Kolmenkympin kriisini on edennyt nyt siihen vaiheeseen, että aloitin eilen kolmipäiväisen melontakurssin. Olennainen osa kriisiänihän on kaikenlaisten uusien harrastusten aloittaminen, tai ainakin kokeileminen. En ole yleensä ollut sitä tavanomaista naistyyppiä, joka joka syksy ryntää jollekin uudelle jooga- tai posliinimaalauskurssille. Nyt huomaan kuitenkin tekeväni kaikkea sellaista mukavaa, mikä ei aiemmin tullut mieleenikään.
Myönnettäköön, että tämä melontakurssi on kyllä ollut mielessä jo parin vuoden ajan. En vain ole koskaan ennen saanut oikeasti tehtyä asialle mitään. Kolmenkympin kriisi on hyvä tekosyy, sen varjolla voi vaivihkaa livahtaa ulos ja jättää tiskit ja lapset miehelle.
Merimelojien kurssi vaikuttaa yhden päivän jälkeen ihan sympaattiselta: touhuhan pyörii täysin vapaaehtoispohjalta, ja on aina mukava nähdä ihmisiä tekemässä jotain aidosta kiinnostuksesta eikä vain tienatakseen leipänsä. Toisaalta olen päässyt tottumaan niin perinpohjaiseen ja ammattitaitoiseen ohjaukseen HSC:n katakombeissa, että moni muu vaikuttaa sen rinnalla helposti amatöörimäiseltä näpertelyltä.
Voinkin sanoa, että kajakkiin kiipeäminen on ihan hemmetin paljon vaikeampaa kuin pistoolin lipastaminen ja aseen käsittely ylipäänsä, sehän vaatiikin sorminäppäryyden sijaan aika kokonaisvaltaista kehonhallintaa. Toisaalta hyvän melonta-asennon pitäminen on ehkä sittenkin helpompaa kuin oikean ampuma-asennon löytäminen. Enkä kaatunut eilen kajakissa kertaakaan, kun taas ampuessa niitä luoteja kyllä viuhoo taulusta tai ainakin pisterenkaista ohi joka sessiolla.
Väittäisin kyllä olevani parempi ampumaan kuin melomaan, enkä olisi vuosi sitten voinut kuvitella ikinä sanovani jotain tällaista. Mitäköhän minä vuoden päästä osaankaan?
Myönnettäköön, että tämä melontakurssi on kyllä ollut mielessä jo parin vuoden ajan. En vain ole koskaan ennen saanut oikeasti tehtyä asialle mitään. Kolmenkympin kriisi on hyvä tekosyy, sen varjolla voi vaivihkaa livahtaa ulos ja jättää tiskit ja lapset miehelle.
Merimelojien kurssi vaikuttaa yhden päivän jälkeen ihan sympaattiselta: touhuhan pyörii täysin vapaaehtoispohjalta, ja on aina mukava nähdä ihmisiä tekemässä jotain aidosta kiinnostuksesta eikä vain tienatakseen leipänsä. Toisaalta olen päässyt tottumaan niin perinpohjaiseen ja ammattitaitoiseen ohjaukseen HSC:n katakombeissa, että moni muu vaikuttaa sen rinnalla helposti amatöörimäiseltä näpertelyltä.
Voinkin sanoa, että kajakkiin kiipeäminen on ihan hemmetin paljon vaikeampaa kuin pistoolin lipastaminen ja aseen käsittely ylipäänsä, sehän vaatiikin sorminäppäryyden sijaan aika kokonaisvaltaista kehonhallintaa. Toisaalta hyvän melonta-asennon pitäminen on ehkä sittenkin helpompaa kuin oikean ampuma-asennon löytäminen. Enkä kaatunut eilen kajakissa kertaakaan, kun taas ampuessa niitä luoteja kyllä viuhoo taulusta tai ainakin pisterenkaista ohi joka sessiolla.
Väittäisin kyllä olevani parempi ampumaan kuin melomaan, enkä olisi vuosi sitten voinut kuvitella ikinä sanovani jotain tällaista. Mitäköhän minä vuoden päästä osaankaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti