Epäilyttävistä motiiveista

Tässä yhdistysten luvatussa maassa on useita järjestöjä, jonne pääsevät jäseniksi kaikki kiinnostuneet. Sitten on hyvin paljon niitäkin, joissa jäsenten tulee täyttää tietyt reunaehdot, vaikkapa työskennellä jollain tietyllä alalla. Huhujen mukaan on sellaisiakin eliittikerhoja, joissa nämä reunaehdot ovat kaikkea muuta kuin julkiset ja joihin pääsee vain jonkun jäsenen suosituksesta. Näistä viimeksi mainituista minulla ei ole ollut kokemusta, mutta hyväntahtoisesti voin vain olettaa, että syynsä kullakin.

Sanotaan nyt esimerkiksi kaikenlaiset ampumaseurat ja reserviläisjärjestöt: olisi tosiaan ihan hyvä, ettei pyssyä anneta käteen ilmeiselle psykopaatille, joka heti ensi paikan tullen lähtee järjestön mutkalla rei'ittämään kouluja, kauppakeskuksia tai perhettään. Mistä tällaiset tunnistaa päälle päin, voi olla jo vaikeampi kysymys, mutta kaiketi fiksummat ja kokeneemmat saavat henkilöstä jonkinlaista tuntumaa. Ja ehkä näissä jutuissa kannattaa mieluummin pelata varman päälle kuin kokeilla, josko se nyt kuitenkin olisi ihmisiksi.

Muunlaiset reunaehdot alkavat olla sitten vähän vaikeammin sisäistettävissä näin ulkopuolisen silmin. Tiedossa kyllä on, etteivät ampujat ja reserviläiset ole aina päässeet julkisuuteen kaikkein mairittelevimmalla tavalla; joillakin lienee kokemuksia suoranaisesta mustamaalauksesta. Ainakaan näinä moraalipaniikin aikoina eivät lehtimiehet ja -naiset näytä aina käyttävän kamalan paljon energiaa asioihin tutustumiseen ja faktojen tarkistamiseen. Monella lienee juttukeikkaa aloitettaessaan jo oma mielipide selvillä, ja haastattelut ovat pelkkä koriste julistuksen yllä.

Tässä kohtaa pohdituttaa enää, että mihinköhän kategoriaan minä itse kuulun? Pimeillä kujilla nimittäin huhutaan, että minä olen epäselvä tapaus. Maineeni ja motiivieni perään on kyselty, notta uskaltaako sen käteen pyssyn lykätä. Puolestapuhujiakin on ollut, joten ei tässä kai ole vielä ehditty kaikkia suututtaa ja tilanne saattaa olla vielä pelastettavissa. Tosin tämän blogimerkinnän jälkeen tasapaino saattaa tietenkin heilahtaa epäsuotuisaan suuntaan – elämme jännittäviä aikoja.

Jos minut harkinnan jälkeen todetaan vaarattomaksi, odotan jopa aiempaa suuremmalla mielenkiinnolla tulevia reserviläiskokemuksiani: en olekaan koskaan ennen tehnyt mitään, mikä ei kestäisi päivänvaloa. Jos minut taas tuomitaan riskitapaukseksi, toivon saavani edes jäsennellyt perustelut. Olen nähnyt asehullumpiakin blogeja, joten minun on vaikea nähdä itseäni tällaisena riskitapauksena. Mutta ehkä omalla nimellä kirjoittaminen antaa seinähullumman kuvan, näistä asioistahan on tapana puhua hiljaa suljettujen ovien takana.

Toisaalta en ole töissä missään lehdessä, en edes kirjoita freelancerina minnekään; bloginikin julkisuus on ihan tarkoituksellakin hyvin vaatimatonta. Punavihreys voi olla pelottavaa, mutta enhän minä sitäkään aatetta ole enää vähään aikaan kovin kovaan ääneen julistanut.

Olen kyllä imarreltu siitä ajatuksesta, että lähes puolentoista vuoden ampumaharrastuksen ja säntillisen ampumapäiväkirjan pidon jälkeen minua pidettäisiin yhä potentiaalisena punavihreänä soluttautujana. Ainakaan minua ei voisi siinä tapauksessa syyttää hutiloimisesta ja laiskuudesta tutustua aiheeseen! Aika mojova saisi juttupalkkio olla, että kaikki tämä työmäärä tulisi kompensoitua.

Tietenkin voi olla, että epäilijät eivät ole johtopäätöksiä tehdessään lukeneet blogiani aivan niin pitkälle ja aivan niin tarkkaan. Mutta sellaiset pikatuomiothan ovat enemmän punavihreiden toimittajien heiniä, joten tästä ei varmasti voi olla kysymys.

Mikäli hylky tulee eivätkä perustelut kestä päivänvaloa vaan jäävät vain viisaampien tietoon, varmistan selustani pienellä sähköisellä äänestyksellä, niistä kun on ollut viime aikoina hyviä kokemuksia. Mitä mieltä kansa on, millä tavalla olen blogini perusteella vaarallinen?

(Ja sorry, erilaisia syötteenlukijoita käyttävät, tämä äänestys ei taida toimia niissä vaan teidän on klikattava ihka omalle sivulleni vastaamaan)