Postikortti Euroopasta

Ihan vain pienenä väliaikatietona kerrottakoon, että nyt on stetsoni täältä Berliinistä löytynyt. Joskin se on sellainen turisteille ja häthätää täysikäisille wanna-be-rockabillyille suunnattu mustaksi lakatusta oljesta tehty, mutta yrittäkääpä itse kulkea villahattu päässä keskellä kivikaupunkia, kun varjossa on +38C. Eikä siellä varjossa voi koko ajan olla. Seuraavalla reissulla sitten lämpimämpi myssy, okei?

Kerrottakoon myös, että vehnäolutta vihannut kotifasisti on täällä ollessaan alkanut pitää mokomasta juomasta, kuten myös allekirjoittanut. Mutta on se kieltämättä vähän neitien juomaa, sellaista situkkaa. Tämä mielenheilahdus johtuu yksinomaan vuvuzeloista: sellainen piti saada, mutten urheilun vihaajana voinut vain mennä ja ostaa. Niinpä piti ostaa kuusiopakkaus olutta, jonka kylkiäisenä nyt vain sattui tulemaan vuvuzela. Ja se olut oli vehnäolutta - siitä se sitten lähti.

Makeaa mahan täydeltä

Lapset pitävät kaikenlaisista kivoista ja poikkeuksellisista asioista. Erityistä iloa saavat aikaan erilaiset ruuat, erilaiset kulkuvälineet, erilaiset ihmiset ja erilaiset kyläilypaikat. Kaikkia näitä onkin viime aikoina riittänyt, sillä pariin viime viikkoon sisältyvät mm.

-oma mökki

-isomummola

-mumman ja papan mökki

-lukuisat uimamahdollisuudet järvissä, puroissa ja saaveissa

Tänään pesue tuli pitkästä aikaa kotiin, ja runsaasti riemua tuottavia asioita ovat päivän aikana olleet mm.

-jälleennäkeminen

-juustokakku

-keinut, kiipeilyteline ja hiekkalaatikko

-esikoisen kummitädin tapaaminen

-esikoisen kummitädin vauvan paijaaminen

-Myyrä

Lapset tietävät jo odottaa seuraavan viikon sisällä seuraavia asioita:

-merenranta

-taksi

-lentokone

-U-Bahn

-S-Bahn

-Strassenbahn

-Saksan-pappa eli Opa

-Saksan-setä

Millä tavalla tähän kaikkeen hemmotteluun on sitten reagoitu? No, esimerkiksi näin:

-Mumman ja papan kyydillä kotiin saavuttuaan kuopus saa itkuraivarin. Kuopus haluaa päästä näkemään vauvan. Soitan kummitädille ja tuppaudun kylään, koska vauva olisi nyt nähtävä. Sillä välin esikoinen saa itkuraivarin, koska haluaa nähdä kummitädin. Kuullessaan näkevänsä kummitädin ihan pian saa esikoinen uuden itkuraivarin, koska olisikin oikeastaan mieluummin mennyt tänään uimarannalle ja vasta huomenna kummitädin luo.

-Vartin pyörämatkalla kuopus huutaa kurkku suorana koko ajan ja vaatii päästä näkemään esikoisen kummitädin. Tilannetta ei helpota tieto siitä, että matkalla ollaan ja jäljellä on enää muutama minuutti.

-Kummitädin luona molemmat kyllästyvät ja vaativat päästä kotiin. Pihalla saavat itkuraivarin, koska olisivat tietenkin halunneet jäädä kiipeilytelineeseen eivätkä lähteä kotiin. Saavat kiipeilytelineessä itkuraivarin, koska haluaisivat kiivetä samasta kohdasta yhtä aikaa. Saavat itkuraivarin joutuessaan pyörän kyytiin. Huutavat kotimatkan ajan.

-Esikoinen saa kotona itkuraivarin, sillä olisi halunnut pastan sijaan risottoa. Ei suostu syömään lautastaan tyhjäksi, mutta pitää itsepintaisesti kiinni jälkiruokaoikeudestaan. Ei saa tahtoaan läpi, joten jatkaa itkuraivariaan. Syö lopulta lautasensa tyhjäksi, koska jälkiruoka hupenee uhkaavasti.

-Esikoinen saa itkuraivarin, sillä maitolasi on tyhjä, eikä isi suostu täyttämään lasia. Isi täyttäisi, jos esikoinen pyytäisi, mutta esikoinen ei moiseen aio alentua. Puolen tunnin vääntämisen jälkeen esikoinen nöyrtyy pyytämään lasin vettä.

-Esikoinen saa ruuan jälkeen itkuraivarin, koska isi makaa sohvalla, vaikka hän olisi halunnut maata sohvalla.

-Esikoinen saa itkuraivarin kuullessaan, että lentokoneeseen pääsee vasta ylihuomenna, ei jo huomenna. Tyhmä lentokone!

-Esikoinen saa saumattomasti toisen itkuraivarin kuullessaan, että U-Bahniin, S-Bahniin ja Strassenbahniin pääsee vasta viikon kuluttua. Typerä pohjoissaksalainen maaseutu, jossa ei ole edes raideliikennettä.

Lomailo

Toukokuun hellejakso pehmensi pään niin, että koko ajan tuntuu ihan lomalta ja/tai juhlalta. Kevyenhilpeää sekavuutta lisää se, että jäljellä on enää yksi viikko vanhassa työpaikassa ja sen jälkeen siirtymä Uuteen ja Tuntemattomaan. Sellaiset asiat ovat kovin vaativia meidän keski-ikäistyvien jähmeille aivoillemme.

Työpaikan vaihdoksesta huolimatta minäkin pääsen nauttimaan kesälomasta, kaikkiaan neljä ihanaista viikkoa heinäkuussa. Lentoliput Saksaan onkin jo varattu ja vaikka moinen lähimatkailu ei trendikkäiden maailmankansalaisten aikoina olekaan mitenkään kova juttu, minä nautin matkan odotuksesta vanheneva sydän hypähdellen.

Lapset ovat nimittäin varmasti aivan pähkinöinä päästessään lentokoneeseen. Edellisestä kerrasta on kaksi vuotta, eivätkä ne esikoisen väitteistä huolimatta todellakaan muista siitä mitään. Sen sijaan lentokentällä mukulat ovat rampanneet useamminkin vieraita tuodakseen ja viedäkseen sekä lentäviä busseja bongaillakseen.

Käytiin sitten Turussa

Mökkiloma alkaa lähestyä loppuaan, mutta eihän tämä ole pelkäksi saunomiseksi ja mustikoiden poimimiseksi mennyt. Jotta mökkihöperyys ei veisi mennessään, lykkäsimme lapset mummolaan ja vietimme kotifasistin kanssa viikonlopun entisessä pääkaupungissa tuolla Varsinais-Suomessa. Paremman puutteessa Turkukin tuntui ihan kaupungilta kaikkien niiden lillukanvarsien jälkeen.

Ensisilmäyksen perusteella sanoisin, että Turussa on asukaslukuun suhteutettuna enemmän hippejä ja punkkareita kuin Helsingissä. Lisäksi ehdimme tarpoa joen väärällä puolella vain puoli tuntia, kun vastaan tuli jo ensimmäinen täysin avoimesti toteutettu suonensisäisten huumeiden kauppa. Aika kyseenalainen kaupunki.

Tiesin turkulaisten olevan heikkona Hesburgereihinsa, mutten voinut kuvitellakaan, miten monta Heseä onkaan mahdollista pystyttää niin pienelle alueelle. Eikä kilpailevia purilaispaikkoja sitten näkynyt mailla eikä halmeilla. Kotiseuturakasta ja omahyväistä väkeä selvästi.

Huolimatta käsittämättömästä Hese-saturaatiosta emme onnistuneet piipahtamaan ainoassakaan; sen sijaan pääsimme kyllä nauttimaan Mantun Grillin antimista lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Ja mikäs siinä oli nauttiessa, kun grillitädit olivat leppoisia ja jonottavat asiakkaatkin hyväntuulisia ja lähestulkoon seurallisia - no, kello olikin vasta puoliyö. Ja kyllä se valkosipulimajoneesi oli aika namia.

Typerää kuitenkin on, ettei Aura-olutta saanut ostettua mistään sikspäkkeinä, mäyräkoirista puhumattakaan. Ei sitten. Pitäkää kaljanne. Ei se olisi niin hauska läppä ollutkaan.

Maakuntamatkailua

Tunnen häpeäkseni todella huonosti kotimaatani, enkä ole käynyt kovinkaan monessa suomalaiskunnassa. Luulisi, että kaltaiseni junantuoma tietäisi vähän enemmän maaseudusta, mutta itse asiassa kokemukseni mukaan paljasjalkaiset helsinkiläiset ovat nähneet yllättävän paljon muuta Suomea meihin myöhemmin helsinkiläistyneisiin verrattuna. Toki se on vain pieni subjektiivinen näkemykseni.

Pitkään haaveissani on ollut matkustella enemmänkin kotimaassa, mutta koskaan sitä ei sitten tule tehtyä. Milloin ovat lapset liian pieniä, milloin on mökillä liikaa töitä. Ja sitä lomaa on kuitenkin vain se 5-6 viikkoa vuodessa.

Tästä syystä minulla on vain hatarat käsitykset suomalaisista kaupungeista. Olen huomannut olevani helppo uhri markkinamiehille ja -naisille: innostun aina jostain kaupungista, jos luen siitä lehdestä. Tai, no, melkein aina.

Seuraavassa teillekin analyysini muutamasta Suomen kaupungista, perustuen pääasiassa ennakkoluuloihin ja kuulopuheisiin.

Hämeenlinna

Kaupungissa on asunut niin serkkuja kuin pikkusiskokin, mutten silti ole tainnut koskaan käydä edes kaupungin keskustassa. Kokemukseni rajoittuukin lähinnä juna-asemaan. Monesti olen kyllä ohittanut Hämeenlinnan motaria pitkin mökkimatkalla. Kai siellä voisi joskus piipahtaakin, onhan se aika lähellä. Varsinainen Helsingin etäispesäke. Joku linnakin siellä kuulemma on.

Jyväskylä

Olen kotoisin Keski-Suomesta, joten Jyväskylällä on erityinen paikka sydämessäni. Kaupungissa on sukua ja ystäviä, ja onhan siellä ihan kelvollinen yliopisto ja sen mukainen rento tunnelmakin. Toisaalta Jyväskylässä on niin paljon nuoria opiskelijoita suhteessa kaupungin kokoon, että vaatekauppojen myyjät kuuluvat kaupungin ehdottomaan eliittiin: valtaosa opiskelijoista voi vain haaveilla niin siististä ja mielekkäästä sisätyöstä. Moni ei löydä työtä ollenkaan.

Kuopio

Olen käynyt Kuopiossa tasan kerran, yli 20 vuotta sitten katsomassa keskussairaalassa hoidettua serkkua. Siinä se minun tietämykseni. Toisaalta Hesarissa oli hiljattain Lääkelaitos-jupakan tiimoilta imarteleva Kuopio-esittely, jonka luettuani halusin heti muuttaa kyseiseen kaupunkiin. En tiedä, oliko artikkeli sarkasmia, mutta ainakin markkinointiviesti puri minuun täysin. Kalakukkoihin suhtaudun tosin varauksella.

Lahti

Luin syksyllä töissä aika paljon Etelä-Suomen Sanomia, eikä lehti ainakaan vakuuttanut minua Lahden erinomaisuudesta. Aiemmin minulle on tullut Lahdesta mieleen vain mäkihyppy, mutta nyt tiedän myös sen, että kaupungissa vastustetaan estottomasti homoja, venäläisiä ja ateisteja. Noin muutamia mainitakseni. Kaltaiseni kommunistihippi ei välttämättä löytäisi sielujen yhteyttä. Monesti olen kyllä ajanut tästäkin kaupungista motaria pitkin ohi vaihtoehtoisella mökkireitillä.

Oulu

Olen käynyt tasan kerran. Silloin oli upea kesä ja se kasvitieteellinen puutarha vei sydämen. Lisäksi kaupungissa sattui olemaan valkosipulifestivaalit, ja valkosipuli on hyvää. Tosin vampyyripukukilpailun voiton vei oikeiden harrastajien sijaan ihan mälsästi söpö lapsi, joka oli pukeutunut halpaan markettikostyymiin. Kaiken kaikkiaan minulla on kuitenkin Oulusta aivan epärealistisen ihannoiva kuva tämän yhden reissun myötä. Todellisuudessa senkin täytyy olla paska kaupunni.

Rovaniemi

Oulu on pohjoisin paikka, jossa olen käynyt, joten Rovaniemi on minulle vain joulupukin valtakuntaa. Tosin luulisin, että lasten toiveunien ulkopuolelta löytyy myös räkäisiä ostareita ja huonoa pitsaa. Tunnen pari Rovaniemeltä kotoisin olevaa, ja he suhtautuvat entiseen kotikaupunkiinsa toisaalta nostalgisesti, toisaalta irvokkaan halveksuen. Ihme paikka.

Tampere

Olen käynyt lähinnä lapsena Särkänniemessä, kerran aikuisiällä Koskikeskuksessa ja yhdessä kivassa kahvilassa. Rennon ja vapaamielisen oloinen paikka, jossa voisi ehkä viihtyäkin. Toisaalta kyseessä on käsittääkseni Suomen punaviherhippien pääkaupunki, mikä on aika arveluttavaa. Musta makkara on ihan kelvollista syötävää, mutten suhtaudu siihen mitenkään intohimoisesti.

Turku

Helsinkiläisten näkökulmasta Turku on ulkomaata, joten se on köyhän miehen Euroopan-loma. Tämä vaikutelma on tosin todistettu oikeaksi myös objektiivisesti: saksalainen siippani kävi Turussa työmatkalla pian Suomeen muutettuaan, ja kertoi tunteneensa koko ajan olevansa jossain muualla kuin Suomessa. Itselleni Turku on lähinnä se satama, josta pääsee halvalla Tukholmaan. Kai siellä joku linnakin on. Turusta kotoisin oleva työkaveri on ylenpalttisen kotiseuturakas, kun taas turkulaisperäinen ystävä totesi hiljattain Turussa elävän enää vain eläkeläisiä ja biotieteilijöitä.

Vaasa

Ihan mysteeri. Menin kerran lapsena laivalla Vaasasta Uumajaan. Siellä kai puhutaan ruotsia? Pohjanmaa on vähän epäilyttävää seutua. Kokkola taitaa mennä samaan kategoriaan, sielläkin olen käynyt kerran sukuloimassa.

Kesän loppuhuipennus

Saksan-matka tuli ja meni, ja oli kaikin puolin ihastuttava. Mökillä oli ollut pohjimmiltaan niin stressaavaa, etten uskaltanut odottaa ulkomaanreissulta kummia. Ehkä juuri siksi puolitoistaviikkoisemme olikin niin rentouttava ja virkistävä.

Suurin osa ajasta vietettiin Rothemühlissä Erikin isän luona, toisin sanoen siis keskellä ei mitään tekemällä ei mitään. Mella vietti jokseenkin kaiken valveillaoloaikansa pappansa kanssa ulkosalla puutarhassa ja missä lie, joten meidän piti Erikin kanssa vain pitää huolta itsestämme ja tyytyväisestä Neilasta. Ja voitteko oikeasti kuvitella mitään suloisempaa kuin riemusta hihkuva kaksivuotias pellavapää keinumassa ilta-auringossa ison kastanjapuun oksaan ripustetussa vanhassa lankkukeinussa? Siinä se Erikkin lapsena keinui.

Rothemühlin päiviin sisältyi myös vierailu Ueckermünden eläintarhaan, joka osoittautui mainioksi paikaksi. Milloinkahan olen viimeksi ollut eläintarhassa? En varmaan ainakaan viiteentoista vuoteen, ehken pariinkymmeneen. Vaihtoehtona olisi ollut myös Berliinin eläintarha, mutta päädyimme pienempään. Ueckermünde olikin juuri oikean kokoinen piskuiselle uhmaikäiselle: ehdimme kiertää läpi koko eläinpuiston muutamassa tunnissa, eikä Mella ehtinyt innoltaan kiukuttelemaan ollenkaan. Neila tietenkin on kantoliinassa tyytyväinen ihan missä tahansa, kuten oli isosiskonsakin vauvana.

Loma päättyi pariin shoppailupäivään Berliinissä, ja ennakkopelot osoittautuivat sielläkin vääriksi: hyvinhän se kaupungilla kiertely onnistuu pikkulastenkin kanssa, jos vain jaksaa ottaa rauhassa ja pitää paljon rentouttavia taukoja huokean oluen ja erikoiskahvien äärellä. Turneen pääkohde oli kirjakauppa Hugendubel, josta hankittiin tytöille iso pino saksankielisiä lastenkirjoja nykyisyyttä ja tulevaisuutta silmälläpitäen. Nyt neidit saavat mm. iltarunonsa vuoroiltoina kummallakin äidinkielellään.

Itse kirjakauppa oli, kuten tämän merkinnän tyyliin sopii, aivan ihana. Minä olen aivan lapsesta asti rakastanut kirjastojen ja kirjakauppojen tunnelmaa, ja sitä oikeaa tunnelmaa riitti tuossakin kaupassa. Tilat olivat avarat, ja jokaisessa kerroksessa oli keskellä erillinen pehmeillä penkeillä sisustettu lukutila. Yhdessä kerroksessa oli luonnollisesti kahvila, ja lastenosastolla oli tavallisen lukusopen lisäksi mukavia lattiatyynyjä ja laatikoittain paikan päällä luettaviksi ja katseltaviksi tarkoitettuja kirjoja. Kyllä siinä jäi Akateeminen aika kauas taakse... Mutta tietenkin kirjat olivat saksankielisiä, enkä tullut edes kurkistaneeksi vieraskielisten kirjojen osastoa, joten en osaa sanoa valikoiman laajuudesta. Ainakin vieraskielisiä (=englanninkielisiä) lastenkirjoja ei ollut kuin yksi piskuinen hyllyllinen, mutta eipä se meitä kiinnostanutkaan.

Lastenkirjojen lisäksi kotiin kannettiin hieman leivontatarvikkeita kakkujen luvatusta maasta (silikonivuoka irtosi mukavan edullisesti) ja paikallisia nameja töihin vietäväksi. Niin, töihin...

Huomisaamuna menen takaisin töihin, mikä on aika hurjaa.

Vielä lopuksi pahoittelu: tulihan tästä vähän tällaista pusipusihalihalia. Mutta minkäs teet, kun oli kivaa. Jatkossa lupaan tuottaa kriittisempää sisältöä.

Lomayhteenveto

Kaksi viikkoa oltiin mökillä. Mökillähän tietenkin saunotaan, grillataan, juodaan kaljaa ja tehdään töitä. Mökkiaikamme voi tiivistää kahteen teemaan:

Sade. Koko ensimmäisen viikon ja osan toistakin taivaalta vihmoi. Lämpötila oli siinä 15 asteen tuntumassa, pilvet olivat niin paksuja että sisällä piti polttaa kynttilöitä ympäri vuorokauden. Tämä oli hurjan jännittävää ja romanttistakin, eipähän tarvinnut tehdä niitä suunniteltuja ulkotöitä. Tuli luettua paljon, vaikka hämärässä se olikin joskus vaikeaa.
Neila kuitenkin keksi ryhtyä ripuloimaan, mikä tarkoitti keskimäärin kymmentä nestemäistä kakkavaippaa päivässä ja yhtä monta likaista bodya, sitä mähmää kun ei mikään vaippa pitänyt sisällä. Ja tämähän oli suunnatonta nautintoa mökillä, jossa ei ole pesukonetta eikä ennen kaikkea edes juoksevaa vettä. Olimme sentään suosiolla ajautuneet mökkiloman ajaksi kestovaipoista kertakäyttöisiin.

Aurinko. Juuri, kun olimme päättäneet lähteä mökiltä pois etuajassa, lupasi säätiedotus lämpimämpää. Sitä tuli, ja saatoin siirtyä kirjani kanssa tuvan pöydän äärestä laiturille. Erik puolestaan siirtyi työntekoon, hommiahan oli jäänyt pahasti rästiin alkuloman sateen vuoksi.
Lopulta olikin jo liian kuuma, kyllä 28 astetta vain on liikaa mökilläkin. Ei siellä järvessäkään voi koko ajan olla, kun lapset vaativat huomiota. Tai siis lähinnä se pienempi, se uhmaikäinen nimittäin oli mökillä jo aivan kotonaan ja huiteli itsekseen ympäri tonttia. Neila on niin talvivauva, että päiväunille ja mielenrauhalle voi heittää hyvästit aina lämpötilan noustessa yli 20 asteen. Ja se Erik oli koko ajan siellä katolla vasara tai pensseli kädessä, tai siltä ainakin tuntui.

Kotiinlähtö oli kuitenkin haikea: sinne jäi maailman paras paikka, oman mökin laituri. Sinne jäi tavallaan myös kesä, ainakin sellaisena kuin olen sen lapsesta asti tuntenut. Ei sieltä olisi halunnut vielä pois.

Viime yönä tultiin, tämä päivä on vietetty tavaroita purkaessa, vaatteita pestessä ja tavaroita pakatessa: huomenna lennetään Saksaan. Siellä ei ole edessä työntekoa, hellettä luultavasti (toivottavasti?) kuitenkin. Ensin seesteinen viikko keskellä ei mitään (=Erikin isän luona Rothemühlin 350 asukkaan metropolissa), sitten muutama päivä piskuisessa Berliinissä. Ja kahden viikon päästä töihin. Hui!

Ja, itseäni toistaakseni: tämä on hyvä näin.

Terve Saksa, heihei ilmakehä

Varattiin tuossa juuri lentoliput Saksaan, pitäähän sitä päästä käyttämään lapsia toisessa kotimaassaan etteivät aivan vieraannu. Neilalle visiitti on ymmärrettävästi ensimmäinen, muttei Mellakaan ole sitten viime kesän siellä piipahtanut. Nyt olutmaa kutsuu heinä-elokuun vaihteessa.

Viime vuosina nämäkin reissut on tehty omalla autolla ja laivalla, ja viimeksi olenkin ollut lentokoneessa syyskuun 2005 Kuuban-matkalla. Sen jälkeen olen itseeni tyytyväisenä julistanut boikotoivani lentämistä milloin mistäkin syystä. Täysin järjettömät turvatoimet ja säännöt ovat yksi välttelyn syy, ekologisuus on puolestaan mitä mainioin peruste nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Ei sillä, että oikeasti olisin niin hieno ihminen. Tähän mennessä autoilu ja laivailu on vain ollut meille sopivampaa ja halvempaa: paikan päällä on kuitenkin oltava auto, kun Erikin isä asuu täysin korvessa kaiken julkisen liikenteen saavuttamattomissa. Autoon myös mahtuu valtavasti tavaraa, jota lapsiperhe tarvitsee (?).

Nyt laivaliput ovat kuitenkin kallistuneet niin paljon, että halvat lennot ja autonvuokraus paikan päällä on jo perheellemme se edullisempi vaihtoehto. Enkä voi väittää jääväni kaipaamaan laivojen ylihinnoiteltuja eineksiä ja nuhjuisia hyttejä, joissa joutuu tuhlaamaan tuntikausia (ellei peräti vuorokausia) vähäistä loma-aikaa. Sitä paitsi Mella rakastaa lentokoneita, ja on varmaan aivan riemuissaan päästessään ensimmäistä kertaa sellaisen kyytiin. Varasimmekin heti koneesta ikkunapaikan pikkuneidillemme.

Vähän kyllä hirvittää tuo tuleva turvatarkastus: en ole tosiaan lentänyt ollenkaan sen jälkeen, kun nämä kaiken maailman nestesäännöt tulivat. Ilmeisesti se toilettilaukku täytyy sitten nykyään pakata ruumaan, vaikka aina ennen olen halunnut pitää sen käsimatkatavaroissa: jos matkalaukut jäävät matkasta, on mukana sentään hammastahna ja deodorantti. Ja tietenkin meikit, onkos se huulipuna nykyään nestettä? Onneksi Neilan maidon suhteen olemme sentään omavaraisia, miten se sääntö korvikemaidon kanssa olikaan? Pitikö pakkausten olla avattuja vai miten...? Ja Mellan vesimuki täytyy ilmeisesti viedä turvatarkastuksesta läpi tyhjänä ja muistaa käydä täyttämässä vasta kentällä vessassa, tai jotain. Ettei Mella vain kaappaa konetta, meinaan.

Onkohan banaani nestettä? Miten saan riisuttua vyönsolkeni pois, jos kannan samalla Neilaa kantoliinassa? Piipittävätköhän silmälasini metallinpaljastimessa senkin jälkeen, kun vyö on otettu pois? Entä jos housut tippuvat? Onkohan Neilan tutti vaarallinen ase? Piipittääköhän tuttihihnan metalliosa? Entä kestovaippojen nepparit?

Lentäminen on stressaavaa. Toivottavasti edes maisemat ovat hienoja.

Ei terveisiä Saksasta

Taisin jollain tapaa luvata antaa kuulua itsestämme Saksanmaalta, mutta toisin kävi. Ei sillä, etteikö siellä olisi ollut aikaa ja tilaisuutta blogata, mutta eipä vain missään vaiheessa hotsittanut. Se oli lomaa se! Erik piti jopa kännykkänsä suurimman osan ajasta kiinni, minä sentään muistin useimpina (ilta)päivinä avata omani muutamaksi tunniksi. Sähköpostit luin puolentoista viikon aikana kerran ohimennen, yhteenkään en vastannut. Muuten tämä intternetin avara maailma sai tulla toimeen ilman minua.

Erik oli toki tässäkin suhteessa minua radikaalimpi: mies ei lukenut postejaan kertaakaan kolmen viikon loman aikana. Eipä siellä juuri mitään luettavaa kai olisi ollutkaan: tämänpäiväisen raportin mukaan inboxistaan löytyi reilut 700 roskapostiviestiä ja 20 oikeaa viestiä. Kukapa sellaista nyt jaksaisi lomallaan katsella. Minun postirintamallani oli huomattavasti rauhallisempaa, olen aseistautunut kaikilla mahdollisilla filttereillä.

Päivät Saksassa menivät jokseenkin näin: Mella herättää meidät n. klo 10, aamiaista syödään heti ellei suihku siinä vaiheessa vielä kiinnosta. Kahvin, sämpylän, hillon ja nutellan parissa menee noin tunti. Sitten makoilemaan sohvalle tai sängylle kirja kädessä. Parin tunnin päästä Mella pitää taas ruokkia ja laittaa päiväunille. Neidin unien aikana voi makoilla sohvalla kirja kädessä.

Päiväunien jälkeen pitää taas syödä jotain. Sen jälkeen voi mennä sohvalle tai sängylle kirja kädessä. Jossain vaiheessa on taas nälkä, ja saatetaan juoda iltateetä. Mella laitetaan yöpuulle, jonka jälkeen aikuiset voivat vielä jäädä muutamaksi tunniksi sohvalle lukemaan kirjaa. Unille lähdetään n. klo 00-01. Joinain päivinä pitää toki käydä ostamassa kaupasta lisää ruokaa.

Tämä kaikki on keskimäärin mahdollista, kun on tarpeeksi silmäpareja Mellan perässä. Vaikka jonkun aikuisen täytyykin viihdyttää neitiä koko ajan, valtaosan ajasta voi silti käyttää lööbailuun. (Erik saattaa olla eri mieltä asiasta, mutta tämä onkin minun blogini.)

No, kyllä kaksi päivää sentään meni myös muulla tavalla, nimittäin shoppailemalla Berliinissä. Sellainen on mahdollista myös hieman varattomampana (niin kuin me), kun yöpyä saa kuitenkin ilmaiseksi Erikin veljen luona ja muutaman metropysäkin päästä löytyy viiden kerroksen korkuinen megakirppis. Se on takuuvarma kohde jokaisella Berliinin vierailulla, aina on tarttunut jotain mukaan.

Eli vinkiksi Berliinin-matkailijoille: matkustakaa U5-junalla (ruskea linja) pysäkille Frankfurter Tor ja nouskaa ylös pohjoiseen Petersburger Strassen puolelta. Siinä vaiheessa isoa Humanaa on mahdoton missata, jos vähänkään vilkaisee oikeaan suuntaan. Saman pysäkin eteläpuolella, Boxhagener Strassella, on myös pieni ja sympaattinen goottikauppa (siis selvästi pienempi ja selvästi sympaattisempi kuin mainstream-kohteeksi noussut ja jo uusiin tiloihin levittäytynyt X-Tra Prenzlauer Bergissä), mutta se on ehkä vähemmän mielenkiintoinen kohde muille kuin Jonnalle.

No niin, mutta näiden matkailuvinkkien myötä olen tainnut raportoida lomastani jo riittävästi. Katsotaan, mitä seuraavaksi tulee mieleen raapustaa. Keinuvan Saksan-paluulaivan öisessä hiljaisuudessa päässä muhi jos minkälaisia ideoita, mutta harvoinpa sellaisia ideoita tulee oikeasti toteutettua. Yksi toteuttamiskelpoisemmista ajatuksista liittyy mies- ja naislaulajiin, kenties sellainen merkintä on siis tulossa jossain vaiheessa.

Terveisiä sateiselta Saarijärveltä

Poikkeuksellinen tapaus Suomessa: juhannuksen alla oli viileää, ja tänään sataa vettä. Juhannusviikonloppu oli kuitenkin kuin unelma, aurinko paahtoi ja vesi oli lämmintä. Ei voi valittaa!

Mökin kattoremontti tuli hoidettua hyvin, ei toki kiitos minun (tai, no, vahdinhan minä ihan hienosti Mellaa Erikin ja pappani huhkiessa peltien parissa). Sittemmin onkin ehditty peräti rentoutua, saunoa ja uida. Mitäs sitä mökillä muutakaan. Erik on hakannut puita ja minä olen tiskannut astioita.

Keskiviikkona suuntaamme sitten kohti Saksaa. Mellan matkapahoinvointi on osoittautunut kinkkiseksi tapaukseksi, ja meidän pitikin muuttaa matkasuunnitelmiamme lennosta. Laivamatka Ruotsiin, koko päivän mittainen ajomatka Tukholmasta Trelleborgiin ja uusi laivamatka Trelleborgista Sassnitziin saavat tällä kertaa jäädä, neiti kun ei pysty istumaan niin pitkää tovia autossa. Tämän sijaan ajammekin vain Helsinkiin ja loikkaamme Rostockiin matkaavaan laivaan. Moisesta reissusta kiskotaan toki riistohinta, mutta mitäpä sitä ei pienokaisensa hyvinvoinnin eteen tekisi. Kunhan ei sitten kärsi merisairaudestakin!

Seuraavan kerran minusta kuuluukin sitten varmaan Saksassa, näitä Saarijärven kirjaston palveluja kun ei tule ihan joka päivä käytettyä.

Matkakuumetta

En tiedä oliko se Ilkka Malmbergin kirjoittama HS Kuukausiliitteen juttu rahtilaivamatkasta yli Atlantin vaiko vain Hesarin lauantain matkailusivujen juttu Portugalista, mutta minuun on nyt iskenyt matkakuume. Vielä reilu vuosi sitten se oli jokapäiväinen vaiva, mutta mahan kasvaessa ja varsinkin Mellan syntymän jälkeen matkustusinto on ajoittain suorastaan kuollut.

Mellan suunnitteluvaiheessa puhuimme kyllä kovasti Erikin kanssa, että emme anna perheenlisäyksen katkaista sujuvaa matkailuharrastustamme. Lapsen kanssa ei ehkä lähdetä ihan entisenlaisiin paikkoihin entisenlaisella varustuksella, mutta kyllähän lapsenkin kanssa nyt voi matkustaa! Eikä matkakohteen tarvitse olla mikään turistihotelli, vaan meidän keskiluokkaistunutta versiotamme reppumatkailusta voi harrastaa myös alaikäisten kanssa.

Niin, kai se teoriassa on näin, mutta ajatus jatkuvasti nälkäänsä tai märkää vaippaansa itkevästä vauvasta tien päällä on tuntunut lähinnä kammottavalta tässä viime kuukausien aikana. Vaan eipä enää! Nyt olen päättänyt, että matkalle pitäisi päästä. Jos tässä jämähtää vain kotioloihin pariksi vuodeksi, ei enää uskalla lainkaan lähteä liikkeelle lapsen kanssa. Pitäisi nyt vain avata se pää ja lähteä luottavaisin mielin liikkeelle. Pienen harjoittelun jälkeen se paras selviytymisasenne yleensä löytyy, kun muistaa odottaa lomamatkalta kaikenlaisia yllätyksiä. Eikös juuri niiden yllätysten takia matkalle lähdetäkin?

Tämä matkakuume ja suuri ilmestykseni ei kuitenkaan toistaiseksi vielä johda toimenpiteisiin kahdesta syystä: a) työt, b) raha. Mutta mielennurkassa se siemen itää. Jos nyt pääsisimme sinne Färsaarille, minne meinasimme mennä ennen kuin päädyimmekin Kuubaan. Vai pitäisikö aloittaa huokeammasta, tutummasta ja helpommasta autoajelusta Saksaan Ruotsin kautta ja takaisin Baltian läpi? Vai jaksaisiko sitä körötellä ihan Portugaliin tai Italiaan asti? Entä jos viimeinkin viipyisi Sloveniassa paria tuntia pidemmänkin ajan? Nyt kun siellä voi maksaa euroillakin, heh.

Pikapyrähdys Tallinnaan

Hääpäivä se sitten tuli ja meni, tällä kertaa yllätyksen merkeissä. Toisin sanoen yllätin Erikin varaamalla meille pienen Tallinnan-risteilyn juhlapäiväämme varten. Laivalla majoituimme lokoisasti sviittiin ja Tallinnassa kävimme syömässä venäläistä ruokaa (ks. valokuva) sekä tepastelemassa ympäriinsä. Muutamista sadepisaroista huolimatta päivä oli mukava, ja ruokaa tuli syötyä aivan liikaa. Erikkään ei ollut ollenkaan pahastunut yllätyksestä, vaikka vähän pelkäsin aluksi reaktiota. Kun nyt oltiin puhuttu ja sovittu, että vietetään hääpäivää ihan rauhassa kotosalla.

Yllätys pysyi mainiosti salassa vielä siinäkin vaiheessa, kun Robert oli odottamassa pihalla meidän pääsyämme vauvauinnista. Ajomatkan päätepysäkki paljastui vasta sitten, kun emme kääntyneetkään kotipihaan vaan jatkoimme kohti Katajanokkaa. Siinä vaiheessa oli pakko varmistaa, että olihan se Erikin passi mukana. Ja oli se.

Kotona jälleen

Eilen illalla saavuimme viimein kotiin, kahden rankan matkustuspäivän jälkeen. Taisi matkailu käydä loppua kohden kovaksi myös Mellalle, sen verran itkuinen tyttö oli molempien päivien iltoina. Oli ihana päästä kotiin! Vajaat kaksi viikkoa poissaoloa riitti näköjään siihen, että palatessani kykenin haistamaan asuntomme ominaistuoksun. Tiedättehän, jokainen asunto tuoksuu tietynlaiselta, riippuen kaiketi valmistusmateriaaleista, huonekaluista ja sen sellaisesta. Omaa kotiaan ei yleensä pysty tottumuksen vuoksi haistamaan, mutta eilen meitä tervehti se sama tuttu mutta jo unohtunut tuoksu kuin ensimmäisellä tutustumiskäynnillä.

Matkan aikana pääsimme taas tutustumaan erilaisiin ajokulttuureihin, ja joskus hauskinta on seurata Erikin reaktioita kanssa-autoilijoihin. Paikalliset erot alkavat jo nousta pintaan. Muistattehan, Suomessa ajetaan aina ylinopeutta muttei tehdä hulluja ohituksia, kun taas Baltian maissa ja Puolassa tilanne oli päinvastoin. Saksassa Erikin mielestä tietenkin ajetaan oikein ja järkevästi, paitsi ne huoltoasemalla kännäävät teinit jotka yön pimeinä tunteina muuttuvat risteiksi ja kukkapuskiksi tienvarsipuiden juurille.

Saksastakin löytyy näköjään heikkoja kohtia, sillä taisimme törmätä erikoiseen paikallisilmiöön Sassnitziin ajaessamme. Piskuinen satamakaupunki sijaitsee Saksan suurimmalla saarella Rügenillä, ja liikenteestä paikalliset tunnisti RÜG-rekisterikilvistä. Toisin kuin Erikin (ja minun vähäisen kokemukseni) mukaan muualla Saksassa, täällä harrastettiin baltialaisittain villejä ohituksia. Jos haluttiin ohi, mentiin ohi, oli vastaantulevaa liikennettä eli ei. Muiden on sitten ajettava tien sivuun tai iskettävä jarrut pohjaan.

Ruotsin puolelle Trelleborgiin päästyämme tuli vastaan toisenlainen paikalliskulttuuri, kun päätimme ajaa pohjoiseen maisemareittiä eli itäistä merenrantaa pitkin sen iänikuisen moottoritien sijaan. Etelärannikon pikkuteitä edetessämme Erikin kiusaksi pääsimme tutustumaan ruotsalaiseen leppoisuuteen. Miespoloa ärsyttävät nopeusrajoituksia noudattavat autoilijat, mutta entäs sitten 10-20 km/h nopeusrajoitusta hitaammin ajavat ruotsalaispapat ja -mummot? Kenelläkään ei tuntunut olevan tuolla etelässä kiire yhtään minnekään, mikään ei ollut niin justiinsa. Jopa nuoriso mateli viittäkymppiä seitsemänkympin alueella, olihan kaunis ilma ja merinäköala ja kaikkea. Se kaikki oli Erikistä aivan käsittämätöntä.

Maisemareitti osoittautui ylipäänsä virhevalinnaksi. Muutenkin pitkää ajomatkaa venyttää turhan hidas jolkuttelu, vaikkei reitti pituutensa puolesta ole kovin paljon mittavampi kuin se Malmö-Helsingborg-Norrköping-motari. Päivää pidensi lisäksi vielä Mella, joka automatkan aikana päätti viimein lopettaa monen päivän kakkalakkonsa. Tyttö on normaalisti vääntänyt sinapit noin kolmasti päivässä, mutta nyt äidin ja isin huoleksi tahmaa ei ollut kuulunut yli kolmeen päivään. Autoon päästyään neidin suolisto ilmeisesti innostui, ja ruokatauolla neiti nostettiin turvakaukalostaan kainaloitaan myöten liimaisessa, keltaisessa kakassa. Aikamoinen saavutus! Sen jälkeen sitä möhnää onkin sitten tullut ihan kunnon annoksina.

Mellasta puheenollen, ehdittekin jo varmaan toivoa esittelyä oheiselle kuvalle. Erikin serkku Puschel sai myös oman esikoisensa tässä talvella, ja Saksan-visiitillämme pääsimme esittelemään pikkuserkukset toisilleen. Eipä lapsukaisia kyllä vielä kiinnostanut toistensa seura, mutta vanhemmista oli silti mukavaa asetella vauvoja teennäisesti vierekkäin. Kuvassa siis ylpeät isät Erik ja Puschel sekä esikoiset Mella ja Sebastian, seitsemän viikkoa ja neljä kuukautta (respectively).

Kyseinen valokuva saatiin Puschelilta, sillä meidän digikameramme pamahti rikki matkan aikana. Tässäpä siis vetoomus Mellan lauantaisiin juhliin saapuvilta: ottakaa omat kameranne mukaan, räpsikää paljon kuvia ja lähettäkää ne sitten meille. Eihän tyttösemme valokuvakansioon voi jäädä aukkoa nimiäisjuhlan ajalta. (Nimiäisjuhlasta vielä puheenollen: ilmoittautumisaktiivisuus on ollut pettymys. Ruokaa ja astioita katetaan kuitenkin vain ilmoittautuneille, hölmöt!)

Myrskyä ilmassa

Paahtava helle eteni viime yönä loogiseen lopputulemaan eli ukkosmyrskyyn. En muistanutkaan miten intensiivistä ukkonen täällä Saksassa on, kunnes eilen sain taas vähän makua luonnonvoimista. Muutama vuosi sitten sain nauttia hienosta salamaesityksestä ja niin kovasta tuulesta, etten pysynyt pystyssä ilman tukea. Nyt olimme kyllä sisätiloissa ja sängyssä eli en tiedä sitten siitä tuulesta, mutta salamat olivat komeita pilkkopimeässä yössä. Sähkötkin katkeilivat.

Ja se jyrinä! Kuumuuden takia ullakkohuoneemme ikkunat olivat sepposen selällään, joten ulkoilman meteli tuli vaimentamattomana sänkyymme asti. Korviin sattui, kun taivaalta kuului valtaisa kolina. Koskaan en ole pelännyt ukkosta, mutta nyt huomasin pelkääväni vauvan puolesta: kyllähän tällainen salamoiden välke ja korviahuumaava pauke varmasti säikähdyttää moisen pienen käärön.

Mutta vielä mitä, neiti nukkua posotti läpi koko shown. Kun itse tungin sormia korviini Mella ei edes hätkähtänyt. Tyttö näyttääkin nukkuvan parhaiten kovassa metelissä, minkä myös tämänaamuinen torvisoittokunta todisti. (Aivan oikein, torvisoittokunta. Aamukymmenen tienoilla 350 asukkaan kylämme ainokaisella kadulla marssi täysimittainen, paraatipukuihin sonnistautunut torvisoittokunta cheerleader-tyttöineen ja keppijaloilla kävelevine jonglööreineen. Kukaan ei toistaiseksi tiedä miksi.)

Myrskyn myötä tullut sade on virkistänyt ilmaa, eikä ullakolla ole enää sietämättömän kuuma. Mutta ei tuota ilmaa kylmäksikään voi väittää, kyllä tuossa pilvisessä ja kosteassa säässä vielä tarkenee mainiosti terassilla kesävaatteissa. Tuli tuokin todettua, kun kävimme syömässä läheisessä majatalossa. Saapa nähdä, miten keli kehittyy edelleen. Tai, no, mehän emme tätä näe, kun matkustamme jo ensi yönä takaisin. Kenties Suomessa on taas kylmä palatessamme, se ei kyllä haittaisi lainkaan. (Säätiedotus tosin lupailee lämmintä, ja nimiäisjuhlapäivänä olisikin taas kiva saada auringonsäteitä.)

Loma etelässä

Lomasää täällä Pohjois-Saksassa on ollut aika lämmin, ellei peräti hehkuvan kuuma. Paikallisten tuttavien kanssa rupatellessani tajusin, etten kyllä ole koskaan tainnutkaan kokea viileää saksalaiskesää. Yleensä käymme täällä vain talvisin ja syksyisin, ja ne pari kesäistä visiittiä ovat osuneet harvinaisen lämpimään aikaan.

Niin siis tälläkin kertaa, kun lämpömittarin lukemat vetävät vertoja viime syyskuun Kuuban-matkalle: tänään keskipäivällä oli varjossa 36 astetta. Eilen tajuttiin katsoa lämpötila vasta iltaseitsemältä auringon jo painuttua naapuritalojen taakse, ja silloinkin mittari kertoi lukua 33. Auton ilmastointi on kyllä kiva, totesimme kauppareissulla.

Aika on kiitänyt nopeasti, olemmehan olleet täällä kohta jo viikon ajan. No, onpa viikkoon sisältynytkin yhdet häät ja pari tuttavaperhevierailua lähistön kaupunkeihin. Myös silkka kauppareissu on ohjelmaa sinänsä, lähin supermarketti kun on reilun kymmenen kilometrin päässä lähimmässä pikkukaupungissa. Tänään illalla on vuorossa grillailua sekä boolitesti Mellan nimiäisjuhlaa varten, lauantaina taas saamme vuorollamme kestitä tänne Rothemühliin saapuvia sukulaisia. Epäinhimillisen varhain sunnuntaiaamuna pitääkin jo lähteä ajamaan kohti Sassnitzia ja lauttaa Trelleborgiin, josta köröttelemme Kaarina-fasterin luo Ruotsin Knivstaan yhdeksi lyhyeksi yöksi ennen päivälauttaa Turkuun ja automatkaa kotiin.

Se mainittu nimiäisjuhla onkin jo tulossa kovaa vauhtia kohti, ja olemme viimein päässeet kunnolla suunnittelemaan sitä. Ohjelmarunko alkaa olla hyvin kasassa (no, aika kevyestihän siellä mitään varsinaista ohjelmaa on), ruokalista on laadittu (se on kyllä Robertin ansiota) ja kakkukin on valittu ja melkein tilattu. Ostoslista alkaa olla jo hyvässä vaiheessa, ja kukkakoristeitakin on pohdittu. Ensimmäisiä ilmoittautumisia on myös tullut, ryhdistäytykääpäs nyt loputkin kutsutut.

Matkalla urheiluhulluun maahan

Matka Saksaan sujui varsin hyvin, eli ehdimme eilen torstaina Trelleborgissa jo aiemmin lähtevään lauttaan. Se tosin tarkoitti sitä, että ajomatkan aikana pysähdyttiin vain kerran pikaisesti tankkaamaan ja vessaan, ruokaa ei saatu lainkaan. Mellan kakkavaipatkin vaihdettiin vasta sataman lähellä, kun ehtiminen oli jo varmaa.

Helsinki-Tukholma-lautalla meillä oli luonnollisesti halvin mahdollinen hytti, mikä tarkoitti paperinohuita seiniä. Muutaman millin päässä naapuri huudatti radiota (siinä määrin kuin noita Ruotsin-laivojen hyttiradioita nyt voi huudattaa) hereillä ollessaan ja kuorsasi kuin sirkkeli nukkuessaan. Musiikista ei kuitenkaan kehdannut valittaa, kun muisteli omaa villiä nuoruuttaan ja opiskeluaikojen hyttibileitä. Niin kaksinaismoralistiseksi en ole vielä tullut, mutta eiköhän sekin päivä koita. Oli miten oli, kai tässä on tullut vanhaksi. Vauva kyllä nukkui täysin häiriöttä.

Toinen, tosin myönteisempi, merkki ajan kulumisesta saatiin sitten Ruotsin E20-motarilla. Yhdellä ylikulkusillalla parveili päiväkotiryhmä (eli joukko pikkulapsia oransseissa huomioliiveissä ja pari samoin liivitettyä aikuista), joka vilkutti ohikulkeville autoille. Siis meillekin! Minä vilkutin takapenkiltä takaisin, mutten usko kenenkään huomanneen.

Samalla muistelin niitä aikoja, kun mummo ja pappa isän puolelta vielä asuivat valtatie kolmentoista varrella Hietamalla. Serkkujen kanssa oli suurta hupia vilkutella ohi ajaville autoille, ja meillä oli oikein järjestelmä sitä varten. Pieniä ja fiksuja kun olimme, koimme terveellistä pelonsekaista kunnioitusta noita hevosvoimahirviöitä kohtaan. Niinpä emme uskaltaneetkaan mennä kovin lähelle tietä, varsinkaan isompien autojen huristellessa ohi. Maahan olikin piirretty kaksi viivaa: sen tienpuoleisen viivan taakse ryhmityimme vilkuttamaan henkilöautoille, kun taas kuorma-autoja ja rekkoja varten vetäydyimme ripeästi takimmaiselle viivalle.

Siinä sai tuntikausia kulumaan. Aina joku vilkutti takaisin. Ja nyt minä istuin sisällä autossa, jolle pienet lapset vilkuttavat! Ihanaa.

Viime yönä saavuimme perille Rothemühliin, ja tänään olemme jo käyneet ostamassa supermarketin tyhjäksi. Emme ole järin kiinnostuneita jalkapallosta, mutta osasimme odottaa törmäävämme lukuisiin lieveilmiöihin. Erikin isäkään ei onneksi ole aivan pahimmasta päästä urheiluhulluja, vaikka Saksan menoa kiinnostuneena seuraakin.

Tähän mennessä olemme syöneet aamiais-Nutellamme jalkapallon muotoisesta astiasta, levittäen sitä jalkapallokuvioidun leivän päälle. Kaupasta ostimme jalkapallon muotoisia suklaakarkkeja sekä Saksan lipulla koristellun superpallon. Ajellessamme huomasimme lukuisien kanssa-autoilijoidemme tunnustavan väriä pienellä ikkunaan asennetulla Saksan lipulla, ja Erikin isää kiusoitellaksemme ostimme moisen lipun itsekin ja asensimme sen tuoreen isoisän istuimen viereiselle ikkunalle.

Tämän jälkeen isä ja poika keskustelivat hieman saksalaisesta traumasta ja sen mahdollisesta päättymisestä. Muutama päivä sitten Hesarin urheilusivujen kolumnissa pohdittiinkin tätä toisesta maailmansodasta periytynyttä haavaa, jonka vuoksi kaikenlainen kansallishurmos on Saksassa tabu. Nämä jalkapallon suurkisat ovat kolumnistin mukaan kuitenkin muuttaneet tilannetta, kun sadattuhannet saksalaiset uskaltavat kerrankin pukeutua maansa väreihin ja kokoontua julkisille paikoille ylpeilemään kansallisuudellaan. Vertailtiinpa kolumnissa myös edesmennyttä Itä- ja Länsi-Saksaa: idässä liput heiluivat jokaisissa kissanristiäisissä, kun taas lännessä kansallistunto oli kielletty. Tämän ovat kyllä Herrmannitkin huomanneet, kun ovat eläneet arkea niin entisessä idässä kuin nykyisessä lännen kulttuurin perineessä yhdistyneessä Saksassakin.

Saksa kutsuu

(Hetken aikaa harkitsin otsikoksi Erikin suosikkisitaattia Suomen kansan virtuoosiverbaalikolta Seppo Rädyltä: "Saksa on paska maa". Oma Saksa-aiheinen suosikkini taas on lentävä mattinykäsmi: "Itävalta-Saksa on mun toinen kotimaa". En sitten päätynyt kumpaankaan, jotten antaisi itsestäni vääränlaisia mielikuvia.)

Vasta sunnuntaina kotiuduttiin mökkireissulta, ja nyt pikkuneiti Herrmann pääsee jälleen matkaan. Tänään pieni perheemme nousee Katajanokan terminaalista viikinkilaivaan kohti Tukholmaa suunnistakseen sieltä autolla kohti eteläisen Ruotsin Trelleborgia ja laivaa Saksan Sassnitziin. Sassnitzista sitten ajetaan puolikuolleina ja rättiväsyneinä Rothemühliin esittelemään pientä neitokaista Saksan-papalle ja -sedälle.

Mellakin on nyt sitten virallisesti saksalainen, eilen nimittäin kävimme suurlähetystössä laittamassa neidin nimen Erikin passiin. Tarjoutuivat siinä samalla liittämään Mellan minunkin suomalaiseen passiini, mikä kuulosti jokseenkin oudolta: onko Saksan suurlähetystöllä todella valtuudet lisätä Suomen kansalaisten passeihin toisten Suomen kansalaisten nimiä? Kieltäydyimme tarjouksesta ja marssimme sen sijaan poliisiasemalle hoitamaan saman.

Poliisiasemalla sitten kävikin ilmi, ettei Suomessa lasten nimien lisääminen vanhempien passiin ollut aivan yhtä yksinkertaista kuin Saksassa: minun piti hakea kokonaan uusi passi itselleni. Ja sehän tietenkin kestää pari viikkoa. Onneksi tyttönen on nyt kuitenkin jo Erikin passissa, eli tyllerön matka ei tyssää heti ensimmäiselle rajalle. Ja onneksi emme antaneet suurlähetystön tehdä passilleni mitään, olisivat vain mokomat sorkkimisellaan tehneet siitä epävalidin. Olisin siinä sitten pahimmassa tapauksessa jäänyt lehdelle soittelemaan perheen saksalaisvahvistusten ylittäessä rajoja.

Kaikkia matkavalmisteluja ei ole vielä aivan hoidettu, pakkaamisesta nyt puhumattakaan. Jo aiemminkin olemme onnistuneet jättämään auton papereiden hankkimisen viime tinkaan, mutta tämä oli nyt ennätyksellisen myöhäinen herääminen. Ulkomaille lähdettäessä kun tarvitaan lappusia kahdesta paikasta, auton oikealta omistajalta (lue: lainanantaja eli pankki) sekä vakuutusyhtiöltä. Pankkiin soitin jo äsken saadakseni faksilla valtakirjan (normaalisti se lähetettäisiin postitse, mutta tässä tapauksessa, heh, ei), kohta pitäisi pakata Mella vaunuun jä lähteä vakuutusyhtiöön hakemaan green cardia. Voi tätä byrokratiaa! No, kahden paperin hankkiminen ei vielä ole ylivoimaista. Varsinkin, kun se olisi oikeasti tätä helpompaa. Jos olisin hoitanut ne asianmukaisesti ajallaan, olisin voinut vain tilata ne netistä kotiin.

Mutta, pidemmittä puheitta, olisi aika lopetella ja ryhtyä hommiin. En malta odottaa, että pääsen maistelemaan Viikkarin Food Courtin alkupala- ja jälkiruokabuffettia!

Seinäjoki, here I come

Tänään auton nokka lähtee kohti Seinäjokea, jipii, maakuntamatkailua! Kamalan kehnosti onkin tullut matkustettua kotimaassa, aika harvan kaupungin minä olen nähnyt. Nyt pitäisi katsastaa yhden viikonlopun aikana Seinäjoki ja Kokkola, mikä tarkoittaa kyllä aivan liian pikaista visiittiä. Kun reissun pääasiana on kuitenkin tavata ihmisiä eikä tutustua kaupunkeihin, niin voipi olla ettei tämä kotimaan tuntemus hirveästi tälläkään reissulla kasva. Täytyy yrittää joskus uudelleen.

Tässä taannoin silmään pisti sanomalehti Pohjalaisen tekstiviestipalstalta ratkiriemukas seinäjokelaiskuvaus: "Seinäjoella ei ole kuin juntteja ja hölmöjä juntteja, ei satamaa eikä paljon muutakaan, paitsi niitä juntteja". Noin ratkiriemukkaassa tekstissä olisi ainesta vaikka minkälaiseksi signatureksi, mutta ulkopaikkakuntalaisena tuollaista ei tietenkään voisi käyttää. Mitä siitäkin ajateltaisiin, jos Helsingissä asuva allekirjoittaisi moisen väitteen? Turha siinä olisi selittää, että väitteessä sen sisältöä enemmän houkutti sen lakoninen tyyli.

Täytyy nyt kuitenkin katsastaa, kuinka oikeassa tuo epätoivoinen tekstiviesti onkaan. Ehkä meissä jokaisessa asuu pieni seinäjokelainen, tai ainakin juntti. Ellei jopa hölmö juntti. Odotukseni ovat korkealla.

Maha lähtee kiertueelle

Tänään töiden jälkeen alkaa kiertoajelu Keski-Suomeen, kun mahaa pitää päästä esittelemään vielä kun siinä on jotain nähtävää. Ensimmäisenä kohteena on Jyväskylä, jossa pitäisi päästä näkemään kouluaikaisia kavereita. Huomenna lauantaina sitten visiitti Tikkakoskella pikkusiskon luona, jonka jälkeen auton nokka päätyy Saarijärvelle mummolan pihaan. Samaisena lauantaina käydään myös kummitädin luona, kunnes palataan mummolaan yöksi. Sunnuntaina taas suuntana on Äänekoski ja isä, tai kohta jo isoisä.

Aikataulu siis on tiukka, kun kaikki alueella hengailevat tutut ja sukulaiset pitäisi käydä läpi. Toinen samanlainen viikonloppu saattaisi olla tiedossa Pohjanmaalla, mikä on sinänsä hämmentävää, sillä ei suvustani kukaan ole sieltä päin. Viime vuosien aikana sinne on kuitenkin alkanut kasautua väkeä, ja ehdottomana porkkanana olisi tädin Kokkolassa panttaama suvun kehto.

Välttämättä ei jaksaisi kovin monena viikonloppuna reissata, sillä vaikka varsinaista fyysistä väsymystä ei olekaan, pesänrakennusvietti kuitenkin vetää viettämään rauhallisia kotiviikonloppuja. Mutta se Kokkolassa majaileva kehto on ollut suvun vauvojen käytössä jo useiden sukupolvien ajan, itsekin olen siinä naperona nukkunut. Olisihan se kiva saada omakin käärönsä sinne... Onkohan se huonekalu Helsinki-Kokkola-ajomatkan arvoinen?

Sitten voisi samalla käydä katsomassa serkkua Vaasassa, ja Naapi, varo vain, Naapukkaa Seinäjoella.

No, katsotaan nyt miten tämä yksi vierailuviikonloppu menee. Ehkä sen reissun jälkeen on kaikki mehut menneet, mä kun en ole uudenvuoden/joulun matkan jälkeen halunnut enää lähteä oikein minnekään.

Uupuneena Suomessa jälleen

Viime torstaina ajettiin Tartosta Tallinnaan ja sieltä lautalla takaisin Helsinkiin. Tien päällä pääsimme todistamaan paikallista autoilukulttuuria ja totesimme sen olevan sukua muunkin Baltian sekä Puolan touhulle: ohitukset todellakin olivat järjettömiä mutta nopeudet hillittyjä.

Kotimaahan palattuani en ole saanut itseäni nettiin blogin äärelle, kun ylihuominen tentti on painanut kovasti päälle töiden lisäksi. Kolmen viikon lokoilun jälkeen on yllättävän vaikeaa ryhtyä sekä opiskelemaan että tekemään taas täysiä työpäiviä. Varsinkin, kun päivittäinen päivänvalon määrä on mitä on. Jo pelkän vuorokausirytmin palauttaminen ennalleen on tuskallista.

Tänään koin pienen säikähdyksen raitiovaunupysäkillä, kun pikkupoika meinasi jäädä vaunun alle. Poju oli ilmeisesti ajatellut kipaisevansa kiskojen yli punaisilla valoilla, mutta liukastuikin suoraan kiskojen päälle. Samaan aikaan pysäkillä seissyt spora oli kuitenkin jo lähtenyt liikkeelle, ja hetken aikaa poika näytti jäävän vaunun alle. Kuljettaja sai kuitenkin pysäytettyä ratikan muutamaa kymmentä senttiä ennen pojan jalkoja, ja tilanne oli ohi. Kehenkään ei siis sattunut, mutta ahdistavaa katseltavaa se oli.

Tästä tilanteesta tuli mieleen toinenkin liikenneteema, jota pohdin virolaisilla maanteillä: ylinopeus. Suomessahan kaikki ajavat ainakin vähän ylinopeutta, aivan samoin kuin kaikki ylittävät suojatien ainakin joskus punaisilla valoilla.

Molemmat käytännöt herättävät kuitenkin kysymyksen: miten sellaisen voi selittää omalle lapselleen? Miten voin saada lapset noudattamaan lakia, jos itse kävelen päin punaisia ja isi ajaa ylinopeutta? Miten selittää leikkikouluikäiselle, että joitain sääntöjä voi rikkoa mutta toisia ei?

Eihän lapselle voi missään tilanteessa antaa lupaa kävellä päin punaisia. Mutta jos yrität sanoa, että aikuiset havainnoivat ympäristöään paremmin ja kykenevät siten järkevämpiin päätöksiin eli tietävät milloin tien yli voi mennä punaisen palaessa, uhmaikäinen kakara vain kimpaantuu. Ei kai kukaan lapsi suostu uskomaan, että juuri hän olisi niin vauva ettei osaisi itse arvioida auton etäisyyttä ja nopeutta.

Lapsen kanssa liikkuessa täytyykin varmasti noudattaa kiltisti liikennevaloja. Mutta kun iso osa ympärillä kulkevista aikaihmisistä kävelee päin punaisia, herää pienessä mielessä varmasti kysymyksiä. Ja ajaakohan se isi lapsia kyyditessään muka vain suurinta sallittua nopeutta?

Miten ylipäänsä voit kertoa lapselle, että aikuiset eivät läheskään aina tee sitä minkä tietävät oikeaksi?