Tuoreena reserviläisenä olen saanut kotiini jo pari sidosryhmälehteäkin; ensin pääkaupunkiseudun reserviläisyhdistysten jäsenlehden ja viimeisimpänä sitten valtakunnallisen Reserviläinen-lehden. Täytyy tunnustaa, että kylläpä on hippi löytänyt itsensä aika vieraasta ja oudosta maailmasta. Oi sitä maastokuosin vilinää, kun lehtien kuvakavalkadia katselee.
Mielenkiinnollahan minä molemmat lehdet läpi luin, ja jos tuo paikallinen aviisi oli vaikeatajuinen ja hyvin vakava, oli valtakunnallinen lehti otteeltaan yllättävän populaari, rento ja luettava. Jopa minunlaiseni armeijasta täysin tietämätön hienohelma jaksoi lukea juttuja muutenkin kuin perverssistä tirkistelynhalusta tai sitkeästä itsensä kouluttamisen tarpeesta.
Vanhetessa on ajatusmaailma muuttunut jo monessa suhteessa, ja ajatukseni armeijasta lienevät murroksessa nekin. Tai lähinnä en oikein tiedä, mitä koko aiheesta ajatella. Kyllä minulla on ollut ne vaiheeni, joissa armeija paha, rauha hyvä - ja ne ovat tietenkin toistensa vastakohdat. En voi väittää ajatusteni olleen tässä kohtaa millään tavalla punnittuja, sillä aihe ei lopulta ole juurikaan kiinnostanut. Leimallisinta onkin ollut lähinnä se, että minulla ja armeijalla ei ole ollut mitään tekemistä keskenään, eivätkä kummankaan tekemiset kiinnosta toista. Olen pyrkinyt pitämään turvallista etäisyyttä tuohon epäilyttävään ja käsittämättömään möhkäleeseen, joka koostuu aggressioista, pätemisen tarpeesta, alistamisesta, auktoriteettiuskosta ja keskenkasvuisuudesta.
Koska olen kuitenkin näemmä pohjimmiltani utelias, en pysty loputtomasti uskomaan armeijan edustavan asepalvelustaan suorittaville tai kantahenkilökunnallekaan pelkkää eläimellisten viettien purkutapaa. Ei minullakaan niin kurjaa ihmiskuvaa ole. Mutta mikä ihmisiä sitten vetää armeijan palkkalistoille tai vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön?
Ilmeisin vastaus on tietenkin isänmaallisuus. Olen kuitenkin jo monesti todennut, etten ymmärrä, mitä se on. Uskon sen olemassaoloon ja luotan, että moni sitä todellakin tuntee. Sen lisäksi, että armeijan käyminen lienee monelle itsestäänselvyys sosiaalisessa paineessa, moni saattaa valita armeijan todellakin vakaan maanpuolustustahtonsa vuoksi ja hammasta kiristellen selvitä siitä rääkistä. Mutta minun on vaikea uskoa, että ihmiset valitsisivat työuransa niin altruistisin perustein kuin tehdäkseen palveluksen kotimaalleen. Täytyyhän siitä saada jotain henkilökohtaisempaa ja välittömämpää tyydytystä.
Näen tässä nyt kolme vaihtoehtoa. Jos armeijan arki todellakin koostuu aggressioista, pätemisen tarpeesta, alistamisesta, auktoriteettiuskosta ja keskenkasvuisuudesta, täytyy kantahenkilökunnan saada kiksinsä juuri näistä asioista. Toinen vaihtoehto sitten on, että armeija ei olekaan mielikuvieni mukainen paikka, vaan työstä löytyykin lähinnä kypsää, järkevää ja rauhanomaista ihmistä palkitsevia ominaisuuksia. Kolmas vaihtoehto on, että armeijassa on jonkin verran em. pelottavia piirteitä mutta myös sovinnaisempia hyviä puolia. Nämä hyvin erilaiset piirteet houkuttelevat sitten hyvin erilaisia ihmisiä, jotka sietävät itselleen sopimattomia piirteitä niiden hyvien puolien voimalla.
Tästä kaikesta lienee helppo nähdä, että tallustan hyvin vieraalla maalla. En tunne ainuttakaan ammattisotilasta, mikä on selkeä puute tällä perimmäisellä motiivinmetsästysretkelläni. En panisi lainkaan pahakseni, jos joku saisi minut joskus ymmärtämään, mistä tässä kaikessa on kyse.
Sitä odotellessa.
Mielenkiinnollahan minä molemmat lehdet läpi luin, ja jos tuo paikallinen aviisi oli vaikeatajuinen ja hyvin vakava, oli valtakunnallinen lehti otteeltaan yllättävän populaari, rento ja luettava. Jopa minunlaiseni armeijasta täysin tietämätön hienohelma jaksoi lukea juttuja muutenkin kuin perverssistä tirkistelynhalusta tai sitkeästä itsensä kouluttamisen tarpeesta.
Vanhetessa on ajatusmaailma muuttunut jo monessa suhteessa, ja ajatukseni armeijasta lienevät murroksessa nekin. Tai lähinnä en oikein tiedä, mitä koko aiheesta ajatella. Kyllä minulla on ollut ne vaiheeni, joissa armeija paha, rauha hyvä - ja ne ovat tietenkin toistensa vastakohdat. En voi väittää ajatusteni olleen tässä kohtaa millään tavalla punnittuja, sillä aihe ei lopulta ole juurikaan kiinnostanut. Leimallisinta onkin ollut lähinnä se, että minulla ja armeijalla ei ole ollut mitään tekemistä keskenään, eivätkä kummankaan tekemiset kiinnosta toista. Olen pyrkinyt pitämään turvallista etäisyyttä tuohon epäilyttävään ja käsittämättömään möhkäleeseen, joka koostuu aggressioista, pätemisen tarpeesta, alistamisesta, auktoriteettiuskosta ja keskenkasvuisuudesta.
Koska olen kuitenkin näemmä pohjimmiltani utelias, en pysty loputtomasti uskomaan armeijan edustavan asepalvelustaan suorittaville tai kantahenkilökunnallekaan pelkkää eläimellisten viettien purkutapaa. Ei minullakaan niin kurjaa ihmiskuvaa ole. Mutta mikä ihmisiä sitten vetää armeijan palkkalistoille tai vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön?
Ilmeisin vastaus on tietenkin isänmaallisuus. Olen kuitenkin jo monesti todennut, etten ymmärrä, mitä se on. Uskon sen olemassaoloon ja luotan, että moni sitä todellakin tuntee. Sen lisäksi, että armeijan käyminen lienee monelle itsestäänselvyys sosiaalisessa paineessa, moni saattaa valita armeijan todellakin vakaan maanpuolustustahtonsa vuoksi ja hammasta kiristellen selvitä siitä rääkistä. Mutta minun on vaikea uskoa, että ihmiset valitsisivat työuransa niin altruistisin perustein kuin tehdäkseen palveluksen kotimaalleen. Täytyyhän siitä saada jotain henkilökohtaisempaa ja välittömämpää tyydytystä.
Näen tässä nyt kolme vaihtoehtoa. Jos armeijan arki todellakin koostuu aggressioista, pätemisen tarpeesta, alistamisesta, auktoriteettiuskosta ja keskenkasvuisuudesta, täytyy kantahenkilökunnan saada kiksinsä juuri näistä asioista. Toinen vaihtoehto sitten on, että armeija ei olekaan mielikuvieni mukainen paikka, vaan työstä löytyykin lähinnä kypsää, järkevää ja rauhanomaista ihmistä palkitsevia ominaisuuksia. Kolmas vaihtoehto on, että armeijassa on jonkin verran em. pelottavia piirteitä mutta myös sovinnaisempia hyviä puolia. Nämä hyvin erilaiset piirteet houkuttelevat sitten hyvin erilaisia ihmisiä, jotka sietävät itselleen sopimattomia piirteitä niiden hyvien puolien voimalla.
Tästä kaikesta lienee helppo nähdä, että tallustan hyvin vieraalla maalla. En tunne ainuttakaan ammattisotilasta, mikä on selkeä puute tällä perimmäisellä motiivinmetsästysretkelläni. En panisi lainkaan pahakseni, jos joku saisi minut joskus ymmärtämään, mistä tässä kaikessa on kyse.
Sitä odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti