Edellisessä merkinnässä äidyin nostalgisoimaan elokuvia lähimenneisyydestä, joten jatketaan nostalgialinjalla. Lukioaikojen ystävä julkaisi hiljattain Facebookissa toistakymmentä vuotta sitten räpsittyjä valokuvia, jotka nostivat paljon muistoja mieleen. Toinenkin ystävä ryhtyi heti sen jälkeen penkomaan omia filmimuistojaan samoilta ajoilta.
Minähän en ota nykyään ollenkaan valokuvia, paitsi sellaisia kökköjä salamalla jäädytettyjä turistikuvia. En jaksa ollenkaan kiinnostua digikameroiden hienoudesta, enkä osaa käyttää kuvankäsittelyohjelmia. Mikä Photoshop? Eräs yliopistolta mukaan tarttunut ystävä tosin kerran sanoi, että oikeastaan valokuvaaminen tuntuisi juuri minulle sopivalta harrastukselta. Luulen ymmärtäväni, mitä se tarkoittaa: yksi osa visuaalista sommittelua, toinen osa hörhövapaampaa tekniikkaa. Minä voisin oppia hyväksikin kuvaajaksi, jos vain viitsisin nähdä vaivaa.
Mutta kun en yhtään viitsi. Olenhan minä valokuvannut, ne nostalgiset Facebookissa julkaistut kuvat olivat minun ottamiani. Mutta se oli filmiaikaa, ja se oli sosiaalista puuhaa. Katsokaas, tuolloin olin luova ja energinen ja lukion kuvaamataidon opettajan suosiossa. Sain kesälomien ajaksi koulun järjestelmäkameran lainaan sekä avaimet kuviksen luokkaan - siellä kun sijaitsi pimiö. Samainen aarre opettajaksi antoi meille innostuneille myöhäisteineille vieläpä ison laatikollisen valokuvapaperia (paketissa luki jotain kyrillisillä kirjaimilla, lisäksi viimeinen käyttöpäivä oli kaiketi umpeutunut joskus edellisellä vuosikymmenellä) sekä luvan käyttää kehitysnesteitä mielin määrin.
Johan sen arvaa, että kun pannaan yhteen ilmaisun paloa tulvivat lukiolaiset, laadukas kamera, kymmenen viikon kesäloma, valoisat yöt sekä hengailuoikeudet pimiössä ja kuvisvarastossa, ei tuloksena voi olla muuta kuin menestystä, valtaisaa menestystä. Järjestimme massiivisia kuvaussessioita lavasteineen ja maskeerauksineen, malleina oli kuka milloinkin ystäväpiiristä. Kyse oli nimenomaan suureellisesta projektista aina kuvien suunnittelusta, kirppariasujen etsimisestä, kuvauspaikan somistamisesta ja kuvien räpsimisestä lopullisten vedosten kehittämiseen. Itse nautin eniten juuri pimiötyöskentelystä: on suoranaista taikaa nähdä isolla vaivalla järjestetyn spektaakkelin hahmottuvan hiljalleen pysyväksi ja näkyväksi muistoksi.
Joten ei, ei minua kiinnosta digikuvaaminen. Jos haluan saada aikaan jotain visuaalista yksin, tartun siveltimeen. Minä ja kamerat olemme historiaa.
Minähän en ota nykyään ollenkaan valokuvia, paitsi sellaisia kökköjä salamalla jäädytettyjä turistikuvia. En jaksa ollenkaan kiinnostua digikameroiden hienoudesta, enkä osaa käyttää kuvankäsittelyohjelmia. Mikä Photoshop? Eräs yliopistolta mukaan tarttunut ystävä tosin kerran sanoi, että oikeastaan valokuvaaminen tuntuisi juuri minulle sopivalta harrastukselta. Luulen ymmärtäväni, mitä se tarkoittaa: yksi osa visuaalista sommittelua, toinen osa hörhövapaampaa tekniikkaa. Minä voisin oppia hyväksikin kuvaajaksi, jos vain viitsisin nähdä vaivaa.
Mutta kun en yhtään viitsi. Olenhan minä valokuvannut, ne nostalgiset Facebookissa julkaistut kuvat olivat minun ottamiani. Mutta se oli filmiaikaa, ja se oli sosiaalista puuhaa. Katsokaas, tuolloin olin luova ja energinen ja lukion kuvaamataidon opettajan suosiossa. Sain kesälomien ajaksi koulun järjestelmäkameran lainaan sekä avaimet kuviksen luokkaan - siellä kun sijaitsi pimiö. Samainen aarre opettajaksi antoi meille innostuneille myöhäisteineille vieläpä ison laatikollisen valokuvapaperia (paketissa luki jotain kyrillisillä kirjaimilla, lisäksi viimeinen käyttöpäivä oli kaiketi umpeutunut joskus edellisellä vuosikymmenellä) sekä luvan käyttää kehitysnesteitä mielin määrin.
Johan sen arvaa, että kun pannaan yhteen ilmaisun paloa tulvivat lukiolaiset, laadukas kamera, kymmenen viikon kesäloma, valoisat yöt sekä hengailuoikeudet pimiössä ja kuvisvarastossa, ei tuloksena voi olla muuta kuin menestystä, valtaisaa menestystä. Järjestimme massiivisia kuvaussessioita lavasteineen ja maskeerauksineen, malleina oli kuka milloinkin ystäväpiiristä. Kyse oli nimenomaan suureellisesta projektista aina kuvien suunnittelusta, kirppariasujen etsimisestä, kuvauspaikan somistamisesta ja kuvien räpsimisestä lopullisten vedosten kehittämiseen. Itse nautin eniten juuri pimiötyöskentelystä: on suoranaista taikaa nähdä isolla vaivalla järjestetyn spektaakkelin hahmottuvan hiljalleen pysyväksi ja näkyväksi muistoksi.
Joten ei, ei minua kiinnosta digikuvaaminen. Jos haluan saada aikaan jotain visuaalista yksin, tartun siveltimeen. Minä ja kamerat olemme historiaa.
Respektit täältäkin tuolle samaiselle kuviksenopelle. Oli valtoisan antoisaa aikaa istua kuviksentunneilla lukioaikana ja myös kehitellä valokuvia pimiössä.
VastaaPoistaBongasin muuten kyseisen kuvisopen naamakirjasta, mutten kehdannut pyytää kaveriksi. Ensinnäkään ei se varmasti muista mua kaikkien niiden räiskyvien teinipersoonien joukosta, ja toisekseen jos muistaisikin, niin mähän olen kamala pettymys, luuseri ja hukkainvestointi: musta ei sitten koskaan tullutkaan taiteilijaa.
VastaaPoistaNostalgiakin törmää joskus rajoihinsa.
Enpä sitä taiteilijaksi minäkään alkanut. Mutta jos sä pyydät kamuksi niin sit mäkin voin pyytää ;-D
VastaaPoistaTaantumuksellinen.
VastaaPoistaMinä pidän ennemmin ilmaisusta konservatiivinen.
VastaaPoista