Päästävät liian helpolla

Tässä kahden ja puolen kuukauden tienoilla onkin hyvä tehdä pientä välitilinpäätöstä. (Miten niin miksi juuri nyt? Kun siltä tuntuu juuri nyt.) Tiivistelmä: eipä tästä vauvaelosta ole juuri valittamista. Helpolla on päästy.

Vai kuinka monella on oikeasti tällaisia vauvakokemuksia? Mella nukkuu öisin 7-8 tunnin pätkän, alkaen joskus puolenyön tienoilla. Sitten aamupalansa jälkeen tyttö nukkuu vielä 2-4 tuntia, jolloin vanhemmat voivat rauhassa syödä oman aamupalansa ja selata lehtensä. Päivällä neiti on hyväntuulinen ja opettelee ahkerasti istumista, ja saattaa satunnaisesti nukkua päiväunet vielä joskus iltapäivällä. Ainakin jos matkustetaan vaunuilla tai laitetaan pimu mahalleen sänkyyn. Niistä Mella tykkää, vaunuista ja masu-unista.

Kaveripiirissä hiljattain kauhisteltiinkin, miten pahaa karmaa me tuomme muille. Kun kerran meidän ja jonkun muunkin tutuntutun lapsi on ollut käsittämättömän kiltti, osuvat ne koliikkiriiviöt sitten varmaan kavereille. Onhan se nyt jo tilastollisestikin väistämätöntä! (En ole vielä lukenut kansantaloustieteen tutkintoon sisältyvää pakollista tilastotieteen sivuainekokonaisuutta, heh, väitättekö sen näkyvän päälle päin?) No, saattaahan meidän perheeseen tulla erittäin kivulias murrosikä. Yritän kyllä tehdä kaikkeni sen eteen, ettei Mella jäisi vangiksi minkäänlaiseen kiltin tytön imagoon. Täytyy aloittaa Peppi Pitkätossujen lukeminen heti pienestä.

Kovin monesta asiasta ei ole edes tarvinnut luopua, tai ainakaan luopuminen ei ole tuntunut mitenkään raskaalta. Olemme pyrkineet pitämään yllä vilkasta seuraelämää synnytyksen jälkeenkin, pitäähän Mellan tottua muihin ihmisiin. Ja me haluamme todistaa maailmalle, että vauvan kanssakin voi tehdä paljon asioita. Yritämme osallistua kaikkiin entisiin rientoihin, vaikka toki lähdemmekin esimerkiksi kotibileistä pois jo huomattavasti aiempaa varhemmin. Toivottavasti (toistaiseksi) lapseton kaveripiirimmekin on huomannut, ettei elämä suinkaan välttämättä pääty lapsen tuloon. Ei edes se entinen elämä. Toki suuriakin muutoksia voi tulla, jos vanhemmat itse niin haluavat ja päättävät. Luulisin. Vai olenko vain naiivi, ehkä meillä on vain harvinaisen paljon valinnanmahdollisuuksia?

Alussa tietenkin tuntui kauhean rankalta, hormonitkin pitivät huolen siitä että itsensä tunsi huonoksi äidiksi jokaisen vauvan äännähdyksen jälkeen. Kyllä omat epäilyt nousevat vielä nykyäänkin joskus pintaan, mutta pääasiassa nyt on aika rentoa. Neljän kuukauden äitiyslomailun jälkeen olen viimein alkanut löytää hitaamman rytmin, tai lähinnä olen alkanut sallia itselleni verkkaisuuden. En kasaa päiville erilaisia tavoitteita (siivoa olohuone, käy kaupassa, hoida raha-asioita, pese kertyneet pyykit pois, urheile, tapaa tuttuja), vaan pyrin tekemään kunakin päivänä vain mitä silloin mieli tekee ja mikä sopii Mellan senpäiväiseen rytmiin ja mielialaan. Ihan näin lunkisti se ei toki vielä mene, mutta olen ainakin päässyt jo siihen suuntaan.

Jotenkin sitä antaa itselleen luvan olla rehellisesti onnellinen päästessään vain makoilemaan vauvansa viereen. Nyt kun Mella yrittää terhakkaasti päästä istumaan ja jopa seisomaan (vaikkei kumpikaan tietenkään vielä onnistu koordinaation totaalisen puutteen vuoksi), saa päivästä lohkaistua isoja paloja ihan vain leikkimiseen. Eipä kai sitä kotiäidin tarvitse muuta tehdä, kyllä Erik tyhjentää sen tiskikoneen töistä tultuaan... Moisesta lööbailusta ei tule enää niin kovin huono omatunto, kun Erikinkin mielestä on tärkeää viettää aikaa vauvan kanssa.

Nyt pitäisi vain sulkea silmänsä siltä syyllisyyden tunteelta, joka tulee viedessäni tietoisesti isältä mahdollisuuden samaan. Kurjaa, että vain toinen vanhemmista voi olla vanhempainvapaalla kerrallaan...

Kesämökkikauppaa

Tänään kolahti velkakirja postiluukusta esitarkasteltavaksi, toisin sanoen meille on myönnetty pieni laina. Jaa mitäkö varten? No kesämökkiä varten! Jokunen lukija saattaakin tietää ja muistaa meidän rakkaan sukumökkimme Keski-Suomessa. Mökkipahanen on valmistunut samana vuonna kuin minä synnyin, ja olenkin viettänyt siellä jokseenkin kaikki lapsuuteni kesät. Tai, no, itse asiassa olen kyllä varmaan viettänyt siellä lomia joka ikinen elämäni kesä, tänäkin kesänä siellä oltiin jo juhannuksena.

Hökkelillä on siis paljon tunnearvoa. Alun perin sen rakensivat ja omistivat isovanhempani äidin puolelta, ja sittemmin mökin osti itselleen enoni. Nyt kun enokulta tarvitsee käteistä talokauppaansa varten ja joutuu luopumaan möksästä, on aika siirtää omistusta taas seuraavalle sukupolvelle. Pitäähän paikka saada pysymään suvussa. Ja mikäpä olisi oivallisempi hetki ostaa perinteikäs ja muistorikas lomapaikka, pieni Mella kun on nyt syntynyt ensimmäiseksi aivan tuoreen sukupolven edustajaksi. Toivottavasti neiti pääsee jatkamaan suvun lasten perinteitä ja tippumaan mökin laiturilta matalaan rantaveteen. Tosin toivottavasti se ei tapahdu vielä tänä tai ensi kesänäkään, mieluiten ei ennen kuin tyttö on oppinut uimaan.

Oheinen kuva ei valitettavasti ole aivan tuore, jäivät juhannusreissulla kuvat ottamatta. Taitaa olla viime kesältä, aurinkoiselta laituriaamiaiselta. Kyllä ulkona syöty aamiainen vain on poikaa.

Lainaa etsiessämme pääsimme tutustumaan eri pankkien ehtoihin, ja aika huimia eroja niissä tuntuu olevan. Nooa-pankin ehdoista emme kyllä tiedä mitään, sillä emme päässeet edes neuvottelemaan. Pankin verkkosivuilla on kaavake, jolla voi pyytää yhteydenottoa. Siinä voi oikein merkitä päivän ja kellonajan, jolloin toivoisi pankin soittavan. No, Nooa soitti sitten kaksi päivää myöhässä, jolloin laina oli jo otettu toisaalta.

Nordeassa, tämänhetkisessä pankissamme, kävimme jo joskus viime vuoden puolella kyselemässä. Tuolloin kun oli enon kanssa ensimmäisen kerran puhetta siitä, että me voisimme mökin ostaa. Nordea vain sattui vaatimaan hirveän pinon kaikenlaisia papereita, ennen kuin suostui antamaan edes alustavan lainapäätöksen.

OP-pankissakin kävimme, ja kaikki sujui käsittämättömän nopeasti. Myönteinen lainapäätös tuli jo heti yhden istunnon aikana, muutamassa minuutissa! Ehtojen mukaan mökki itse kelpaa 60-prosenttisesti vakuudeksi kauppahinnasta, lopulle lainalle pitäisi sitten hommata takaaja. No, sellainenkin saatiin sitten myöhemmin.

Seuraavaksi menimme Sampoon, joka yllättikin sitten lähes kohtuuttomilla ehdoillaan. Ensinnäkin mökki kelpaisi takuudeksi vain 50 prosenttiin asti, jonka jälkeen loppuosuus jäisi takaajien vastuulle. Siis nimeenomaan TAKAAJIEN, ei TAKAAJAN. Mökki maksaa 35 000, eli ilman vakuutta jäisi alle 20 000 euroa. Ja tätä taskurahaa varten tarvitaan vähintään KAKSI takaajaa, Sampo kertoo. Pankilla kun on periaatteena vaatia yhtä takaajaa per kymppitonni. Heh, onneksi emme ole ostamassa 300 000 euron asuntoa... 15 takaajan hankkiminen se vasta mukavaa olisi... No joo, tiedän kyllä, että asuntolainojen ehdot ovat aivan erilaiset kuin kesämökkilainojen. Mutta kuitenkin. Älytöntä! Päälle mainittakoon, että Sammon korkomarginaalikin oli huomattavasti korkeampi kuin muiden.

Lopulta kuitenkin saimme hommattua kaikki Nordean vaatimat paperit, jossain vaiheessa ne piti kauppaa varten nimittäin muutenkin hankkia. Toimitimme ne Nordeaan, josta päätös tulikin sitten ripeästi. Saimme lainaksi kauppahinnan ja päälle vähän ylimääräistäkin veroja ja pientä remonttia varten, eikä ainuttakaan takaajaa tarvita. Lisäksi marginaali oli tarjotuista pienin. Mökki itse kelpaa vakuudeksi peräti 75 %:in asti, mikä tällaisella täysrahoituksella on kuitenkin jokseenkin triviaalia meille. Aikomus kun on kuitenkin maksaa laina takaisin, oli vakuutena mitä hyvänsä.

Ei tarvinnut kauaa miettiä, mistä pankista lainamme ottaisimme. Nyt ei tarvinnut sitten siirtää kaikkia raha-asioita pankista toiseen, mitä tällainen pienikin laina olisi ilmeisesti ainakin Sammossa edellyttänyt.

Missään vaiheessa mikään pankki ei epäillyt, etteikö meillä olisi vallan mainiot edellytykset maksaa tuo laina takaisin ajallaan. Mikä siinä sitten on, että pitää asettaa niin kohtuuttomia esteitä? Eivätkö pankit nykyään kilpailekaan lainanottajista? Vai oliko lainamme niin pieni, ettei kaikkia pankkeja juuri kiinnosta asiakkuutemme? Miten kotimaan suurimpien pankkien lainaehdoissa voi olla noin suuria eroja? Vai oliko jo olemassaoleva asiakkuutemme Nordealle niin suuri plussa, että laina järjestyi noin helpolla? Kohdeltaisiinko muiden pankkien asiakkaita kylmäkiskoisemmin?

Jaa-a, onpa nyt taas tullut hoideltua paljon raha-asioita. Mökin kauppakirja allekirjoitetaan huomenna, sen jälkeen ollaankin sitten nöyriä niiden kukkaronnyörien kanssa.

Kärsivällisten kärsivällisyyttä koetellaan

Maaliskuussa riemuitsin kuullessani Enki Bilalin Sarajevo-trilogian saapuvan viimein päätökseensä ranskaksi toukokuussa ja suomeksi kesäkuussa. Vuosien odotus olisi viimein tuottamassa tulosta! No, varsin pian kävi ilmi, että trilogiasta onkin tulossa neliosainen tarina. Siis pian julkaistava kolmas osa ei olisikaan viimeinen. Uutinen herätti ristiriitaisia tunteita: totta kai on hienoa, että hyvää materiaalia on luvassa aiempaa enemmän. Mutta pitääkö nyt sitten odottaa taas kerran vuosikausia, ennen kuin tietää, miten tarina päättyy?

Kesäkuu sitten tuli ja meni. Saksasta palattuani marssin tyytyväisenä Suomalaiseen Kirjakauppaan ostamaan kirjaa, vaan ei: ei näkynyt "Tapaamme Pariisissa" -teosta. Sanoivat silloin muistaakseni koneen tietävän uudeksi ilmestymispäiväksi 7.7., vaikka tuolloin elettiin jo kaksinumeroisia heinäkuun päiviä.

No, maltoin mieleni ja tutkiskelin tilannetta vain netissä. Kun mikään kirjakauppa tai Tammi-kustantamo ei saanut sivuilleen mitään lisätietoa, kävin lopulta viime perjantaina Akateemisessa toiveikkaana. Lukioajoilta kotiseudulta tuttu myyjä osasi rupattelun ohella kertoa, että nyt kyseisen raapustuksen ilmestymisaika on 21.8. No, uskokoon ken tahtoo, toivossa on hyvä elää.

Harkinnan alla: Blogistanian kansallisuus

Olen kirjoitellut tähän blogiin nyt reilun vuoden verran, ja aika hataralla pohjalla blogielämäni vieläkin on. Kovasti empien koko kirjoittelu lähti liikkelle, kun pohdin oikeuttani ja motiivejani raapustaa julkisia merkintöjä. Eniten taisi kiusata se, että lähdin mukaan trendin aallonharjalla: kaikillahan oli blogi jo vuosia sitten, vai mitä?

En missään vaiheessa oikein tiennyt, mistä aion tänne kirjoittaa. Ajattelin tematiikan kyllä löytyvän ajan myötä. Mutta ei teemoja ole vieläkään löytynyt! Tämähän on ihan silkkaa sillisalaattia! No, kirjoitustyyli on hieman muuttunut ihan ensimmäisistä merkinnöistä. Nyt en enää yritä kirjoittaa auki kaikkia mahdollisia henkilökohtaisuuksia, vaan jätän yksityiskohtien selvittelyn lukijan harteille. (Esimerkki: ensimmäisessä postauksessani käytän ei-sarkastisesti termiä "aviomieheni". Siis pliis? Onpas jäykkää, kyllä se on nykyään ihan vain Erik.)

Ensimmäinen ratkaistava kysymys tuolloin oli: nimimerkillä vai omalla nimellä? En kadu oman nimen valintaa, mutta olen huomaavani tällaisten läpinäkyvien blogien jäävän mielenkiintoisuudessa tappiolle. Aika harva omalla nimellä kirjoitettu blogi kiinnostaa muita kuin kavereita, ellei kyseessä ole poliitikon tai toimittajan raapustelu. Mikä siinä on? Eikö omalla nimellä tosiaan voi kommentoida asioita riittävän purevasti? Ehkä ei, en minäkään tietenkään ihan mitä tahansa täällä sano.

Vuoden kirjoittelun jälkeen tuntuu kyllä yhä siltä, ettei Blogistanian kansallisuutta ole vielä ansaittu. Olen nimittäin toivottoman laiska verkottumaan muiden bloggaajien kanssa. Luen lähinnä vain kavereideni blogeja, enkä ole linkittänyt omalla sivullani ainoaankaan tuntemattomaan blogiin. Turha siinä on sitten toivoa, että ketään muutakaan sitten kiinnostaisi oma, hyvin tavallinen elämäni.

Aivan täysin ei kyllä pidä paikkansa se, ettenkö lukisi muita kuin tuttujen blogeja. Mutta niistä erinäisistä kokeilusta en ole jostain syystä uskaltanut mainita. Mitä jos ne Paljon Minua Suositumpien Blogien kirjoittajat nauravat pilkallisesti, jos saavat jostain tietää minunkin lukevan tekstejään tai peräti linkkaavan omalla säälittävällä sivullani? Entä mitä minusta kertoo se, mitä muuta luen? Tai ennemminkin: mitä minusta kertoo se, että luen niin vähän muuta? Listaamalla sen mitä luen tunnustan samalla, etten ole löytänyt mitään näiden lisäksi. Ja mikä bloggaaja se sellainen on, joka ei tunne ainakin kotimaista blogosfääriä jokseenkin läpikotaisin? Pitäisi tuntea ne kaikki tämän hetken kuumimmat blogit, mutta samalla dissata ne liian trendikkäinä ja ennemminkin lukea pienempiä mutta sitäkin kuumempia blogeja.

Tästä huolimatta kerron nyt, mitä muita blogeja olen vähemmän satunnaisesti silmäillyt, ja miksi.

Blogilistan suosikeissani on Lehti, jota taitaa seurata aika moni muukin. Tätä rupesin lukemaan säännöllisesti äitiyslomani alkaessa, vaikka olin jostain sinne päätynyt jo aiemminkin. Kun työni pääosin koostuu sanomalehtien selailusta ja uutisten analysoinnista, on tämä satiirinen tiedotusväline oiva lomakorvike.

Suosikeistani löytyy myös niinikään äitiysloman alkutienoilla bongattu Tylsyyden Multihuipennus. Vaikka itse sittemmin päädyinkin koulutukseltani lähinnä humanistiksi, on oululaisen matemaatikkonörtin ajatusmaailmaan jotenkin kamalan helppo päästä sisälle. Siitäkin huolimatta, että blogissa miespuolinen henkilö käsittelee monien muiden teemojen ohella tyttöystävän puutetta. No, kaikki kaverini ovatkin nörttejä (älkää väittäkö vastaan). Enkä minäkään pidä penkkiurheilusta.

Eilen vietin pitkän päivän netissä Mellan nukkuessa, ja blogiuutuuksien listalta silmään pisti Salakuunneltua.fi. Upouusi blogi kertoo hauskoja keskustelunpätkiä, joita vakoojat ovat poimineet tosielämästä. Sellainenhan kiinnostaa kaikkia! Suomalaissivusto on vielä uutuutensa vuoksi varsin tynkä, mutta sen ruotsalainen esikuva Tjuvlyssnat tarjoaa jo valtavan liudan herkullisia juttuja.

Mutta siinäpä ne sitten ovatkin. Muut kokemukset ovat olleet liian lyhyitä muistettavaksi tai mainittavaksi, jotenkin minun tuntuu olevan vaikea löytää itselleni sopivia blogeja. Sinänsä esim. vauva- ja lapsiteemaiset blogit voisivat olla kova juttu tuoreelle kokemattomalle äidille, mutta siinä on myös se ongelma: olen tuore ja kokematon äiti. En minä osaa samaistua taaperoiden tai monilapsisten perheiden vanhempiin, kun en ole sellaista itse kokenut. Minulla on vain tuo yksi pienenpieni, kiltti vauva. Ehkä voisin ryhtyä lukemaan ensimmäistä kertaa raskaana olevien naisten blogeja ja kommenttilaatikoissa päällepäsmäröidä omalla kokemuksellani?

No, kerrottakoon uusin oma panostukseni: kävin juuri perustamassa Blogilistalle uuden kategorian OmallaNimellä, kun en sen henkistä oikein onnistunut valmiina löytämään. Toistaiseksi luokka ei taida näkyä olemassaolevana muualla kuin oman blogini tiedoissa, siellä kun ei tietenkään vielä ole omani lisäksi muita blogeja. Toivottavasti sinne tulee jatkossa lisääkin blogeja, haluaisin nimittäin saada jonkinlaisen leikkauksen omalla nimellä kirjoitettaviin nettipäiväkirjoihin ja selvittää, onko niillä jotain yhteistä. Tai ennemminkin, voiko omalla nimellä tehdä hyvinkin erilaisia ja mielenkiintoisia tekstejä vai olemmeko tuomittuja varovaiseen ja laskelmoituun ilmaisuun.

Juhlakuvia netissä

Vastauksena Annan kyselyyn: osa Mellan juhlissa otetuista kuvista löytyy nyt netistä seuraamalla tätä linkkiä. Kyseessä ovat Axelin kameralla otetut kuvat, saa nähdä, milloin meille toimitetaan lisää kuvia. Odotamme innolla! Ainakin jokunen muukin hääräsi pippaloissa kameran kera.

Tähän viestiin on poimittu esimerkkinä kuva velipuolestani Eetusta Mella sylissään. Kuten kuka tahansa normaali 15-vuotias poika, Eetukin vältteli viimeiseen asti vauvan sylissä pitämistä. Puolipakolla tällainen tilanne kuitenkin saatiin aikaan, ja siitähän piti tietenkin napata äkkiä valokuva.

Paluu kiireettömään arkeen?

Tänään on ehkä ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun elän taas lähes tavallista arkea. Juhannus oli juhannus, sitten oltiin pari viikkoa Saksassa ja sieltä palattuamme Erikillä oli yhä lomaa ja meillä molemmilla paljon järjesteltävää Mellan viimelauantaisissa juhlissa. Eilenkin oli vielä paljon vieraita, kun Erikin veli vasta lähti ja minun tätini tuli kylään tuoden samalla pikkuisen Tiia-serkkuni pikkusiskoni seuraksi Helsinkiä kiertelemään. Nyt teinitytöt ovat humputtelemassa, Erik töissä ja Mella päiväunilla. Söin juuri jäätelöpuikon kaikessa rauhassa. Arki!

Lauantain juhlat olivat oikein onnistuneet, vaikka kutsuttujen juhlaetiketissä olisikin ollut parantamisen varaa... (Suurin osa ei vastannut kutsuun lainkaan, iso osa ilmoittautui myöhässä ja jotkut peruivat viime hetkellä kun kaikki ruuat ja juomat oli jo ostettu. Ihmiset mokomat myös saapuivat pahasti myöhässä: vaikka ohjelman alkamista venytettiin puolella tunnilla, silti vain puolet olivat paikalla kuuntelemassa puhettani ja Annan lauluesitystä.)

Ruokaa ja juomaa jäi yli, vaikka masut tulivat kaikilla täyteen. Loppuillastakin oli vielä kovin ratkiriemukasta, naapurikin kävi kuulemma valittamassa sisäpihalle pesiytyneiden juhlijoiden metelistä. Itse olin siinä vaiheessa jo kiltisti vauvan kanssa pehkuissa... Mutta toivottavasti sille naapurille ei jäänyt kovin paha mieli, koska muuten juhlasta jäi vain hymy huulille (ja siis paljon ruokaa). Kiitoksia paikalla piipahtaneille, myös mattimyöhäsille.

Tämänkertaisen postauksen valokuvassa esiintyy ylpeä isoisä, siis isäni Mella sylissään. Tuore pappa voitti juhlissa järjestetyn Mella-tietokilpailun, osasi nimittäin vastata oikein joka ikiseen kysymykseen (vain pari ylimääräistä bonuspistettä jäi saamatta). On tainnut pappa lukea tätäkin blogia tarkkaan, kun oli faktat noin hyvin hallussa!

Leivontatuokio vauvan kanssa

Onpa nyt tullut kokeiltua ensimmäistä kertaa leivontaa vauvan kanssa, kun huomisiin juhliin piti taikoa suklaapikkuleipiä ja Erik on poissa kotoa hoitelemassa muita juhliin liittyviä asioita. Ja olihan se aika haastavaa. Ensimmäisen pellillisen ehdin saada vallan mainiosti uuniin, ennen kuin neiti edes heräsi edellisiltä maitouniltaan. Jossain siinä toista pellillistä sekoitellessa tyttö rääkäisi, mutta näytti istuvan sitten varsin tyytyväisenä sitteriksi muodostuneessa turvaistuimessaan ja katselevan äitinsä työskentelyä keittiössä.

Mutta jossain vaiheessa paikallaan istuminen ja keinuminen ei Mellaa enää tyydyttänyt, ja rääkyminen alkoi. Se rääkyminen olikin sitten jo varsin kunnioitettavaa meteliä, viimeisen viikon aikana pirpanamme on nimittäin löytänyt aivan uusia huutotyylejä ja -volyymejä. Nykyään liioiteltua karjumista harjoitetaan ihan tavallisissa nälkätilanteissakin, josta taisi nytkin olla kyse.

Mitä tehdä siinä vaiheessa, kun keittiökello kertoo uunissa olevien pikkuleipien valmistuneen, tyttö huutaa kurkku suorana nälkäänsä ja kakka on tullut vaipasta läpi ja tahrinut vaatteet (ja äidin)? Olin yrittänyt ennakoida tilannetta ja ruokkia kiukkuista lasta hieman sillä välin, kun pikkuleipien oli määrä olla uunissa vielä kymmenen minuuttia. Petollisesti tyttö nukahti tavanomaiseen tapaan tissille vain herätäkseen vaatimaan lisää juuri kellon soidessa. Ai niin, ja tekstiviestikin saapui samaan aikaan. Ei sentään puhelin soinut, tekstarin voi aina jättää hamaan tulevaisuuteen.

Eipä siinä auttanut muu kuin antaa tytön huutaa, peseytyä hieman itse, napata keksit uunista, käydä vaihtamassa vaippa, antaa tytön huutaa lisää kun pilkon pikkuleivät (leikkaaminen oli pakko tehdä ennen kuin pellillinen jäähtyy, muuten ne murenevat tuhannen pirstaleiksi) ja aivan viimeiseksi syöttää typykkä. Sitten se ryökäle syö viisi minuuttia (mikä siis on hyvin lyhyt aika) ja nukahtaa tyytyväisenä! Oliko tuo nyt sen kaiken huudon arvoista? Nyt tyttö on makoillut jo puolisen tuntia ihan hiljaa ja kiltisti unessa.

Mutta nyt on pikkuleivät tehty, ei tosin kovinkaan siististi. Keittiö imuroitiin ja pestiin eilen, taitaa olla tänään toisen imuroinnin aika... Onneksi pöytien pyyhkiminen on jätetty viime tinkaan, pitäähän tässä asunnossa elää ennen juhliakin.

Entiseen tapaan odotan innolla sitä, että Mella on riittävän vanha osallistumaan leivontaan. Eihän siitä alussa tule mitään muuta kuin jumalaton sotku niin koko asuntoon kuin asianosaisten ulkopintaankin, mutta on se silti varmaan hauskempaa kuin hermostuneena vieressä rääkyvä vauva. Ja vuosien kärsivällisyyden jälkeen neiti pääsee varmaan jopa nauttimaan omien kättensä jäljestä. Vai onko minulla ihan höperö ruusunpunainen kuva perheen yhteisistä leivontahetkistä? Se jää nähtäväksi.

Kotona jälleen

Eilen illalla saavuimme viimein kotiin, kahden rankan matkustuspäivän jälkeen. Taisi matkailu käydä loppua kohden kovaksi myös Mellalle, sen verran itkuinen tyttö oli molempien päivien iltoina. Oli ihana päästä kotiin! Vajaat kaksi viikkoa poissaoloa riitti näköjään siihen, että palatessani kykenin haistamaan asuntomme ominaistuoksun. Tiedättehän, jokainen asunto tuoksuu tietynlaiselta, riippuen kaiketi valmistusmateriaaleista, huonekaluista ja sen sellaisesta. Omaa kotiaan ei yleensä pysty tottumuksen vuoksi haistamaan, mutta eilen meitä tervehti se sama tuttu mutta jo unohtunut tuoksu kuin ensimmäisellä tutustumiskäynnillä.

Matkan aikana pääsimme taas tutustumaan erilaisiin ajokulttuureihin, ja joskus hauskinta on seurata Erikin reaktioita kanssa-autoilijoihin. Paikalliset erot alkavat jo nousta pintaan. Muistattehan, Suomessa ajetaan aina ylinopeutta muttei tehdä hulluja ohituksia, kun taas Baltian maissa ja Puolassa tilanne oli päinvastoin. Saksassa Erikin mielestä tietenkin ajetaan oikein ja järkevästi, paitsi ne huoltoasemalla kännäävät teinit jotka yön pimeinä tunteina muuttuvat risteiksi ja kukkapuskiksi tienvarsipuiden juurille.

Saksastakin löytyy näköjään heikkoja kohtia, sillä taisimme törmätä erikoiseen paikallisilmiöön Sassnitziin ajaessamme. Piskuinen satamakaupunki sijaitsee Saksan suurimmalla saarella Rügenillä, ja liikenteestä paikalliset tunnisti RÜG-rekisterikilvistä. Toisin kuin Erikin (ja minun vähäisen kokemukseni) mukaan muualla Saksassa, täällä harrastettiin baltialaisittain villejä ohituksia. Jos haluttiin ohi, mentiin ohi, oli vastaantulevaa liikennettä eli ei. Muiden on sitten ajettava tien sivuun tai iskettävä jarrut pohjaan.

Ruotsin puolelle Trelleborgiin päästyämme tuli vastaan toisenlainen paikalliskulttuuri, kun päätimme ajaa pohjoiseen maisemareittiä eli itäistä merenrantaa pitkin sen iänikuisen moottoritien sijaan. Etelärannikon pikkuteitä edetessämme Erikin kiusaksi pääsimme tutustumaan ruotsalaiseen leppoisuuteen. Miespoloa ärsyttävät nopeusrajoituksia noudattavat autoilijat, mutta entäs sitten 10-20 km/h nopeusrajoitusta hitaammin ajavat ruotsalaispapat ja -mummot? Kenelläkään ei tuntunut olevan tuolla etelässä kiire yhtään minnekään, mikään ei ollut niin justiinsa. Jopa nuoriso mateli viittäkymppiä seitsemänkympin alueella, olihan kaunis ilma ja merinäköala ja kaikkea. Se kaikki oli Erikistä aivan käsittämätöntä.

Maisemareitti osoittautui ylipäänsä virhevalinnaksi. Muutenkin pitkää ajomatkaa venyttää turhan hidas jolkuttelu, vaikkei reitti pituutensa puolesta ole kovin paljon mittavampi kuin se Malmö-Helsingborg-Norrköping-motari. Päivää pidensi lisäksi vielä Mella, joka automatkan aikana päätti viimein lopettaa monen päivän kakkalakkonsa. Tyttö on normaalisti vääntänyt sinapit noin kolmasti päivässä, mutta nyt äidin ja isin huoleksi tahmaa ei ollut kuulunut yli kolmeen päivään. Autoon päästyään neidin suolisto ilmeisesti innostui, ja ruokatauolla neiti nostettiin turvakaukalostaan kainaloitaan myöten liimaisessa, keltaisessa kakassa. Aikamoinen saavutus! Sen jälkeen sitä möhnää onkin sitten tullut ihan kunnon annoksina.

Mellasta puheenollen, ehdittekin jo varmaan toivoa esittelyä oheiselle kuvalle. Erikin serkku Puschel sai myös oman esikoisensa tässä talvella, ja Saksan-visiitillämme pääsimme esittelemään pikkuserkukset toisilleen. Eipä lapsukaisia kyllä vielä kiinnostanut toistensa seura, mutta vanhemmista oli silti mukavaa asetella vauvoja teennäisesti vierekkäin. Kuvassa siis ylpeät isät Erik ja Puschel sekä esikoiset Mella ja Sebastian, seitsemän viikkoa ja neljä kuukautta (respectively).

Kyseinen valokuva saatiin Puschelilta, sillä meidän digikameramme pamahti rikki matkan aikana. Tässäpä siis vetoomus Mellan lauantaisiin juhliin saapuvilta: ottakaa omat kameranne mukaan, räpsikää paljon kuvia ja lähettäkää ne sitten meille. Eihän tyttösemme valokuvakansioon voi jäädä aukkoa nimiäisjuhlan ajalta. (Nimiäisjuhlasta vielä puheenollen: ilmoittautumisaktiivisuus on ollut pettymys. Ruokaa ja astioita katetaan kuitenkin vain ilmoittautuneille, hölmöt!)

Myrskyä ilmassa

Paahtava helle eteni viime yönä loogiseen lopputulemaan eli ukkosmyrskyyn. En muistanutkaan miten intensiivistä ukkonen täällä Saksassa on, kunnes eilen sain taas vähän makua luonnonvoimista. Muutama vuosi sitten sain nauttia hienosta salamaesityksestä ja niin kovasta tuulesta, etten pysynyt pystyssä ilman tukea. Nyt olimme kyllä sisätiloissa ja sängyssä eli en tiedä sitten siitä tuulesta, mutta salamat olivat komeita pilkkopimeässä yössä. Sähkötkin katkeilivat.

Ja se jyrinä! Kuumuuden takia ullakkohuoneemme ikkunat olivat sepposen selällään, joten ulkoilman meteli tuli vaimentamattomana sänkyymme asti. Korviin sattui, kun taivaalta kuului valtaisa kolina. Koskaan en ole pelännyt ukkosta, mutta nyt huomasin pelkääväni vauvan puolesta: kyllähän tällainen salamoiden välke ja korviahuumaava pauke varmasti säikähdyttää moisen pienen käärön.

Mutta vielä mitä, neiti nukkua posotti läpi koko shown. Kun itse tungin sormia korviini Mella ei edes hätkähtänyt. Tyttö näyttääkin nukkuvan parhaiten kovassa metelissä, minkä myös tämänaamuinen torvisoittokunta todisti. (Aivan oikein, torvisoittokunta. Aamukymmenen tienoilla 350 asukkaan kylämme ainokaisella kadulla marssi täysimittainen, paraatipukuihin sonnistautunut torvisoittokunta cheerleader-tyttöineen ja keppijaloilla kävelevine jonglööreineen. Kukaan ei toistaiseksi tiedä miksi.)

Myrskyn myötä tullut sade on virkistänyt ilmaa, eikä ullakolla ole enää sietämättömän kuuma. Mutta ei tuota ilmaa kylmäksikään voi väittää, kyllä tuossa pilvisessä ja kosteassa säässä vielä tarkenee mainiosti terassilla kesävaatteissa. Tuli tuokin todettua, kun kävimme syömässä läheisessä majatalossa. Saapa nähdä, miten keli kehittyy edelleen. Tai, no, mehän emme tätä näe, kun matkustamme jo ensi yönä takaisin. Kenties Suomessa on taas kylmä palatessamme, se ei kyllä haittaisi lainkaan. (Säätiedotus tosin lupailee lämmintä, ja nimiäisjuhlapäivänä olisikin taas kiva saada auringonsäteitä.)

Loma etelässä

Lomasää täällä Pohjois-Saksassa on ollut aika lämmin, ellei peräti hehkuvan kuuma. Paikallisten tuttavien kanssa rupatellessani tajusin, etten kyllä ole koskaan tainnutkaan kokea viileää saksalaiskesää. Yleensä käymme täällä vain talvisin ja syksyisin, ja ne pari kesäistä visiittiä ovat osuneet harvinaisen lämpimään aikaan.

Niin siis tälläkin kertaa, kun lämpömittarin lukemat vetävät vertoja viime syyskuun Kuuban-matkalle: tänään keskipäivällä oli varjossa 36 astetta. Eilen tajuttiin katsoa lämpötila vasta iltaseitsemältä auringon jo painuttua naapuritalojen taakse, ja silloinkin mittari kertoi lukua 33. Auton ilmastointi on kyllä kiva, totesimme kauppareissulla.

Aika on kiitänyt nopeasti, olemmehan olleet täällä kohta jo viikon ajan. No, onpa viikkoon sisältynytkin yhdet häät ja pari tuttavaperhevierailua lähistön kaupunkeihin. Myös silkka kauppareissu on ohjelmaa sinänsä, lähin supermarketti kun on reilun kymmenen kilometrin päässä lähimmässä pikkukaupungissa. Tänään illalla on vuorossa grillailua sekä boolitesti Mellan nimiäisjuhlaa varten, lauantaina taas saamme vuorollamme kestitä tänne Rothemühliin saapuvia sukulaisia. Epäinhimillisen varhain sunnuntaiaamuna pitääkin jo lähteä ajamaan kohti Sassnitzia ja lauttaa Trelleborgiin, josta köröttelemme Kaarina-fasterin luo Ruotsin Knivstaan yhdeksi lyhyeksi yöksi ennen päivälauttaa Turkuun ja automatkaa kotiin.

Se mainittu nimiäisjuhla onkin jo tulossa kovaa vauhtia kohti, ja olemme viimein päässeet kunnolla suunnittelemaan sitä. Ohjelmarunko alkaa olla hyvin kasassa (no, aika kevyestihän siellä mitään varsinaista ohjelmaa on), ruokalista on laadittu (se on kyllä Robertin ansiota) ja kakkukin on valittu ja melkein tilattu. Ostoslista alkaa olla jo hyvässä vaiheessa, ja kukkakoristeitakin on pohdittu. Ensimmäisiä ilmoittautumisia on myös tullut, ryhdistäytykääpäs nyt loputkin kutsutut.