Odotus alkaa jo tympäistä

Nyt on vajaat kaksi viikkoa jäljellä laskettuun aikaan, ja odotus alkaa jo maistua puulta. Jo viikon ajan on ollut päivittäisiä harjoitussupistuksia, mutta niin kovin vaimeita, ettei niistä oikein toivoa saa. Neuvolatäti kutsui niitä lohduttavasti "lähtölaskennaksi", mutta mitäpä sekään tarkoittaa? Kyllähän se lähtölaskenta käynnistyi jo yhdeksisen kuukautta sitten. Tässä voi silti mennä vielä viikkoja.

Jotenkin tuntuu siltä kuin koko elämä olisi standby-tilassa tämän loppuodotuksen vuoksi. Ei oikeasti voi tehdä mitään pidemmän tähtäimen suunnitelmia, kun ei mistään tiedä mitään. Alkaa tuntea jo olonsa hieman mökkihöperöksi, vaikka toki käymme Mellan kanssa päivittäin ulkona. Ystäviä vain ei tule oikein nähtyä, mikä siihenkin sitten on syynä. No, ainakin se, ettei oikeasti voi sopia mitään tapaamisia pidemmän ajan päähän. Tänään kovasti yritin soitella meille vieraita illaksi, mutta harvapa muutaman tunnin varoitusajalla olisi lauantai-iltana vapaa. Niin, paitsi me. Kun ei voi mitään suunnitellakaan. Ja kun melkein kenelläkään muulla ei ystäväpiirissä ole lapsia, eivät aikataulut vain osu yksiin ilman etukäteissuunnitteluja.

Ei vain nyt jaksaisi enää miettiä koko juttua. Tulisi nyt vain ulos ja olisi sillä selvä. Voisi alkaa taas elää tätä elämäänsä, tai sitä uutta elämäänsä. Jotain elämää.

Minä ja mammat

Mellan kanssa viimeksi äitiyslomaillessani en käynyt missään äiti- tai perhetapaamisissa: minähän olin tytön kanssa kotona vain 6-kuukautiseksi asti, eikä neiti niin pienenä vielä kaivannut minkäänlaista aktiviteettia. Äidille olisi ehkä tehnyt hyvää nähdä vähän muitakin ihmisiä päiväsaikaan, mutta jotenkin en vain koskaan saanut itseäni liikkeelle. Erikiä me taisimme kyllä käydä aika usein katsomassa töissä, sinne kun oli juuri sopivan mittainen kävelymatka edellisestä asunnosta. Ja tietenkin pienen vauvan kanssa oli helppo kierrellä myös keskustassa ja kaupoissa.

Nyt Mella on kuitenkin jo sen ikäinen, että tarvitsee vähän enemmän seuraa tai ainakin puuhasteltavaa. Minäkin olen päättänyt ryhtyä torjumaan synnytyksenjälkeistä masennusta (tai siis sitä lievempää babybluesia) jo etukäteen, ja olen vähän käynyt ihmisten ilmoilla leikittämässä Mellaa. Pari kertaa on käyty läheisessä leikkipuistossa muiden perheiden (lue: äitien ja lasten, isiä ei missään näy) joukossa ja tänään käytiin MLL:n perhekahvilassa.

Aiemmin olen vältellyt tällaisia tilanteita ihan vain siitä syystä, etten jotenkin usko osaavani samaistua muihin äiteihin. En haluaisi jämähtää keskustelemaan kakkavaipoista, kävelemään ja puhumaan oppimisista sekä muista lapsiperheiden vakioaiheista: enhän minä ole identiteetiltäni mikään kotiäiti. Tälläkin kertaa olen palaamassa töihin lapsen täyttäessä puoli vuotta, ja pidänkin työntekoa aika määrittävänä tekijänä elämässäni. En minä osaa olla hoitovapaalla elävien pirttihirmujen kanssa! Erikhän se on meillä ennemminkin se kotivanhempi, vaikka työ on hänellekin tärkeää.

Stereotypioistahan siinä varmaan on kyse, mutta jostain ne kliseetkin syntyvät. En vain ole aiemmin uskaltanut testata ennakkoluulojeni paikkansapitävyyttä. Niinä parina kertana kun olemme leikkipuiston hiekkalaatikolle menneet, on Mellalla ollut kyllä kovin hauskaa, mutta minä olen seurannut äitisisäpiirin jutustelua hieman varauksellisesti. Kaikki ovat kyllä ystävällisiä ainakin noin pintapuolisesti, mutta ei minua ole innostanut lyöttäytyä varsinaisesti kenenkään juttusille. Äipät tuntuvat siellä puistossa tuntevan toisensa jo pidemmältä ajalta, ja puheenaiheet ovat (silti vai juuri siksi?) ihan vain perheasioita: kuka hankkii kuinkakin monta lasta ja millaisia heidän pilttiensä rutiinit ovat. No, ihan kiva.

Tämänpäiväinen perhekahvila olikin sitten tässä valossa todella yllättävän myönteinen kokemus. Sielläkin varmaan muut tunsivat toisensa jo etukäteen, mutta silti muut äitylit tulivat heti ovelta asti juttelemaan ja saivat kaltaiseni aloittelijan tuntemaan alusta asti olonsa tervetulleeksi. Ja niinpä sitä minäkin istuskelin puolitoista tuntia puhumassa lasten kehitysvaiheista... Samaistumista helpotti varmasti se, että paikalta löytyi toinenkin suomalais-saksalainen pikkunapero. Siinä sitten saatoimme vertailla kokemuksia ja näkemyksiä kaksikielisen ja -kulttuurisen lapsen kasvattamisesta Pikku Huopalahdessa. Ja Mella katsoi monttu auki, kun kuuli yhtäkkiä ympäriltään saksaa vaikkei isi ollut edes paikalla.

Saapa nähdä, miten tässä jatkossa hörhöytyy. Lupaan pitää kotiäitiyteen yhä riittävän henkisen etäisyyden, vaikka päätyisinkin viettämään aikaa muiden kotona oleskelevien äitien kanssa. Eihän sieluaan nyt ihan täysin saa myydä.

Pitkästä aikaa pensseli kädessä

Eilen maalasin taas pitkästä aikaa taulua, mutta laiskuuttani en ole saanut räpsäistyä siitä valokuvaa tänne plokiin. Ehkä sitten, kun se valmistuu... Joskus hamassa tulevaisuudessa. Samaista taulua minä nyt maalasin, mitä joskus taannoin luonnostelin ja blogissakin esittelin.

Oikeasti, enpä olisi uskonut, että näin pitkä tauko tulee. Nyt oli meinaan ensimmäinen kerta, kun maalasin Mellan olemassaolon aikana. Ihan totta! Melkein kaksi vuotta. Ei kyllä tuntunut siltä, äkkiä tämä aika on näköjään mennyt.

Aina ennen maalaaminen on ollut hyvä keino olla ihan vain itsekseen omien ajatustensa kanssa, kyseessä on siis ollut erittäin henkilökohtainen tapahtuma. Joskus nuorempana toki maalasin porukassakin joitain kertoja, mutta pääasiassa kyse on ollut aina omasta rauhasta sopivan musiikin tahdittamana.

Eilen kuitenkin halusin antaa Mellan pyöriä ympärillä ja katsella puuhiani, ja pahimpia sotkuja estämään tarvittiin tietenkin Erik lastenlikaksi. Ja yllättävän hyvin sekin meni, ei haitannut yhtään, vaikka ympärillä oli uteliasta yleisöä. Aiemmin niin intiimi puuha näkyy sopivan myös perhetapahtumaksi. No, eiköhän siitä mene uutuudenviehätys, eli tuskin Mella nyt kamalan usein jaksaa katsella äitinsä tuhruilua.

On tuo hyörinä ympärillä kyllä yleensäkin ihan tervetullutta. Voisi luulla, että sohvalla makaava väsähtänyt odottaja kaipaisi hetken hiljaisuutta saadakseen unen päästä kiinni, mutta itse asiassa ei. Jos olen illalla kovin uupunut ja kaipaan lepohetkeä, haluan nimenomaan maata sohvalla ja kuunnella Mellan ja Erikin mekastusta. Makuuhuoneen suojissa en ikinä nukahtaisi, mutta sohvalla Mellan jumppamattona uni tulee silmään alta aikayksikön. Jotenkin se kaikki touhuaminen rauhoittaa.

Pitäisiköhän jossain vaiheessa ryhtyä maalaamaan jo Mellankin kanssa? Sormiväreillä meillä on toki taiteiltukin, mutta omia akryylimaalejani ja pensseleitäni en ole Mellalle vielä antanut. Mutta eivät ne kai niin vaarallisia ole, vesiliukoisiahan ne? Eikä Mella enää nykyään laita asioita suuhunsa, korkeintaan niistä tulisi sotkua. Pitää varmaan kokeilla ja vuorata maalaushuoneen lattia kokonaan sanomalehdillä.

Note to self: käy ostamassa mustaa akryylimaalia, jostain syystä vanha putkilo oli syöpynyt puhki (?!) eikä se tummanvihreästä ja poltetusta siennasta sekoitettu korvike ollut tarpeeksi väritöntä.

Uhmaikä alkoi tänään

En tiedä, mihin aikaan virallisten opaskirjojen mukaan alkaa ensimmäinen uhmaikä, mutta meillä se alkoi tänään. Kyllähän Mellalla on hiljalleen alkanut kasvaa oma tahto, jota välillä demonstroidaan ponnekkaastikin. Mutta varsinaista uhmaa ei ole mielestäni vielä ollut, vaan mahdolliset kiukunpurkaukset ovat olleet säännösteltyjä ja lyhytkestoisia.

Tänään neiti on ollut poikkeuksellisen omatoiminen koko päivän ajan, mutta käyttäytyi kuitenkin päiväsaikaan siivosti. Mitä nyt vähän sotki mysliä kulhon ympärille, sehän nyt on vain normaalia. Mutta Erikin saavuttua kotiin on omatoimisuus muuttunut suunnitelmalliseksi rikollisuudeksi: pimu vain säntäilee tuhmuudesta toiseen. Kun neiti on häädetty pois keittiön laatikoilta, riiviö siirtyy kirjahyllyyn. Kun meikkeihin ei saa koskea, käydään siivouskaapilla. Ja koko ajan siinä välissä lyödään, raavitaan, potkitaan ja purraan isiä, koska se on hauska leikki, ainakin kikatuksen perusteella. Ja paras vitsi on "ei", mikään ei naurata niin paljon kuin sen sanan kuuleminen.

Viime päivinä pottatouhuissa on ollut huimaa kehitystä: nyt pottaan tehdään pisuja jo päivittäin, eli tyttö on jo selvästi ymmärtänyt, mistä siinä on kyse. Tänään niitä lätäköitä on kuitenkin alkanut ilmestyä kaikkialle muualle paitsi pottaan. Erik on ilmeisesti kantanut Mellan liian monta kertaa huoneeseensa rauhoittumaan, sillä neiti tuli naama pokkana lorottamaan isin jalkaa pitkin. Kyse oli ilmiselvästi ihan silkasta kostosta, pottakin nimittäin sijaitsi alle metrin päässä. Tästä tyttö siirtyi jatkamaan pisutteluaan sähköjohtojen päälle, säilyttäen edelleen uhmakkaan katsekontaktin isäänsä.

Summa summarum: yhtenäkään yksittäisenä päivänä ei tässä kotitaloudessa ole todistettu yhtä tiivistä tuhmailua. Mellan uhmaikä siis alkoi 17.1.2008, kun tyttö on himpun päälle vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen.

Lisäys 18.1.: Unohdin kokonaan mainita yhden huomionarvoisen tuhmuuden, johon Mella kykeni eilen. Neidin tuoreimpiin taitoihin kuuluu myös ovien avaaminen, mistä rohkaistuneena tyttö uskaltaa nykyään myös sulkeutua yksinään ovien taakse. Olemme jo oppineet, että jos Mella sulkee oven perässään, on mielessä jotain kiellettyä. Eilen kuulimmekin paukahduksen, ja totesimme Mellan taas kerran sulkeutuneen omaan huoneeseensa. Kävi ilmi, että typykkä oli käynyt vaivihkaa nappaamassa eteisestä käsilaukkuni ja mennyt penkomaan sitä salassa omaan piiloonsa.

Eihän tuollaisesta voi oikeasti edes suuttua, niin vaikuttavia nämä juonittelut ovat.

Mielessä vain se yksi asia

Lauantaina tuli oikein parin tunnin ajan säännöllisiä mutta heikkoja ennakoivia supistuksia, ja ajtukset kääntyivät entistä tiukemmin kohti tulevaa synnytystä. Mellaa odottaessani en päässyt tällaisista supistussessioista nauttimaan ennen kuin synnytys oli jo muutaman päivän päässä, mutta eihän se toki tarkoita, että olisin nyt lähdössä lähiaikoina Kätilöopistolle. Moni taitaa saada niitä ennakoivia supistuksia jo pian puolivälin jälkeen, ja ovatpa ne joillakin jopa oikein kipeitä. Itselläni ne hädin tuskin tuntuivat, mutta rauhassa sohvalla istuessa kuitenkin pääsin niitä seuraamaan.

Mellaa odottaessani en koskaan ollut kiinnostunut lukemaan toisten ihmisten synnytyskertomuksia, eikä tällainen naisten sotakeskustelu ole tähänkään asti järin innostanut. Ei siksi, että se ajatus pelottaisi: jotenkin muiden henkilökohtaiset kokemukset eivät vain mitenkään ole minua liikuttaneet. Enpä ole ollut kiinnostunut selittämään omiakaan kokemuksiani ummet lammet, kun se tuntuu ihan vain minun, Erikin ja Mellan väliseltä asialta. Tuskin se nyt ketään muuta kiinnostaisikaan, vai?

Nyt huomasin kuitenkin viettäväni ison osan sunnuntaita netissä lueskellen kaikennäköisiä tarinoita synnyttämisestä. Ja mieliala oli aika herkkä, itkukin pääsi. Ei mikään surun tai pelon itku, vaan ihan silkka liikutuksen itku. On aivan erilaista lukea synnytyskertomuksia nyt, kun itselläkin on jo yksi kokemus takana. Siinä ei oikeastaan lue muiden kokemuksista, vaan yrittää löytää yhtymäkohtia omiin elämyksiinsä. Ja Mellan syntymän muisteleminen liikuttaa kyllä edelleen aika helposti, vaikka itse tapahtumassa olinkin lähinnä turta: ne tunteet tulivat vasta myöhemmin, valokuvia katsellessa.

Tuli nyt sitten elettyä taas mahdollisimman yksityiskohtaisesti se, mitä salissa on tapahtunut. Tietenkin kuvittelen myös tarkkaan sen, miten tämä seuraava synnytys menee. Mellaa odottaessani en juurikaan pähkäillyt synnytyksen kulkua etukäteen, kun ei siitä ollut harmainta aavistustakaan. Teoriassa tietenkin tiesin eri vaiheet, mutta eihän sitä todellisuutta vain voinut kuvitella. Mutta nyt taas luulen muka tietäväni tarkkaankin, miten se voi mennä. Siis nimenomaan VOI mennä.

Onkohan huono asia, että on niin selvät käsitykset yhdenlaisesta synnytyksestä? Se toinenhan voi olla jotain aivan muuta. Ehkä toinen synnytys tuleekin sitten suorastaan shokkina, kun on kuvitellut tietävänsä millainen se on, ja sitten se yllättääkin? Olisiko parempi mennä sinne täysin ummikkona? Mutta mahdotontahan se on kieltää itseään ajattelemasta tulevaa.

No, ainakaan ei yhtään pelota, ei vieläkään. Lähinnä suututtaa ja ärsyttää se, että todennäköisesti pitää vielä odottaa monen monituista viikkoa. Minä voisin mennä jo heti. Tällä hetkellä on vaikea innostua jostain muusta, haluaisin hoitaa nyt tämän jutun pois alta ja miettiä sitten vasta muutakin elämää. Kuka jaksaa laittaa jotain ruokaa, kun voisi olla synnyttämässä uutta ihmistä?

Varoitus: teksti sisältää paljaita rintoja

Kohta tämäkin itsellinen nainen muuttuu taas vähäksi aikaa maidontuotantolaitokseksi, kun uusi jälkikasvu ilmaantuu rinnoille roikkumaan. Mellan imettäminen oli loppujen lopuksi varsin vaivatonta ja mukavaa, vaikka oli se kyllä mukava lopettaakin: jotenkin sitovaahan se on.

Mellan kohdalla kaikkein mukavinta oli se, että selvisin koko vuoden mittaisesta (juuri niin, minä imetin noin vuoden ajan, te kiinnostuneet) elämänvaiheesta tutustumatta ollenkaan aiheesta käytyyn keskusteluun. Kyllähän minä siis tiesin, että on olemassa varsin kiihkoilevia ja syyllistäviä näkemyksiä imetyksen oikeasta kestosta, mutta sinänsä imetystapahtumaan liittyvään (netti)keskusteluun en tutustunut.

Minulle tuli siis oikeasti vasta imetyksen loputtua (tai ainakin loppupuolella) täysin uutena tietona se, että julkisilla paikoilla imettäminen oikeasti häiritsee aika montaa ihmistä. Tai ehkä nämä asiasta kiusaantuneet vain ovat tavallista äänekkäämpiä intternetissä, mutta jotenkin ne satunnaiset kommentit virtuaalimaailmassa tuntuvat nimenomaan vastustavan julki-imetystä. Mielenkiintoista on myös se, että jostain syystä julki-imetys häiritsee nimenomaan naisia, ei miehiä.

Tällä blogilla nyt ei ole kovin laajaa lukijakuntaa, joten ei tässä varmaan mitään aivan ihmeellistä keskustelua saada käyntiin. Ja onhan tämä aihe ilmeisesti kulunut, vaikka minä en näihin keskusteluihin olekaan niin paljon osallistunut.

Mutta ihan oikeasti, häiritseekö julkisella paikalla imettäminen tosiaan enemmistöä? Ketä, ja miksi?

No, kyllähän sitä saattaa joskus jostain vähän nolostua, ja voin ymmärtää, että ehkä kaikki äidit eivät häveliäisyyttään kehtaa paljastaa itseään väenpaljoudessa. Mutta suomalaisessa saunakulttuurissa en silti voi käsittää varsinaista pahastumista, korkeintaan pienen nolostuksen ja hämmennyksen. Eihän sitä tissiä tarvitse tuijottaa, jos se nolostuttaa!

Julkisia paikkoja on tietenkin monenlaisia, eikä sitä ehkä tarvitse siinä kaikkein näkyvimmällä paikalla kaivaa rintavarustustaan esiin. Kyllähän se vauva pystyy paremmin keskittymäänkin, jos vetäydytään vähän syrjemmälle. Mutta kaikkialla ei ole mahdollisuutta vetäytyä syrjään, eikö kaikkialle siis saa mennä?

Itse olen imettänyt ainakin Unicafessa (sellaisessa pienemmässä sivuhuoneessa, jossa usein hoidetaan lapsia kahvittelun ohessa), ruokaravintolassa (kyllä, ihan pöydässä kesken ruokailun, kun ei siellä ollut parempaakaan tilaa tarjolla), kahvilassa, tavaratalossa (vieläpä miestenosaston nojatuolissa, siellä kun on yleensä enemmän tilaa ja rauhallisempaa kuin naistenosastolla), puistossa ja pankissa. Kaikkialla hakeudun ensisijaisesti rauhalliseen nurkkaan ja käännän tuolin vielä niin, että saan olla mahdollisimman itsekseni. En kuitenkaan millään lailla siitä syystä, ettei kenenkään tarvitsisi minua katsella, vaan yksinomaan suodakseni ruokailevalle lapselle hieman rauhaa ja nopeuttaakseni siten koko toimenpidettä. Olisihan toki ihanaa, jos jokaisessa kaupassa olisi takahuone imettäville ja jokaisen ravintolan WC-tiloissa penkki vauvan ruokkimista varten, mutta näin nyt vain ei ole.

Tiedän, että näissä lapsiin liittyvissä keskusteluissa kaikkein vihatuimpiin argumentteihin kuuluu tämä klassinen "ei voi tietää, jos ei ole kokemusta omista lapsista". Tässä tapauksessa julki-imetyksen vastustajien kohdalla en kuitenkaan osaa oikein kuvitella muutakaan selitystä: eivätkö he tosiaan ymmärrä, mistä on kyse?

Mikä olisi vaihtoehto julki-imetykselle? Ei, nälkäistä pikkuvauvaa ei voi jättää imettämättä tai siirtää ruokailua siihen, että päästään kotiin. Pienivatsainen nälkäinen vauva ei voi odottaa esim. tuntia, vaan ruokaa on annettava heti. Ja olisiko se ravintolatunnelman tai vaikka muiden pankkissa jonottavien mielenrauhan kannalta muka parempi, jos pieni palosireeni huutaisi kovenevalla äänellä tunnin ajan nälkäänsä? Saattaisi tulla murhaavia katseita siinäkin tapauksessa, ellei peräti heitettäisi ulos koko tilasta.

Olisiko vaihtoehtona sitten äidin jääminen kotiin? Vuoden aikana ei sitten käydä ravintolassa (tämän voi kestää, en minäkään oikeasti imettänyt ravintolapöydässä kuin kerran: mutta silloin olikin hääpäivämme, ja halusimme juhlistaa sitä. Päästäkää koirat irti.), ei muissa kaupoissa kuin lähiruokakaupassa (äidit ja vauvat eivät tarvitse vaatteita, hehän lämpiävät keskinäisestä rakkaudesta), ei pankissa (perheelliset eivät ota lainaa, sijoita tai avaa tilejä) eikä ulkona, vaikka ilma olisi kaunis. Kaiken kaikkiaan imettävä äiti+lapsi-yksikkö ei lähde pois neljän seinän sisältä yli kahden tunnin mittaisiksi ajoiksi, jotta ruokahuolto olisi turvattu säädylliseen malliin. Samalla voitaisiin kuitenkin lisätä mielenterveystyön määrärahoja ja valmistautua synnytyksenjälkeisen masennuksen räjähdysmäiseen lisääntymiseen.

Ei vain voi ymmärtää. Voisiko joku selittää tämänkin? Olisi kivaa, jos voisin toisenkin lapsen kohdalla imettää yhtä vapautuneesti ja rentoutuneesti kuin ensimmäisen. Kunpa en olisi ikinä avannut tätä kirottua intternettiä ja joutunut kohtaamaan maailman pahuutta silmästä silmään...

Sosiaalisen median paluu

Ainakin Miina huomasi taannoisen puhinani sosiaalisesta mediasta, ja raapusti aiheesta tekstin omaankin plokiinsa. Kiukustuneena sainkin huomata sen vähäisenkin keskustelun aiheesta valuneen tätä myötä Miinan sivuille, pah. Tätä tämä sosiaalinen media nyt sitten on, prkl. Jatkanpa itsepintaisesti aiheesta.

Kuten kunnon poliitikon kuuluukin, ottaa Miina teemaan hienoisesti pehmeämmän otteen. Itse en ole poliittinen eläin, mutta vesitänpä minäkin aiempaa puhinaani: kyllä, minullekin on tullut LinkedInin kautta yksi ilahduttava yhteenotto vuosien takaiselta tuttavalta, sivuttiinpa jopa työasioita. Mutta onhan tuo aika turhaksi jäänyt. Eikä LinkedIn ehkä kuitenkaan ole se minun puhinani pääkohde, se kun ei koskaan ole saanut valtaisaa ihq-konsensusta taakseen ainakaan minun lukemissani lehdissä.

Facebookkiinkaan en pääasiassa tutustu ihan vain jääräpäisyyttäni, hitto vie, tuollaisesta hullutuksesta on pysyttävä kaukana. Aivan varmasti siellä voisi olla hauskaakin, mutta se ei ole se pointti. Minä - en - vain - voi - sietää - sitä - mediakohkaamista. Haluaisin jo uuden totuuden, kiitos.

Mutta mitä Ilkankin kehumaan Jaikuun tulee, siinä kohtaa en taivu: olen niin vanhanaikainen, etten edes selitysten jälkeen voi ymmärtää, miten siitä voi olla enemmän kuin marginaalista iloa. Jaiku vaatinee täysin erilaista elämäntyyliä, sellaista, johon minä en ole oppinut. Minua ei haittaa, vaikken tiedäkään kaikkien kavereideni senhetkistä olinpaikkaa ja fiilistä. Jos se minua kiinnostaa, osaan ihan itse ottaa yhteyttä ja kysyä. Aika usein ei kuitenkaan edes kiinnosta. Toisaalta olisi kyllä hauskaa, jos Erikissä olisi jokin mikrosiru, jonka avulla olisin koko ajan täysin tietoinen hänen menemisistään ja ajatuksistaan. Erikistä se ei kuitenkaan olisi kuulemma yhtään hauskaa.

Koska Jaiku on minulle vieläkin käsittämättömämmän turha, se mediamyllytys ottaa pattiin sitäkin enemmän. Okei, Facebook on niin iso juttu kun kerran "kaikki" ovat siellä, mikä sitten olikaan muna ja mikä kana. Mutta hyötyynsä nähden nämä "mullonmageetrillitjasiistilätsä"-tyypit ovat todella paljon esillä. Liiketoiminnastahan siinä on tietenkin kyse, ainakin niissä lehdissä, joissa asiaa hypetetään: kyllähän nyt Googlen uusi ostos Pohjolan perukoilla ylittää uutiskynnyksen. Mutta kun minä en vain ymmärrä, mitä ne kaikki siinä näkevät. Millaista maailmaa näillä 28-vuotiaalle liian moderneilla palveluilla oikein rakennetaan?

No, kunhan Mella tuosta vähän kasvaa, saa hän selittää nämä asiat minulle. Siihen mennessä röyhistelen rintaani, sillä meilläpäeikatsotadigiteeveetävaanvietetäännykyäänpaljonenemmänlaatuaikaa.

Niin, se flunssa tuli. Hauska olo, pää vähän leijuu. Huomaako sen?

Myöhempi lisäys: Jostain syystä unohtui tästä kaikesta sanoa se, mikä eniten ottaa pannuun: se taikasana "verkostoituminen". Vuoden viimeisessä Talouselämässä käsiteltiin trendejä, ja tietenkin mainittiin myös Facebook ja Jaiku. Löytyipä lehdestä myös raivostuttava artikkeli verkostoitumisesta. Notta tiedätte sitten valita kaveripiirinne siihen malliin, että ura urkenee. Se on tärkeää!

Kerrottiinpa kyseisessä artikkelissa myös, täysin ilman lähdeviitteitä, että eräässäkin tutkimuksessa todettiin lukuisia puolituttuja omaavien opiskelijoiden työllistyneen paremmin kuin muutaman sydänystävän haalineiden. Sen kummemmin ei sitten pohdittu, oliko hyvän työllistymisen syy tosiaankin hyvänpäiväntuttujen verkosto vai voisivatko vain tietynlaiset ihmiset käydä hyvin kaupaksi niin pintapuolisissa verkostoissa kuin työpaikoillakin. Johtopäätös: hanki puolituttuja, saat työpaikan. Olit millainen työntekijä ja ihminen hyvänsä. Parisuhteeseen panostaminen sen sijaan heijastuu kielteisesti työmarkkinoilla, notta tiedät.

Kuukausi jäljellä

Tänään on tasan kuukausi laskettuun aikaan, ja olen niin seremoniallista tyyppiä, että tällaiset merkkipaalut on noteerattava. Kuten moneen kertaan on todettu, elättelen toki itse toiveajattelua ennen laskettua aikaa syntyvästä naperosta, onhan kyseessä jo iso mötikkä. Tosin Mellakin oli koko ajan iso mötikkä, ja syntyi sitten 8 päivää lasketun ajan jälkeen reippaasti yli nelikiloisena. Eli mitäpä tässä turhia ennustelemaan, vaikka vedonlyönti Erikin kanssa onkin käynnissä.

En minä aikaista synnytystä sen takia toivo, että tämä raskaana oleminen olisi jotenkin erityisen tukalaa. Itse asiassa kumpikin raskauteni on tainnut olla varsin helppo, tosin tässä toisessa oli kyllä alkuvaiheessa oikein viheliäs pahoinvointi. Mutta kun siitä selvittiin, on kaikki mennyt aika hyvin. Eihän tässä nyt mihinkään urheilusuorituksiin olla ryhtymässä eli juokseminen ei tulisi mieleenkään, mutta kyllä ihan tavallinen kävely ja muu oleminen ja eläminen onnistuu aivan hyvin. Käveleminen onkin ihanaa, nyt kun lomalla pääsee ulos päivänvalon aikaankin.

Mellalle on kovasti selitetty, että äidin mahan sisällä on vauva. Viesti onkin mennyt jollain tavalla perille, ja neiti haluaakin aina muutaman minuutin välein kurkistaa paitani alle ja katsoa vauvaa. Tai siis Babyä, saksaksi Mella on sen sanan oppinut. Kyseessä onkin yksi harvoista sanoista, jotka Mella sanoo saksaksi. Muuten suomen kieli jyrää täysin.

Mella on myös viime aikoina kiinnostunut huomattavasti aiempaa enemmän kaikenlaisista vauvoista: jokaiset lastenvaunut herättävät innostusta ja sanomalehdistäkin bongataan vauvakuvia. Mella on myös hyvin perillä siitä, että makuuhuoneessamme majaileva kehto on vauvan sänky.

Toisaalta Mella kuvittelee myös, että hänenkin vatsassaan on vauva. Toisin sanoen tuskin pirpanamme osaa kuvitellakaan, että jonain päivänä äidin maha tyhjenee ja vauva muuttaa meille asumaan. Vaikka tätäkin on toki yritetty monasti kertoa. Voi kun voisi tietää, mitä liikkuu vuoden ja lähes kahdeksan kuukauden ikäisten lasten mielessä!

Tositoimissa

Tänään Erik meni ensimmäistä kertaa joululoman jälkeen töihin, eli minä olen vasta tänään ensimmäistä päivää ihan vain Mellan kanssa keskenäni. Tämä tarkoittaa siis sitä, että äitiysloma on varsinaisesti alkanut vasta tänään.

Kyllä se hirvittikin, eilen olin jo ihan paniikissa: mitä jos siitä ei tulekaan mitään, jos Mella vain ikävöi isäänsä ja päiväkotiaan ja inhoaa olla minun kanssani kahdestaan. Mitä jos minä olenkin ihan huono, en jaksa olla kärsivällinen enkä keksi riittävästi tekemistä. Edellisestä kotiäitiydestä on kuitenkin jo reippaasti yli vuosi, ja Mella on nykyään jo aivan eri tyttö kuin silloin. Miten me nyt saamme tunnit kulumaan?

No, puoli päivää on nyt takana, ja kivaa on ollut. Mella on kyllä aivan jatkuvasti kysellyt isänsä perään, ja ulkona ollessamme luuli jokaista ohikulkijaa isäkseen. Se kyllä vähän kirpaisi... Mutta lähinnä neiti vaikuttaa hämmentyneeltä, ei kuitenkaan pettyneeltä tai surulliselta. Eipähän vain oikein ymmärrä, mitä täällä on tekeillä.

Sitten kun pimu on jo tottunut tähän elämäntilanteeseen, putkahtaakin jostain yksi lapsi lisää. Vieläpä sellainen tylsä, jonka kanssa ei voi yhtään leikkiä. Voi meidän pikkuista esikoistamme, miten elämä onkaan niin täynnä muutoksia. Eikä se taida tästä yhtään tasaantuakaan, se meno. Miten sitä pieni ihminen pysyy perässä?

Minulla on suuria suunnitelmia äitiysloman ajaksi: Mella oppii siistiksi eli lelut kerätään leikin jälkeen pois, hampaat pestään jatkossa mukisematta ja rimpuilematta, potalla tehdään muutakin kuin pelleillään ja pikkusiskoa/-veljeä kohdellaan kiltisti ja rakastavasti. Ja joka päivä käydään tietenkin säännöllisesti haukkaamassa happea, sisällä sitten maalaillaan sormiväreillä ja tehdään kaikenlaista muutakin kehittävää.

Yeah, right.

Viime yönä ehdin jo panikoida tulevaa synnytystäkin: miten Mellan hoito oikein järjestyy? Kummien kanssa on kyllä jo sovittu, että he päivystävät vuorokauden ympäri kriittisten viikkojen aikana, ja aika nopeastihan he Viikistä pääsevät tänne Mellaa vahtimaan. Mutta entä jos heillä sattuisikin olemaan jokin este silloin? Sitten pitäisi jättää Erik Mellan luo ja lähteä yksinään synnyttämään, koska tuskin kukaan muu olisi Mellalle riittävän tuttu ja turvallinen hoitaja: neitiähän ei ole kukaan muu kaitsinut, paitsi tietenkin päiväkotilaiset.

Mutta ehkä paniikkia ei kannata lietsoa vielä näin etukäteen. Se menee niin kuin se menee, luulisin. Sen verran kuitenkin alkaa olla jo odottava mieliala, että Kätilöopistolle mukaan otettava kassi on jo pakattu: kirja, puhtaat sukat ja alusvaatteet, imetysliivejä, liivinsuojuksia, kantoliina, vauvan sisä- ja ulkovaatteet sekä shampanjapullo ja kaksi skumppalasia. Shampoot ja hammasharjat pakataan sitten vasta lähdön koittaessa. Siinä se taitaa sitten ollakin. Olen valmis!