Vähemmistödiktatuurista

Ne teistä, jotka käyttävät piilolinssejä tai katsovat vierestä juuserin elämää, tuntevat ne pienet puhdistusnestepullon mukana tulevat piilarikotelot. Aika monella merkillä ne kotelot ovat valkoisia; lisäksi toisen lokeron korkki on valkoinen ja toisen yleensä sininen, vihreä tai jokin vastaava hygieenisiä mielleyhtymiä herättävä väri. Korkkien erilaisen värityksen on tietenkin tarkoitus helpottaa vasemman ja oikean erottamista toisistaan; toki värikoodituksen lisäksi korkeissa on myös isot L- ja R-kirjaimet.

Se värillinen korkki on yleensä merkitty R-kirjaimella. Tämä on loogista: oikeakätisenä oikea linssikin on minulla jotenkin ensisijainen, ja otan sen aina silmästä pois ennen vasenta. Samaan tapaan on luontevaa tarttua ensimmäisenä siihen värilliseen korkkiin, joka erottuu helpommin taustaväristä.

Vaihdoin hiljattain piilolasinestettä, ja kakistelin kovasti ensimmäistä kertaa uutta piilarikoteloa käyttäessäni: siinä mintunvihreä korkki onkin merkitty L-kirjaimella! Lamaannuin hetkeksi. Noudatanko nyt jo selkärankaan syöpynyttä ja intuitiivista värikooditusta vai tottelenko sanallisia ohjeita? Verbaliikka vei voiton, ja asetin oikean linssini valkokorkkiseen lokeroon.

Voin vakuuttaa, että joku aamu törmäilen fillarilla päättömästi kanssakulkijoihini, kun olen unenpöpperössä laittanut piilarit vääriin silmiin. Ja kenen syy se sitten on, häh?

Kyllä minä tiedän, mistä tässä on kyse. Vähemmistön vastaiskusta, ellen sanoisi peräti terrori-iskusta. Vasenkätinen vähemmistö on kyllästynyt oikeakätisten valtaan ja on päättänyt ottaa omansa takaisin korkojen kera. Hämmentynyt enemmistö taas ei rasistifasistisyytösten keskellä uskalla huomauttaa vähemmistönkin turvallisuuden heikkenevän puolisokeiden pyöräilijöiden keskellä.

T-kk

Tänään on tasan kuukausi muuttoon. Se on melko lyhyt aika, varsinkin, jos tapaa varautua asioihin hyvissä ajoin. Tajusin esimerkiksi isossa automarketissa käytyäni, että ostin liikaa WC-raikastimia: ajattelin, että ei tarvitse koko ajan olla varastoja täydentämässä. Mutta ei tuo varasto kyllä kuukaudessa ehdy.

Ja mitenköhän on noiden oliiviöljyputeloiden kanssa? Juuri ostettiin iso pullo sitäkin, vaikka vanhaakin on vielä vaikka kuinka paljon. Saippuaa tajusin olla ostamatta. Parin viikon takaisella Ruotsin-risteilyllä karkasi mopo käsistä: ostin litran pullot tequilaa ja cointreauta; margaritoja varten, tiedättehän. Pitää varmaan kyhätä läksiäisiin margaritabooli, koska vähän turhan monta maanantaimargaritaa pitäisi kumota pullojen tyhjentämiseksi omin voimin.

Lapset ovat kovaa vauhtia kasvaneet ulos vaatteistaan ja ne sopivan kokoisetkin alkavat jo kulua puhki. Mutta eihän täältä nyt kannata mitään lastenvaatteita ostaa! Hyvä vain, että on laukussa tilaa unileluille ja muulle sälälle. Mutta olisi kyllä kiva pukea välillä jotain muutakin päälle kuin ne parit paidat ja housut.

Näin viime yönä unta, että olimme jo Kiinassa ja meillä oli varsin miellyttävä asunto. Erityisesti mieltä kuitenkin unessani ilahdutti se, että Ayimme osasikin yllättäen puhua melko hyvää saksaa. Ja pari sanaa englantiakin. Vastapainoksi Ayi oli sentään nuori ja vastuuttoman oloinen tytönheitukka.

Kitkerä tekee katkeraksi

Hesarin mukaan nyt on osoitettu, että kitkerän juoman lipitys tekee mielestäkin kitkerän. Tässä on nyt tietenkin toimittaja hieman oikonut raflaavaa juttua tehdäkseen; kitkerästä mielestä ei tutkimuksen abstraktissa sinänsä puhuta, vaan kyse on moraalisista arvostuksista. Toimittajan mukaan mieli siis on kitkerä, jos kovin jyrkästi tuomitsee toisten tekosia. Ei ehkä aivan tieteellinen tulkinta, mutta kelvatkoon tämän kerran.

Sekä Hesarin jutussa että tutkimuksen abstraktissa jäi häiritsemään kitkeryyden ja pahanmakuisuuden samaistaminen; tai oikeammin puhuttiin suorastaan vastenmielisyydestä. Mutta eihän kitkerä ole läheskään kaikkien mielestä pahaa! Olisikin siis kiinnostava tietää, todettiinko nimenomaan pahan maun tekevän ihmisistä pahantuulisempia (ylläripylläri), vai onko erityisesti kitkerillä mauilla, koehenkilön subjektiivisista mieltymyksistä riippumatta, mielipiteitä jyrkentävä vaikutus?

En olisi oma itseni, ellen alkaisi pohtia tämänkin tutkimustuloksen havaittavuutta omassa elämässäni. Onhan esimerkiksi olutmakuni siirtynyt viimeisten vuosien aikana Leffen kaltaisista sokeroiduista belgialaisista juurikin kitkerään vivahtavien olusien suuntaan. Samaan aikaan arvopohjani on tainnut nuivistua, joskin myös libertarisoitua. Olenko nyt kitkerämpi kuin Leffestä nauttiessani?

Ja millä tavalla arvovalintoihini vaikuttaa se tavaton mielihyvä, jonka juuri sopivan kipakasti potkaisevan ennestään tuntemattoman panimotuotteen ensihörppy nostattaa?

Kauppa verissä

Kävin tänään elämäni ensimmäistä kertaa kirpputorilla myyjän ominaisuudessa; tähän mennessä maailmaa on tullut tarkkailtua yksinomaan pöydän ostavalta puolelta. Keikka oli alkamassa uhkaavasti: kaveri sairastui juuri parahultaisesti ja joutui jättämään koko päivän väliin, ja minä olin tietenkin nallina kalliolla täynnä pyhää vihaa kohti kohtuutonta maailmaa. Olin varma, että päivästä tulee hirvittävä, olihan se jo etukäteen stressannut niin paljon.

Mutta vaikka olin kuinka vakaasti etukäteen päättänyt vihaavani koko päivää, eihän sellaisesta mitään tullut. Siellä oli yksinkertaisesti vain niin kivaa, yksinkin. Ei siinä kovin montaa kertaa ehtinyt takalistoaan penkkiin painaa kun kauppa se vain kävi niin hyvin. Ihmiset kyllä ostavat mitä ihmeellisimpiä asioita, vieläpä ilosta säihkyvin silmin. Ja sitten toisaalta kovinkin kiinnostaviksi arvioimani tavarat eivät välttämättä liikkuneet yhtään.

Kun taktikoin viimeiselle tunnille valikoidun ilmaisjakolaatikon sekä kuljetin session päätteeksi yhden nyssäkän kaverille ja toisen hyväntekeväisyyslaatikkoon, ei kotiin jäänyt takaisin tuotavaksi kuin jokunen satunnainen esine. Rahapussi sen sijaan painoi jo kovastikin.

Hemmetti kun oli hauskaa.

Hiusongelma

Minulla on hiusongelma. Taannoin ajelemani tukka on kasvamassa kovaa vauhtia takaisin, mikä ei kuitenkaan itsessään ole minkäänlainen ongelma; kivahan sitä lämmikettä on taas pään päälle saada. Ongelma on se, minkä muodon hiukset kasvaessaan ottavat: muutaman sentin mittainen pääkarvoitukseni asettuu luonnostaan siistiksi irokeesiksi keskelle päälakeani.

Ongelma ei missään nimessä ole se, ettenkö pitäisi irokeesista; päinvastoin, ihan hauskahan se on. Ongelma on se, että pääni näyttää laitetulta. Minusta saa vaikutelman, että olen aamulla huolellisesti vahannut hiukseni ja taivutellut ne suortuva suortuvalta siistiksi irokeesiksi - sen sijaan että olisin täysin huoleton, suorastaan vastuuntunnoton, mitä tulee pään ulkopuolisiin asioihin.

Tämä ei vetele.

Uusi alku

Uusi hiustyylini on äänestävän kansan mukaan ennen kaikkea myönnytys sujuvalle maastossa etenemiselle, joskin telaketjutkin saivat kannatusta. Avoimissa vastauksissa ehdotettiin lisäksi partakoneen heiluneen ihan vain hupimielessä, mutta arveltiin myös bloggaajan vain kaivanneen jotain uutta. Mikä ei ole yhtään pöllömpi vastaus, jos sallitaan tylsäksi heittäytyminen.

Vanhan värjätyn tukan ajaminen pois symbolisoi melko puhtaasti uutta alkua; enhän minä enää edes tiennyt, minkä väriset hiukseni oikeasti ovat! Ja kuinka siistiä olisi, jos siellä olisi oikeasti jo harmaita joukossa! No, en sellaisia ole ainakaan vielä sängestä bongannut, vaikka olenkin kyllä etsinyt.

Uusi alku on tietenkin parhaillaan laajempikin teema elämässäni, muutenkin kuin vuoden vaihtumisen ansiosta. Nyt kun joulu tuli hoidettua pois alta, on seuraava merkittävämpi tapahtuma sitten sellainen vähäpätöinen episodi kuin muutto Kiinaan.

Vaeltelen ympäri asuntoani ja hykertelen miettiessäni, kuinka tuostakin esineestä pääsee kohta eroon. Ja tuosta, ja tietenkin tuosta! Ajatelkaa, autokin menee kaupaksi! Tuo vanha televisio elektroniikkaromuksi! Nuo huonekalut huutonettiin! Kaikki tämä turha kuorrutus ympärillä, kaikki se leikataan pian irti!

Ja Kiinassa sen tilalle tulee jotain ihan uutta, josta en tiedä vielä mitään. Kiinalaisia huonekaluja. Kiinalaisia vaatteita. Kiinalaisia astioita. Kiinalaisia verhoja. Kiinalaisia mausteita. Syömäpuikkoja. Teekannuja. Ja mitä muuta siellä nyt onkaan.

Uusi alku on ajatuksena huumaava, mutta tietenkin se myös pelottaa. Ennen kaikkea sen vuoksi, ettei minun elämässäni ole tarvetta millekään uudelle alulle. Minulla on toimiva parisuhde, onnelliset lapset, hyviä ystäviä, kiva kotikaupunki ja kiinnostava työ. Mitä järkeä on sekoittaa pakkaa, kun kaikki on kerran niin hyvin?

Olen yrittänyt rauhoitella itseäni toteamalla, että muuttaminen kaukomaille vaikkapa tylsän parisuhteen pelastamiseksi olisi aika paljon huonompi ajatus. Että muutoksesta selviää ehkä täysjärkisenä juuri sen ansiosta, ettei ole pohjalla kyteviä ongelmia.

Sen näkee sitten.

Rahaa ilmaan

Ostin tänä vuonna elämäni ensimmäisen kerran raketteja. No okei, silloin yhtenä uutena vuotena Saksassa ostettiin pari paukkua porukalla, mutta se olikin ulkomailla (=eksoottisia kulttuureja, joita pitää suvaita) ja vieraskoreutta (=isäntä osti, pitihän meidän liittyä kohteliaisuudesta seuraan). Viime vuonna lapset katselivat niin innoissaan ikkunan takaa pauketta, että tänä vuonna päätimme sitten räiskytellä itse. Tiedättehän, for the children.

Mutta kyllä minä jo sieltä kaupasta paljastavan muovipussini kanssa hiippaillessani tajusin, että pieleen meni. Ei tällaista tee nykyaikainen valveutunut kansalainen. Bussissa kotimatkalla nolotti; täällä minä huitelen reilun metrin ostoksineni kuin mikäkin raggari, moisten turhakkeiden kanssa vien tilaa kunnon kansalaisilta.

Ja sitten se alkoi: hyvät ihmiset valuivat Facebook-ryhmiin, joissa luvataan olla ampumatta rahaa ilmaan ja antaa summa sen sijaan hyväntekeväisyyteen. Onhan se tuhlausta, ja saastuttaa, ja eläimetkin säikkyvät.

On turha todeta itselleen, että sen kerran vuodessa sijoitettavan kolmenkympin sijaan enemmän merkitystä olisi loppuvuoden teoilla. Koska enhän minä muulloinkaan tee mitään. Ei myöskään kannata viisastella ja kysyä kuinka paljon hyvät ihmiset käyttävät vuodessa vaikkapa alkoholiin, tuohon turhaan nautintoaineeseen, josta on vieläpä niin paljon harmia koko yhteiskunnalle (ja niille lapsille ja eläimille).

Sillä muutaman sekunnin mittaisen roskaavan ja äänekkään paketin lähettäminen taivaalle on mitä vahvin symboli kaikelle turhalle.

Lupaan ajatella tätä laukaistessani sitä viimeistä isoa paukkua. Tai, no, mitä minä tässä hurskastelen, paskat minä mitään lupaan.

Talvitukka

Toteutin viime viikonloppuna pitkäaikaisen haaveeni ja ajelin pääni kaljuksi. No, okei, sentin sängeksi, mutta kuitenkin. Miksi näin? En minä tiedä. Olen aina ihmetellyt naiseuteen liitettyä voimakasta tunnesidettä omaan päälakikarvoitukseen ja julistanut, että minun tukalleni saa tehdä ihan mitä vain identiteettini kärsimättä. Kuitenkaan en ollut koskaan ajellut päätäni, joten sanat kaikuivat onttouttaan.

Erikoisuudentavoittelu ja oman jääräpäisyytensä todistelu on kuitenkin pöhkö syy, ja psykoanalyyttisessä hengessä olenkin vakuuttunut talvitukalleni löytyvän susirumuuden lisäksi muitakin syitä. Rakas lukija, auta ja kerro, mikä on todellinen syy tummien kutrieni katoamiselle.

(Syötteenlukijaa käyttävät: Juu, tämä on taas näitä polleja, jotka eivät näy lukijoissa aina ollenkaan, tai ainakaan oikein. Koittakaa kestää, ja tulkaa vaikka taas pyörähtämään täällä varsinaisella sivulla. Täällä on oikeasti tosi kivaa, uskokaa pois.)

Ensimmäinen vilahdus Kiinasta

Tänään pääsimme ensimmäistä kertaa videojuttelemaan maailmalle karanneen perheenpään kanssa, sikäli kun nanjingilaisen kämäisen hotellihuoneen kivikautinen verkko suostui vuorotellen Skype- ja Gmail-chatteja pyörittämään. Välillä toimi pelkkä kuva, välillä pelkkä ääni, mutta tulipahan sanomiset sanottua.

Tosin siinä vaiheessa, kun tuli puhetta kiinalaisesta yhden lapsen politiikasta ja siitä, että joillakin niitä näemmä on kuitenkin enemmänkin, katkesivat yhtä aikaa ääni ja kuva. Tehokas koneisto.

Niin joo, yllä kuva Kiinasta.

YH

Sitä luulisi, että tähän ikään ehdittyään ihminen osaisi jo suhtautua leppoisasti satunnaisiin erojaksoihin ja olla sinut ihan oman itsensä kanssa keskenään. Mutta onhan se jo tullut huomattua, etten minä ole sellaisessa kovinkaan hyvä.

Kotifasisti lähti tänään, isänpäivänä, kahdeksi viikoksi Kiinaan selvittelemään ja järjestelemään todennäköistä tulevaa muuttoa. Pieni kuolema. Kyyneliä pitäisi yrittää pidätellä etteivät lapsetkin ahdistuisi, mutta eihän se nyt aina onnistu. Nyt on vasta kuusi tuntia takana ja peräti 12 vuorokautta edessä. Sehän on kokonainen elämä ilman toista ihmistä siinä pöydän toisella puolella, siinä viereisellä tyynyllä.

Ajattelin, että tämä eroaika ei olisi niin kovin vaikea, kun minulla on kuitenkin nuo mukulat seurana. Mutten tajunnut ottaa huomioon empatiaani: iso osa surustani on sitä, että mitenköhän se poloinen osaa olla näistä lapsukaisista erossa niin pitkään, kyllä minua vain ahdistaisi moinen.

Lapseni taas ovat isättömiä. Tuleekohan niille nyt traumoja?

Näitä päiviä

Typerä ilta. Maassa iljettävää harmaata moskaa ja kaikkialla sen yläpuolella vaakasuoraan silmiin ja poskiin lentäviä pistäviä neuloja. Kylmää, märkää, hidasta ja silti vaarallista liikenteessä.

Kävin ampumassakin. Pidemmän tauon jälkeen piti taas käydä kokeilemassa, kuinka kulmarauta taittuu. Ei olisi kannattanut, kaikki opittu oli jo unohtunut. Jäi harvinaisen paska maku suuhun.

Tiedän kyllä, mitä syyttää. Kiinaa. Ai miten niin? No siten, että se vie elämässäni kaiken tilan ja huomion.

Normaalistihan olisin tässä vaiheessa jo saanut pyörään nastat alle, jolloin sotkeminen olisi edes vähän tukevamman tuntuista. Mutta kun se edellinen kuukausi oli niin lämmin ja kohtahan me jo lähdetään sinne Kiinaan jossa ei mitään nastoja tarvita. Ai mikä lumimyrsky? Jaa tuoko?

Ja normaalistihan minä olen onnesta soikeana, kun syksyllä alkaa jossain näkyä vilauskin jostain valkoisesta lumenkaltaisesta. Melkein joulu! Mutta kun tässä on muutakin mietittävää kuin joku joulu. Ei siellä Kiinassa edes vietetä joulua, eikä Nanjingissa pahemmin luntakaan näy.

Ja olihan se tiedossa, ettei Kiinassa ampumaharrastus jatku. Tai ehkä, jos sattuisi pääsemään Puolueen suosioon? Piti se yksi kerta käydä kuitenkin katsomassa, että jos pitäisi yllä kaukosuhdetta ja jatkaisi sitten taas Suomeen palattua. Mutta ei. Ei tästä enää mitään tule. Suuri Mutkaprojekti on päättynyt.

En kuitenkaan jättänyt ruutijumalaa aivan uhritta: mukana oli ystävä, joka tarttui ensi kertaa mutkaan ja näytti olevan varsin kotonaan. Ampumapäiväkirjankin meni aloittamaan. Katson ostaneeni tieni ulos tällä neitseellisellä sielulla.

Stressi

Joskus tuntuu siltä, että kaikki asiat tapahtuvat samaan aikaan. Tämä syksy on ollut yksi näistä hetkistä, ja välillä itsensä on voinut diagnosoida suorastaan stressaantuneeksi. Tai sitten voi olla, että vanhemmiten sitä vain hidastuu niin, ettei enää osaa käsitellä muutoksia yhtä sutjakkaasti kuin nuorena plikkana.

Tätä syksyä on värittänyt esim. kotifasistin väitöskirjan valmistuminen ja väitöskaronkan järjestely. Väitöskirjasta ja -tapahtumasta stressasi lähinnä kotifasisti, mutta kyllähän se nyt muuhunkin perheeseen heijastuu. Karonkan huolehtiminen taas lankesi minulle, mutta kyllähän minä sen tuskan välitän loppuperheellekin.

Omakin työrintama on ollut kaikkea muuta kuin rutiinia: kesällähän tuli loikattua vakaasta suurkonsernista piskuiseen start-uppiin, joka nyt sitten syksyllä käynnisti toimintansa. Työmäärä ei ole ollut millään lailla epäinhimillinen, mutta kyllähän tässä ollaan henkisesti aika varpaillaan. Jännittäviä aikoja.

Koska kotifasisti meni kerran valmistumaan, piti keksiä uutta työtä. Ja se uusi työ on nyt sitten näköjään Kiinassa. Jonne muuttaminen ei ole aivan pikkujuttu. Niidenkin käytännön asioiden pohtiminen lohkaisee melko ison osan aivokapasiteetista. Ja entäs sitten se mandariinikiinan opiskelu? Sitäkin olen toistaiseksi jaksanut tehdä lähes päivittäin.

Jotta asiat eivät olisi liian helppoja, kuuluu syksyyn tietenkin sairastelu. Kuopuksella kolme korvatulehdusta, esikoisellakin yksi. Päälle vielä parit silmätulehdukset ja yksi keuhkoputken tulehdus. Nyt on sentään saatu pikkuisen korvat putkitettua, josko tulehduskierre siihen päättyisi.

Ilmeisesti silkkaa empaattisuuttani olen sitten itsekin syyskuun alusta sairastellut. Tiedättehän, sellaista nihkeää lämpöilyä, ettei oikeasti tarvitse sairaslomaa muttei oikein ole kunnossakaan. Ja pahinta lienee se, ettei syyskuun alusta lähtien ole tainnut tulla nukuttua yhtään kunnon yötä. Koska yskä. Karmeat kohtaukset joka yö. Vähän väliä. Eikä lääkäri keksi mitään vaan määrää antibioottia ja yskänlääkettä joista kumpikaan ei auta.

Nukkua ehtii kyllä sitten haudassakin!

Kaiken tämän narinan päätteeksi on kuitenkin todettava, että lopussa mainittuja sairasteluja lukuun ottamatta kaikki stressin aiheet ovat oikeasti kivoja. On mainiota, että kotifasisti valmistui, ja niissä juhlissa oli hurjan kivaa. On mielettömän hienoa olla töissä näin tuoreessa firmassa ja päästä luomaan asioita aivan alusta. On todella jännittävää muuttaa Kiinaan, ja on hauska päästä oppimaan ihan uudenlainen kieli. Muutto sopiikin juuri nyt erinomaisesti elämäntilanteeseemme.

Miten voikin olla yhtä aikaa niin raastavaa ja niin mahtavaa?

Pissa- ja kakkajuttuja

Pikkulasten vanhempia syytetään usein siitä, että he jakavat liian paljon iljettävää informaatiota kertoessaan anekdootteja jälkikasvunsa jätöksistä. Lapsettomat eivät ole tottuneet keskustelemaan kakan koostumuksesta tai pissan volyymistä, joten moiset luonnollisesti yököttävät varomatonta kuulijaa.

Äitinä minäkin kuulun yllätyksettömästi vanhempien kategorioaan. En muista, että olisin hätkähdyttänyt jotain sekaseuruetta jätösjutuilla, mutta outoa olisi, jos sellaista ei olisi koskaan huomaamattani tapahtunut.

Mutta jätöstoleranssini ei ole noussut huomaamattani, vaan olen sen korkeudesta hyvin tietoinen. Pidänpä tämän lisäksi jopa omituisena sitä, etteivät Muut Ihmiset siedä viittauksia ruuansulatuksen loppupäähän. Myöntäkää pois: kyllä sitä teistäkin tulee.

Ymmärrän, ettei vaipanvaihtoon ja avuttomien rääpäleiden vatsan toimintoihin perehtymättömillä ole ollut juuri tilaisuutta keskustella aiheista aikuisten kesken, jolloin tunnereaktio on luonnollinen. Mutta se on myös niin kovin viktoriaaninen: kakasta puhuminen on vähän kuin -tihih- puhuisi... no siis tiedättehän, siitä. Niinku sillai, sitten papin aamenen jälkeen tietenkin. Kyllähän nyt aikuisen pitäisi pystyä parempaan.

Sitä paitsi pieruhuumori yhdistää kansoja.

Kärsivällisyydestä

Minä en ole koskaan ollut kärsivällisyydellä pilattu. Suhtaudun vihamielisesti kaikenlaiseen byrokratiaan sekä ihmisten päättämättömyyteen, mikäli moiset ilmiöt millään tavalla hidastavat omaa kulkuani. Lisäksi inhoan maailmaa, kun yksinkertaiset luonnonlait, kuten ajan etenemisnopeus tai maantieteellinen etäisyys, estävät minua tekemästä mitä haluan juuri silloin kuin haluan.

Nythän on niin, että perheemme suunnittelee muuttoa Nanjingiin, Kiinaan. Asia putkahti tarjottimelle viime viikolla, kun pian väittelevä kotifasisti sai post-doc -työtarjouksen kyseisestä kaupungista. Pikaisesti minä sitten selvitin, että voisin jatkaa nykyisessä työssäni etänä Kiinasta käsin, joten ei kun vain nimeä sopimukseen!

Mutta kun ei. Ensinnäkään se tarjoukseksi tulkittu ei ollutkaan tarjous vaan silkkaa hyväntahtoista spekulaatiota; kukaan ei ole itse asiassa kysynyt kiinalaisten mielipidettä asiasta. Lisäksi kukaan ei ilmeisesti edes voi kysyä, koska näemmä sähköposti, Skype ja puhelinverkot eivät ole vielä levinneet Kiinaan, eikä kukaan edes tiedä kenen kanssa asiasta oikeastaan pitäisi puhua.

Nyt sitten näyttää siltä, että ainoa tapa edetä asiassa on lentää sinne Kiinaan. Kahdeksi viikoksi. Jos ei arvon Herr Doktor viivy niin kauan, pitää lennot maksaa omasta pussista. Ei huvittaisi. Eikä kyllä huvittaisi jäädä kahdeksi viikoksi yksinhuoltajaksi kotifasistin matkaillessa, mutta eipä ole toisaalta varaa lähteä koko perheen kesken palkattomalle lomalle jonnekin Kiinaan.

Katsokaas, kun minä olen jo ottanut selvää mm. muuttokuorman kuljetuksen kiemuroista, paikallisesta hintatasosta, polkupyörien saatavuudesta, Shanghai-Nanjing-junan aikatauluista, liikennekulttuurista, parhaista ulkoilureiteistä, asunnon minimivaatimuksista, länsimaisten ruokien parhaista shoppailupaikoista, verotuksesta ja alkuasukkaiden englanninkielentaidoista. Tällä välin toisessa päässä ketjua ei vielä edes muisteta, että mikä se nyt olikaan niistä lukuisista Nanjingin yliopistoista se jonka kanssa me sitä yhteistyötä tehtiin ja olikos meillä joku yhteyshenkilö. Kyllä ne varmasti tuollaisen reippaan nuoren miehen sinne töihin ottavat, mutta kattellaan ny vielä. Onhan tässä monta kuukautta aikaa.

Niin että voipi olla, että muutamme talvella Kiinaan, mutta voipi olla olemattakin. Pirustako sen tietää.

Ajoituksen mestarit

Tavataan puhua ruuhkavuosista, mutta joskus ne tuntuvat kiteytyvän suoranaisiksi ruuhkaviikoiksi. Sekä minulla että kotifasistilla on nyt jännät paikat.

Maanantaina nykyisen työnantajani useamman vuoden valmistelutyö on kulminoitumassa siihen, että varsinainen liiketoiminta käynnistyy ja rahankulutus alkaa muuttua rahanteoksi. Nyt alkaa se, mitä tässä itsekin on tullut treenattua ja odotettua keväästä asti.

Entäs sitten se kotifasisti? No miehellä alkoi jo tällä viikolla konferenssi, joka syö huomattavan ison osan ajasta ja etenkin illoista. Sitten olisi vielä sellainenkin pieni juttu kuin väitöskirja, joka menee ensi viikolla painoon. Pitäisi saada alkuviikosta koko roska luettua läpi ja viime hetken viilaukset viilattua. Sitten pitäisi ryhtyä organisoimaan sitä väitöskaronkkaakin.

Kokeneimmat ja kyynistyneimmät arvaavatkin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jep, molemmat lapset paukauttivat tunti sitten kovan kuumeen päälle. Päiväkotiin ei ole mitään asiaa muutamaan päivään.

Valokuvaustilanteista

Noissa valokuvissa minä olen yleensä se tyyppi, joka piileskelee muiden takana mutta näyttää fiiliksen ja tilanteen vaatiman korrektiuden mukaan joko keskisormea rystypuolelta tai etu- ja keskisormea kämmenpuolelta.

Valitusvirsi

Valitan hieman vastatakseni paremmin minulle asetettuja odotuksia.

-Sadeviitasta ei ole sanottavaa hyötyä, jos sen pitää repussa kaatosateen ajan. Mutta kuka hölmö nyt kesken hyvän vauhdin pysähtyy tavallisen veden takia tienposkeen penkomaan reppuaan? Näin hyvä sadeviitta menee ihan hukkaan (ellei joku vastaantulija tarjoudu rakentamaan kanssani telttaa).

-Helikopterilla ei saa lentää tarpeeksi matalalla, jotta merikonttien lastaamisesta saisi riittävän hyvää kuvamateriaalia ilmasta käsin.

-Päiväkotimaksut nousivat sitten tämän kuun alusta.

-Aniharva on kiinnostunut opastamaan minua oikealle tielle, vaikka kaipaan yhä huomiota ja huolenpitoa.

-Jos saa olla töissä luova, ei osaa enää olla illalla kotona luova. Tai sitten minä en vain ole enää vanhemmiten kovin luova ihminen, mutta sellaiseen johtopäätökseen en haluaisi aivan vielä ajautua.

-Pikatukussa ei ole oikeasti merkittävästi halvempaa tavaraa kuin lähi-Alepassa.

-Internet on täynnä valkoista kohinaa, josta on hyvin vaikea poimia todellisia helmiä. Toisaalta tämä koskee suurelta osin myös ei-internetiä.

Houkutuksista

Koska firmalla on Twitter-tili, olen joutunut viime aikoina tutustumaan aiempaa tarkemmin siihenkin pörinään. Se yököttävä, sisällöttömiä nasevia iskulauseita, itsekorostusta, mielenkiinnottomia statuspäivityksiä ja silkkaa spämmiä sisältävä so-last-season-hype. Juuri se.

Himottaisi jotenkin kamalasti ryhtyä tviittaamaan yksityishenkilönäkin.

Minulla on niin vähän sanottavaa, ihan hyvin sen voisi tiivistää 140 merkkiin.

Mikä siinä on, että karmeudet niin vetävät puoleensa? Miksi kaikkea tyhmää tuntuu olevan aina pakko kokeilla? Miksei tähän ikään ehtiessä osaisi jo käyttäytyä ihmisiksi ja pysyä poissa hömpötyksistä.

Nyt kyllä hillitsen itseni.

Kahvakuula

Tarpeeksi pitkään tehokkaalle ja yllättävän monesta suunnasta tulevalle indoktrinaatiolle altistuttuani lopulta menin ja ostin kahvakuulan. Jos se ei ole vielä tarpeeksi vaivaannuttavaa, mitäs tästä sanotte: kyse on Extreme Duudsonit -teematuotteesta, jossa lukee "Isäntä".

Sen verran pitää nyt kuitenkin selitellä, etten todellakaan vapaaehtoisesti valinnut Isäntä-versiota. Muunlaisia ei vain ollut kyseisessä kaupassa tarjolla, eikä huvittanut lähteä etsimään muualta. Nyt täytyy sitten varmaan vain kuulailla kieli koko ajan poskessa, paitsi että se voisi olla kielen kannalta vaarallista. Hmm.

Loma tuli, loma meni

Onnistunut loma koostui kahdesta erinomaisen menestyksekkäästä ja iloisesta palasesta eli Saksan-reissusta ja mökkeilystä sekä niiden väliin osuneista ihastuttavista kesähäistä. Ei siitä sen enempää.

Lomaltapaluuahdistuksen aika. Kun eivät ilmeisesti kaikkien rahojen onnistunut tuhlaaminen, kotona odottanut laskupino ja parvekkeelle kuihtuneet kukkaset vielä korpea tarpeeksi, on joku räkänokka mennyt taas puhkomaan pyörästäni takakumin. Onhan tässä tietenkin muutama päivä aikaa korjata se ennen töihin palaamista, mutta kuka nyt jaksaisi tällaisessa helteessä vaihtaa pyöränkumeja. No, kai se kohta taas sataa räntää.

Ja samperin natiaisissakin on energiaa enemmän kuin koskaan ennen. Ihan kuin ne olisivat muka nukkuneet paljon, vaikka tiedän vanhoissa luissani paremmin.

Nyt ei jaksa edes potkia seinää.