Pesueeni on päässyt nauttimaan poikkeuksellisen runsaslumisesta talvesta, ja eteen onkin tullut uudenlaisia kasvatusongelmia. Kotifasistin opettaessa tyttörukkia lumisodan saloihin löysi osa lumesta luonnollisesti tiensä lasten suihinkin. Tässä vaiheessa tein klassisen kasvatusvirheen: kielsin rääpäleitä syömästä lunta. Luonnollinen ja täysin ennalta-arvattava seuraus oli, että molemmat alkoivat kahmia valkoista unelmaa kaksin käsin kitaansa.
Viisastuin ja pidin jatkossa pääni kiinni, vaikka olisin vielä halunnut kehottaa tyttöjä sentään pysymään kaukana keltaisesta lumesta. Voin vain toivoa, että jokin evoluution myötä kehittynyt itsesuojelumekanismi hoitaa asian puolestani.
Sitä paitsi on aika kaksinaismoralistista kieltää jälkikasvulta lumensyönti – lumihan ON hyvää. Tai ainakin puhtoinen maalaislumi minun lapsuudessani oli.
Viisastuin ja pidin jatkossa pääni kiinni, vaikka olisin vielä halunnut kehottaa tyttöjä sentään pysymään kaukana keltaisesta lumesta. Voin vain toivoa, että jokin evoluution myötä kehittynyt itsesuojelumekanismi hoitaa asian puolestani.
Sitä paitsi on aika kaksinaismoralistista kieltää jälkikasvulta lumensyönti – lumihan ON hyvää. Tai ainakin puhtoinen maalaislumi minun lapsuudessani oli.
Muistan lapsuudestani tilanteen, kun äitini veti minua pulkassa pyörätiellä. Kädessäni oli villaiset lapaset, joita raahasin pulkan sivulla maassa. Lapaseen kertyi näin tehden mukava lumikuorrute, joka sitten piti hampailla raastaa irti lapasesta.
VastaaPoistaSiitä huolimatta olen edelleen hengissä ja perheellinen eli yhden naisen kokemuksella keltaiseen lumeen ei kuole, eikä siitä kärsi lisääntymiskykykään. Olen myös ollut lapsesta saakka sangen terve yksilö, en juurikaan sairastele. Voiko tästä päätellä, että keltainen lumi on terveellistä?
Terveisin, Senni
joka käy salaa lukemassa blogiasi, muttei koskaan keksi mitään nerokasta kommentoitavaa. Päätin sitten menettää kommenttineitsyyteni kertomalla miten tod.näk. söin koirankusta lapsena... :D
Keltaiseen lumeen liittyvien kokemusten jakaminen on harvinaisen tyylikäs tapa menettää kommenttineitsyytensä. Syökö jälkikasvusikin keltaista lunta? Olisi kiinnostavaa tietää, onko se periytyvää.
VastaaPoistaItse en kyllä ainakaan muista tehneeni niin, mutta tietenkin kokemus on voinut vain painua unholaan.
Esikoinen on sen verran kummallinen, ettei syö edes valkoista lunta (lieneekö tullut isäänsä?) ja pienempi on niin pieni, että saa ensi kosketuksensa valkoiseen (keltaiseen) herkkuun vasta ensi talvena.
VastaaPoistaPitänee raportoida vuoden kuluttua uudelleen miten käy. :)
Senni