Koska Blogger on pannassa Kiinassa ja proxyn kautta väkertäminen on turhauttavan hidasta, olen lähtenyt evakkoon WordPressin puolelle. En osaa sanoa, tapahtuuko täällä Bloggerin puolella jotain Kiinasta parin vuoden päästä (?) palattuani, mutta ainakin toistaiseksi kannattaa seurailla juttuja uudessa osoitteessa.
Blogin osoite: http://anginajamuitasairauksia.wordpress.com/
Tilaa blogin syöte.
Tilaa blogin kommenttisyöte.
Tule tapaamaan bloggaajaa.
lauantaina, toukokuuta 14, 2011
tiistaina, toukokuuta 10, 2011
Palvelua!
Palvelua!
Lastenhoitajamme on nyt ollut meillä kahtena päivänä, ja huomisesta alkaen minä en enää aio roikkua mukana vaan jätän lapset tädin huomaan. Meidänhän piti hommata kotihoitaja, kun yliopiston päiväkoti aukeaa vasta syyskuussa. Jatkossakin aina kesäksi pitää kaiketi hankkia hoitaja, kun päiväkoti on aina yliopiston kesäkaudet suljettuna. Mikä on minusta vähintäänkin kummallista; tuskin siellä on hoidossa opiskelijoiden lapsia, kun taas kantahenkilökunnalla ei ole samanlaista reilun parin kuukauden lomaa kuin opiskelijoilla. Mutta en vaivaa päätäni sellaisella - tämä on Kiina, täällä kaikki on mahdollista!
Suomalaisesta tee-se-itse-yhteiskunnasta tulevalle on vaikea sopeutua kiinalaiseen palvelukulttuuriin, vaikka olenkin kovasti kaikenlaisten palveluiden kannattaja kotimaassanikin. Olenhan uskaltanut ostaa säännöllistä kotisiivousta; lisäksi suosin ruokaloita ja juottoloita, joissa on pöytiintarjoilua.
Silti tuntuu jotenkin omituiselta vain istuskella sohvalla (vaikka kuinka läppärin kanssa töitä tehden!), kun yksi täti luuttuaa lattioita ja toinen laittaa lounasta. Siivoojatädin sentään hommasimme vain yhdeksi päiväksi viikossa, ja lastenhoitajakin hoitaa vain neljä tuntia päivässä. Itse uskon kuitenkin sopeutuvani nopeasti: jo toisena päivänä jätin melko hyvällä omallatunnolla aamiaistiskit lastenhoitajan tehtäväksi.
Kotifasistille tämä jatkuva palveltavana oleminen on sen sijaan jo kovempi pala. Otetaan nyt esimerkiksi huonekalut: täällähän kaikki huonekaluliikkeistä ostetut tavarat tuodaan ilman muuta perille asti ja kootaan käyttökuntoon asti. Jopa tassut laitetaan paikoilleen tuolien jalkoihin.
Tämä ei kuitenkaan kotifasistille aina kelpaa, joten mies onkin saanut jo suututettua kiinalaisia setiä käskemällä heidän jättää sängyn pakettiin ja törkeästi kyljelleen; patjaa eivät sedät saaneet edes kantaa makuuhuoneeseen asti, saati ottaa ulos muovista.
Yksi lastensänkyä tuonut setä oli voimakastahtoisempi, ja sai kasata koko sängyn itse. Kotifasisti yritti kyllä jossain välissä tunkea omia tassujaan jalkojen alle ("katso nyt miten ohuita nuo ovat ja miten paljon parempia nämä meidän ovat!"), mutta sekin aie katkaistiin jo alkuunsa. (*jupinaa* "no minä vaihdan ne kyllä vielä myöhemmin...")
Olen jo alkanut miettiä, että pitäisikö se siivooja pyytää useampana päivänä paikalle. En kuitenkaan uskalla ehdottaa tätä vielä kotifasistille. Sehän petasi meidän sänkymmekin ihan omituisesti viimeksi.
Lastenhoitajamme on nyt ollut meillä kahtena päivänä, ja huomisesta alkaen minä en enää aio roikkua mukana vaan jätän lapset tädin huomaan. Meidänhän piti hommata kotihoitaja, kun yliopiston päiväkoti aukeaa vasta syyskuussa. Jatkossakin aina kesäksi pitää kaiketi hankkia hoitaja, kun päiväkoti on aina yliopiston kesäkaudet suljettuna. Mikä on minusta vähintäänkin kummallista; tuskin siellä on hoidossa opiskelijoiden lapsia, kun taas kantahenkilökunnalla ei ole samanlaista reilun parin kuukauden lomaa kuin opiskelijoilla. Mutta en vaivaa päätäni sellaisella - tämä on Kiina, täällä kaikki on mahdollista!
Suomalaisesta tee-se-itse-yhteiskunnasta tulevalle on vaikea sopeutua kiinalaiseen palvelukulttuuriin, vaikka olenkin kovasti kaikenlaisten palveluiden kannattaja kotimaassanikin. Olenhan uskaltanut ostaa säännöllistä kotisiivousta; lisäksi suosin ruokaloita ja juottoloita, joissa on pöytiintarjoilua.
Silti tuntuu jotenkin omituiselta vain istuskella sohvalla (vaikka kuinka läppärin kanssa töitä tehden!), kun yksi täti luuttuaa lattioita ja toinen laittaa lounasta. Siivoojatädin sentään hommasimme vain yhdeksi päiväksi viikossa, ja lastenhoitajakin hoitaa vain neljä tuntia päivässä. Itse uskon kuitenkin sopeutuvani nopeasti: jo toisena päivänä jätin melko hyvällä omallatunnolla aamiaistiskit lastenhoitajan tehtäväksi.
Kotifasistille tämä jatkuva palveltavana oleminen on sen sijaan jo kovempi pala. Otetaan nyt esimerkiksi huonekalut: täällähän kaikki huonekaluliikkeistä ostetut tavarat tuodaan ilman muuta perille asti ja kootaan käyttökuntoon asti. Jopa tassut laitetaan paikoilleen tuolien jalkoihin.
Tämä ei kuitenkaan kotifasistille aina kelpaa, joten mies onkin saanut jo suututettua kiinalaisia setiä käskemällä heidän jättää sängyn pakettiin ja törkeästi kyljelleen; patjaa eivät sedät saaneet edes kantaa makuuhuoneeseen asti, saati ottaa ulos muovista.
Yksi lastensänkyä tuonut setä oli voimakastahtoisempi, ja sai kasata koko sängyn itse. Kotifasisti yritti kyllä jossain välissä tunkea omia tassujaan jalkojen alle ("katso nyt miten ohuita nuo ovat ja miten paljon parempia nämä meidän ovat!"), mutta sekin aie katkaistiin jo alkuunsa. (*jupinaa* "no minä vaihdan ne kyllä vielä myöhemmin...")
Olen jo alkanut miettiä, että pitäisikö se siivooja pyytää useampana päivänä paikalle. En kuitenkaan uskalla ehdottaa tätä vielä kotifasistille. Sehän petasi meidän sänkymmekin ihan omituisesti viimeksi.
perjantaina, toukokuuta 06, 2011
Maassa maan tavalla
Villi ostostelu on jatkunut tänäänkin, ja nyt olemme selkeästi lähempänä kiinalaista todellisuutta: omistamme nyt polkupyörät ja sisätohvelit. Huolimatta Ayin ahkerasta lattianpesusta kiinalaisasunnot ovat väistämättä hyvin pölyisiä, eikä sitä halua raahata mukaan sänkyynsä. Sitä paitsi useassa huoneessa lattiat on päällystetty tyylikkäällä mutta kovin kylmällä kaakelilla, eikä mattojakaan kannata sotkevien pikkulapsien ja pölynimurin puutteen vuoksi hommata. Niinpä on luontevaa oleskella tohveleissa. Tosin kotifasistilta jäi tohvelit ostamatta, kun koko 45 on kiinalaisille utopiaa.
Polkupyörien hankinta on venynyt yllättävän pitkälle, etenkin kun ottaa huomioon, kuinka ylivoimainen kulkuneuvo sellainen (tässäkin kaupungissa) on. Täällä on vieläpä melko vähän korkeusvaihteluita, joten helteelläkin voi näemmä polkea kohtuullisen leppoisasti. Ja pyöräilyllehän on valtavasti tilaa, leveät jalkakäytävästä ja ajotiestä selkeästi erotetut pyöräily- ja skootteriväylät menevät joka paikassa. Minkä lisäksi pyöräilijät tapaavat kyllä mennä ihan mistä vain haluavat.
Alamittaisten napinakin hiljeni kummasti, kun pitkähköt kävelyt metroasemilta määränpäihin vaihtuivat rattoisiksi kyydeiksi "turva"istuimissa.
Polkupyörien hankinta on venynyt yllättävän pitkälle, etenkin kun ottaa huomioon, kuinka ylivoimainen kulkuneuvo sellainen (tässäkin kaupungissa) on. Täällä on vieläpä melko vähän korkeusvaihteluita, joten helteelläkin voi näemmä polkea kohtuullisen leppoisasti. Ja pyöräilyllehän on valtavasti tilaa, leveät jalkakäytävästä ja ajotiestä selkeästi erotetut pyöräily- ja skootteriväylät menevät joka paikassa. Minkä lisäksi pyöräilijät tapaavat kyllä mennä ihan mistä vain haluavat.
Alamittaisten napinakin hiljeni kummasti, kun pitkähköt kävelyt metroasemilta määränpäihin vaihtuivat rattoisiksi kyydeiksi "turva"istuimissa.
torstaina, toukokuuta 05, 2011
Asettumassa
Olemme olleet nyt Kiinassa reilun viikon, ja jonkinlaista asettumista on jo havaittavissa. Tämä(kin) aika on ollut varsin stressaavaa, kun koko valveillaoloaika on mennyt kaikenlaisissa virastoissa, asuntonäytöissä ja kaupoissa kiertäessä. Ei kyllä ole shoppailukaan mitään herkkua, kun sitä on pakko tehdä (ja jalkoihin sattuu ja lapsilla on univelkaa).
Edistystä on kuitenkin tapahtunut: meillä on sentään asunto. Keskellä ydinkaupunkia sijaitseva 35. kerroksen lukaali lienee juuri sitä urbaania sykettä, jota halusinkin. Toistaiseksi ei ole ollut valittamista. (Olen yrittänyt useaan kertaan ladata tämän merkinnän oheen kuvan makuuhuoneen ikkunasta avautuvasta näkymästä, mutta ainakaan vielä en ole onnistunut. Jos kuva jossain vaiheessa putkahtaa, tiedätte sitten, mikä se on.)
Byrokratiakaan ei ole ollut mitenkään vaivalloista, vaikkei läheskään kaikkea punaista nauhaa toki ole vielä kahlattu läpi. Kovasti apua on tietty ollut kotifasistin työnantajan eli yliopiston meille osoittamasta opiskelijaleegiosta, joka saapuu valkoisella ratsulla minne tahansa milloin tahansa, jos vain tarvitsemme neuvoja / opasta / tulkkia / kantajaa. Ja voi pojat, kyllä me olemme tarvinneetkin.
Työntekoa kumpikaan meistä ei ole vielä ehtinyt aloittaa, ja sitä on jo todella ikävä. Tai oikeammin rutiineja: ei kyllä yhtään innosta ajatus lomasta, jostain jännittävästä uudesta kaupungista, kiertelystä ja uusien ravintoloiden kokeilusta. Tylsää arkea, kiitos vain. Tietokoneen ääressä nysväämistä työpäivän ajan, sohvalla lojumista illalla. Ruuan laittamista ja syömistä kotona. (No, tänään sentään kokkasimme ensimmäisen kerran; tänään kun saapui ruokapöytä ja kaupasta mukaan tarttui wokkipannu.)
Edistystä on kuitenkin tapahtunut: meillä on sentään asunto. Keskellä ydinkaupunkia sijaitseva 35. kerroksen lukaali lienee juuri sitä urbaania sykettä, jota halusinkin. Toistaiseksi ei ole ollut valittamista. (Olen yrittänyt useaan kertaan ladata tämän merkinnän oheen kuvan makuuhuoneen ikkunasta avautuvasta näkymästä, mutta ainakaan vielä en ole onnistunut. Jos kuva jossain vaiheessa putkahtaa, tiedätte sitten, mikä se on.)
Byrokratiakaan ei ole ollut mitenkään vaivalloista, vaikkei läheskään kaikkea punaista nauhaa toki ole vielä kahlattu läpi. Kovasti apua on tietty ollut kotifasistin työnantajan eli yliopiston meille osoittamasta opiskelijaleegiosta, joka saapuu valkoisella ratsulla minne tahansa milloin tahansa, jos vain tarvitsemme neuvoja / opasta / tulkkia / kantajaa. Ja voi pojat, kyllä me olemme tarvinneetkin.
Työntekoa kumpikaan meistä ei ole vielä ehtinyt aloittaa, ja sitä on jo todella ikävä. Tai oikeammin rutiineja: ei kyllä yhtään innosta ajatus lomasta, jostain jännittävästä uudesta kaupungista, kiertelystä ja uusien ravintoloiden kokeilusta. Tylsää arkea, kiitos vain. Tietokoneen ääressä nysväämistä työpäivän ajan, sohvalla lojumista illalla. Ruuan laittamista ja syömistä kotona. (No, tänään sentään kokkasimme ensimmäisen kerran; tänään kun saapui ruokapöytä ja kaupasta mukaan tarttui wokkipannu.)
keskiviikkona, toukokuuta 04, 2011
Elossa
Tästä tulee hyvin lyhyt, sillä olen itsekin vielä kovin hämmentynyt. Kolmella läppärillä ja yhdellä multimediakännykällä on kokeiltu; on yritetty hotellin WLANia ja itse ostettua mokkulayhteyttä. Gmail on satunnaisesti saatu auki, Kiinan Suuren Palomuurin takaisia asioita eli Bloggeria ja Facebookia ei todellakaan. Ja käytössä on siis ollut proxypalvelinkin, joka ei kuitenkaan näytä tehoavan sensuuriin.
Mutta nyt tähtien asento lienee juuri oikein, sillä uusi proxy ja kotifasistin kone näyttävät tuottavan tulosta: Bloggerin sivu latautui, eikä sitä tarvinnut odottaa kuin pari sekuntia! Kiinassa!
Tästä järkytyksestä täytyy nyt toipua ainakin vuorokausi, ennen kuin voi alkaa raportoida mitään muuta. No, kerrottakoon, että kaikki on hyvin ja kaikki ovat kunnossa, joskin väsyneitä ja stressaantuneita. Mutta lämpötila on täydellinen (päivällä siinä 25 asteen pinnassa, illalla pikkuisen viileämpää - yöllä ei tarvitse vielä ilmastointia) ja Nanjing on virkistävän vihreä suureksi kaupungiksi.
Eikä kaupasta ole vielä löytynyt voita.
Mutta nyt tähtien asento lienee juuri oikein, sillä uusi proxy ja kotifasistin kone näyttävät tuottavan tulosta: Bloggerin sivu latautui, eikä sitä tarvinnut odottaa kuin pari sekuntia! Kiinassa!
Tästä järkytyksestä täytyy nyt toipua ainakin vuorokausi, ennen kuin voi alkaa raportoida mitään muuta. No, kerrottakoon, että kaikki on hyvin ja kaikki ovat kunnossa, joskin väsyneitä ja stressaantuneita. Mutta lämpötila on täydellinen (päivällä siinä 25 asteen pinnassa, illalla pikkuisen viileämpää - yöllä ei tarvitse vielä ilmastointia) ja Nanjing on virkistävän vihreä suureksi kaupungiksi.
Eikä kaupasta ole vielä löytynyt voita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
