Olen päässyt ensimmäistä kertaa maistamaan uhmaikäisen vanhemman häpeää, syyllisyyttä ja ketutusta. Joku lukijoista saattaa osata kuvitella tai peräti tietää omakohtaisesti, millaista on saapua kotiin useamman uhmaikäisen lapsen kanssa väsyneenä työ- ja päiväkotipäivän jälkeen. Talvella muksuja alkaa suututtaa heti rappukäytävään päästyä, toppavaatteissa kun on kamalan kuuma. Lisäksi äiti ja isi ovat vielä kiusallaan keksineet, että kengät on otettava pois jo rappukäytävässä, ettei eteiseen pääse lunta.
Kun tällaisessa tilanteessa naapurin ovi yhtäkkiä aukeaa ja silminnähden raivostunut naisihminen tiuskaisee "onko niitä lapsia ihan pakko huudattaa?!", on lasten äiti luonnollisesti vastaanottavaisimmillaan. Lakoninen toteamus "sellaista se uhmaikä on" ei hirmulle vastaukseksi riitä, sillä "joka ikinen päivä samaan aikaan sama juttu! Ettekö te voi mennä huutamaan omaan kotiinne siitä!"
Rakas naapuri, sinne me juuri olemme menossa, ellet huomannut. Tervetuloa mukaan savottaan, ylimääräinen käsipari voisikin nopeuttaa rimpuilevien kakaroiden siirtämistä hissistä asuntoon. Samalla voi myös miettiä, olisiko toimivampiakin tapoja saada tahtonsa läpi kuin äyskiminen ilmiselvästi päivän stressaavimpaa hetkeään kokevalle pikkulasten huoltajalle.
Vaikka päällimmäinen reaktio tästä viehättävästä kanssakäymisestä on aggressio tympeää naapuria kohtaan, en tietenkään voi välttyä syyllisyydeltä. Ne kakarat oikeasti huutavat kovaa, ja niiden siirtyminen oman asunnon suljetun oven taakse kestää oikeasti tuskallisen kauan. Jos ei itsellä ole lapsia, niin kyllä se joka päivä samaan aikaan toistuva älämölö varmasti ottaa erityisen paljon päähän.
Koska en kuitenkaan voi tehdä asialle juuri mitään, vietän nyt sitten tulevat vuodet ahdistuneen tietoisena siitä, että toimintaani tälläkin hetkellä paheksutaan jossain ovisilmän takana. Sillä välin pohdin, yritänkö jatkossa synnyttää aikuismaisempaa keskusteluyhteyttä pahantuuliseen naapuriin vai huudatanko jatkossa lapsia vielä lujempaa ja pidempään kuin aiemmin. En ehkä saa kakaroita hiljennettyä, mutta aivan varmasti keksin keinot nostaa volyymiä entisestään.
Kun tällaisessa tilanteessa naapurin ovi yhtäkkiä aukeaa ja silminnähden raivostunut naisihminen tiuskaisee "onko niitä lapsia ihan pakko huudattaa?!", on lasten äiti luonnollisesti vastaanottavaisimmillaan. Lakoninen toteamus "sellaista se uhmaikä on" ei hirmulle vastaukseksi riitä, sillä "joka ikinen päivä samaan aikaan sama juttu! Ettekö te voi mennä huutamaan omaan kotiinne siitä!"
Rakas naapuri, sinne me juuri olemme menossa, ellet huomannut. Tervetuloa mukaan savottaan, ylimääräinen käsipari voisikin nopeuttaa rimpuilevien kakaroiden siirtämistä hissistä asuntoon. Samalla voi myös miettiä, olisiko toimivampiakin tapoja saada tahtonsa läpi kuin äyskiminen ilmiselvästi päivän stressaavimpaa hetkeään kokevalle pikkulasten huoltajalle.
Vaikka päällimmäinen reaktio tästä viehättävästä kanssakäymisestä on aggressio tympeää naapuria kohtaan, en tietenkään voi välttyä syyllisyydeltä. Ne kakarat oikeasti huutavat kovaa, ja niiden siirtyminen oman asunnon suljetun oven taakse kestää oikeasti tuskallisen kauan. Jos ei itsellä ole lapsia, niin kyllä se joka päivä samaan aikaan toistuva älämölö varmasti ottaa erityisen paljon päähän.
Koska en kuitenkaan voi tehdä asialle juuri mitään, vietän nyt sitten tulevat vuodet ahdistuneen tietoisena siitä, että toimintaani tälläkin hetkellä paheksutaan jossain ovisilmän takana. Sillä välin pohdin, yritänkö jatkossa synnyttää aikuismaisempaa keskusteluyhteyttä pahantuuliseen naapuriin vai huudatanko jatkossa lapsia vielä lujempaa ja pidempään kuin aiemmin. En ehkä saa kakaroita hiljennettyä, mutta aivan varmasti keksin keinot nostaa volyymiä entisestään.
Aikuismaista keskusteluyhteyttä en tavoittelisi. Tuommoisen kanssa saa vain sellaisen keskusteluyhteyden, jossa se on aikuinen ja sä lapsi.
VastaaPoistaMä yrittäisin rakentaa siltaa esim. "Oles kunnolla tai me tullaan teille huutamaan" tai jollain sen analogialla.
Uhmaikäiset osaa olla ärsyttäviä joskus. Mitäs jos putsaisitte enimmät lumet jo alaovella ja hommaat kunnonkokoisen kynnysmaton sinne asuntoonne. Sitten tarttee vaan paiskata kersat hissistä kämppään ja riisua ne siellä omassa rauhassa.
VastaaPoistaTuli kanssa mieleen, että jos eteisessä ei ole kovin kallis parketti, ja jos ei ole kovin kulutuksenvastainen hippi, niin kai eteisen mattoja voisi ostaa ihan kulutustavarana ilman että se kauheasti lasten aiheuttamassa yleisbudjetissa tuntuisi.
VastaaPoistaEn viitsi pureutua kovin yksityiskohtaisesti kotiinsaapumislogistiikkaani, mutta kerrottakoon, että tottahan toki me pudistelemme enimmät lumet jo alakerrassa (häiriten siten alakerran naapureita) ja eteisestä löytyy kyllä matto hiekkoja ja lumia varten. Hyvinä päivinä esikoinen onnistuukin riisumaan kenkänsä nätisti tämän maton päällä; huonoina päivinä muksu on pidettävä ulkona, ettei se lähde juoksemaan kuravaatteissaan ympäri kämppää. Todella huonoina päivinä lapsi ei suostu anelemalla, pyytämällä, käskemällä tai huutamallakaan siirtymään sisälle omin jaloin.
VastaaPoistaMenoa monimutkaistaa myös oven ulkopuolelle jäävä pyörän peräkärry sekä kuopus, jota on pakko pitää sidottuna kiinni tähän peräkärryyn koko logistiikkaoperaation ajan, jottei se ryntää pää edellä alas kierreportaista.
Tätä farssia olenkin jo ansiokkaan kritiikin jälkeen yrittänyt tehostaa; ainakin jaksan pitää mielessä, etten yritä keskustella vekkulilla päällä olevan lapsen kanssa vaan käytän niskaperseotetta tavanomaista varhaisemmassa vaiheessa neuvotteluja, kunhan olen kuoriutunut kolmesta repustani ja saanut roudattua 30-kiloisen peräkärryn ulos hissistä. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan tapahdu ihan hetkessä.
Lisäksi väliaikatietona kerrottakoon, että leivoin naapurille lepytykseksi marsipaanikakun. Mokoma ei kuitenkaan ollut kotona koko eilisen illan aikana, joten muutaman ovikellon pimputtelun jälkeen tiputin postiluukusta lapun, jossa pyysin häntä hakemaan kakun meiltä. Saa nähdä, rohkeneeko tulla.
Näiden selittelyjen jälkeen pyydän, ettette vie minulta täysin tilaisuuttani ärsyyntyä siitä, että aikuinen ihminen valitsee tuntemattomien kanssa kommunikaatiokeinokseen räyhäämisen sekä "mikset sä koskaan" ja "aina sä" -retoriikan. Sitä kun saa nähdä ihan tarpeeksi niiden uhmaikäisten kanssa.
Rappukäytävässä kulkee ihmisiä ja ihmisistä tulee ääntä, varsinkin pienistä ihmisistä välillä.
VastaaPoistaÄmmä voi pistää sitten sitä Kotikatua vähän kovemmalle töllöstä, niin kuulee replikoinnin nyanssit täydellisinä rappukäytävän tapahtumista huolimatta.
Kerrotunkaltaisella suhtautumisella menettää kyllä mun kirjoissani oikeuden tulla huomioonotetuksi kotiinpaluun metodiikkaa valittaessa. Eikä kyllä saa kakkua, ellei sitten postilaatikosta.