Vaikka kolmenkympin kriisistäni kovasti puhun, ei kriisi ole ollut kovin ikävää laatua: pääasiassa vanheneminen on ollut mukavaa, nuoruuteen kun on liittynyt niin paljon turhaa stressiä, ongelmien paisuttelua ja itsensä vakavasti ottamista. Ei ole montaakaan asiaa, jota nuoruudestani kaihoisasti kaipaisin.
Yksi menneisyyteen jäänyt asia kuitenkin pyörii yhä mielessä: teknobileet. Joskus parikymppisenä tutustuin lyhyesti paikalliseen hippakulttuuriin ja olin itsekin muutaman kerran mukana järjestämässä reivejä. Siinä missä muissa opiskelijabileissä lähinnä keskityttiin keppanaan ja seurusteluun, teknobileissä tanssittiin. Ja kyllä, ihan päihteettä, te näsäviisaat epäilevät tuomaat.
Minua voi olla hyvin vaikea saada edes sisälle keskimääräiseen yökerhoon, paikan tanssilattiasta nyt puhumattakaan. Epämääräiset lihatiskit päivän hitteineen eivät voisi vähempää kiinnostaa, mutta teknon tahdissa hytkyminen jossain pimeässä varastohallissa on suorastaan satumaista. Parin tunnin tanssimisen jälkeen on saanut piiskattua itsensä niin hypnoottiseen tilaan, ettei enää muista maan päällä olevansakaan.
Edellisestä kerrasta lienee kuitenkin jo kohta kymmenen vuotta, eikä minulla ole enää hajuakaan, mitä alalle kuuluu. Ja vaikka olisikin, ainakin minun aikoinani pippalot tapasivat olla yöllä; aamubileet alkavat siinä viiden maissa, kun konventionaalisemmat iltahipat ovat päättyneet ja tanssijat tankanneet voimaruokaa snägärillä. Iltabileissäkin oikeaan tunnelmaan päästään vasta uuden vuorokauden puolella.
Tuollainen aikataulu ei kuitenkaan sovi perheelliselle, jonka pitää olla vahtimassa jälkikasvun puuronsyöntiä heti aamusta. Järjestääköhän kukaan keskipäivän reivejä keski-ikäistyville, vai kärsisikö tapahtuman tunnelma dekadenssin puutteesta? Ajatus allekirjoittaneesta pomppimassa parikymppisten muksujen seassa tuntuu lähes yhtä hupaisalta kuin ajatus minusta rynkyn varressa.
Yksi menneisyyteen jäänyt asia kuitenkin pyörii yhä mielessä: teknobileet. Joskus parikymppisenä tutustuin lyhyesti paikalliseen hippakulttuuriin ja olin itsekin muutaman kerran mukana järjestämässä reivejä. Siinä missä muissa opiskelijabileissä lähinnä keskityttiin keppanaan ja seurusteluun, teknobileissä tanssittiin. Ja kyllä, ihan päihteettä, te näsäviisaat epäilevät tuomaat.
Minua voi olla hyvin vaikea saada edes sisälle keskimääräiseen yökerhoon, paikan tanssilattiasta nyt puhumattakaan. Epämääräiset lihatiskit päivän hitteineen eivät voisi vähempää kiinnostaa, mutta teknon tahdissa hytkyminen jossain pimeässä varastohallissa on suorastaan satumaista. Parin tunnin tanssimisen jälkeen on saanut piiskattua itsensä niin hypnoottiseen tilaan, ettei enää muista maan päällä olevansakaan.
Edellisestä kerrasta lienee kuitenkin jo kohta kymmenen vuotta, eikä minulla ole enää hajuakaan, mitä alalle kuuluu. Ja vaikka olisikin, ainakin minun aikoinani pippalot tapasivat olla yöllä; aamubileet alkavat siinä viiden maissa, kun konventionaalisemmat iltahipat ovat päättyneet ja tanssijat tankanneet voimaruokaa snägärillä. Iltabileissäkin oikeaan tunnelmaan päästään vasta uuden vuorokauden puolella.
Tuollainen aikataulu ei kuitenkaan sovi perheelliselle, jonka pitää olla vahtimassa jälkikasvun puuronsyöntiä heti aamusta. Järjestääköhän kukaan keskipäivän reivejä keski-ikäistyville, vai kärsisikö tapahtuman tunnelma dekadenssin puutteesta? Ajatus allekirjoittaneesta pomppimassa parikymppisten muksujen seassa tuntuu lähes yhtä hupaisalta kuin ajatus minusta rynkyn varressa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti