Parveketupakointi puhuttaa jälleen

Päivän Hesari uutisoi Tampereen käräjäoikeuden päätöksen, jonka mukaan taloyhtiöllä on oikeus kieltää parveketupakointi yhtiökokouksen ääntenenemmistöllä. Näin keskusteluun nousee jo taannoin puhetta herättänyt parveketupakoinnin yleisempikin kieltäminen.

Näin tupakoimattomana henkilönä en tiedä, kuinka asiantuntevasti minä voin moiseen keskusteluun osallistua. Itse yritän arjessani tasapainoilla suvaitsevaisuuden ja hajuyliherkkyyteni välillä, eikä se ole aina ihan yksinkertaista. Omasta itsekkäästä näkökulmastani parveketupakoinnin kieltäminen olisi meidänkin talossamme vallan ihanaa, nykyään naapurin tiuhaan harrastama pahe tarkoittaa meidänkin asunnossamme löyhkäävää savua ja kirveleviä silmiä. Ainakin kesäisin, kun ikkunaa ja parvekkeen ovea on pidettävä auki jo vain lämpötilan vuoksi. Jo näin kylmänä keväänä esteetön auringonporotus tekee suljetusta asunnosta aivan liian kuuman.

Mutta mikä sitten olisi vaihtoehto parvekkeella tupakoinnille? Sisällä tupakointi? Sekö olisi sitten parempi, että mahdollisesti yhden tupakoivan vanhemman vuoksi pienet lapset joutuisivat hengittämään tupakansavuista ilmaa koko ajan kotonaan? Omistusasunnon sisällä tupakointia ei voi käsittääkseni kieltää, eikä tupakoinnin kieltäminen kokonaan kuulosta kovinkaan realistiselta ajatukselta.

Oletetaanko tupakoitsijoiden sitten joukolla siirtyvän savukkeineen aina ulko-ovelle? No sehän kiva, että aiemmin tasaisesti pitkin parvekkeita levitelty savu siirtyisi nyt sitten yhden tai kahden alakerran asunnon vaivaksi. Sehän olisikin tosi reilua. Vai olettaisimmeko tupakoitsijoiden käpöttelevän talvipakkasella sauhuttelemaan jonnekin metsään sijoitetulle erilliselle tupakkapaikalle? Joo, se varmaan onnistuisikin käytännössä.

Ihanteellisintahan olisi, jos kaikkiin uusiin rakennettaviin taloihin saataisiin Kaiken Pelastavan Uuden Teknologian avulla sellainen ilmanvaihto, ettei kenenkään parvekkeelta tulisi häiritsevää savua (tupakan tai grillin) kenenkään toisen reviirille. Tai ehkä uusiin taloihin voitaisiin rakentaa jonkinlaisia kerroskohtaisia tupakointitiloja, joiden ilmanvaihto olisi jotain aivan muuta kuin niiden nykyisin monessa paikassa käytössä olevien ihmisarvoa alentavien häkäkoppien. Taitaa olla utopiaa.

Itse olen ottanut tavoitteekseni löysät ranteet: pidän itsepintaisesti parvekkeen ovea auki, ja yritän vain totuttautua savuun. Muistutan itselleni, etteivät ne meille asti päätyneet vähäiset savuhaituvat aiheuta terveydellisiä haittoja minulle tai vauvalleni. Yritän muistaa olevani yliherkkä, läheskään ainahan Erik ei edes huomaa savua siinä vaiheessa kun minä jo kimpaantuneena häiriinnyn siitä. Se on minun osaltani asennevamma, hoen itsekseni. Tästä huolimatta, jos minun kaltaiseltani pahaiselta vuokralaiselta kysyttäisiin anonyymisti, päätyisin varmaan asukasäänestyksessä kannattamaan parveketupakoinnin kieltoa häntä koipien välissä. Muiden ongelmilta kun on niin helppo sulkea silmänsä.

Perhevalmennukset takana, perhe-elämä edessä

Tänään tulee täyteen 37 raskausviikkoa, eli tästä päivästä lähtien syntyvää lasta ei enää kutsuttaisi ennenaikaiseksi tai keskoseksi. Jipii, olkaamme siis normaaleja. Eilen oli viimeinen neljästä neuvolan perhevalmennussessiosta, ja olihan se aikamoinen valmennus. Paljon hömppää mutta jonkin verran myös asiaa.

Valmennuskerrat oli selvästikin suunniteltu ovelasti: jokaisella kerralla käsiteltiin jotain kiinnostavaa käytännön asiaa, mutta myös jotain aivan silkkaa huttua. Niinpä jokaisella kerralla piti olla läsnä, mikäli mieli saada kaikki hyvät vinkit. Samalla piti sitten kuunnella sitä jaaritusta, että "lapsen tulo muuttaa teidän elämänne" ja "isän on hyvä olla äiden tukena arjessa ja synnytyksessä".

Ensimmäisellä kerralla aloitettiin aina yhtä kiusallisella tutustumisella, eli odottavat pariskunnat tutustuivat toisiinsa pienissä ryhmissä ja esittelivät sitten toisensa koko porukalle. Tämän jälkeen pakotettua sosiaalista kanssakäymistä ei sitten juurikaan ilmennyt... Mutta loppuaika käytettiin sitten kiinnostaviin aiheisiin, eli normaalisynnytyksen yksityiskohtaiseen läpikäymiseen ja mm. kivunlievitysmenetelmien esittelyyn.

Toisella kerralla katsottiin sitten synnytysvideo, aaaaargh! Verta ja suolenpätkiä siinä ei ollut, video ei suinkaan kuvannut synnytystapahtumaa mitenkään naturalistisessa mielessä. Sen sijaan höpsön videon taustalla oli naiivi kertojanääni, joka mm. heitti niinkin kuolemattomia lauseita kuin "jokainen hetki on täynnä merkityksiä". Eräskin ryhmän koiranleuka tosin väänsi tämän muotoon "jokainen hetki on täynnä tuskaa", mikä kuvasikin mainiosti katselukokemusta. No, plussaa siitä, että videolla esiintyi vain aitoja potilaita aidoissa synnytys- ja haastattelutilanteissa, kuten myös aitoja kätilöitä ja muuta henkilökuntaa. Tosin tämän aitouden myötä tuli tietenkin täydellinen tönkköys ja epäluontevuus. Aika söpöä.

Toisellakin kerralla oli kuitenkin mielenkiintoista asiaa: esiteltiin ei-normaalisynnytyksiä, eli lähinnä sektiota. Myös imetyksestä mainittiin jotain.

Kolmas kerta oli ehkä kiinnostavin, paikalle oli nimittäin saatu ihka oikea perhe. Vajaan vuoden ikäisen esikoisensa kanssa vieraileva nuoripari oli juuri oikealla tavalla jalat maassa, ja heiltä saatiin valtava määrä hyviä käytännön niksejä arjesta selviytymiseen. Ja olihan se mukana seurannut vauva hellyttävä...

Mutta miksi, oi miksi kolmannella kerralla piti tehdä niitä typeriä ryhmätöitä? Siis oikeasti: jakauduimme neljään ryhmään, ja jokaiselle annettiin jokin tehtävä pohdittavaksi. Minun ryhmäni pohti, mitä kaikkea lapsi tarvitsee vanhemmiltaan, siis noin niin kuin abstraktissa mielessä. Aaaaaarrrgghh! Ryhmätyön lopputuloksena oli niinkin vallankumouksellisia irrallisia sanoja kuin "hellyyttä", "huolenpitoa", "rakkautta", "kärsivällisyyttä" ja "huomiota". Kyllä tuo ryhmätyö varmasti muutti meidän kaikkien elämää parempaan suuntaan.

Neljäs kerta, siis eilinen, oli suoranainen shokki. Johonkin pahaan osasin jo varautua, sillä ohjelman mukaan sillä kerralla käsiteltäisiin parisuhdetta ja hammashoitoa. Saatoin jo kuvitella sen parisuhdeosuuden: "vauvan tulo muuttaa parisuhdetta", "miehen ja naisen suhde muuttuu isän ja äidin suhteeksi" sekä tietenkin se klassikko: "kahdenkeskinen aika on kortilla vauvan syntymän jälkeen".

Mutta varsinainen shokki oli se, että parisuhdeosuudesta huolehti Kallion seurakunta. Siis julkisen terveydenhuollon järjestämä perheneuvola puffaa evankelis-luterilaisen kirkon perhetapahtumia. Jaettiinpa infossa myös Kallion seurakunnan ohjelma ja henkilökunnan yhteystiedot. Mitä on tapahtunut uskonnonvapaudelle? Kaikki kunnia kirkon tekemälle työlle perheiden parissa, mutta seurakunta oli kuitenkin ainoa terveyskeskuksen ulkopuolinen taho, jonka toimintaa esiteltiin tuollaisessa mittakaavassa.

Kuuntelemisen kivuliaisuutta ei yhtään vähentänyt se, että session sisältö oli nolla. Katsoimme mm. kalvolta kaaviota, johon oli piirretty nuolia isän, äidin ja lapsen välille. Nuolet tarkoittivat sitä, että näiden välillä on ihmissuhteita. Siis tiesittekö, perheessä isällä ja äidillä on ihmissuhde, äidillä ja lapsella on ihmissuhde, isällä ja lapsella on ihmissuhde. Entäs se mielikuvaharjoittelu: "Sulkekaa silmänne ja palatkaa muistoissanne johonkin lapsuuden hetkeen, jolloin tunsitte olonne erityisen hyväksi". Tästä opimme, että lapsen olo on hyvä aivan arkisten asioiden keskellä. Ai jaa.

Voimakkaana kontrastina loppuajaksi paikalle saapui sitten suuhygienisti, jolla oli painavan asian lisäksi myös supliikki hallussa. Itsekin kahden lapsen äiti onnistui naurattamaan porukkaa jatkuvasti, ja samalla saatiin kuulla paljon lapsen hampaiden kehityksestä ja niiden hoidosta. Suurin osa kerrotusta tuli täysin uutena tietona, missään neuvolan jakamissa vanhemmuusoppaissa ei pureuduttu purukalustoasioihin.

No, nyt kun tuo valmennus on ohi, täytyy ryhtyä odottelemaan sitä todellisuutta. Vauvan tekstiilit on nyt pesty, kuivatettu ja viikattu kaappiin. Kehto laitettiin kuntoon tänä aamuna, ja tällä hetkellä päiväpeiton alla makoilee koe-eläimenä nallekarhu. Synnytyslaitokselle mukaan otettavan kassin pakkaaminen on jo aloitettu, mutta mukaan otettavia vauvanvaatteita ei ole vielä aivan päätetty. Mikäköhän on lämpötila kotiinpaluun aikaan? Näillä ilmoilla se voi olla mitä tahansa miinus viiden ja plus kahdenkymmenenviiden välillä. No, ei se pakkaaminen ole niin kriittistä. Toisin kuin elokuvissa opetetaan, synnytyslaitokselle ei todellakaan lähdetä kauheassa kiireessä. Kovia ja tiheitä supistuksia pitäisi tulla vähintään kahden tunnin ajan, ennen kuin sairaalaan lähtöä edes harkitaan. Kyllä siinä ehtii pakata laukun jos toisenkin. Jos itse en poltoilta pääsisikään kaappeja penkomaan, suoriutunee Erik tehtävästä vähintään yhtä mallikkaasti. Ainakin kuunnellen kiukkuisia ohjeita sängynpohjalta.

Työntäyteinen päivä

Eilen tiistaina tulikin tehtyä sitten ihan täysi työpäivä kotona, tai ainakin siltä tuntui illalla. Parin tunnin opiskelusession jälkeen ryhdyin nimittäin urakoimaan ja pesin viisi koneellista pyykkiä vauvanvaatteita ja muita vauvatekstiilejä. Eihän niitä tavaroita nyt ihan viittä täyttä koneellista sentään ole kertynyt, mutta noin monta satsia tuli noudattamalla kunkin vaatteen pesuohjeita. Nyt on kämppä täynnä märkiä söpöjä pikkusukkia, potkupukuja ja vauvamittaisia lakanoita. Oli suorastaan vaikea saada vaatteita lajiteltua, kun teki mieli vain kiljahdella toinen toistaan pienempiä vaatteita ihastellessa.

Tätäkin mittavampi urakka oli vanhan pöytäkoneen kovalevyjen siivoaminen. Jo aikoja sitten meille ostettiin 250 gigaa ulkoista muistia kaiken maailman valokuvia ja muita tiedostoja varten, mutta kumpikaan meistä ei ole oikein ehtinyt järjestellä ja siirtää niitä faileja. Eilen käytin sitten kaikki pesukoneen täyttövälit näiden tiedostojen setvimiseen.

Jos koneen kovalevyille olisi alusta alkaen luonut jonkinlaisen siistin hierarkian, ei siivoaminen olisi ollut lainkaan niin työlästä. Mutta kun kyseessä oli ihka ensimmäinen tietokoneemme ajalta ennen ajanlaskun alkua, pääsi se jo heti alusta alkaen ryöstäytymään käsistä: kaikki tiedostot olivat aivan hujan hajan, löytyi My Documentseja niin C- kuin D-levyltäkin, puhumattakaan epämääräisistä "photos since May 2004" -tyyppisistä kokonaisista muistikortillisista koostuvista sekalaisista valokuvakansioista. Edes kotisivuni eivät löytyneet minkään yksittäisen kansion sisältä, vaan kukin sivu vähän mistä sattuu.

Vaan ei enää: nyt on siivottu html-tiedostot ja järjestelty kaikki valokuvat yhden kansion ja miljoonan alakansion alle. Huoh. Kunhan Erik vielä käy levyt läpi ja varmistaa siirtäneensä kaikki omat tiedostonsa, pääsee vanha tietokoneraasu eläkkeelle. Mutta mitä järkevää voi tehdä vanhalla pöytäkoneella? Vähän tyhmältä tuntuisi viedä se vain pölyttymään kellariin, mutta ei kai kellään ole moiselle enää mitään käyttöäkään. No, ehkä se pitää raahata kierrätyskeskukseen, toivottavasti se huolitaan edes siellä. Onhan kone vielä ihan toimintakuntoinen, vaikkakin hidas ja äänekäs. Vai löytyisikö lukijoiden joukosta elektroniikkaharrastajaa, joka haluaisi rakentaa tuomiopäivän koneen 90-lukulaisista tietokonekomponenteista?

Nimet tiedossa

Täytyypä nyt kertoa tämänkin blogin lukijoille, että tulevan vauvan nimivaihtoehdot on nyt sitten päätetty: niin tytölle kuin pojallekin on nyt valittu kaksi etunimeä per sukupuoli, ja jopa niiden keskinäinen järjestys on lyöty lukkoon. Jos kuvittelette minun kertovan mitä nämä päätetyt nimet ovat, luulette liikoja. Jos meidän täytyy odottaa lapsen sukupuolen paljastusta synnytykseen asti, täytyy muiden odottaa nimien julkistusta vähintään siihen asti. Saa nähdä, kykenemmekö pitämään nimet omana tietonamme jopa nimiäisjuhlaan asti. Se olisi aika hauskaa, mutten luule liikoja itsestäni.

Nimiäisjuhlasta puheen ollen, olisiko kenelläkään hyviä ideoita mahtavista ja huokeista juhlapaikoista? Olisi ihanaa järjestää oikein kunnon pippalot, mutta kun tuota rahaa ei oikein olisi tuhlattavaksi asti. Jos eläisimme täydellisessä maailmassa, sattuisi nimiäispäivä olemaan kaunis, lämmin ja aurinkoinen, ja juhlat vietettäisiin jossain ihanaisessa puutarhassa päivänvarjojen alla viileitä booleja lipitellen ja makoisia noutopöydän antimia mussutellen. Kun katsoo ulos tuota harmaata loskaa, on vaikea uskoa auringon paistavan koskaan vihreän maiseman yllä. Eivätkä ne viileät boolit ja noutopöydän antimet taida ihan rahatta ilmaantua. Pöh.

Olen muuten tainnut viimein tuntea ennenaikaisia supistuksia, joita monet ovat opaskirjasten ja neuvolatätien mukaan tunteneet jo seitsemänneltä kuulta asti. Eilen kaupungilla kävellessäni lopulta päätin, että kyseinen portaiden nousuun usein liittyvä kouraiseva tunne alavatsassa on kuin onkin kohdun pientä treeniä synnytystä odotellessa. Tämän ilmestyksen jälkeen supistuksia tulikin sitten tiheään tahtiin koko loppupäivän ajan, ainuttakaan porrasta en kyennyt kiipeämään ilman tätä sinänsä aivan harmitonta ja kivutonta tunnetta. Kivi valahti sydämeltäni: minunkin kohtuni osaa valmistautua tulevaan. Kai se vauvakin sieltä joskus tulee, toivottavasti ei liian aikaisin mutta eipä sen siellä kannattaisi kovin yliaikaiseksikaan paisua. Naperolla on jo nyt ihan kiitettävästi kokoa, vaikkei vaarallisen suuruinen olekaan. Kolme kiloa, arvioi lääkäri viime torstaina. Sehän on keskimääräisen ostoskassin verran.

Uuden tekniikan pauloissa

Viikonloppuna tuli päästyä taas pois kotisohvalta. Ensin perjantaina juhlittiin synttäreitä Ruoholahdessa pikkutunneille asti, lauantaina shoppailtiin tavaroita koko perheelle ja sunnuntaina harrastettiin niin korkeaa kuin populaariakin kulttuuria.

Perjantaina käytiin syömässä Ruoholahdessa Basilica-ravintolassa, joka tarjosi kyllä hyvää ruokaa muttei aivan ihanteellista palvelua. Mitäköhän sille meidän miestarjoilijallemme oli tapahtunut, kun näytti niin hapanta naamaa ja jokainen pyyntö tyrmättiin ennen kuin harkittiin? On sääli, ettei Suomessa oikein voi protestoida jättämällä tarjoilijan ilman tippiä, juomarahan maksaminen kun on muutenkin niin harvinaista ettei sitä kukaan käsittäisi viestiksi.

Lauantaina sitten käytiin jälleen ostamassa tavaroita vauvalle, tällä kertaa onneksi sentään jo vähän pienempiä esineitä. Rahaa kun on palanut aivan tolkuttomasti, ja ruokailu on pahasti lipumassa kaurapuurolinjalle. Nyt piti hankkia itkuhälytin, rintapumppu, kylpyöljyä sekä erinäisiä pumpulituotteita. Myös kestovaippoihin käytiin tutustumassa Ekokauppa Ruohonjuuressa, joka on siirtynyt imagoonsa mainiosti sopivalta paikaltaan makasiineilta ostosparatiisiin eli Kampin keskuksen viereen.

Lauantain merkittävin ja eittämättä kallein (luottokortti vinkuu, viuh vain) oli kannettava tietokone. Jotta vauva saa huoneen kokonaan omaan käyttöönsä, luovumme me kivikautisesta pöytäkoneestamme ja siirrymme langattomaan aikaan. Niinpä voinkin nyt kirjoittaa tätäkin tekstiä lukijoille jo kovinkin tutuksi tulleella Kotisohvallani (TM).

Läppärin käyttö on jotenkin outoa, en ole koskaan ennen sellaista omistanutkaan enkä juuri käyttänytkään. Jokusen kerran olen tainnut lukea sähköposteja ulkomailla joko Erikin työläppäristä tai veljensä saksalaisella näppiksellä varustetusta koneesta. Tässähän ei ole edes hiirtä! Erikin mieltä hiirtä ei tarvitakaan, ja minä olenkin luvannut ainakin näin muutaman päivän harjoitella tuon epämääräisen kosketusjutskan käyttöä ennen kuin vaadin pöytäkoneen hiiren liittämistä kannettavaamme.

Outoudesta huolimatta on toki ihanaa saada viimein uusi kone. Vanha pöytäkone kun pitää niin hirvittävää meteliä, että iso savuava räjähdys tuntuu hetki hetkeltä todennäköisemmältä. Ja onhan se niin kovin, kovin hidaskin. Onhan tässä uutuudenviehätystäkin, tässä uudessa tekniikassa.

Sunnuntaina sain Erikin irti uudesta läppäristä (jonka kimpussa mies tietenkin vietti koko lauantai-illan pikkutunneille asti) ja pitkästä aikaa aamiaiselle Tin Tin Tangoon. Sieltä pääsimme viimein käymään Kiasmassa, ensimmäistä kertaa sitten vaikean ystävyyden alun. Aivan ongelmattomasti visiitti ei nytkään sujunut, mutta lopulta pääsimme kuitenkin näkemään itse näyttelyn. Mielentila ei ollut kaikkein vastaanottavaisin, mutta jokunen videoteos rauhoitti ajatuksia sen verran että näyttelystä sai kuin saikin jotain irti. Täytyy mennä joskus paremmalla ajalla katsomaan niitä videoteoksia ihan kaikessa rauhassa. Kunhan vain pysyn kaukana siitä neljännen kerroksen ahdistavasta japanilaisvideosta, siitä jossa pikkutyttö laulaa jotain painajaismaista lallatusta surrealistisessa keijukaismaisemassa.

Kiasman jälkeen kävimme katsomassa Nick Caven käsikirjoittaman Proposition-elokuvan. Olen itse sen verran herkässä mielentilassa, että osasin odottaakin hieman häiritsevää kokemusta. Joissain kohtauksissa oli pakko sulkea silmät ja tunkea sormet korviin, mutta eihän nyt elokuvan äänentoistoa voi kahdella etusormella torjua. No, kovin ahdistunut olo ei kuitenkaan tullut, joten ei se kai niin kauhean raaka ollutkaan. Pahempiakin fiiliksiä on leffoista jäänyt. Olemme kuitenkin katsoneet Deadwoodin ensimmäisen kauden lähestulkoon maratonin muodossa, joten tuhruinen ja raadollinen lännenmeininki ei enää tullut niin yllätyksenä. Tosin täytyy myöntää, että kovin monen Deadwood-jakson jälkeen tarvitsen aina hieman amerikkalaista sitcomia tai jotain muuta huttua keventämään mieltä.

Tuskien taival

Omituisella tavalla nämä erilaiset raskauspäivät seuraavat toisiaan. Ilmeisesti napero on nyt laskeutunut hieman kohti lantiota, ainakin eilinen lääkärikäynti osoittaisi hienoista hivuttautumista tapahtuneen. Varsinaisella lopullisella paikallaan luulantiossa pikkuisen pää ei vielä kuitenkaan ole, eli alamäkeä on vielä odotettavissa.

Vauvan laskeutuminen tarkoittaa oppaiden mukaan ainakin sitä, että hengittäminen on helpompaa kun keuhkot saavat hieman takaisin menetetystä tilastaan. Toisaalta samalla sitten viedään virtsarakolta se viimeinenkin vapaus, eli vessassa saa laukata koko ajan. No, ainakin nuo vessakäynnit ovat viime aikoina tihentyneet.

Mutta mahdollisesti laskeutumiseen liittyy myös kipuja, vai mitenköhän muuten selittäisin kolmen viime yön tuskallisuuden ja etenkin tämän päivän vaivalloisuuden? Lantion, alaselän ja nivusten seudun luut vain natisevat liitoksistaan, ja kävely on entistä lähempänä pingviinimatelua. Aamulla suihkussa pääsi oikein kiljaisu, kun jalan nostaminen saippuoitavaksi ei ollutkaan aivan niin miellyttävää kuin kuvittelin. Olenkin yrittänyt viettää päivän mahdollisimman liikkumattomana, mikä ei tietenkään ole alkuunkaan onnistunut. Pitäähän sitä nyt vähintään nousta vähän väliä vessaan, eikä se ruokakaan lennä jääkaapista suuhun. Toisaalta paikallaan olo on myös pitkästyttävää.

Kohta pitäisi lähteä juhlistamaan Robertin syntymäpäivää ravintolaan. Mitäköhän siitäkin tulee, enhän mä edes saa kenkiä jalkaani ilman apua. Miten kuvittelen käveleväni ulkona ja nousevani portaita? Entä kuinka hyvin jaksan istua paikallani ravintolan pehmustamattomalla ja arvattavasti epäergonomisella tuolilla? Entä jos siitä ei vain tule mitään?

No, tällaisia kipupäiviä tulee joskus vastaan. Yleensä niitä on kyllä edeltänyt ylimääräinen rasitus, toivottavasti tästä ei nyt ole tulossa pysyvää olotilaa.

Lusmuilun välttämättömyydestä

Taas eilen tuli todistettua, kuinka tärkeää oikein ajoitettu lusmuilu onkaan. Olin saanut Rakkautta & Anarkiaa -sähköpostilistan kautta vapaaliput Kino Engeliin Viva Zapatero -elokuvaan eiliseksi illaksi, ja tarkoitus oli suunnata sinne heti neuvolan perhevalmennuksen jälkeen. Jo ennen valmennusta iski kuitenkin laiskuus, ja varsin tyypilliseen tapaan olisi tehnyt mieli vain jäädä kotiin. Sain kuitenkin sentään lähdettyä sinne valmennukseen.

Valmennuksen jälkeen olisi pitänyt kuluttaa tunti ennen elokuvaa, ja siinä sitten Erikin kanssa mietittiin mitä tehdä kun ei ollut nälkäkään. Lopulta kävi ilmi, ettei mun yhtään huvittanut mennä leffaan. Liput oli jo haettu ja kaikkea, mutta oikeasti teki mieli vain käydä vuokraamassa leffa, ostamassa jäätelöä ja käpertyä kotisohvalle. Hetken aikaa tuskailtuani näin sitten tapahtuikin, ja vuokraamosta mukaan lähtivät Crash sekä Wallacen ja Gromitin täyspitkä.

Mielen valtasi suunnaton kepeys heti sen jälkeen, kun olin päättänyt lusmuta illan. Onhan toki tyhmää heittää hukkaan ilmaiset liput sinänsä ihan kiinnostavaan elokuvaan, mutta etenkin näin äitiyslomalla täytyy tehdä sitä mikä kulloinkin tuntuu parhaalta (ohjekirjasessanikin muuten sanotaan, että KAIKKIEN täytyy kohdella minua nyt kuin prinsessaa).

Ei lusmuilun hyödyllisyys kuitenkaan rajoitu vain raskausaikaan, vaan muuhunkin elämään. Etenkin opiskelussa on tärkeää, että osaa lintsata riittävästi. On vain tervettä jäädä välillä luennoilta pois, kun kyse ei ole läsnäolopakosta tai vaikeasta kurssista, jonka sisältöä ei löydä mistään kirjasta tai luentoprujuista. Luennoilla edetään kuitenkin sellaista keskimääräistä tahtia, joka tuskin on jokaiselle opiskelijalle se ihanteellinen. Jossain vaiheessa luento tuntuu aina vanhan toistolta, ellei ole aiheesta täysin pihalla. Toisaalta joskus päähän ei vain tarttuisi yhtään mitään, vaikka velvollisuudentunnosta luennolle menisikin. Silloin penkissä istuminen on silkkaa hukkaan heitettyä aikaa, kun olisi voinut olla vaikka kotona tai kaupungilla tuulettamassa mieltään.

Itse en ainakaan usko, että olisin ikinä valmistunut ilman taidokkaasti säännösteltyä lintsaamista. Rajansa silläkin toki on, ennen pääaineen vaihtoa lintsasin kaikesta mahdollisesta enkä tietenkään saanut mitään tehtyäkään. Mutta sitten kun löysin oman alani, ryhdyin käymään luennoilla ja muissa opintotapahtumissa todellisen tarpeen ja fiiliksen mukaan. Ja nyt olen huomannut lintsaavani joka ikiseltä mikrotalousteorian luennolta, vaikka aluksi kuvittelin rientäväni innoissani äitiyslomalla ihmisten pariin. Se ei vain tunnu mielekkäältä, kun luen salissa käsiteltävät asiat itse paljon nopeammin kirjasta ja muistiinpanoista. Motivaatiohan siinä menee, jos istuu turhaan luennoilla.

Ylistetty olkoon akateeminen vapaus! On siinä jotain järkeäkin, meinaan. Ja ihan kiva, ettei elokuviinkaan ole pakko mennä, vaikka liput olisi jo hommattu.

T miinus kuukausi

Tänään on tasan kuukausi laskettuun aikaan, hui. Napero saattaisi periaatteessa putkahtaa ulos milloin tahansa, normaali ajoitushan synnytykselle on laskettu aika plus miinus kaksi viikkoa. Mutta vielä puuttuu kokonaan mahdollisen pojan toinen nimi! Tytön nimet on jo päätetty, tosin kutsumanimeä ei oikein osata valita. Se valikoitunee sitten ajan myötä. Mutta miten tämä voikin olla näin vaikeaa! Miten ihmeessä ihmiset keksivät nimiä suurperheissä, kun yksikin lapsi tuottaa näin paljon pulmia?

Nyt on aamupäivä mennyt netin ääressä, eli olen käynyt läpi valtavia nimilistoja erilaisista teemoista. On se vaikeaa, kun nimen pitäisi kuulostaa hyvältä, sopia yhteen jo päätetyn ensimmäisen nimen kanssa sekä olla helppo lausua suomeksi ja saksaksi. Lisäksi tietenkin nimen merkitysten täytyy sopia sekä vanhempien maailmankuvaan että jo valittuun ensimmäiseen nimeen. Eikä lapsen pitäisi joutua koulussa ja tarhassa kiusaamisen kohteeksi monitulkintaisen nimensä vuoksi. Erik hämmästelikin kykyäni ajatella kuin pikkutuhma teini, kun tyrmäsin lukuisia nimiehdotuksia niiden synnyttämien mielleyhtymien vuoksi. Mutta lapsipolohan joutuu viettämään vuosikausia pikkutuhmien teinien seurassa!

Oman pienen lisänsä tuovat sitten tietenkin kulttuureiden välillä sukupuolta vaihtavat nimet. Tytölle olisin kovasti halunnut antaa toiseksi nimeksi Suzanne Vegaa mukaillen Luka, mutta ainakin Suomessa se onkin pääasiassa pojan nimi. Pojalle se taas ei meidän kuvioissamme kävisi lainkaan.

Ja mikä siinä oikein on, että kaikki parhaat nimet on aina annettu tarinoiden pahiksille? Esimerkiksi Sauron olisi vallan mainio nimi ja rytmikin sopisi hyvin, mutta eihän nyt sellaista taakkaa voi antaa pienen pojan kannettavaksi. Samalla tavalla juuri oikein soisi nimi Samael, mutta se on merkitykseltään vieläkin karmaisevampi: vähintään se on taruissa demonin nimi, pitääpä Neil Gaiman sitä peräti itse Luciferin enkelinimenä ennen lankeamista. Rajansa kaikella.

Lauantai-ilta viihteellä

Olen viime vuosina löytänyt itsestäni aikamoisen kotihiiren, eli on ollut yllättävän vaikeaa päästä iltaisin kotoa yhtään minnekään. Ensimmäiset opiskeluvuodet kun taas toisaalta kuluivat pääasiassa kodin seinien ulkopuolella, läheskään aina ei tullut raahauduttua kotiin edes nukkumaan kun keskustassa saattoi yöpyä myös vaikkapa Limeksen kerhohuoneella.

Nyt hormonit ovat kasvattaneet pesänrakennusviettiä entisestään, eikä edes huomattavasti aiempaa useamman kotitunnin mukanaan tuonut äitiysloma ole vähentänyt oman kotisohvan houkuttelevuutta iltaisin. Eilen kuitenkin varsin poikkeuksellisesti lähdimme Erikin kanssa viettämään iltaa kodin ulkopuolelle. (No joo, onhan tässä tullut viime aikoina vierailtua sukulaisissa sekä käytyä Limeksen vuosijuhlissa, mutta ne nyt ovat olleet sellaisia erikoistilanteita joista ei ole voinut kieltäytyä edes kotisohvaan vedoten.)

Kotoa lähteminen vaati toki etukäteisvalmistautumista: Kansallisteatteriin päädyimme isommallakin porukalla siitä syystä, että liput varattiin ja maksettiin jo alkuvuodesta. Erik otti lisäksi ohjat käsiinsä ja osti alkuviikosta ennakkoliput Sosiaalifoorumin iltabileisiin Kauko Röyhkän keikalle, koska tunsi minut liian hyvin: ilman etukäteen maksettuja lippuja olisin varmasti vain halunnut suoraan teatterista kotiin.

Niinpä minä sain meikit naamaani ja Erik irokeesinsa pystyyn, ja herrasväki Herrmann lähti sivistyksen pariin. Reko Lundanin Kutsumattomia vieraita oli kyllä vähän laimea kokemus, muutama esitelty irrallinen ihmiskohtalo kun ei oikein tuntunut sanovan mitään uutta. Joo, elämä heittelee meitä kaikkia ja iän myötä sitä näkee kaikenlaista. Rakkautta on kestää toisen heikotkin hetket, rakkaus ei katso ikää, viattomuuden voi menettää maailmalla, ihmisiä ei pitäisi arvioida vain taloudellisin reaaliteetein... *haukotus*

Olin jo jonkin aikaa ajatellut, että Kauko Röyhkä olisi kiva nähdä pitkästä aikaa livenä. Kyllähän me siellä Ravintolalaiva Wäiskissä näimmekin Kaukon, kun se käveli yleisömassan läpi lavalle. Sen jälkeen näkeminen olikin tungoksessa vähän vaikeampaa... Kuuleminenkaan ei ollut järin helppoa, laivan äänentoisto kun on sen verran kehnoa että koko musiikki oli aikamoista puuroa. Jossain vaiheessa vetäydyimmekin seurustelemaan laivan paremmin ilmastoituun takaosaan, jossa moni ihminen kyseli: mikäs bändi se siellä nyt soittaa? Ongelmana ei sielläkään ollut volyymin puute, vaikka keskustelu olikin mahdollista. Biiseistä ei vain saanut mitään selvää. Erikille keikan kohokohta taisikin olla se, kun vieressämme seisova kanssakuulija osoittautui Maj Karman Herra Ylpöksi.

No, onneksi kuuden euron liput eivät olleet niin kalliit että olisi harmittanut varsinaisen keikan missaaminen. Mukavaa oli myös vain istuskella ja jutella kavereiden kanssa. Mukavaa oli myös, että Wäiskistä on niin lyhyt matka kotiin että sen voi kävellä vaikka korkkareissa. Sillä kotonahan on aina lopulta kaikkein mukavinta.

Maalaamisen aloittaminen takkuaa

Tänään tartuin seuraavaan projektiin, johon olen suunnitellut perehtyväni näin äitiyslomalla: maalaamiseen. Se ikivanha menninkäistaulu oli yhä kesken, ja hetken aikaa ajattelin ryhtyä jatkamaan sitä. Mutta sitten tuli ilmestys, ja menninkäistaulu olikin yhtäkkiä osa kahden taulun sarjaa. Eikä kyseessä ollut ehkä missään vaiheessa ollutkaan mikään menninkäistaulu, ennemminkin kuvassa on keijukainen. Mutta sellaista sanaa ei oikein voi yleisesti käyttää, kun ihmisille tulee vain mieleen Helinä-keijun kaltaisia kuulaita ja prinsessamekkoon puettuja kermakakkuja. Minä taas ajattelen ennemminkin Gaimanin Faerien kaltaisia hahmoja, ja nimenomaan ilman näiden glamour-naamaria. Niin kuin Nuala pyyhkiessään pölyjä Dreamingissä.

(Nualasta tuli mieleen: minusta olisi kovin hauskaa antaa mahdolliselle tyttövauvalle yhdeksi etunimeksi Nuala, mutta Erikille nimi ei ole kelvannut. Siispä se on hylätty.)

Kun keksin tehdä kahden taulun sarjan, ryhdyinkin kasaamaan pohjaa sitä toista taulua varten. Vaikka alkuperäinen taulu on pingotettu vuosikausia sitten, viimeisimpien puunpalojen joukosta sattui silti löytymään juuri oikean mittaisia pätkiä (100 ja 81 cm). Old habits die hard... Näyttää olevan suosikkikokoni. Ripeästi sitten kiinnitin puut yhteen ja pingotin kankaan, ja aina tuttuun tapaan viimeisimpiä kankaan kulmia nitoessa vasemman käden peukalo oli jo kaikesta kiristämisestä ihan hiertynyt. Auts.

Siinä vaiheessa (vasta) nostin maalaamattoman taulupohjan pystyyn seinää vasten ja tajusin: sehän on ihan vino! Sellaista sattuu joskus, jotkin puut vain on leikattu hieman huolimattomasti, jolloin koko kehikko vääntyy väärään asentoon eikä pysy kiltisti kaksiulotteisena pintana. Aiemman kokemukseni itsepintaisesti unohtaen yritin väännellä pohjaa oikeaan asentoon, mutta eihän se tietenkään toimi niin. Sitten yritin irrottaa niitit vain yhdestä kulmasta, teeskentelin kiristäneeni kankaan epätasaisesti vaikka tiesin paremmin.

Lopulta en voinut muuta kuin irrottaa koko kankaan, vaihtaa sen viallisen puunpalan ja nitoa koko höskän kasaan uudestaan. En tiedä millaisella työkalulla niittipyssyn niitit saisi nätisti ja nopeasti irti, mutta löytämistäni työkaluista parhaat eli vasaran perä ja pihdit eivät olleet miellyttävän tehokkaita. Puolessa tunnissa olin saanut pohjan pingotettua mutta tunti meni sen purkaamiseen. Jonka jälkeen pingotus alkoi taas alusta. Vasen peukalo on nyt entistä kipeämpi.

Tästä kokemuksesta turhautuneena maalaus jäi sikseen. En edes sutinut kankaaseen pohjamaalia, vaan menin kirjan kanssa murjottamaan sohvan nurkkaan. Huomenna on uusi päivä.

Ensimmäinen äitiysloman maanantai

Äitiysloma jatkuu edelleen, ja eilen käytiin tutustumisvierailulla Kätilöopiston sairaalassa. Meille ja muille pareille esiteltiin synnytystiloja ja vuodeosastoa sekä vastailtiin kiperiin kysymyksiin. Päällimmäinen huoli visiitin jälkeen on: mitä jos meille ei riitä perhehuonetta? Nykyaikainen synnytyshän näyttäisi olevan varsin perhelähtöistä, ainakin enemmän kuin muistan omien pienempien serkkujeni ja pikkusiskoni ajoilta. Isä ja sisaruksetkin saavat muuttaa äidin kanssa sairaalaan ja yöpyä siellä, ja vauvaa hoidetaan jatkuvasti yhdessä siinä samassa huoneessa. Siis jos ei ole ruuhkaa ja perhehuoneita riittää kaikille.

Mikäli sattuu tulemaan synnytyssuma, täytyy isien häipyä kotiin yöksi ja äidin jäädä tuntemattomien äitien seuraan vauvansa kanssa. Yh. Olen riippuvainen, en halua joutua yöpymään yksin synnytyksen jälkeen. Yksin vietetyt yöt ovat ihan riittävän tuskallisia normaalissakin tilanteessa, mitenkäs sitten tuollaisen äärimmäisen koitoksen ja tunnepurkauksen jälkeen?

Pitäisi yrittää suhtautua asiaan optimistisesti, tai ehkä olla suhtautumatta siihen lainkaan: siinä käy niin kuin siinä käy, ja aina kuitenkin parhain päin. Aika hassua oikeastaan, itse synnytys ei pelota lainkaan ainakaan vielä, mutta tuo synnytyksen jälkeinen aika sitten jo huolettaa. No, murheensa kullakin.

Eilen tuli muuten huomattua, että eivät nämä päivät kyllä mitään loputtomia ole lomallakaan. Heräsin melko aikaisin kuten yleensäkin, tuossa kahdeksan maissa siis. Söin hitaasti aamupalaa ja luin päivän lehden. Sitten tein sellaista, mitä jokaisen ihmisen pitäisi aina silloin tällöin päästä tekemään: en yhtään mitään. Sitä olikin jo ikävä. Toisin sanoen istuin vain sohvalla, radio pauhasi hiljaa taustalla, vaan en kuunnellut sitä. Olin vain paikallani parin tunnin ajan ja annoin kaikenlaisten ajatusten pyöriä mielessäni. Katselin ikkunasta komeita maisemia, katselin vielä suhteellisen tuoretta asuntoani ja olin tyytyväinen kaikkeen näkemääni.

Sitten luin tunnin Luciferia, ensimmäinen kirja on viimeinkin kahlattu läpi ja vuorossa olisi Akun synttärilahjaksi ostama toinen kirja. Ja sen tunnin jälkeen tulikin jo kiire lähteä Kätilöopistolle, kun halusin suorittaa samalla päivän ulkoiluni ja mennä sinne jalan. Reippailu tuntuikin hyvältä, kun aurinkokin lämmitti pienen harson tapaa.

Sitten olikin sairaalakierroksen aika, jonka jälkeen kävimme Erikin kanssa jälleen huonekaluliikkeessä ostamassa puuttuvia asioita ja voih, heräteostoksia. Tällä kertaa heräteostokset onneksi jäivät euron paistinlastaan ja kolmen euron jakkaroihin.

Toisin sanoen päivällä ei tullut juurikaan luettua kirjoja, opiskeltua tai maalattua. No, olihan eilen poikkeuksellisen paljon järjesteltyä/suunniteltua ohjelmaa, mutta kuitenkin. Eipä tässä kai ehdi aika tulla pitkäksi, pikemminkin päin vastoin. Loma on jo kohta ohi! Ainakin tämä itsekseen vietetty hiljainen aika, kehtaako sitä vauvan kanssa vietettävää aikaa oikein lomaksi kutsuakaan.

Nyt olenkin jo yhdeksännellä kuulla, voitteko kuvitella? Jo kahdeksannelle kuukaudelle siirtyminen oli hämmentävää: eihän sellaista tapahdu minulle. Minä olen aina vain raskauden alkuvaiheessa, kokematon nuori ensisynnyttäjä, joka ei tiedä lainkaan miten nämä jutut toimivat. Yhdeksännellä kuulla? Herranen aika! Uskaltaakohan kukaan ratikassa enää istua viereen lapsiveden tai supistusten pelossa? Yhdeksännellä kuulla? Sehän tarkoittaa, että on tosi kyseessä.

Vinkki ihmisten väliseen kanssakäymiseen

Tässäpä teille ilmainen vinkki: Jos huomaatte ovesta kulkiessanne samasta ovesta sisään pyrkivän, viimeisillään raskaana olevan ja kahta painavaa ostoskassia kantavan naisen, oven auki pitämistä ei voi luokitella erityiseksi kohteliaisuudeksi. Ei, vaan oven auki pitäminen on tässä tilanteessa vähimmäisvaatimus normaalille sivistyneelle käytökselle. Kaikille tämä ei kuitenkaan näytä olevan selvää.

Vinkkiäni saa soveltaa vapaasti esim. lastenrattaita työntäviin sekä kyynär- tai kainalosauvoilla kulkeviin kanssaihmisiin.

Mutta mitä tehtäisiin bussikuskeille, jotka roiskauttavat ämpärillisen kuraa pahaa-aavistamattoman jalankulkijan päälle?

Palkkapäivän koettelemuksia

Eilen oli palkkapäivä, ja eilen satuimme myös käymään huonekalukaupassa hakemassa kylpyhuoneen uuteen kaappiin jalat, jotka ensimmäisellä kerralla unohtuivat. Tarkoitus oli ostaa myös jalat parvekkeen pöytää varten, eikä juuri muuta.

Toisin kuitenkin kävi: mukaan tarttuivat myös nojatuoli (se Erikin vanha rotisko on jo roskiskamaa) ja lastenhuoneen vaatekaappi (ei sittenkään ostettu kirpparilta). Lisäksi maanantaina käydään hakemassa yksi lipasto, suoralta kädeltä sitä ei uskallettu ottaa mukaan ilman vaadittavien ulottuvuuksien mittaamista kotona. Nyt mittaukset on tehty, ja kyllähän se mahtuu.

Tämä huonekalujen ostovimma näyttää olevan hirmuinen. En ole ikinä eläissäni ostanut näin paljon huonekaluja näin lyhyen ajan sisällä, mutta enpä tietenkään ole ennen asunut tämän kokoisessa asunnossakaan ilman vanhempia. Säilytysongelmat alkavat ratketa, ja kaikki vauvan tarvitsema alkaa olla jo kasassa. Vielä kun keksisin mihin koloon siirrän maalausharrastukseni. Vai onkohan sillä merkitystä? Ehkä tuore äiti ei harrasta mitään, ei ainakaan mitään sellaista, mikä vaatisi useiden tuntien yhtäjaksoista keskittymistä.

Erik lähti päiväksi metsään nauhoittamaan ääniä Robertin metalliprojektia varten. No, olenhan minä jo alkanut tottua viettämään päiväni yksin kotona... Tuo komea auringonpaiste tosin kutsuu pienelle päiväkävelylle. Eilen ulkoilu jäikin kokonaan väliin, kun kurja lumimyräkkä masensi. Tänään täytyy ottaa sitten takaisin auringonvaloa eilisenkin edestä.

Paljon onnea minä

No niin, tässä se nyt sitten on: ensimmäinen äitiyslomapäivä. No virallisestihan äitiyslomani alkaa vasta ensi maanantaina eli nyt vietän ylityövapaata, mutta käytännössä sillä ei ole merkitystä. Nyt pitäisi sitten totutella olemaan kotona päivät. Mitä ihmettä sitä tekisi?

Suunnitelmia kyllä löytyy. Pitäisi saada viimeinkin se yksi menninkäistaulu maalattua, että se olisi valmiina ja seinällä siinä vaiheessa kuin tuo possu alkaa tunkea ulos (vauva on viimein saanut työnimen possu, sen potkut kun ovat jo välillä sen verran kivuliaita että täytyy otusta vähän torua). Sitten olisi tietenkin paljon luettavaa: yksi Asimov olisi kesken, ja siinä missä Ilkka nolona tunnusti vasta hiljattain nähneensä 80-lukulaisen Dyyni-leffan, minä vielä nolompana tunnustan että se alkuperäinen Herbertin kirja odottaa vasta hyllyssä lukemistaan. Kaikenlaisia leffoja ja minisarjoja olen kyllä aiheesta nähnyt. Lisäksi olen Bilal-trilogian päätösosaa odotellessani päättänyt lukea läpi Sandman-sidekickin, Luciferin, oman sarjakuvasarjan. Ensimmäinen kirja on jo ostettu.

Sitten voisi tietenkin vähän kierrellä kaupoissa. Lastenhuoneeseen pitää vielä ostaa vaatekomero, ja tulojen pienuuden / menojen suuruuden vuoksi metsästämme sopivaa lähinnä kirpputoreilta. Imetysvaatteitakin pitäisi jo ostaa, kun synnytyssairaalaan olisi hyvä pakata sellaisia mukaan.

Eilen oli viimeinen työpäivä (ihanko totta, jos tänään on ensimmäinen lomapäivä), ja aika oudolta tuntui lähteminen. Yleensä pyyhällän melko rivakasti ovesta ulos ehtiäkseni junaan, mutta nyt ei olisi millään halunnut kääntää selkäänsä kaikelle. Ympärillä oli niin paljon ihmisiä, joille olisi vielä tehnyt mieli sanoa jotain vähän lisää. Eihän sitä tiedä koska niitäkään ihmisiä näkee seuraavan kerran, aika harvoin sitä tulee työpaikan ja -ajan ulkopuolella törmättyä työkavereihin.

Töistä menin sitten ensimmäiseen neuvolan perhevalmennukseen. Paikka oli helppo löytää, ei tarvinnut tehdä muuta kuin seurata niitä muita pariskuntia joiden naisten maha oli pystyssä. Aika koomiseltahan me kaikki yhdessä näytimme, harvoin sitä on osa noinkin fyysisesti homogeenista joukkoa. Jotenkin äidin ja isänkin henkilökohtainen tyyli ja persoonallisuus peittyvät kokonaan sen mahan alle, koko olemus vain huutaa: meille tulee vauva. Näin ainakin tuollaisissa suurissa joukoissa, joissa kaikkia yhdistää juuri se yksi asia. En tiedä, miltä minä näytän ulkomaailmalle itsekseni liikkuessa. Olenkohan minä vielä persoona, vaiko vain geneerinen odottava äiti?

Ensimmäisen lomapäivän ohella juhlistin/juhlistan tänään lisäksi syntymäpäivääni. Blogin esittelyteksti ja profiili täytyykin muuttaa, Angina ei enää ole 26- vaan 27-vuotias. Tämän kunniaksi Erik tarjoili shampanja-aamiaisen (kyllä, minäkin rohkenin juoda yhden pienen lasin brutia tilastani huolimatta), ja illalla menen ravintolaan syömään paksusti. Paljon onnea siis minulle, ilmassa on suuren perhejuhlan tuntua.

Talven ja kesän raskaudesta

Kun tässä lopputalvesta/alkukeväästä kulkee ympäriinsä ison mahansa kanssa, saa kuulla kaikenlaista kommenttia. Yksi tiuhaan toistuva toteamus hämmästyttää. Moni tuttu on nimittäin päivitellyt satumaista onneani, kun olen saanut viettää raskauteni viime hetket näin kylmällä ilmalla. On kuulemma todella tuskallista olla lopuillaan raskaana keskellä kukkeinta kesää.

Siis häh? Miten niin talvella olisi muka helpompaa olla raskaana kuin kesällä? Näiden kommentoijien mukaan kun raskaana on muutenkin niin tukala olo, niin se kuuma ilma vain ahdistaa entisestään ja hikeä pukkaa. Hikeä? Suomen kesässä? Älkää viitsikö!

Kyllä talvellakin niitä epämukavuuksia löytyy. Ei ole erityisen miellyttävää pukeutua miljoonaan kiristävään vaatekappaleeseen, kun muutenkin nuo keuhkot alkavat painua kasaan. Näin kerrospukeutumista harrastavalla täytyy siis olla lukematon määrä venyviä tai muuten vain isoja vaatteita talven varalle, ja venyvyydestään huolimatta ne puristavat ja ahdistavat. Kun eräänä erityisen lämpimänä päivänä pääsin hetkeksi irti villapaidasta, ero oli sanoinkuvaamaton: askel nousi keveämmin kuin kuukausiin.

Kaikkein pahinta on kuitenkin liukkaus: Tasapaino on muutenkin vähän hakusessa, eikä äkkiliikkeitä voi tehdä reväyttämättä kaikkia vatsalihaksiaan tuskallisesti. Minkäänlaista kaatumisen riskiä ei siis tulisi sallia, joten liikkuminen on tolkuttoman hidasta ja vaivalloista. On myös ärsyttävää, kun rollaattorimummot vetävät kadulla ohi ja portaissa ohittelijat tuuppivat. Minä kun olen tottunut aina itse kävelemään nopeammin kuin ympärillä maleksivat ihmiset.

Tietenkään minulla ei ole minkäänlaista kokemusta raskaudesta kesäkuumalla, siellä Kuubassa kun olin niin alkuvaiheessa että vain pahoinvointi oli esteenä. Mutta näitä talven autuus -kommenttejakin olen saanut vain joko miehiltä tai lapsettomilta naisilta, eli eipä sielläkään päässä millään asiantuntemuksella pelata. Pitäisi varmaan päästä haastattelemaan jotain äitiä, jolla on kokemusta niin talven kuin kesänkin raskaudesta. Kissa pöydälle: kumpi on pahempaa? Sääli, etten pääse kysymään omalta äidiltäni. Minähän synnyin maaliskuun lopulla ja pikkusiskoni syyskuun alussa, joten äiti-vainaalla olisi juuri vaadittavaa kokemusta asian ratkaisemiseksi.

Vuosien odotus palkitaan jälleen

Päivän Hesari kertoi parhaan uutisensa pitkään aikaan: Enki Bilal julkaisee viimein kolmannen osan Sarajevo-trilogiaansa! Jumalaisen kauniin sarjakuvan vuosia odotettu päätösosa ilmestyy ranskaksi toukokuussa, mutta minun kieltä taitamattoman täytyy malttaa odottaa suomennosta kesäkuuhun asti.

On raastavaa odottaa jatkotarinaa näin monta vuotta, ensimmäisen ja toisenkin osan välillä taisi mennä jotain 5-6 vuotta (kertoo Hesari, itse en muista kun en bongannut ensimmäistä osaa vielä heti sen ilmestyessä). Nyt odotusta tuli "vain" kolme vuotta, mutta kohta se on ohi!

Harvenevat aamut, pitenevät päivät

Äitiysloma alkaa ensi viikolla, tarkalleen ottaen ensimmäinen lomapäiväni ja samalla syntymäpäiväni on torstaina 23.3. Viimeiset päivät kulkevat harvinaisen hitaasti, ja aamuisin on jo vaikea kiskoa itsensä sängystä ylös. Kun tässä nyt tiedostaa irtautuvansa työelämästä näillä näkymin loppuvuoden ajaksi, alkaa henkinen etäisyys työasioihin jo kasvaa.

Olenkin kulkenut tämän ja viime viikon ajan töissä aika zombiena. Öisin ei saa kunnolla nukuttua, joten päivällä väsyttää. Aivot eivät oikein enää toimi, ja normaalit työrutiinit hidastuvat tehostamisyrityksistä huolimatta. Keskittymiskyky on heikko.

Samalla se kevät on tullut kuin varkain! Eilen raahustin töistä kotiin lähes puolikuolleena, mutta väsymyksestä huolimatta huomasin ensimmäisen kevätpäivän koittaneen: mittari nousi ensimmäisen kerran yli nollan. Tarkoitukseni oli kotona soittaa viimein se Kauko Röyhkän Kevät, mutta sohvan nurkan vetovoima päihitti minut. En sentään nukahtanut, mutta vähän kurjana siellä lokoilin.

Tänään aurinko ei ole yhtä armollinen, mutta Kevät On Nyt Kuitenkin Täällä. Eilen se jo kävi näkyvissäkin.

Seinäjoki, here I come

Tänään auton nokka lähtee kohti Seinäjokea, jipii, maakuntamatkailua! Kamalan kehnosti onkin tullut matkustettua kotimaassa, aika harvan kaupungin minä olen nähnyt. Nyt pitäisi katsastaa yhden viikonlopun aikana Seinäjoki ja Kokkola, mikä tarkoittaa kyllä aivan liian pikaista visiittiä. Kun reissun pääasiana on kuitenkin tavata ihmisiä eikä tutustua kaupunkeihin, niin voipi olla ettei tämä kotimaan tuntemus hirveästi tälläkään reissulla kasva. Täytyy yrittää joskus uudelleen.

Tässä taannoin silmään pisti sanomalehti Pohjalaisen tekstiviestipalstalta ratkiriemukas seinäjokelaiskuvaus: "Seinäjoella ei ole kuin juntteja ja hölmöjä juntteja, ei satamaa eikä paljon muutakaan, paitsi niitä juntteja". Noin ratkiriemukkaassa tekstissä olisi ainesta vaikka minkälaiseksi signatureksi, mutta ulkopaikkakuntalaisena tuollaista ei tietenkään voisi käyttää. Mitä siitäkin ajateltaisiin, jos Helsingissä asuva allekirjoittaisi moisen väitteen? Turha siinä olisi selittää, että väitteessä sen sisältöä enemmän houkutti sen lakoninen tyyli.

Täytyy nyt kuitenkin katsastaa, kuinka oikeassa tuo epätoivoinen tekstiviesti onkaan. Ehkä meissä jokaisessa asuu pieni seinäjokelainen, tai ainakin juntti. Ellei jopa hölmö juntti. Odotukseni ovat korkealla.

Sohva!

Meillä on nyt sohva! Se tuli jo perjantaina, mutta muiden menojen vuoksi Erik kasasi sen vasta eilen sunnuntai-iltana. Olisin ollut koko kasaamisprosessissa lähes toimeton, ellei Erik olisi nakittanut minua liimailemaan huopatassuja jalkojen alle. Taisin lisäksi ainakin kerran nojailla pystyyn nostettuun sohvan selkämykseen, jotta ruuvit saatiin kohdalleen.

Viikon flunssan ansiosta sunnuntaina väsytti aivan tolkuttomasti, vaikka muuten olikin jo kohtalaisen terve olo. Sohvaa pitikin sovittaa makoilemalla, ja nukahdinkin sitten nopeasti Erikin kainaloon. Polo ei raaskinut herättää minua edes siinä vaiheessa, kun käsi alkoi puutua. Mutta heti kun nostin unenpöpperöisenä päätäni, miesparka pääsi livahtamaan suosikkipaikalleen eli tietokoneen ääreen. Minä jatkoin uniani uudella sohvalla vielä kuulemma tunnin verran. Olo oli sekava loppuillasta.

Sohvan tummanharmaa väri näyttää vallan mainiolta. Tuota tummempi olisi ollut hieman liian päällekäyvä, mutta kuitenkin se näyttää aivan yhtä mustalta kuin hieman haalistunut musta viltti ja saman sarjan tyynykin. Jotenkin yksivärisen kankaan kuviointikin sopii olohuoneen mattoon.

Ennen kaikkea nyt on kuitenkin huomattavasti helpompi kangeta itsensä ylös. Valitettavasti tämä saattaa tarkoittaa sitä, että joudun tästä lähtien itse hakemaan vesilasini keittiöstä kun en enää keksi tekosyitä vaatia Erikiltä palvelua.

Kevätkuu on taas täällä

Erik ei kyennyt lopettamaan nauramista eilen illalla, kun kerroin kevään alkavan tänään. Mutta kyllähän maaliskuu on kevättä! Jos kuudes kuukausi on kesäkuu, yhdeksäs kuukausi syyskuu ja kahdestoistakin olisi varmasti talvikuu ellei olisi joulukuu, niin tottahan kolmas kuukausi sitten on kevätkuu. Minun syntymäpäiväni on tämän kuun 23. päivä, enkä minä ole missään nimessä syntynyt talvella! Minä olen kevätlapsi.

Erik myöntyi tähän näkemykseen ja totesi kevään alkavan kevätpäiväntasauksesta juuri ennen syntymäpäivääni. Tätä tulkintaa en kuitenkaan suostu hyväksymään: koko minun syntymäpäiväkuukauteni on kevätkuu, vaikka vain minun syntymäni kunniaksi. Lapsena muistan aivan selvästi leikkineeni kuralammikoissa maaliskuussa, piste. No, Erik on elokuun lapsi, ei se ymmärrä näitä kevätjuttuja. Onpa vielä ulkomaalainenkin, joten auringonvalon kaipaus suomalaisittain pitkän kurjan talven jälkeen ei ole sillä niin veressä.

Myönnettäköön, aamuisen neuvolavisiitin miinus kymmenen asteen lämpötila ei aivan tukenut käsitystäni vuoden ensimmäisestä kevätpäivästä. Mutta nyt kun olen lämpimissä sisätiloissa jatkamassa sairaslomaani ja tiedostan ulkoilmasta vain tuon häikäisevän auringonpaisteen (yritän olla kiinnittämättä huomiota noihin lumikinoksiin), voin teeskennellä kevättä hieman helpommin. Jokohan olisi aika suorittaa jokavuotinen kevätrituaali eli kuunnella Kauko Röyhkän biisi Kevät? Tai jos lähtisi tällä kertaa liikkeelle Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Neiti Keväästä?