaan yhteen ilmaisun paloa tulvivat lukiolaiset, laadukas kamera, kymmenen viikon kesäloma, valoisat yöt sekä hengailuoikeudet pimiössä ja kuvisvarastossa, ei tuloksena voi olla muuta kuin menestystä, valtaisaa menestystä. Järjestimme massiivisia kuvaussessioita lavasteineen ja maskeerauksineen, malleina oli kuka milloinkin ystäväpiiristä. Kyse oli nimenomaan suureellisesta projektista aina kuvien suunnittelusta, kirppariasujen etsimisestä, kuvauspaikan somistamisesta ja kuvien räpsimisestä lopullisten vedosten kehittämiseen. Itse nautin eniten juuri pimiötyöskentelystä: on suoranaista taikaa nähdä isolla vaivalla järjestetyn spektaakkelin hahmottuvan hiljalleen pysyväksi ja näkyväksi muistoksi.

Joten ei, ei minua kiinnosta digikuvaaminen. Jos haluan saada aikaan jotain visuaalista yksin, tartun siveltimeen. Minä ja kamerat olemme historiaa.

Mullistavia kulttuurikokemuksia?

Huomasin äskettäin ajattelevani jo historian kirjoihin painunutta Matrix-elokuvaa, siis tietenkin sitä ensimmäistä ja ainoaa oikeaa. Silloin minä olin nuori fysiikan opiskelija, joka vaikuttui suuresti näkemästään ja taisi raahautua peräti kolmesti teatteriin katsomaan elokuvan - ainoa leffa, jonka olen nähnyt useamman kerran elokuvateatterissa.

En oikeastaan enää edes tiedä, minkä takia elokuva oli niin vaikuttava. Onhan se hyvä, muttei kuitenkaan pitkällä tähtäimellä mikään paras ikinä. Paljon syvemmälle alitajuntaani on ujuttautunut vaikkapa Kadonneiden lasten kaupunki. Ja mikä tärkeintä, nyt katsottuna se on ajoittain suorastaan hupaisa, omasta itsestään muodostunut klisee.

Niinpä huomaankin sääliväni itseäni paljon nuorempia ihmisiä; niitä, jotka eivät päässeet näkemään Matrixia tuoreeltaan vaan vasta, kun se oli jo saturoinut populaarikulttuurin. Minulle tuo elokuva kuitenkin tarkoittaa jonkinlaista aikakauden muutosta (vaikkakin Blade olikin mielestäni täysin väärinymmärretty Matrixin esiaste): on olemassa elokuvamaailma Ennen Matrixia ja Matrixin Jälkeen. Ei elokuva tunnu miltään ilman tuota ajallista kontekstia.

En missään nimessä kuvittele, että tällaiset populaarikulttuurin aikakausia linjaavat tapahtumat olisivat ylettömän harvinaisia: kuinkakohan monta kulttuurituotetta minultakin on jäänyt ymmärtämättä, kun en ole voinut kokea sitä oikeassa kontekstissa? Omasta itsestään muodostuneeseen kliseeseen törmäsin tänä kesänä, kun luin mökillä Raymond Chandlerin Philip Marlowe -dekkareita. En voinut olla hihittelemättä nuhjuiselle ja omapäiselle nikotinisti-viskisiepolle ja kohtalokkaille naisille, vaikkeivät ne ainakaan kokoelman ensimmäisen kirjan syntyhetkellä kai olleet samanlaisia kliseitä. Niissä ei ollut minulle mitään uutta ja mullistavaa, johan nuo on kaikki elokuvissa nähty. Kirjojen loppuratkaisutkin pystyin arvaamaan turhan helposti.

Joskus mietin tätä asiaa myös poliitiikan puolelta: Niin paljon kuin hippejä pilkkaankin (aina samastumisen välissä), olisivat tunteeni asian suhteen varmasti erilaiset, jos olisin kokenut vaikkapa Woodstockin tai Koijärven. En välttämättä olisi asioista enää samaa mieltä kuin silloin nuorena, mutta aatteella olisi silti aina lämmin paikka sydämessäni.

Yhteiskuntaa on riittänyt ennen meitä kaikkia, mutta kyllä sitä piisaa myös meidän jälkeemme. Jos jotenkin kestän vielä itseäni edeltävien kokemusten puutteen, on vaikeampi hyväksyä se, että tulen luultavasti silkkaa kalkkeutumistani jäämään ohi monesta upeasta junasta ihan elinaikananikin. Minä olen juuttunut nuoruuteni Matrix-aikaan, vaikka voisin kokea jotain uutta ja yhtä mullistavaa nykyäänkin. Mitä se voisi olla? Tuntosarveni ovat turtuneet.

Lapsi ja sen elintaso

Mistä tietää, että lapsen elintasossa ei liene suurta korjattavaa? No esimerkiksi siitä, että puolitoistavuotias saa ruokapöydässä raivokohtauksen, kun iso lusikallinen ruokaa ei mahdu kovasta tunkemisesta huolimatta suuhun. Tämä epäonni taas johtuu siitä, että suu on jo ennestään täynnä ruokaa.

Halpa hinta on niin passé

Sekä EU että maatalouspolitiikka ovat minun mielessäni vain luonnosmaisia asioita. Kummankin osalta mielipiteeni kulkevat jossain maailmanparantajille tyypillisessä "protektionismi paha, reilu kilpailu hyvä" -kuviossa. Tästä lähtökohdasta uutinen juuston vientitukien lisäämisestä tuntuu varsin nurinkuriselta niin kovin monella tasolla.

Maatalousministerimme siis ilakoi sillä, että kohta halpa eurooppalainen juusto ei enää tule Suomeen polkemaan meidän hintojamme vaan matkustaa EU:n ulkopuolelle polkemaan muiden maiden hintoja. Eikä tähän tarvita kuin hiukan lisää verovaroja kasvavien vientitukien muodossa! Kolme kärpästä yhdellä iskulla: juuston hinnat kallistuvat, verot nousevat ja kehitysmaat uppoavat taas hieman syvemmälle suohon (tai juoksuhiekkaan). Luulisi, että lähes koko poliittinen kenttä vastustaisi moista ajatusta.

Onhan tässä tietenkin voittajiakin. Ei minulla ole mitään kotimaista meijeriteollisuutta vastaan, kivahan se on, että saadaan lähiruokaa ja työpaikkoja. Kovin kuluttajaystävälliseltä tavalta tämä ei kuitenkaan kuulosta. Jos nimenomaan haluttaisiin ohjata kuluttajia ostamaan lähiruokaa, näkisin sen mieluummin sitten lähiruualle suotuna tukena kuin halpatuotannolle suunnattuna vientitukena.

Mutta EU ja maatalous onkin ihan oma pyhä opinkappaleensa, jota minä en väitä osaavani. Ylituotanto hyvä, kilpailu paha.

Superduperihkufantsua!

Perheestämme 75 % kärsii pahasta mökkihöperyydestä. Muksut ovat kuumeilleet jo viikon, itsekin oireilin vähän viime viikosta ja nyt taas tällä viikolla. Sairaiden rääpäleiden kanssa ei ole voinut mennä edes ulos, jotan alaikäiset hyppivät jo pitkin seiniä. Kuumetta kun on koko ajan vain 38 asteen tuntumassa, joten energiaa pimuilla piisaa.

Lapset eivät ole ainoita, jotka haluavat ulos. Kesä! Lintsi! Uimaranta! Nurmikkopiknikit! Terassit! Pyöräretket!

Sanalla sanoen korpeaa lukea naamakirjasta, että jokseenkin kaikki helsinkiläisystävät näyttivät viettäneen superduperfantsua viikonloppua jossain typerillä hippifestivaaleilla jossain typerässä hippikaupunginosassa auringosta ja ihkupihkusta seurasta nauttien joko lapsettomana, kilttien ja iloisten lasten kanssa tai sitten ihanien pyyteettömien lastenvahtien ansiosta ihan vain aikuisten kesken juuri silleen sopivan rennosti.

Ja kun yrittää itse sopia jotain tapaamista sairauden jälkeiselle ajalle, onkin kaikilla yhtäkkiä hirveä kiire / krapula / väsymys / koti-iltafiilis, kun on katsos just vietetty superduperfantsua viikonloppua ihkupihkusta seurasta nauttien juuri silleen sopivan rennosti.

Ruma sana

Hah! Tämä asettaa perinteiset kasvatusmenetelmät kyseenalaisiksi. Pitäisiköhän tästä lähtien ollakin torumatta, kun esikoinen käyttää tomerasti v-sanaa? Tosin ihan mutupohjalta veikkaisin, että v-sanan lääketieteellinen teho on jokseenkin matalampi kuin vaikkapa p-sanan. S-sanassakin on huomattavasti enemmän tenhoa kuin v-sanassa. Eli ehkä jatkan torumista.

Sanovat, ettei tyhmiä kysymyksiä ole

[Mella syö puuroa, minä istun ja luen lehteä.]
-Äiti mitä sä teet?
-Mä istun ja luen lehteä.
-Äiti mitä mä teen?
-Sä syöt puuroa
[pieni tauko]
-Äiti mitä sä teet?
-Mä istun ja luen lehteä.
-Äiti mitä mä teen?
-Sä syöt puuroa.
[Ja niin edelleen maailman tappiin.]

[Osoittaa punaista palloa]
-Minkä värinen toi on?
-Se on punainen, sun lempivärisi.
[Osoittaa punaista paitaa]
-Minkä värinen toi on?
-Punainen.
[Osoittaa punaista kukkaa]
-Minkä värinen toi on?
-Punainen.
[Osoittaa punaista palikkaa]
-Minkä värinen toi on?
-Punainen.
[Ja niin edelleen maailman tappiin.]

-Äiti mikä mun nimi on?
-Sun nimi on Mella.
-Äiti mikä Neilan nimi on?
-Neilan nimi on Neila.
-Äiti mikä Tuikun nimi on?
-Tuikun nimi on Tuikku.
-Äiti mikä Jonnan nimi on?
-Jonnan nimi on Jonna.
-Äiti mikä Otson nimi on?
-Otson nimi on Otso.
-Äiti mikä tytön nimi on?
-Se riippuu vähän tytöstä, ketä tyttöä sä tarkoitat?
-Tyttöä.
-...
-Äiti mikä pojan nimi on?
-Kenen pojan?
-Pojan.
[Ja niin edelleen maailman tappiin.]

[On laittamassa kenkää väärään jalkaan.]
-Äiti meneekö tää oikein?
-Ei mene, laita se toiseen jalkaan.
[Laittaa kengän toiseen jalkaan.]
-Äiti meneekö tää oikein?

Aborttisota siellä jossain kaukana

Viime aikoina Hesarissa on taas sivuttu aborttiasiaa, ja pelkkä Yhdysvaltojen meiningistä lukeminen on pelottavaa puuhaa. Täällä vapaamielisessä Pohjois-Euroopassa kun ilmapiiri on varsin toisenlainen, ja vain omituinen marginaali vastustaa aborttioikeutta.

En millään muista, milloin ja mistä luin aihetta käsittelevän kolumnin; joskus vuosia sitten joko Hesarista tai jostain naistenlehdestä. Kolumnissa todettiin jokseenkin kaikkien suomalaisten pitävän kysyttäessä aborttioikeutta itsestäänselvyytenä, mutta jos tosielämässä törmää abortin tehneeseen, ei suhtautuminen ole mitenkään luontevaa. Sen luettuani tajusin itsekin vasta ensimmäistä kertaa, etten minäkään suhtaudu asiaan niin puhtoisen feministisesti kuin olen kuvitellut. Tuolloin olin vielä lapseton, ja olin lähestynyt koko aborttikysymystä yksinomaan naisten oikeuksien näkökulmasta. En ole vieläkään ikinä puhunut aiheesta kenenkään abortin kokeneen kanssa, kyse ei lienekään tyypillisestä kahvipöytäkeskustelusta.

Nyt omien lasten saamisen jälkeen ajatus on kirkastunut: en voisi ikinä kuvitella itse tekeväni aborttia, enkä osaa eläytyä sellaisen päätöksen tehneen naisen asemaan. Puolustan yhä itsestäänselvyytenä naisen oikeutta päättää omasta kehostaan tässäkin asiassa, mutten tiedä, mitä todellisuudessa sanoisin naiselle, joka harkitsee aborttia.

Stakesin tilastojen perusteella yli 90 % aborteista tehdään "sosiaalisten syiden perusteella" - lääketieteelliset syyt, äidin nuoruus tai vanhuus sekä raiskaukset ovat siis häviävässä vähemmistössä. Toisaalta yli 60 % sanoo käyttäneensä jotain ehkäisyä; olisikin mukava tietää, kuinka luotettava tämä potilailta itseltään saatu tieto on. Ja vaikka luku olisikin oikea, edelleen melko moni on yksinkertaisesti jättänyt ehkäisyn väliin. Virheitä sattuu, mutta jossain vaiheessa ihmisiltä soisi suurempaa vastuunkantoa.

No, kuten sanottu, puolustan silti aborttioikeutta: virheistä ei tulisi rangaista kohtuuttomasti. Ja jos kylmän laskemoivasti ajatellaan, epätoivotun lapsen syntyminen voi vallan hyvin tuhota sekä äidin että isän elämän ja tuoda yhteiskunnalle lisää elätettäviä. Kansantaloudellisesti sellainen ei liene järkevää, eikä kai inhimillisestikään ajatellen. Kyllä aikuiselle ihmiselle tulisi edelleen antaa oikeus päättää itse omasta elämästään, valtiovalta tai virkalääkäri kun tuskin ovat oikeita tahoja tekemään näin mittavia päätöksiä toisten tulevaisuudesta.

Koko tämä aborttijuttu meneekin siihen kasvavaan kategoriaan asioita, jotka voin hyväksyä vaan joita en kykene ymmärtämään. Se ei tunnu enää lainkaan niin mustavalkoiselta kuin silloin kultaisessa nuoruudessa.

Vaikuttamisen vaikeudesta

Poliittinen etsikkoaikani on tällä hetkellä johtanut jonkinlaiseen turhautuneeseen tyhjiöön, jossa minkäänlainen vaikuttaminen ei näytä mahdolliselta. Virallisissa vaaleissa äänestäminen näyttäytyy pelkkänä teatterina, eivätkä muutkaan vaikutuskeinot vakuuta.

Epätoivoon saattaa vaipua vaikka selaillessaan erilaisia Facebook-ryhmiä: ihmisillä tuntuu olevan valtava sisäinen palo korjata epäkohtia, mutta toinen toistaan kummallisemmat vaatimusryhmät näyttävät lähinnä surkuhupaisilta ja luonnollisesti täysin voimattomilta. Vaikka naamakirjaystävämme kuinka haluaisivat, somaliystävämme eivät pääse takaisin kotiin, rasistiystävämme eivät pääse avaruuteen, Itä-Suomen hovioikeutta ei lakkauteta eikä VR ota polkupyöriä maksutta kyytiin. Kaikenlainen vaikuttaminen tuntuukin olevan käytännössä pelkkä keino rakentaa omaa ryhmäidentiteetiä.

En kuitenkaan voi vaipua "mitäjärkeeäänestääkunneonkaikkisamanlaisiionnenonkijoita" -nihilismiin, sellainen kun olisi vain joko luotaantyöntävää älyllistä laiskuutta tai lopullista luovuttamista. Kyllä minä kerta kerralta raahaudun sinne äänestyskoppiin, vaikka kuinka allapäin. Mutta usko on nyt aika vähissä.

Kyllähän minä jollain tasolla tiedän, että ihmiset tätä yhteiskuntaa pyörittävät: en minä usko mihinkään sokeisiin kaiken jyrääviin markkina-arvoihin, jumalalliseen kohtaloon tai materialistiseen determinismiin (tai no tähän ehkä pikkuisen heikkoina hetkinäni). Teoriassa on varmasti mahdollista muokata ihmiskunnan tulevaisuutta toivottuun suuntaan, minä en vain koe nähneeni sellaisen toteutuvan käytännössä. Kaikki koostuu niin pienestä byrokraattisesta nillittämisestä, etten enää erota joukosta suuria linjoja ja niitä aktiivisesti ajavia ihmisiä. Tekeekö kukaan edes niin nykyään, ja jos tekee, onko hän asemassa, jossa voisi realistisesti saada jotain aikaankin?

Kun edes ne pienet Facebook-ryhmät eivät saa muutettua pieniä arjen asioita, miten suuret instituutiot ja hallinnolliset organisaatiot voisivat muuttaa niitä suuria asioita?

Sukupuolineutraalia kasvatusta?

Niin hippejä me olemme, että olemme pyrkineet tietoisesti kasvattamaan muksuistamme suhteellisen sukupuolineutraaleja. Ei siis niin, että olisimme kieltäneet vaaleanpunaiset hörhelöt ja nuket, mutta olemme yrittäneet tarjota tasapuolisesti kaikenlaisia leluja, vaatteita ja tekemistä. Asiaa on helpottanut se, etten minä voi sietää vaaleanpunaista ja leluautot ovat ylipäänsä kiinnostavampia kuin vain paikallaan jököttävät nuket. Toisaalta prinsessamekot ovat aika hurmaavia pienten lasten päällä - niitäkin kun onneksi saa ihan kivoissa väreissä.

Päiväkodin kaveriporukka on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, ja Mella tietää jo nyt vaatia nimenomaan punaisia tai mieluiten vaaleanpunaisia asioita. Syöksy alkoi, kun tyttö sai valita lenkkareiden värivalikoimasta itselleen vaaleanpunaiset popot. Eiväthän ne edes sovi yhteen neidin ruskea- ja vihersävyiseen garderoobiin! Mutta saakoon, mitä haluaa.

Nyt typykkä alkaakin olla iässä, jossa hän haluaa kaikki mahdolliset esineet itselleen joko mahdollisimman pian tai viimeistään sitten aikuisena. Vielä vähän aikaa sitten värillä ei ollut väliä, mutta nykyään joka vaatimus sisältää lisämääreitä ulkonäön suhteen. Mella haluaa kihlasormuksen, punaisen. Mella haluaa moottoripyörän, punaisen. Mella haluaa myös kaivinkoneen, vaaleanpunaisen.

Se on oikeastaan aika söpöä.

Korruptiota

Postissa saapui tänään kirjekuori Baijerin pornoteollisuudelta, joskin postileima oli jostain syystä turkulainen. Sisällä oli korruptio-t-paita, joka tuli minulle luonnollisesti täysin pyytämättä ja yllättäen.

Vaikka tällainen pieni huomionosoitus on tietenkin aivan laillinen ja päivänvaloa kestävä, ei tukiainen varmaankaan ole täysin pyyteetön. Minulla on kutina, että vastapalvelukseksi minun tulee kiertää läpi kaikki mahdolliset Ruokaa, ei aseita -tapahtumat sekä Maailma kylässä -festivaalit. Luulisin saavani kotifasistin seuraksi VHM-paidassaan.

Pienet pyhimykset

On se kyllä näköjään totta, että lapset kasvavat: nämä meidänkin otukset ovat nyt ihan erilaisia kuin vaikkapa viime vuonna. Jonkinlainen rajapyykki on nyt ohitettu, elämä kun on ollut viime aikoina huomattavasti helpompaa. Mellan uhmaikä (se ensimmäinen, eikös niitä ollut useampia tiedossa) on aika lailla ohi ja Neilakin alkaa jo uskoa puhetta. Tottahan toki Mellalla on edelleen voimakkaita mielipiteitä, mutta niitä ei ilmaista karjumalla keskellä toria. Tyttö saattaa suuttua, mutta tottelee silti.

Neilan varalta taas olemme voineet purkaa jo pahimpia suojavyöhykkeitä; esim. olohuoneen pöytää ei enää tarvitse pitää kumollaan kirjahyllyn edessä, vaan pimu jättää kirjat nykyään jo rauhaan. No ei nyt tietenkään aina, mutta tiukka kielto toimii kyllä - enää ei laiskan äidin tarvitse nostaa takamustaan sohvalta erottaakseen neidin ja kirjat. Lisäksi kaikki esineet eivät enää mene suoraa tietä suuhun.

Tyttäret osaavat myös viihdyttää itseään ja toisiaan niin, että joskus saa jopa luettua lehden rauhassa pimujen puuhatessa omiaan. Niinä hetkinä olen erityisen kiitollinen päätöksestä hankkia toinen mukula sen ensimmäisen kaveriksi.

Luultavasti tämä on vain tyyntä ennen myrskyä, eivätkä lapsukaisemme täysin lammasmaisia nytkään ole. Neilan uhmaikä ainakin on jo hieman orastamassa, lattialle heittäytymistä ja itkupotkuraivareita on jo kokeiltu kohtuudella. Mellan tämänhetkiseen repertuaariin puolestaan sisältyvät ainakin pienet valkoiset ja vähän likaisemmatkin valheet ("Mä kävin jo pissillä", "Isi sanoi että mä saan ottaa toisen keksin", "Mä en tehny mitään, se oli Neila").

Syksy saa

Alkukesän kivat sävyt saivat lähteä ja syksyisemmät värit tulla tilalle, jos ei muusta syystä niin ihan vain vaihtelun ja ajanvietteen nimissä. Pohjankin vaihdoin uuteen versioon, jotta sain käyttöön muutamia helposti hallittavia kilkkeitä; sanotaan nyt esimerkiksi tuo edellistä aavistuksen verran fiksumpi ja toivon mukaan luotettavampi kommenttisyöte sivupalkissa. Ihan niin radikaaliksi en kuitenkaan ryhtynyt, että olisin vielä Bloggerista loikannut, vaikka Wordpress vetääkin puoleensa.

Erilaisilla syötteenlukijoilla minua seuraavat saavat nyt ihan rauhassa olla huuli pyöreänä ja ignoroida tämän viestin. Teillehän se on yksi ja sama, onko blogi kevätaamuauringon vihreä (?) vaiko syysyön punainen (?). Tekstin sisältö tuskin tulee merkittävästi muuttumaan, mitä nyt pää vähän lahoaa iän myötä.

Viherongelmia

Minulla on viherongelma: haluaisin parvekkeestani vehreän keitaan, mutten jaksaisi nähdä vaivaa sen eteen. Ruuanlaittoon ja leivontaan saatan innostuessani paneutua varsin intensiivisestikin (joskin pistemäisesti), mutta mullan, siementen ja taimien kanssa säheltäminen ei ole koskaan kiinnostanut hetkeäkään. Edes hyötykasvien kasvattaminen ruuanlaittoa varten ei motivoi lainkaan, vaikka toki mielelläni nyhtäisinkin yrttejä omasta ruukusta.

Sen verran olen saanut aikaiseksi, että muutama orvokki sinnittelee parvekelaatikossa; toisessa laatikossa taas mellestävät viime vuodesta asti kertyneet rikkaruohot. Nyt helteiden aikana nämäkin onnettomat ovat kuitenkin pahasti nuupahtaneet, kun en ole juuri saanut aikaiseksi kastella niitä. Viimevuotisesta olen kuitenkin oppinut, että kyllä ne sieltä aina nousevat uudelleen. Joten ei jaksa nipottaa.

Viherkeidasta tuosta ei kuitenkaan saa tekemälläkään. Sellainen kai vaatisi istuttamisen ja kastelun lisäksi myös mm. lannoittamista, ruukunvaihtoa ja jopa talvehtamista sisätiloissa. Lisäksi pitäisi opetella eri kasvien vaatimat olosuhteet, tai siis voisi aloittaa ihan niiden kasvien opettelusta. Hei ihan oikeasti, kenellä riittää sellaiseen aikaa? Kyllä vihreän parvekkeen pitäisi silti olla jokaisen perusoikeus.

Koska minulla ei kuitenkaan ole Koskaan Yhtään Rahaa, en voi palkata kallista gardenjööriä hoitamaan parvekettani. Sopisikohan jonkinlainen vaihtokauppa? Joku viherpeukalo hankkii parvekkeelleni sopivat vermeet ja vastapalvelukseksi minä voin, no, öö, jotain leppoisaa. Vaikka maalata taulun?