Taas tänään tuli mieleen, miten tuskaisia työmatkat oikein ovatkaan. Älkää vain ymmärtäkö väärin, olen ehdottomasti joukkoliikenteen kannalla enkä usko yksityisautoilun olevan sen riemastuttavampaa. Ehkä asia on peräti päinvastoin, mutta jokaisen ihmisen on revittävä stressinsä omasta elämänpiiristään. Minun kohdallani se on jokapäiväinen työmatkailu junassa.
Koska työpäiväni alkaa käsittämättömän aikaisin, on aamuistani muodostunut kaavamaisia ja rutinoituja, suorastaan robottimaisia. Kello soi aina tiettyyn aikaan, suoritan tietyt samat aamutoimet kelloon vilkuilematta täsmälleen samassa ajassa, kävelen metroasemalle, nousen joka aamu samaan metroon, jonka viemänä päädyn joka aamu samaan lähijunaan. Työpaikkani on sijainnut Vantaankoskella puolisentoista vuotta, ja sinä aikana matkustus on todella vakiintunut tiettyyn muottiin. Istun aina samassa paikassa niin meno- kuin paluumatkallakin.
Viime kesänä ensimmäiset ongelmat alkoivat ilmaantua. Minun aamujunassani alkoi vierailla eräs harmaahapsinen mies, joka ilmeisesti tuli paikalle aina muutamaa minuuttia minua ennen ja istui juuri siihen minun paikalleni. Useiden kuukausien ajan vilkuilin hänen takaraivoaan sekavassa mielialassa joka aamu, kunnes päätin hyväksyä tosiasian: tuo junaturisti on vienyt minun paikkani, enkä minä kehtaa moisesta asiasta valittaa ääneen. Turha siis stressata asiasta.
Mutta tänä aamuna hermojani raasteltiin entisestään: harmaahapsinen turisti istui tietenkin yhä minun paikallani, mutta nyt minun toissijaiseksi muodostuneelle paikalleni oli ilmaantunut joku punatakkinen nainen. En ikinä käytä missään yhteydessä sanaa "ämmä", mutta nyt kirosin koko matkan mielessäni tämän ruman sanan tahdissa. Kuinka paljon ärsytystä varhaisaamun työmatkustajan on tarkoitus kestää? Minä, joka olen käyttänyt samaa junaa puolitoista vuotta ja toden totta ansainnut rauhallisen ja intiimin istumapaikan.
Koska tuon tietyn junan suosio on muutenkin vain mystisesti kasvanut viimeisen puolentoista vuoden aikana ja rauhattomuus lisääntynyt, harkitsen vakavasti siirtyväni jatkossa käyttämään kymmenen minuuttia myöhemmin lähtevää junaa. Silläkin pääsen töihin hyväksyttävään aikaan, vaikken toki niin ajoissa kuin itse haluaisin.
Paluumatkat eivät ole enää niin ratkaisevia, sillä lähden töistä hyvin vaihteleviin aikoihin. Eräs asia kummastutti kyllä tänäänkin junassa: estottomasti matkapuhelimeen jutustelevat ihmiset. Toisaalta kadehdin moista suoruutta, itse kun en suostu käymään minkäänlaisia puhelinkeskusteluja julkisella paikalla. Tosiaalta hämmästyttää: eivätkö ne ihmiset tajua, että muuten täysin hiljaisessa junanvaunussa kaikki heidän yksityisasiansa ovat muiden kotimatkaviihdettä? Miten he kestävät sen?
Tämä on varmaan sukua sille ilmiölle, joka saa ihmiset (suomalaiset) sulkemaan ikkunoidensa verhot. Kylven kyllä yhteissaunassa alasti enkä koe olevani kauhean ujo siinä mielessä, mutta tunnen oloni epämukavaksi alusvaatteisillani ikkunan ääressä pimeän laskeuduttua. Tämä siitäkin huolimatta, ettei meidän yhdennentoista kerroksen ikkunamme takana todellakaan ole yhtään ketään katsomassa. Ja vaikka olisikin, vastuu olisi katsojalla. Ei tarvitse tuijottaa, jos se häiritsee, mutta mitäpä minä siitä välittäisin.
Olen sentään oppinut pitämään verhot nykyään auki, toisin oli edellisessä asunnossa. Parin metrin päässä sijaitseva naapurin ikkuna oli viimeinen pisara. Ehkä minä vielä opin.
Koska työpäiväni alkaa käsittämättömän aikaisin, on aamuistani muodostunut kaavamaisia ja rutinoituja, suorastaan robottimaisia. Kello soi aina tiettyyn aikaan, suoritan tietyt samat aamutoimet kelloon vilkuilematta täsmälleen samassa ajassa, kävelen metroasemalle, nousen joka aamu samaan metroon, jonka viemänä päädyn joka aamu samaan lähijunaan. Työpaikkani on sijainnut Vantaankoskella puolisentoista vuotta, ja sinä aikana matkustus on todella vakiintunut tiettyyn muottiin. Istun aina samassa paikassa niin meno- kuin paluumatkallakin.
Viime kesänä ensimmäiset ongelmat alkoivat ilmaantua. Minun aamujunassani alkoi vierailla eräs harmaahapsinen mies, joka ilmeisesti tuli paikalle aina muutamaa minuuttia minua ennen ja istui juuri siihen minun paikalleni. Useiden kuukausien ajan vilkuilin hänen takaraivoaan sekavassa mielialassa joka aamu, kunnes päätin hyväksyä tosiasian: tuo junaturisti on vienyt minun paikkani, enkä minä kehtaa moisesta asiasta valittaa ääneen. Turha siis stressata asiasta.
Mutta tänä aamuna hermojani raasteltiin entisestään: harmaahapsinen turisti istui tietenkin yhä minun paikallani, mutta nyt minun toissijaiseksi muodostuneelle paikalleni oli ilmaantunut joku punatakkinen nainen. En ikinä käytä missään yhteydessä sanaa "ämmä", mutta nyt kirosin koko matkan mielessäni tämän ruman sanan tahdissa. Kuinka paljon ärsytystä varhaisaamun työmatkustajan on tarkoitus kestää? Minä, joka olen käyttänyt samaa junaa puolitoista vuotta ja toden totta ansainnut rauhallisen ja intiimin istumapaikan.
Koska tuon tietyn junan suosio on muutenkin vain mystisesti kasvanut viimeisen puolentoista vuoden aikana ja rauhattomuus lisääntynyt, harkitsen vakavasti siirtyväni jatkossa käyttämään kymmenen minuuttia myöhemmin lähtevää junaa. Silläkin pääsen töihin hyväksyttävään aikaan, vaikken toki niin ajoissa kuin itse haluaisin.
Paluumatkat eivät ole enää niin ratkaisevia, sillä lähden töistä hyvin vaihteleviin aikoihin. Eräs asia kummastutti kyllä tänäänkin junassa: estottomasti matkapuhelimeen jutustelevat ihmiset. Toisaalta kadehdin moista suoruutta, itse kun en suostu käymään minkäänlaisia puhelinkeskusteluja julkisella paikalla. Tosiaalta hämmästyttää: eivätkö ne ihmiset tajua, että muuten täysin hiljaisessa junanvaunussa kaikki heidän yksityisasiansa ovat muiden kotimatkaviihdettä? Miten he kestävät sen?
Tämä on varmaan sukua sille ilmiölle, joka saa ihmiset (suomalaiset) sulkemaan ikkunoidensa verhot. Kylven kyllä yhteissaunassa alasti enkä koe olevani kauhean ujo siinä mielessä, mutta tunnen oloni epämukavaksi alusvaatteisillani ikkunan ääressä pimeän laskeuduttua. Tämä siitäkin huolimatta, ettei meidän yhdennentoista kerroksen ikkunamme takana todellakaan ole yhtään ketään katsomassa. Ja vaikka olisikin, vastuu olisi katsojalla. Ei tarvitse tuijottaa, jos se häiritsee, mutta mitäpä minä siitä välittäisin.
Olen sentään oppinut pitämään verhot nykyään auki, toisin oli edellisessä asunnossa. Parin metrin päässä sijaitseva naapurin ikkuna oli viimeinen pisara. Ehkä minä vielä opin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti