Lauantaina tuli oikein parin tunnin ajan säännöllisiä mutta heikkoja ennakoivia supistuksia, ja ajtukset kääntyivät entistä tiukemmin kohti tulevaa synnytystä. Mellaa odottaessani en päässyt tällaisista supistussessioista nauttimaan ennen kuin synnytys oli jo muutaman päivän päässä, mutta eihän se toki tarkoita, että olisin nyt lähdössä lähiaikoina Kätilöopistolle. Moni taitaa saada niitä ennakoivia supistuksia jo pian puolivälin jälkeen, ja ovatpa ne joillakin jopa oikein kipeitä. Itselläni ne hädin tuskin tuntuivat, mutta rauhassa sohvalla istuessa kuitenkin pääsin niitä seuraamaan.
Mellaa odottaessani en koskaan ollut kiinnostunut lukemaan toisten ihmisten synnytyskertomuksia, eikä tällainen naisten sotakeskustelu ole tähänkään asti järin innostanut. Ei siksi, että se ajatus pelottaisi: jotenkin muiden henkilökohtaiset kokemukset eivät vain mitenkään ole minua liikuttaneet. Enpä ole ollut kiinnostunut selittämään omiakaan kokemuksiani ummet lammet, kun se tuntuu ihan vain minun, Erikin ja Mellan väliseltä asialta. Tuskin se nyt ketään muuta kiinnostaisikaan, vai?
Nyt huomasin kuitenkin viettäväni ison osan sunnuntaita netissä lueskellen kaikennäköisiä tarinoita synnyttämisestä. Ja mieliala oli aika herkkä, itkukin pääsi. Ei mikään surun tai pelon itku, vaan ihan silkka liikutuksen itku. On aivan erilaista lukea synnytyskertomuksia nyt, kun itselläkin on jo yksi kokemus takana. Siinä ei oikeastaan lue muiden kokemuksista, vaan yrittää löytää yhtymäkohtia omiin elämyksiinsä. Ja Mellan syntymän muisteleminen liikuttaa kyllä edelleen aika helposti, vaikka itse tapahtumassa olinkin lähinnä turta: ne tunteet tulivat vasta myöhemmin, valokuvia katsellessa.
Tuli nyt sitten elettyä taas mahdollisimman yksityiskohtaisesti se, mitä salissa on tapahtunut. Tietenkin kuvittelen myös tarkkaan sen, miten tämä seuraava synnytys menee. Mellaa odottaessani en juurikaan pähkäillyt synnytyksen kulkua etukäteen, kun ei siitä ollut harmainta aavistustakaan. Teoriassa tietenkin tiesin eri vaiheet, mutta eihän sitä todellisuutta vain voinut kuvitella. Mutta nyt taas luulen muka tietäväni tarkkaankin, miten se voi mennä. Siis nimenomaan VOI mennä.
Onkohan huono asia, että on niin selvät käsitykset yhdenlaisesta synnytyksestä? Se toinenhan voi olla jotain aivan muuta. Ehkä toinen synnytys tuleekin sitten suorastaan shokkina, kun on kuvitellut tietävänsä millainen se on, ja sitten se yllättääkin? Olisiko parempi mennä sinne täysin ummikkona? Mutta mahdotontahan se on kieltää itseään ajattelemasta tulevaa.
No, ainakaan ei yhtään pelota, ei vieläkään. Lähinnä suututtaa ja ärsyttää se, että todennäköisesti pitää vielä odottaa monen monituista viikkoa. Minä voisin mennä jo heti. Tällä hetkellä on vaikea innostua jostain muusta, haluaisin hoitaa nyt tämän jutun pois alta ja miettiä sitten vasta muutakin elämää. Kuka jaksaa laittaa jotain ruokaa, kun voisi olla synnyttämässä uutta ihmistä?
Mellaa odottaessani en koskaan ollut kiinnostunut lukemaan toisten ihmisten synnytyskertomuksia, eikä tällainen naisten sotakeskustelu ole tähänkään asti järin innostanut. Ei siksi, että se ajatus pelottaisi: jotenkin muiden henkilökohtaiset kokemukset eivät vain mitenkään ole minua liikuttaneet. Enpä ole ollut kiinnostunut selittämään omiakaan kokemuksiani ummet lammet, kun se tuntuu ihan vain minun, Erikin ja Mellan väliseltä asialta. Tuskin se nyt ketään muuta kiinnostaisikaan, vai?
Nyt huomasin kuitenkin viettäväni ison osan sunnuntaita netissä lueskellen kaikennäköisiä tarinoita synnyttämisestä. Ja mieliala oli aika herkkä, itkukin pääsi. Ei mikään surun tai pelon itku, vaan ihan silkka liikutuksen itku. On aivan erilaista lukea synnytyskertomuksia nyt, kun itselläkin on jo yksi kokemus takana. Siinä ei oikeastaan lue muiden kokemuksista, vaan yrittää löytää yhtymäkohtia omiin elämyksiinsä. Ja Mellan syntymän muisteleminen liikuttaa kyllä edelleen aika helposti, vaikka itse tapahtumassa olinkin lähinnä turta: ne tunteet tulivat vasta myöhemmin, valokuvia katsellessa.
Tuli nyt sitten elettyä taas mahdollisimman yksityiskohtaisesti se, mitä salissa on tapahtunut. Tietenkin kuvittelen myös tarkkaan sen, miten tämä seuraava synnytys menee. Mellaa odottaessani en juurikaan pähkäillyt synnytyksen kulkua etukäteen, kun ei siitä ollut harmainta aavistustakaan. Teoriassa tietenkin tiesin eri vaiheet, mutta eihän sitä todellisuutta vain voinut kuvitella. Mutta nyt taas luulen muka tietäväni tarkkaankin, miten se voi mennä. Siis nimenomaan VOI mennä.
Onkohan huono asia, että on niin selvät käsitykset yhdenlaisesta synnytyksestä? Se toinenhan voi olla jotain aivan muuta. Ehkä toinen synnytys tuleekin sitten suorastaan shokkina, kun on kuvitellut tietävänsä millainen se on, ja sitten se yllättääkin? Olisiko parempi mennä sinne täysin ummikkona? Mutta mahdotontahan se on kieltää itseään ajattelemasta tulevaa.
No, ainakaan ei yhtään pelota, ei vieläkään. Lähinnä suututtaa ja ärsyttää se, että todennäköisesti pitää vielä odottaa monen monituista viikkoa. Minä voisin mennä jo heti. Tällä hetkellä on vaikea innostua jostain muusta, haluaisin hoitaa nyt tämän jutun pois alta ja miettiä sitten vasta muutakin elämää. Kuka jaksaa laittaa jotain ruokaa, kun voisi olla synnyttämässä uutta ihmistä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti