Pienet pyhimykset

On se kyllä näköjään totta, että lapset kasvavat: nämä meidänkin otukset ovat nyt ihan erilaisia kuin vaikkapa viime vuonna. Jonkinlainen rajapyykki on nyt ohitettu, elämä kun on ollut viime aikoina huomattavasti helpompaa. Mellan uhmaikä (se ensimmäinen, eikös niitä ollut useampia tiedossa) on aika lailla ohi ja Neilakin alkaa jo uskoa puhetta. Tottahan toki Mellalla on edelleen voimakkaita mielipiteitä, mutta niitä ei ilmaista karjumalla keskellä toria. Tyttö saattaa suuttua, mutta tottelee silti.

Neilan varalta taas olemme voineet purkaa jo pahimpia suojavyöhykkeitä; esim. olohuoneen pöytää ei enää tarvitse pitää kumollaan kirjahyllyn edessä, vaan pimu jättää kirjat nykyään jo rauhaan. No ei nyt tietenkään aina, mutta tiukka kielto toimii kyllä - enää ei laiskan äidin tarvitse nostaa takamustaan sohvalta erottaakseen neidin ja kirjat. Lisäksi kaikki esineet eivät enää mene suoraa tietä suuhun.

Tyttäret osaavat myös viihdyttää itseään ja toisiaan niin, että joskus saa jopa luettua lehden rauhassa pimujen puuhatessa omiaan. Niinä hetkinä olen erityisen kiitollinen päätöksestä hankkia toinen mukula sen ensimmäisen kaveriksi.

Luultavasti tämä on vain tyyntä ennen myrskyä, eivätkä lapsukaisemme täysin lammasmaisia nytkään ole. Neilan uhmaikä ainakin on jo hieman orastamassa, lattialle heittäytymistä ja itkupotkuraivareita on jo kokeiltu kohtuudella. Mellan tämänhetkiseen repertuaariin puolestaan sisältyvät ainakin pienet valkoiset ja vähän likaisemmatkin valheet ("Mä kävin jo pissillä", "Isi sanoi että mä saan ottaa toisen keksin", "Mä en tehny mitään, se oli Neila").