Lomayhteenveto

Kaksi viikkoa oltiin mökillä. Mökillähän tietenkin saunotaan, grillataan, juodaan kaljaa ja tehdään töitä. Mökkiaikamme voi tiivistää kahteen teemaan:

Sade. Koko ensimmäisen viikon ja osan toistakin taivaalta vihmoi. Lämpötila oli siinä 15 asteen tuntumassa, pilvet olivat niin paksuja että sisällä piti polttaa kynttilöitä ympäri vuorokauden. Tämä oli hurjan jännittävää ja romanttistakin, eipähän tarvinnut tehdä niitä suunniteltuja ulkotöitä. Tuli luettua paljon, vaikka hämärässä se olikin joskus vaikeaa.
Neila kuitenkin keksi ryhtyä ripuloimaan, mikä tarkoitti keskimäärin kymmentä nestemäistä kakkavaippaa päivässä ja yhtä monta likaista bodya, sitä mähmää kun ei mikään vaippa pitänyt sisällä. Ja tämähän oli suunnatonta nautintoa mökillä, jossa ei ole pesukonetta eikä ennen kaikkea edes juoksevaa vettä. Olimme sentään suosiolla ajautuneet mökkiloman ajaksi kestovaipoista kertakäyttöisiin.

Aurinko. Juuri, kun olimme päättäneet lähteä mökiltä pois etuajassa, lupasi säätiedotus lämpimämpää. Sitä tuli, ja saatoin siirtyä kirjani kanssa tuvan pöydän äärestä laiturille. Erik puolestaan siirtyi työntekoon, hommiahan oli jäänyt pahasti rästiin alkuloman sateen vuoksi.
Lopulta olikin jo liian kuuma, kyllä 28 astetta vain on liikaa mökilläkin. Ei siellä järvessäkään voi koko ajan olla, kun lapset vaativat huomiota. Tai siis lähinnä se pienempi, se uhmaikäinen nimittäin oli mökillä jo aivan kotonaan ja huiteli itsekseen ympäri tonttia. Neila on niin talvivauva, että päiväunille ja mielenrauhalle voi heittää hyvästit aina lämpötilan noustessa yli 20 asteen. Ja se Erik oli koko ajan siellä katolla vasara tai pensseli kädessä, tai siltä ainakin tuntui.

Kotiinlähtö oli kuitenkin haikea: sinne jäi maailman paras paikka, oman mökin laituri. Sinne jäi tavallaan myös kesä, ainakin sellaisena kuin olen sen lapsesta asti tuntenut. Ei sieltä olisi halunnut vielä pois.

Viime yönä tultiin, tämä päivä on vietetty tavaroita purkaessa, vaatteita pestessä ja tavaroita pakatessa: huomenna lennetään Saksaan. Siellä ei ole edessä työntekoa, hellettä luultavasti (toivottavasti?) kuitenkin. Ensin seesteinen viikko keskellä ei mitään (=Erikin isän luona Rothemühlin 350 asukkaan metropolissa), sitten muutama päivä piskuisessa Berliinissä. Ja kahden viikon päästä töihin. Hui!

Ja, itseäni toistaakseni: tämä on hyvä näin.

Loma.

Erikin, ja sitä myötä koko perheen, loma alkoi. Tässä on nyt viimeinen hulina päällä, ja kohta perheemme on jälleen harjoittamassa epäekologista vapaa-aikaa ja huristamassa kohti kesämökkiä, jossa on Erikin fiiliksistä riippuen joko työleiri tai mukavaa lekottelua. Työlistalta löytyy mm. terassin sisäkaton sekä talon eteläseinän maalaamista sekä rannan pöytäryhmän nikkarointia, niiden tavallisimpien polttopuiden hakkaamisten ja astioiden tiskaamisten lisäksi.

Kaksi viikkoa eräelämää. Ihanaa!

Sormenjäljet ja kansalaisvaikuttaminen

Kaikki kohkaavat nyt kovasti siitä, että poliisipamppu (ehheheh) haluaa kaikkien suomalaisten sormenjäljet rekisteriin. Bloggaaja kun olen, pitää minunkin tietenkin osallistua tähän kansalaiskeskusteluun vimmaisesti.

Mutta ei minun kannata sanoa mitään, kun kaikki on jo sanottu paljon paremmin jossain muualla. Kyseinen blogi onkin noussut viime aikoina erääksi suosikeistani, taidan tarvita kaikkien näiden äitiyshormonien vastapainoksi hieman enemmän testosteronia ja vähemmän päänsilittelyä.

Viimeinen maanantai

Tänään oli viimeinen maanantaiaamu, jolloin Mella tulee makuuhuoneeseemme herättämään minut ja kysymään missä isi on, ja jolloin minä vastaan isin olevan töissä.

Tästä saisi sitten koko viikon ajaksi jatkopostauksia "Viimeinen tiistai", "Viimeinen keskiviikko", "Viimeinen torstai" ja "Viimeinen perjantai". Näistä viimeisen voisi peräti nimetä "Viimeinen päivä".

Yhtä kaikki, kotivaltiattareuteni on vaihtumassa yhteisvastuuseen ja lopulta Erikin yksinvaltiuteen. En voi kieltää, etteikö se tuntuisi haikealta. Mutta aika aikaansa kutakin.

Vaikeaa olla olematta onnellinen

Huolimatta liian lyhyistä päiväunista (ilmeisesti peruna sai Neilan nukkumaan vähän kehnosti) on tänään kummallisen kevyt olla. Niin moni asia on niin tavattoman kohdallaan.

Loma alkaa ihan kohta. Tiedän, näin äitiyslomalaisen suusta kuultuna (kynästä ei kuin näppäimistöltä luettuna) se kuulostaa omituiselta, ja kyse onkin tietenkin Erikin lomasta. Yhteistä aikaa mökillä ja pitkästä aikaa visiitti Saksaan, ihanaa!

Loman jälkeen koittaa työ, ja se onkin jo kutkuttavan lähellä. Ihanaa palata taas hommiin! Ensimmäinen työpäivä on juuri sopivan matkan päässä: ei liian lähellä eikä liian kaukana.

Se kaiken pahan alku ja juuri on tietenkin edelleen kaiken pahan alku ja juuri, mutta sitä kautta on myös saanut yhteyttä kauas vuosien taakse karanneisiin ystäviin.

Lähipäiville on luvattu lämmintä, ja treffit maauimalaan on jo sovittu.

Lapsemme ovat päivä päivältä suloisempia, fiksumpia ja taitavampia. Ette edes voi uskoa.

Annoin pikkusormen

Sielu meni kaupaksi, ja halvalla. Minäkin olen nyt sitten siellä. Sen täytyy jotenkin olla Erikin syy, aivan varmasti. Sen verran ivallisesti mies totesi että mitäs minä sanoin. Prkl.

Oisittexte kaikki mun frendei? Joohan?

Peruna on pyöreä, osa 2

Peruna on pyöreä

Eilen todistettiin Neilan ensikosketus "kiinteään" ruokaan: tytölle tuputettiin perunamössöä. Tapahtuma kuvattiin videollekin, mutta minä onnistuin kämmäämään ja sammuttamaan kameran ennen videon tallentumista kortille. Siispä tässä postauksessa on todisteena ainoastaan valokuva perunansotkuisesta vauvasta.

Uusi ruoka-aine ei ollut jymymenestys, ennemminkin henkilökohtainen loukkaus. Opimme ainakin sen, ettei kannata aloittaa kiinteitä vauvapolon ollessa kovin nälkäinen. Tänään aionkin imettää typykän ensin, ehkä lusikkaruoka tuntuu kylläisestä lapsesta ennemmin hauskalta leikiltä kuin ihmisoikeusrikokselta.

Kenties tänään voisi saada videolle iloisesti perunaa popsivan lapsen? Tai ehkä ei.

Jymyuutinen: Muutokset kehossa puhuttavat naisia

Blogiini on koko tämän päivän ajan tullut omituisen paljon hittejä eri puolelta Suomea, ja jokainen on tullut hyvin samankaltaisen googlauksen kautta: kombinaatiossa esiintyy yleensä termit "suomalainen", "äiti" sekä "paljaat rinnat". Minun blogiini he päätyvät pääasiassa tämän kirjoituksen vuoksi.

Epäilykseni heräsivät, ja löysinkin tieni nopeasti tämän kaiken alkulähteille eli Ilta-Sanomien uutiseen.

Niin. Mitäpä tuohon sanoisi. Kesätoimittajatko siellä ovat päässeet vauhtiin, vai mistä lieneekään tullut inspiraatio tähän yhteiskunnallisesti painavaan uutiseen? Ai niin, sori, Ilta-Sanomathan julkaisee myös viihdeuutisia. No tämähän on ihan käsittämättömän jännä ja ennen kaikkea valtakunnallisen julkisuuden arvoinen skuuppi, eiksje.

Ei saamari. Oikeasti otti kyllä vihaksi, semminkin, kun erehdyin lukemaan vähän matkaa kyseisen uutisen verkkosivulla nostattamaa keskustelua. Niinhän se tietenkin on: kun naiset keskustelevat synnytyksen ja imetyksen tuomista muutoksista vartaloonsa, tässä tapauksessa rintoihin, on kyse pornosta ja ekshibitionismista. Vavahtakaa kansa! Näin kevytkenkäisiä ovat Suomen äidit!

Olisikohan minun mahdollista vielä liittyä ihmiskunnan sijaan esim. kasvi- tai sienikuntaan?

Mitäs ne kielinerot

Muksujemme kielellinen kehitys on kiihtynyt. Mellan sanavarasto on toki jo pidemmän aikaa kasvanut kiivaasti, ja neiti opettelee kumpaakin äidinkieltään pieteetillä. Kun Mella oppii minulta uuden sanan suomeksi tai isältään saksaksi, kipittää hän heti toisen vanhemman luokse tiedustelemaan sille käännöstä. Ja niin käsittämättömät ovat kasvavan lapsen aivot, että ne sanat sitten jäävätkin päähän jo ensimmäisestä kerrasta. Toki kukaan ulkopuolinen ei yleensä tunnistaisi Mella-generaattorin läpi puskettuja sanoja, sen verran haparoivaa tuo artikulaatio vielä on. Mutta mikä äly sieltä takaa siintääkään!

Uusin askel on lauseiden muodostaminen: neitimme osaa jo ilmaista itseään subjekti-predikaatti -rakentein, joten olemmekin päässeet kuulemaan esimerkiksi aforismeja "Mella leikkii", "Lapsi huutaa" ja "Vauva nukkuu". Ulkopuolisen korvaan samat lauseet menevät jokseenkin näin: "Memma. Eikki.", "Appa. Uutaa!" sekä "Aua. Ukku."

Entäs sitten Neila, tuo nelikuinen ihmelapsi? Omalle iälleen tyypillisesti Neila lähinnä jokeltelee ja itkee, mutta muutoksia näissäkin äänissä voi kuulla. Neila ei yleensä pahemmin pidättele itseään kokiessaan olevansa tärkeällä asialla, vaan neidin olotila on joko hiljainen tuijottaja, tyytyväinen lörpöttelijä tai palosireeni. Koska palosireeniä on kuultu vähän liian monta kertaa, on typykän valitus kärsinyt jo pahan inflaation.

Ilmeisesti Neila on itsekin jo huomannut inflaation varjopuolet, sillä juhannuksen tienoilla pimu keksi ottaa käyttöön nyanssit. Huutaa voi edelleen lujaa, mutta nyt siihen kannattaa sekoittaa mukaan hämäriä kiekaisuja. Äiti ja isi ovat ymmällään, kun eivät ole moista ennen kuulleet. Juoksevat sitten aina paikalle katsomaan. Samat kiekaisut ovat sitten tulleet osaksi myös hyväntuulista jokeltelua, ja Mellakin on jo intoutunut imitoimaan näitä kiljahduksia.

Oikeastaan kuulostaa siltä, kuin Neila huutaisi "iä iä". Niinpä.

Elämäkerta on elämäkerta on elämäkerta

Katsottiin eilen sitten viimein se Walk the Line, eli Johnny Cashin elämäkertaraina. Tämä siitäkin huolimatta, että mielestäni elämäkertaelokuvat ovat paskoja. Johnny Cash on kuitenkin kyyl ja Joaquin Phoenix ihq, joten kai se oli nähtävä.

Lopputulos: Johnny Cash on kyyl, Joaquin Phoenix ihq ja elämäkertaleffat paskoja. Ei herranen aika, mikä kliseekimppu.

Olen luultavasti aika naiivi kysyessäni, mutta kysyn kuitenkin: eikö sitä perinteistä draamarakennetta ole mitenkään mahdollista rikkoa? Ymmärrän kyllä, että draamaelokuvan kaari opetetaan jokaisen kansalaisopiston käsikirjoituskurssilla 1.1, ja sitä kai pidetään jonkinlaisena elämää suurempana kultaisena sääntöjä, suorastaan ihmisyyden ja ihmiskunnan määrittävänä apriorisena muotona. Mutta silti? Ihan vain huomaamatta, pikaisesti?

Elämäkertaelokuvahan menee näin: alussa esitellään hahmo nuorena, ehkä jopa lapsena. Heitetään mukaan jokin hänen persoonaansa määrittelevä yksittäinen traumaattinen tapahtuma. Sitten kuvataan montaasimaisesti nousu, jonka aikana sankarilla ja hänen läheisillään menee lujaa. Sitten tulee romahdus, hetki rypemistä aallonpohjassa. Seuraavaksi sankarimme tosielämän lopputuleman mukaan joko esim. itsemurhaan tai tapaturmaiseen kuolemaan päättyvä katharsis, tai sitten uusi nousu ja menestys. Kummassakin tapauksessa olemme oppineet jotain aallonpohjasta, ja ainakin katsojina olemme parempia ihmisiä.

Walk the Linessa ei edes yritetty keksiä mitään erityistä näkökulmaa tähän kaikkeen. No, onhan se söpöä, että uskoo itseensä ja rakkauteen, eiksje? Kukaan muu ei olekaan sitä vielä aiemmin keksinyt.

Ja nythän ei siis kritisoida elämää vaan elokuvaa. Elämä on tietenkin pelkkää klisettä, mistäs muusta ne kliseet syntyisivätkään. Mutta ei siitä pidä hitto vie tehdä elokuvaa.

Ympäristöterrorismia ja valveutuneita naapureita

Nyt on sateinen mökkijuhannus takana, ja olihan se tosiaan aikamoista. Vettä tuli, mustat pilvet jyrisivät ja salamat paukkuivat. Mellaa vähän pelottikin, tosin päiväunet maittoivat erinomaisesti jylinässä.

Pilvien lisäksi minun juhannuksestani löytyi muitakin varjoja, naapurin muodossa. Kävipä nimittäin näin: Mella oli tapansa mukaan oksentanut automatkalla päälleen, joten heti ensi töiksi mökille saavuttuamme heitimme polon paidan ja housut likoamaan pesuaineen kanssa vatiin. Seuraavana päivänä päätin huljutella yön yli lionneet ja jokseenkin puhdistuneet vaatteet järvessä. Niin, se oli virhe.

Vastarannalta kuului toruva huuto: "Pyykin peseminen järvessä ei ole suotavaa!"

Säikähdin, ja peruskaupunkilaiseen tapaani (älkää nyt jäkättäkö siitä, että olen kotoisin maalta, sieluni on aina kuitenkin ollut kaupunkilaisen kuppikuntainen) yritin vain ignoroida koko tapahtuman ja teeskennellä, etten kuullut mitään.

Naapurin ukko oli sinnikäs ja jatkoi: "Pyykit pestään maalla, ei järvessä!"

Olin jo aivan paniikissa, ja sopersin takaisin: "No kyllä nämä nyt voi pikaisesti tässä huuhtaista, ilman pesuainetta". Toisin sanoen menin hätäpäissäni vieläpä valehtelemaan, koska kyllähän niissä oli sitä pesuainetta.

Kipitin sisälle enkä uskaltanut enää mennä rantaan koko aattona, tosin rankkasadekaan ei erityisemmin kannustanut siihen.

Mitä ihmettä minä niin pahasti säikähdin? No ensi alkuun kurjimmalta tuntui tietenkin se, että olihan ukkopaha oikeassa: ei pyykkejä pitäisi pestä järvessä. Emme me niin yleensä teekään, käymme pesemässä ne joko mummolassa tai tuomme kotiin Helsinkiin pestäväksi. Nyt mummolan pesukone oli kuitenkin rikki, ja kyse oli kuitenkin vain yhdestä pikkuruisesta t-paidasta ja pienistä housuista, eikä niitä edes pesty järvessä vaan vain huuhdeltiin pesun jälkeen.

Jonkin aikaa murehdittuani tajusin kuitenkin, mikä varsinainen ongelma oli: naapuri oli ottanut kontaktia, eikä mitenkään leppoisasti jussia toivotellen vaan rehellisessä kyttäysmielessä. Nyt on jo 30. kesäni samaisella mökillä, ja kaikki nämä vuosikymmenet se paikka on edustanut täydellistä yksityisyyttä ja rauhaa. Mökillä ei ole tarvinnut välittää ympäröivistä ihmisistä, siellä on saanut juoksennella vaikka alasti ja tehdä aivan mitä haluaa, kun ei ole ketään näkemässä. Onhan se vastarannan mökki siellä aina ollut, mutta minua ei ole koskaan pätkääkään kiinnostanut heidän tekemisensä, enkä ajatellut heidänkään käyttävän lomaansa muiden mökkiläisten tiirailuun.

Olin väärässä. Vastarannalla on selvästikin katsottu meidän mökille sillä silmällä. Ei saamari! Minä en edes tiedä kuinka monta ihmistä vastarannan perheeseen kuuluu (satunnaisesta, ei kuitenkaan millään tavalla häiritsevästä metelistä päätellen kyse on kuitenkin perheestä, ei vaikkapa pariskunnasta) tai minkä värinen heidän soutuveneensä on, mutta he kyllä bongaavat meidän kerran vuosikymmenessä tapahtuvan pyykinpesumme. Ja ottavat asiakseen huomauttaa siitä suomalaishenkisen hiljaisen paheksunnan sijaan.

Ajatus on epämiellyttävä. Vai pitäisikö sittenkin vain olla tyytyväinen järvinaapurin ympäristövalveutuneisuudesta? Pitäisikö meidän kaikkien sisältä loppujen lopuksi löytyä samanlainen aina valpas ympäristöpoliisi?

Seuraavaan mökkilomaamme on kolmisen viikkoa. Onkohan vastarannallakin silloin lomaa?

Ruuhka kutsuu

Tavarat on jotakuinkin pakattuna, viimeiset pyykit pyörimässä kuivurissa ja astianpesukoneen ohjelmassakin on jo kuivaus käynnissä. Ruoka odottaa hellalla, sen jälkeen auto odottaa kyytiläisiään. Matkalaukku pursuilee tavaraa, kuten aina noiden rääpäleiden kanssa matkustettaessa, vaikka perillä ollaan vain kolme yötä.

Kun on juhannuksesta kyse, niin tietenkin ollaan matkalla mökille. Tiedossa saunomista sekä possun, maissin ja makkaran grillaamista. Ei oikeastaan mitään muuta. Pari vierasta on vähän luvannut piipahtaa uudehkon ihmisen kanssa kylässä, se lienee sitten ohjelmaa ihan tarpeeksi.

Sadetta on luvannut, mikä tarkoittaa sitä, että voisi uskaltaa sytyttää kokon. Mutta onkohan se vähän turvatonta uhmaikäisen kanssa? Saa nähdä.

Ei meidän lapset kyllä ikinä, vaan ne naapurin

Kahden kuukauden päästä olisi paluu töihin, eikä se taida olla yhtään liian varhain. Olen nimittäin huomannut olevani allerginen äideille, tai ainakin laumoissa liikkuville äideille. Ruuhkautuva leikkipuisto on pelottava paikka: näin kesäisin siellä jaetaan joka päivä ilmainen lounas pikkupilteille, ja vaahtosammutinta pyöriikin joka puolella aina keskipäivällä. Ei siinä mitään, ne muksut ovat oikeasti aika kivoja. Mutta voi niitä äitejä!

Jo joulun alla olin muutaman käyntikerran jälkeen tunnistanut paikan ydinjoukon: ne tietyt äidit, joilla on ne samanikäiset esikoiset (Mellaa puolisen vuotta vanhempia) ja saman ikäiset kuopukset (Neilaa jokunen kuukausi vanhempia), ja joilla on kaikilla samanhenkiset vaunut ja niissä esikoisille seisomalaudat. Ne äidit olivat niitä, jotka kaikkein kovaäänisimmin juttelevat ja huutelevat puistossa toisilleen ja lapsilleen ja jotka eivät koskaan puhu oman joukkonsa ulkopuolisille (ainakaan oma-aloitteisesti). Toisin sanoen siinä missä muut vanhemmat heittävät smalltalkkia lähistöllä hengailevien tuntemattomienkin kanssa, nämä eliittimammat muodostavat oman tiiviin sisäpiirinsä. No, onneksi nämä mutsit ovat sentään häviävä vähemmistö puiston muuten kirjavassa asiakaskunnassa.

Nyt puistoruokailun aikaan tämä ydinjoukko erottuu sillä tavalla, että mammat menevät jo hyvissä ajoin istumaan puiston ainoan pöytäryhmän ympärille ja varaavat koko köörille paikat. Lisäksi ruuanhaku on organisoitu niin, että yksi tai kaksi mammoista juoksee jakelun alkaessa heti jonon kärkeen ja hakee koko poppoolle murkinat.

Eipä siinä mikään, järkeväähän se on yhden hakea monelle sapuskaa, ja toisaalta kivahan se on kaveriporukassa istua pöydän äärellä. On niitä 2-3-vuotiaita muksuja siinä porukassa kuitenkin niin paljon, että pöytäryhmä natisee liitoksistaan: mistään vajaakäytöstä ei voi puhua. Meitä muita ei haittaa nurtsilla viltin päällä istuskelu, se on oikeasti aika idyllistä.

Mutta tänään kävi kyllä jo hiukan närästämään yksi tapaus: kaksi alakouluikäistä tyttöä rohkeni istua kahden mamman viereen pöydän äärelle. Eivät istuneet kauaa: äipät pyysivät tyttöjä siirtymään vaikkapa portaille syömään, he kun ovat varaamassa niitäkin paikkoja omille lapsilleen ja näiden mahdollisesti paikalle tuleville kavereille. Tytöt hieman hämmästyivät, mutta siirtyivät kyllä kiltisti pois.

Itsekin jouduin kyllä subjektiksi eräässä "ei meidän lapset" -tapahtumassa. Yhden eliittimamman vajaa kolmevuotias muksu purskahti keinussa itkuun, ja Mella seisoi tämän vieressä. Kukaan ei nähnyt, mitä oli tapahtunut, joten vallan hyvin itku saattoi johtua keinun itselleen haluavasta Mellasta. Eipä olisi ensimmäinen kerta, kun meidän napero vaatii voimakeinoin (heh, kaksivuotiaan "voima"keinoin) jotain itselleen.

Muksun eliittimude juoksee paikalle hätääntyneenä ja huudahtaa: "löikö se poika sinua?!" Ei siis sillä, että sekään äiti tietäisi mitä on tapahtunut, mutta kai se "poika" oli lyönyt kun kerran sattuu seisomaan siinä lähellä kun oma auringonpaiste itkee. Oma päivänvalonsa osasi kyllä puhua, eikä missään vaiheessa sanonut että Mella olisi mitään kurjaa tehnyt tai että mihinkään sattui, valitti vain haluavansa pois keinusta kun ei itse päässyt. Tässä vaiheessa Mellakin jo tihrustaa itkua, enkä minä tiedä mitä tehdä. En haluaisi olla mikään "ei meidän lapset sellaista ikinä" -äiti vaan torua tiukasti aiheesta, mutta en haluaisi myöskään huutaa pelästyneelle kaksivuotiaalle ilman syytä. Tyydyin sitten vain puolivillaisesti kieltämään Mellalta riitelyn ja käskin antamaan muidenkin keinua.

Episodini eliittiäidin kanssa oli ohi, edes katsekontaktia ei tarvittu kun luksusmutsi pelasti itkevän tytön tätä pienemmän "pojan" väkivallalta. Mella taas hiljeni koko loppuajaksi ja muisteli itkuisena tapahtunutta vielä päiväunille mentäessä.

Summa summarum: lapset kivoja, äitien kanssa vaikeampi löytää yhteistä säveltä. Ja ennen kaikkea: mitä minun kehityksestäni kertoo se, että ajattelen päivät pitkät tällaisia asioita ja kirjoitan niistä vielä blogiinkin?

Erik, tervetuloa estradille. Treenaa jo valmiiksi lauseita "ei voinut olla meidän lapsi", "löikö se ilkeä lapsi sinua?", "isi on tässä, älä enää itke" sekä "voisitteko siirtyä, olemme varanneet tämän penkin tällä kivenmurikalla". Ai niin, ja laita Mellalle mekko päälle, vain pojilla on maastohousut maastossa.

Myytävänä

Myytävänä yksi kaksivuotias ja yksi nelikuinen lapsi. Alennusta, jos ostat molemmat. Tarjoukset sähköpostiin.

Suomen kesä

On tämä Suomen kesä vain hieno. Tänään on syytä olla erityisen tyytyväinen mm. näistä syistä:

• Se itsestäänselvin: aurinko paistaa ja on suhteellisen lämmintä, ainakin parvekkeella. Sen pidemmällä en ole ehtinyt käymäänkään.
  
• Pikkusisko vei tänään Mellan puolestani leikkipuistoon, joten minä sain vapaan aamun ja lokoilin parvekkeella kirja kädessä Neilan nukkuessa vieressä vaunuissa.
• Pikkusisko on muuttanut Helsinkiin, joten hänet voi nakittaa entistä useammin vahtimaan kakaroitamme.
• Pikkusiskon uuden kämpän alakerrassa on leipomo ja lähistöllä suklaakauppa. Sielläkin tulee siis varmaan vierailtua usein.
  
• Ensi viikonlopuksi on luvattu lämmintä, ja sopivasti tiedossa onkin sekä viikonloppu mökillä että yhdet yo-juhlat. Pikkusiskon.
  
• Häitäkin olisi tulossa, ja ainahan on kiva pynttäytyä.
• Erikin kesälomaan on enää puolitoista kuukautta.
• Lapsemme ovat fiksuja ja filmaattisia, ehkä peräti kaikkia muita muksuja fiksumpia ja filmaattisempia. Vasta-argumentit ovat turhia.
  
• Kaikki nyt vain on yksinkertaisesti fantsua. Vasta-argumentit ovat turhia.
  

PPP eli palautuspullopaniikki

Iski PPP. Opin nimittäin vasta aivan hiljattain erään olennaisen seikan näistä uusista kierrätysmuovisista palautuspulloista: pullokone tunnistaa ne etiketin viivakoodilla, joten etiketittömät pullot lentävät koneesta suoraan roskikseen eikä niistä saa panttia takaisin.

WTF?! Minulla on lähes pakonomainen tarve repiä etiketit irti kaikenlaisista virvoitus- ja alkoholipulloista, joita vain kädessäni pääsen pitelemään. Se tapahtuu huomaamattani, tosin en ole tähän mennessä pitänyt sitä kontrolloimisen arvoisena asiana.

Jos joku ei pode samaa, sinänsä kuitenkin yleistä ja tunnistettavaa vaivaa, ovat etiketit kuitenkin vaarassa: kastuneesta pullosta etiketti lähtee helposti. Ja minun yhden siideripullon mittaisen kokemukseni perusteella näistä uusista pulloista etiketti irtoaa helpommin kuin vanhoista, nimittäin ainakin siinä kyseisessä pullossa oli liukas muovinen etiketti liukasta muovipintaa vasten ja liimaa vain yhdessä kohdassa.

Tämä Palpan uusi hieno systeemi tarkoittaa siis minun kohdallani sitä, että entistä useampi limpparipullo on nyt sitten sekajätettä vastoin tahtoani.

Great. Täytyy ryhtyä harrastamaan tölkkejä, yäk.

Mellan jännittävä päivä

Eilinen taisi olla Mellalle varsin jännittävä päivä. Ensin bongattiin iso leija matkalla leikkipuistosta kotiin, ja illalla näimme ikkunastamme valtavan kuumailmapallon tulevan ihan kohti. Erik ja Mella lähtivätkin sitten oikein ulos katsomaan, kuinka tämä pallo laskeutui juuri sille samaiselle nurmikentälle, jolla se leijakin havaittiin.

Minulla on tunne, että näistä puhutaan vielä pitkään. Paljon pidempään kuin kaikista niistä vaatteista, joita Mellalle tänään ostettiin.

Herrmannin perheen päiväohjelma

Sikäli kun kukaan voi kuvitella olevansa kiinnostunut, julkaistaan tässä nyt Herrmannin perheen tavanomainen päiväohjelma. Voivat sitten työtaakkansa alla uupuvat ja huonosti nukkuvien lapsukaisten vanhemmat kadehtia äitiyslomalaisen helppoa elämää, heh.

n. klo 9 Mella kipittää makuuhuoneeseen herättämään äidin. Neila on joko juuri imetetty tai sitten herää Mellan mekastukseen ja ryhtyy vaatimaan maitoa. Tämän jälkeen kolmikkomme siirtyy aamiaiselle. Äiti lukee rauhassa lehden ja juo aamukahvin, Mella vaatii vieressä kovaan ääneen hiekkalaatikkoa ja Neila harkitsee kitisemistä. Kuopus ei kuitenkaan ehdi kitistä, kun aamiainen on viimein ohi ja äiti päättää imettää jälleen.

n. klo 11-12 kolmikkomme lähtee ulos. Viime aikoina se on tarkoittanut äidin liikuntatuokiota: Neila nukkuu vaunuissa ja Mella istuu äidin selässä kantorinkassa maisemia katsellen, äiti taas harppoo ympäriinsä veren maku suussa. Joskus pysähdytään katselemaan kukkia ja eläimiä, esimerkiksi tänään käytiin Ruskeasuon talleilla heppoja ihailemassa. Kävelylenkit päättyvät usein läheiseen leikkipuistoon, paitsi jos on jo myöhä ja Mellalla nälkä ja väsy.

n. klo 13-14 Mella syö kotona lounasta. Päivän hektisin kohta: yhtä aikaa nälkäänsä ja väsymystään huutavat Mella ja Neila, ja äiti joutuu tekemään tiukkoja valintoja eli priorisoimaan lastensa hädät. Joskus ruokaa saa ensin Mella, joskus Neila. Äidin nälkä jää auttamatta viimeiseksi ongelmaksi.

Heti lounaan jälkeen Mella menee päiväunille. Äiti pääsee syömään ja Neila laitetaan parvekkeelle nukkumaan. Pienen valituksen ja tuttirumban jälkeen Neila suostuukin nukahtamaan, ja äidin lokoisa vapaahetki alkaa. Mella nukkuu pari tuntia, Neila sitäkin pidempään.

Klo 17 perheen isä saapuu töistä, ja illan pääruokahetki on edessä. Sitä ennen pitää toki herättää Neila parvekkeelta ja imettää. Imetys juuri ennen illallista ei kuitenkaan yleensä auta: Neila kitisee useimmiten koko ruokailun ajan. Loppuilta meneekin valveilla kitinän ja tiheiden imetysten tahdissa, oikein väsyneenä päivänä Neila saattaa toki vielä torkahtaa hetkiseksi mutta herää pian taas huutaen. Tällä välin Mella väsyttää isänsä vaatimalla leikki- ja juoksuseuraa.

klo 21 koko perhe syö iltapalaa. Neila pääasiassa kitisee, Mella taas alkaa olla hysteerisen väsynyt ja pelleilee ruokapöydässä. Äitikin on useimmiten hysteerinen, joten Mella ja äiti purskahtelevat nauruun ja vääntelevät naamojaan koko iltapalan ajan. Isi yrittää pitää tilanteen kasassa ja samalla tyynnytellä hämmentynyttä pikkuvauvaa.

Iltapalan jälkeen pestään Mellan hampaat, vaihdetaan yöpaita ja luetaan iltaruno. Mella viedään sänkyyn, jossa hän ei kuitenkaan ainakaan puoleen tuntiin suostu olemaan vaan vaeltaa aina vain uudelleen ovelle vaatimaan vettä, pottaa tai iltapusuja. Poikkeuksetta tässä vaiheessa myös itketään ja kieltäydytään uhmakkaasti menemästä nukkumaan. Tavaroita heitellään oveen.

Neila saa vielä pari kertaa tissiä, äiti ja isi käyvät vuorollaan suihkussa. Neila nukahtaa n. klo 23, äiti ja isi valvovat vielä puoleenyöhön. Neila herää yöllä viiden maissa syömään, erityisen nälkäisinä öinä kolmelta ja uudestaan vielä seitsemältä. Sitten kello tuleekin jo taas yhdeksän ja uusi päivä käynnistyy edellisen kaltaisena. Viikonloppuisin Mella tosin herää kiusallaan hieman tavallista aiemmin ja menee nukkumaan myöhemmin.

Mella on osoittautunut yllättävän itsenäiseksi, ja osaa viihdyttää itseään ja jopa pikkusiskoaan päivän suvantohetkinä. Nykyään pystyn jo hyvinkin esim. laittamaan ruokaa keittiössä ilman suoraa näköyhteyttä olohuoneen sohvalla pelleileviin siskoksiin: Mella ei tee tahallaan mitään pahaa, vaan pitää huolta siskostaan. Neila kyllä rääkäisee, jos Mella on vahingossa liian kovakourainen. Silloin minä ehdin paikalle ja Mellakin on jo osannut perääntyä.

En malta odottaa sitä päivää, kun nuo kaksi oikeasti leikkivät keskenään! Silloinhan meitä vanhempia tarvitaan enää vain ruuanlaittoon, eiksje?

Esikoisen juhlintaa

Ehti näköjään taas vierähtää tovi, ei ole kyllä oikein ollut aikaa kirjoitella. Mitäköhän tässä välissä olisi ollut? No, ihan tavallista elämää vain. Tai, no, vähän tietenkin juhlaakin. Oli vappu, jota saatiin viettää poikkeuksellisen komeissa ilmoissa. Aattona juhlittiin ystävien kanssa kotona (lähinnä parvekkeella), vappupäivänä taas lähdettiin pidennetyksi viikonlopuksi mökille. Ja voi sitä mökkireissua! Täysi kesä toukokuun alussa! Syötiin aamiaista rannassa ja pakoiltiin auringonpaahdetta puun varjoissa. Oli vaikea uskoa, että jäät olivat kuulemma lähteneet järvestä vasta pari päivää aiemmin, eikä alkuviikosta ollut kuulemma päässyt autolla perille lumikinosten vuoksi... No, eipä sinne järveen kyllä nytkään vielä uskaltanut.

Eilen oli sitten Mella-neidin syntymäpäivä, ja uhmaikäinen täytti komeat kaksi vuotta. Paikalle kutsuttiin hyvin pieni määrä ihmisiä syömään, ja kyllähän pirpana paistatteli kaikessa siinä huomiossa. Minäkin onnistuin ylittämään itseni, tein nimittäin elämäni ensimmäisen marsipaanikuorrutteisen kakun. Olin jonkin googletuksen kautta sattunut mm. Kinuskikissan leivontablogiin, ja kiitettävän havainnollisten ohjeiden avulla ajattelin sitten itsekin kokeilla moista taidemuotoa. En ikinä ollut ajatellut sitä omana puuhanani, mutta sehän olikin tavattoman hauskaa ja yllättävän helppoa. Olen saattanut löytää uuden harrastuksen, joskin em. blogin tasoon lienee vielä matkaa.

No, ei tästä nyt kuitenkaan ole tulossa leivontablogia, vaikka Mellan kakku onkin päätynyt tekstin tämänkertaiseksi kuvitukseksi. Ihan rehellisyyden nimissä kuva on räpsäisty siltä puolelta, missä olivat tummimmat kaakaojauhetahrat ja pahin kurttu marsipaanihupussa. Eikä tuosta retroksi ajatellusta kukkakuviostakaan oikein saa selvää, kun kakku olikin läpimitaltaan pienempi kuin olin kaulitessa silmämääräisesti arvioinut... Mutta se onkin vasta ensimmäinen, tästä voi vain kehittyä!

Lyhyestä virsi kaunis, Neila nimittäin marisee parvekkeella. Ei osaa kuopus nukkua, vaikka äiti käskee. Onneksi yleisesti ottaen pimun unenlahjat ovat varsin äitiystävälliset, mistä aiheesta täytyykin joskus laittaa vaikkapa ihan oma kirjoituksensa.