Armeija

Armeija on aihe, josta voin vilpittömästi sanoa olevani täydellisen tietämätön ja asiantuntematon. Ehkä juuri siksi se nousee mielessäni suorastaan mystisen absurdeihin mittoihin. Kyseessä on absoluuttisen käsittämätön mysteeri.

Mutta minkäs teet, kun näitä tarinoita lukee. Sanokaa minulle, ettei kyseessä ole idioottien idiooteille tekemä idiootti systeemi?

Itsenäisyyden ensimmäisiä askelia

Viime yönä Neila nukkui ensimmäistä kertaa omassa huoneessaan. Tai, no, ei nyt omassa huoneessaan vaan vierashuoneessa, mutta siis eri huoneessa kuin vanhempansa. Mellahan siirrettiin omaan huoneeseensa jo nelikuisena, kun tuntui neiti kaipaavan rauhaa. Siellä typykkä muistaakseni nukkuikin paljon paremmin kuin viimeisinä aikoina meidän kammarissamme.

Neilaa on pidetty aikuisten huoneessa moninaisista syistä. Tarkoitus olisi jossain vaiheessa laittaa molemmat tytöt samaan huoneeseen, mutta Neilan kokoista, puolustuskyvytöntä rääpälettä ei vielä viitsi laittaa kovakouraisen Mellan kanssa samaan tilaan valvomatta moneksi tunniksi. Eihän Mella onneksi mitään pahaa tarkoita, mutta eipä tuota harkintakykyä ole vielä hirveästi alkanut kertyä.

Yksi syy Neilan lähellä pitämiseen on myös silkka sentimentalismi: siinä se on, se meidän viimeinen vauva. Mellan kasvaessa tiesimme koko ajan haluavamme mahdollisimman pian myös toisen lapsen, vaikkei sitä ääneen ulkopuolisille kerrottukaan. Mutta nyt on lapset tehty, eikä jatkoa ole suunnitelmissa. Se tuo kummasti painolastia Neilan kehityksen seuraamiseen!

Ajatelkaa nyt, meidän huoneessamme ei ole enää ollenkaan yöllä tuhisevia vauvoja. Enää koskaan me emme käytä niitä S-kokoisia vaippoja, emmekä niitä pikkuruisimpia vaatteita. Koko ajan neitimme kasvaa ulos tavaroista, jotka käyvät yhtäkkiä tarpeettomiksi. Ja se tuntuu välillä niin pahalta! Totta kai myös suloiselta ja jännittävältä, mutta myös kurkkua kuristavan pahalta. Minulla on ikävä sitä pikkuruista vauvaa, kumpaakin niistä. ovathan nuo kivoja nuo nykyisetkin pikkulapset, ei sillä. [huokaus]

Niin miten se ensimmäinen yö menikään? No, minä sain nukuttua paremmin. Neilahan ei ole varsinaisesti enää heräillyt öisin tai ainakaan saanut minkäänlaista ruokaa moneen kuukauteen, mutta silti minä nukun huonosti ja kevyesti siinä vieressä. Jokainen pieni uniäännähdys herättää minut, ja viime päivien yskä oli viimeinen pisara: en nukkunut sunnuntain ja maanantain välisenä yönä lähes silmäystäkään, kun itse kelvollisesti nukkunut vauva köhisi vieressä unissaan. Joten neiti jouti evakkoon.

Aluksi Neila protestoi kovaan ääneen joutumistaan aivan vieraaseen huoneeseen, vaikka sänky olikin toki ennestään tuttu. Sitten Erik tajusi antaa tytölle käteen unirievun (jota Neila ei normaalisti tarvitse), ja siihen pimu sitten kuukahtikin kertaheitolla. En ole aivan varma, metelöikö tyttönen jossain vaiheessa yöllä; minä en kuitenkaan siihen herännyt. Mella kylläkin kävi tavanomaisella aamuyön pottareissullaan, luulisin: Erik hoitaa nämä yövisiitit ja antaa minun nukkua työiltoina.

Laatuaikaa vauvauinnissa

Valitettavasti minulla ei ole tähän aiheeseen lähdeviitettä, kun en millään muista, mistä sanomalehdestä tämänkin uutisen menin lukemaan. Luin kumminkin, ja kummastuin. Jossain nimittäin kerrottiin, että nykyään järjestetään vauvauinteja myös yksittäisille perheille. Eli kovalla rahalla saat varata omalle vauvallesi koko uima-altaan ja ohjaajan jakamattoman huomion, ja tällä tavalla päästään sitten huomioimaan vauvan yksilölliset tarpeet ja etenemään hänen omalla tahdillaan. Tämä se vasta on sitä perheen laatuaikaa.

Öh? Voi miten nerokas idea! Seuraavaksi alankin vaatia, että myös leikkipuistoista voi varata hiekkalaatikkoaikoja ihan vain omille mukuloille, ja tietenkin meillä harkitaan myös kotikoulua ja yksityisopettajaa. Jos kakaramme päättävät ryhtyä harrastamaan liikuntaa, saavat sitten keskittyä yksilölajeihin. Vai joko löytyisi yksilöllistä jalkapallovalmennusta, jossa valmentajan jakamaton huomio saa lapsen kehittämään omia vahvuuksiaan omassa tahdissaan?

Koska jos tämä ei olisi mahdollista, olisi olemassa vaara, että lapsi voisi vaikka tottua muihin ihmisiin ja saada kavereita.

Huomioita ympäröivästä todellisuudesta

• Aamukahvi aiheuttaa sitä suuremman euforian, mitä varhemmin sen nauttii.
• Työ ei lopu tekemällä, mutta joskus se voi vähän edes pitää taukoa.
• Aamubussi on luotettavan säännöllisesti 5-10 minuuttia myöhässä. Paitsi sinä yhtenä aamuna, kun itse olet kaksi minuuttia myöhässä.
• Kun syksyn tullen sandaalit vaihtuvat syyskenkiin, ei rakoilta voi välttyä. Mutta onneksi meillä on kiskurihintaiset ja jumalaisen hyvin toimivat rakkolaastarit.
• On olemassa tv-sarjoja, jotka kestävät ajan kulumisen kadottamatta loistoaan. Niin kuin nyt vaikka Villi Pohjola.
• Täytekakkua on mahdollista syödä liikaa. Tästäkin selviää kuitenkin nopeasti, ja voi jatkaa syömistä.

Neilan puolikas syntymäpäivä

Perheemme pienin, elämämme toinen valo, täyttää tänään merkittävät puoli vuotta. Tässä vaiheessa pitäisi sanoa, että kylläpäs se aika on kiitänyt, mutta oikeastihan puoli vuotta on hirveän vähän. Puolivuotias ihminen on vielä aika pieni, ellette satu tietämään. Neilan syntymä tuntuu olleen joskus edellisessä elämässä, ja tuntuukin hämmästyttävältä, että siitä olisi vain puoli vuotta.

Paksuhan se tyttö on, ehkä paksumpi kuin aikoinaan hyvin paksu isosiskonsakin. No, puolivuotiaat lapset kaiketi tuppaavat yleisesti ottaen olemaan paksuja. Neidin puolustukseksi on sanottava, että on pimu kyllä oppinut hyvin syömäänkin: Mella ei samanikäisenä syönyt lähellekään niin isoja määriä kaikkea mahdollista kiinteää ruokaa. Tähän mennessä olemme päivitelleet Mellan kaikki- ja suuriruokaisuutta, mutta ilmeisesti kuopus yrittää rikkoa ennätykset. Kaikki kelpaa, ja kulhot hupenevat silmissä. Unohtakaa ne videoidut ensikokeilut perunan kanssa, nyt puhutaan puuron kauhomisesta niin nopeaan tahtiin, että käsikin väsyy.

Tätä puolen vuoden rajapyykkiä tekisi mieli juhlistaa jotenkin. Olisikohan tässä hyvä tekosyy leipoa taas jokin kakku? Kotoa löytyisikin vähän ylimääräistä marsipaania. Tuttavapiiri on tosin tainnut jo saada marsipaaniyliannostuksen. Mutta minkäs teet, marsipaani nyt vain sattuu olemaan nerokas raaka-aine. Ja kaikkien näiden saksalaisten vaikutteiden jäljiltä olen alkanut rakastaa marsipaanin makuakin. Ihan totta. Voidaan jopa puhua jonkinasteisesta marsipaaniriippuvuudesta, nyt kun karpalovissyriippuvuuteni on ilmojen kylmettyä jo ohi.

Kolmas työpäivä toden sanoo

Kolmas työpäivä on nyt sitten nähty. Maanantai käynnistyi yllättävän tahmeasti, kun koti- ja lomamoodista olikin vaivalloista siirtyä työmoodiin. Kun vielä sijaistajani sattuu istumaan vajaan parin metrin päässä työpöytäni toisella puolella, on oma ajattelu ollut helppo heittää narikkaan ja nojata kaikessa ammatillisessa hänen parempaan muistiinsa ja ylipäänsä työtuntumaansa.

Vielä tiistainakin oli hidasta, vaikka suunta olikin jo parempi. Eilen illalla juuri ennen nukahtamista päätin kuitenkin, että keskiviikkona olen palannut! Keskiviikkona en enää arastele vetää tiukkoja linjauksia ja kirjoittaa napakoita tekstejä ennätysajassa. Tietenkin olen myös hauska ja huomioonottava enkä unohda katsekontaktia haukotellessanikaan.

No, ei se ehkä ihan niin tyylipuhtaasti ole vielä mennyt, mutta koko ajan tässä hiljalleen siirrytään isommalle vaihteelle. Nyt olen jo alkanut kotiutua vanhaan tuttuun työpisteeseeni: Neilan valokuva killuu näytön nurkassa, ja edellisen istujan sarjakuvastripit on pinottu siististi muovikuoreen pois tieltäni. Vielä en ole muistanut penkoa kotona vierashuonetta, josta epäilemättä löytyvät ne "varmaan talteen" laittamani sermikoristukset: siellä on sitten useampikin valokuva Mellasta, sekä elämää suuremmat Dilbert-sarjakuvat vuosien varrelta.

Hyllyn päällä on edelleen ruma mutta sitkeä viherkasvini: kukaan ei liene kastellut sitä lomani aikana, mutta eipä tuo risu tarvitsekaan kuin pari kastelua vuodessa kituuttaakseen edelleen muutaman vihreän haituvan muodossa.

Kahvikupin muistin tuoda jo eilen: juuri oikein mitoitettu kippo, johon menee kaksi annosta lomani aikana selvästi parantunutta automaattikahvia. (Ja ei, tämä ei ole vain hupsu niksahdus ajattelussani, se automaattikahvi on oikeasti parantunut: nyt masiina jauhaa pavut aina tilauksen yhteydessä ja litku on aina tuoretta.)

Luultavasti jo ensi viikolla työpöytääni peittää paperikaaos ja värikkäät PostIT-laput täplittävät hyllynreunaa, jolloin kaikki on taas niin kuin aina ennenkin.

Kesän loppuhuipennus

Saksan-matka tuli ja meni, ja oli kaikin puolin ihastuttava. Mökillä oli ollut pohjimmiltaan niin stressaavaa, etten uskaltanut odottaa ulkomaanreissulta kummia. Ehkä juuri siksi puolitoistaviikkoisemme olikin niin rentouttava ja virkistävä.

Suurin osa ajasta vietettiin Rothemühlissä Erikin isän luona, toisin sanoen siis keskellä ei mitään tekemällä ei mitään. Mella vietti jokseenkin kaiken valveillaoloaikansa pappansa kanssa ulkosalla puutarhassa ja missä lie, joten meidän piti Erikin kanssa vain pitää huolta itsestämme ja tyytyväisestä Neilasta. Ja voitteko oikeasti kuvitella mitään suloisempaa kuin riemusta hihkuva kaksivuotias pellavapää keinumassa ilta-auringossa ison kastanjapuun oksaan ripustetussa vanhassa lankkukeinussa? Siinä se Erikkin lapsena keinui.

Rothemühlin päiviin sisältyi myös vierailu Ueckermünden eläintarhaan, joka osoittautui mainioksi paikaksi. Milloinkahan olen viimeksi ollut eläintarhassa? En varmaan ainakaan viiteentoista vuoteen, ehken pariinkymmeneen. Vaihtoehtona olisi ollut myös Berliinin eläintarha, mutta päädyimme pienempään. Ueckermünde olikin juuri oikean kokoinen piskuiselle uhmaikäiselle: ehdimme kiertää läpi koko eläinpuiston muutamassa tunnissa, eikä Mella ehtinyt innoltaan kiukuttelemaan ollenkaan. Neila tietenkin on kantoliinassa tyytyväinen ihan missä tahansa, kuten oli isosiskonsakin vauvana.

Loma päättyi pariin shoppailupäivään Berliinissä, ja ennakkopelot osoittautuivat sielläkin vääriksi: hyvinhän se kaupungilla kiertely onnistuu pikkulastenkin kanssa, jos vain jaksaa ottaa rauhassa ja pitää paljon rentouttavia taukoja huokean oluen ja erikoiskahvien äärellä. Turneen pääkohde oli kirjakauppa Hugendubel, josta hankittiin tytöille iso pino saksankielisiä lastenkirjoja nykyisyyttä ja tulevaisuutta silmälläpitäen. Nyt neidit saavat mm. iltarunonsa vuoroiltoina kummallakin äidinkielellään.

Itse kirjakauppa oli, kuten tämän merkinnän tyyliin sopii, aivan ihana. Minä olen aivan lapsesta asti rakastanut kirjastojen ja kirjakauppojen tunnelmaa, ja sitä oikeaa tunnelmaa riitti tuossakin kaupassa. Tilat olivat avarat, ja jokaisessa kerroksessa oli keskellä erillinen pehmeillä penkeillä sisustettu lukutila. Yhdessä kerroksessa oli luonnollisesti kahvila, ja lastenosastolla oli tavallisen lukusopen lisäksi mukavia lattiatyynyjä ja laatikoittain paikan päällä luettaviksi ja katseltaviksi tarkoitettuja kirjoja. Kyllä siinä jäi Akateeminen aika kauas taakse... Mutta tietenkin kirjat olivat saksankielisiä, enkä tullut edes kurkistaneeksi vieraskielisten kirjojen osastoa, joten en osaa sanoa valikoiman laajuudesta. Ainakin vieraskielisiä (=englanninkielisiä) lastenkirjoja ei ollut kuin yksi piskuinen hyllyllinen, mutta eipä se meitä kiinnostanutkaan.

Lastenkirjojen lisäksi kotiin kannettiin hieman leivontatarvikkeita kakkujen luvatusta maasta (silikonivuoka irtosi mukavan edullisesti) ja paikallisia nameja töihin vietäväksi. Niin, töihin...

Huomisaamuna menen takaisin töihin, mikä on aika hurjaa.

Vielä lopuksi pahoittelu: tulihan tästä vähän tällaista pusipusihalihalia. Mutta minkäs teet, kun oli kivaa. Jatkossa lupaan tuottaa kriittisempää sisältöä.

Lomayhteenveto

Kaksi viikkoa oltiin mökillä. Mökillähän tietenkin saunotaan, grillataan, juodaan kaljaa ja tehdään töitä. Mökkiaikamme voi tiivistää kahteen teemaan:

Sade. Koko ensimmäisen viikon ja osan toistakin taivaalta vihmoi. Lämpötila oli siinä 15 asteen tuntumassa, pilvet olivat niin paksuja että sisällä piti polttaa kynttilöitä ympäri vuorokauden. Tämä oli hurjan jännittävää ja romanttistakin, eipähän tarvinnut tehdä niitä suunniteltuja ulkotöitä. Tuli luettua paljon, vaikka hämärässä se olikin joskus vaikeaa.
Neila kuitenkin keksi ryhtyä ripuloimaan, mikä tarkoitti keskimäärin kymmentä nestemäistä kakkavaippaa päivässä ja yhtä monta likaista bodya, sitä mähmää kun ei mikään vaippa pitänyt sisällä. Ja tämähän oli suunnatonta nautintoa mökillä, jossa ei ole pesukonetta eikä ennen kaikkea edes juoksevaa vettä. Olimme sentään suosiolla ajautuneet mökkiloman ajaksi kestovaipoista kertakäyttöisiin.

Aurinko. Juuri, kun olimme päättäneet lähteä mökiltä pois etuajassa, lupasi säätiedotus lämpimämpää. Sitä tuli, ja saatoin siirtyä kirjani kanssa tuvan pöydän äärestä laiturille. Erik puolestaan siirtyi työntekoon, hommiahan oli jäänyt pahasti rästiin alkuloman sateen vuoksi.
Lopulta olikin jo liian kuuma, kyllä 28 astetta vain on liikaa mökilläkin. Ei siellä järvessäkään voi koko ajan olla, kun lapset vaativat huomiota. Tai siis lähinnä se pienempi, se uhmaikäinen nimittäin oli mökillä jo aivan kotonaan ja huiteli itsekseen ympäri tonttia. Neila on niin talvivauva, että päiväunille ja mielenrauhalle voi heittää hyvästit aina lämpötilan noustessa yli 20 asteen. Ja se Erik oli koko ajan siellä katolla vasara tai pensseli kädessä, tai siltä ainakin tuntui.

Kotiinlähtö oli kuitenkin haikea: sinne jäi maailman paras paikka, oman mökin laituri. Sinne jäi tavallaan myös kesä, ainakin sellaisena kuin olen sen lapsesta asti tuntenut. Ei sieltä olisi halunnut vielä pois.

Viime yönä tultiin, tämä päivä on vietetty tavaroita purkaessa, vaatteita pestessä ja tavaroita pakatessa: huomenna lennetään Saksaan. Siellä ei ole edessä työntekoa, hellettä luultavasti (toivottavasti?) kuitenkin. Ensin seesteinen viikko keskellä ei mitään (=Erikin isän luona Rothemühlin 350 asukkaan metropolissa), sitten muutama päivä piskuisessa Berliinissä. Ja kahden viikon päästä töihin. Hui!

Ja, itseäni toistaakseni: tämä on hyvä näin.

Loma.

Erikin, ja sitä myötä koko perheen, loma alkoi. Tässä on nyt viimeinen hulina päällä, ja kohta perheemme on jälleen harjoittamassa epäekologista vapaa-aikaa ja huristamassa kohti kesämökkiä, jossa on Erikin fiiliksistä riippuen joko työleiri tai mukavaa lekottelua. Työlistalta löytyy mm. terassin sisäkaton sekä talon eteläseinän maalaamista sekä rannan pöytäryhmän nikkarointia, niiden tavallisimpien polttopuiden hakkaamisten ja astioiden tiskaamisten lisäksi.

Kaksi viikkoa eräelämää. Ihanaa!

Sormenjäljet ja kansalaisvaikuttaminen

Kaikki kohkaavat nyt kovasti siitä, että poliisipamppu (ehheheh) haluaa kaikkien suomalaisten sormenjäljet rekisteriin. Bloggaaja kun olen, pitää minunkin tietenkin osallistua tähän kansalaiskeskusteluun vimmaisesti.

Mutta ei minun kannata sanoa mitään, kun kaikki on jo sanottu paljon paremmin jossain muualla. Kyseinen blogi onkin noussut viime aikoina erääksi suosikeistani, taidan tarvita kaikkien näiden äitiyshormonien vastapainoksi hieman enemmän testosteronia ja vähemmän päänsilittelyä.

Viimeinen maanantai

Tänään oli viimeinen maanantaiaamu, jolloin Mella tulee makuuhuoneeseemme herättämään minut ja kysymään missä isi on, ja jolloin minä vastaan isin olevan töissä.

Tästä saisi sitten koko viikon ajaksi jatkopostauksia "Viimeinen tiistai", "Viimeinen keskiviikko", "Viimeinen torstai" ja "Viimeinen perjantai". Näistä viimeisen voisi peräti nimetä "Viimeinen päivä".

Yhtä kaikki, kotivaltiattareuteni on vaihtumassa yhteisvastuuseen ja lopulta Erikin yksinvaltiuteen. En voi kieltää, etteikö se tuntuisi haikealta. Mutta aika aikaansa kutakin.

Vaikeaa olla olematta onnellinen

Huolimatta liian lyhyistä päiväunista (ilmeisesti peruna sai Neilan nukkumaan vähän kehnosti) on tänään kummallisen kevyt olla. Niin moni asia on niin tavattoman kohdallaan.

Loma alkaa ihan kohta. Tiedän, näin äitiyslomalaisen suusta kuultuna (kynästä ei kuin näppäimistöltä luettuna) se kuulostaa omituiselta, ja kyse onkin tietenkin Erikin lomasta. Yhteistä aikaa mökillä ja pitkästä aikaa visiitti Saksaan, ihanaa!

Loman jälkeen koittaa työ, ja se onkin jo kutkuttavan lähellä. Ihanaa palata taas hommiin! Ensimmäinen työpäivä on juuri sopivan matkan päässä: ei liian lähellä eikä liian kaukana.

Se kaiken pahan alku ja juuri on tietenkin edelleen kaiken pahan alku ja juuri, mutta sitä kautta on myös saanut yhteyttä kauas vuosien taakse karanneisiin ystäviin.

Lähipäiville on luvattu lämmintä, ja treffit maauimalaan on jo sovittu.

Lapsemme ovat päivä päivältä suloisempia, fiksumpia ja taitavampia. Ette edes voi uskoa.

Annoin pikkusormen

Sielu meni kaupaksi, ja halvalla. Minäkin olen nyt sitten siellä. Sen täytyy jotenkin olla Erikin syy, aivan varmasti. Sen verran ivallisesti mies totesi että mitäs minä sanoin. Prkl.

Oisittexte kaikki mun frendei? Joohan?

Peruna on pyöreä, osa 2

Peruna on pyöreä

Eilen todistettiin Neilan ensikosketus "kiinteään" ruokaan: tytölle tuputettiin perunamössöä. Tapahtuma kuvattiin videollekin, mutta minä onnistuin kämmäämään ja sammuttamaan kameran ennen videon tallentumista kortille. Siispä tässä postauksessa on todisteena ainoastaan valokuva perunansotkuisesta vauvasta.

Uusi ruoka-aine ei ollut jymymenestys, ennemminkin henkilökohtainen loukkaus. Opimme ainakin sen, ettei kannata aloittaa kiinteitä vauvapolon ollessa kovin nälkäinen. Tänään aionkin imettää typykän ensin, ehkä lusikkaruoka tuntuu kylläisestä lapsesta ennemmin hauskalta leikiltä kuin ihmisoikeusrikokselta.

Kenties tänään voisi saada videolle iloisesti perunaa popsivan lapsen? Tai ehkä ei.

Jymyuutinen: Muutokset kehossa puhuttavat naisia

Blogiini on koko tämän päivän ajan tullut omituisen paljon hittejä eri puolelta Suomea, ja jokainen on tullut hyvin samankaltaisen googlauksen kautta: kombinaatiossa esiintyy yleensä termit "suomalainen", "äiti" sekä "paljaat rinnat". Minun blogiini he päätyvät pääasiassa tämän kirjoituksen vuoksi.

Epäilykseni heräsivät, ja löysinkin tieni nopeasti tämän kaiken alkulähteille eli Ilta-Sanomien uutiseen.

Niin. Mitäpä tuohon sanoisi. Kesätoimittajatko siellä ovat päässeet vauhtiin, vai mistä lieneekään tullut inspiraatio tähän yhteiskunnallisesti painavaan uutiseen? Ai niin, sori, Ilta-Sanomathan julkaisee myös viihdeuutisia. No tämähän on ihan käsittämättömän jännä ja ennen kaikkea valtakunnallisen julkisuuden arvoinen skuuppi, eiksje.

Ei saamari. Oikeasti otti kyllä vihaksi, semminkin, kun erehdyin lukemaan vähän matkaa kyseisen uutisen verkkosivulla nostattamaa keskustelua. Niinhän se tietenkin on: kun naiset keskustelevat synnytyksen ja imetyksen tuomista muutoksista vartaloonsa, tässä tapauksessa rintoihin, on kyse pornosta ja ekshibitionismista. Vavahtakaa kansa! Näin kevytkenkäisiä ovat Suomen äidit!

Olisikohan minun mahdollista vielä liittyä ihmiskunnan sijaan esim. kasvi- tai sienikuntaan?

Mitäs ne kielinerot

Muksujemme kielellinen kehitys on kiihtynyt. Mellan sanavarasto on toki jo pidemmän aikaa kasvanut kiivaasti, ja neiti opettelee kumpaakin äidinkieltään pieteetillä. Kun Mella oppii minulta uuden sanan suomeksi tai isältään saksaksi, kipittää hän heti toisen vanhemman luokse tiedustelemaan sille käännöstä. Ja niin käsittämättömät ovat kasvavan lapsen aivot, että ne sanat sitten jäävätkin päähän jo ensimmäisestä kerrasta. Toki kukaan ulkopuolinen ei yleensä tunnistaisi Mella-generaattorin läpi puskettuja sanoja, sen verran haparoivaa tuo artikulaatio vielä on. Mutta mikä äly sieltä takaa siintääkään!

Uusin askel on lauseiden muodostaminen: neitimme osaa jo ilmaista itseään subjekti-predikaatti -rakentein, joten olemmekin päässeet kuulemaan esimerkiksi aforismeja "Mella leikkii", "Lapsi huutaa" ja "Vauva nukkuu". Ulkopuolisen korvaan samat lauseet menevät jokseenkin näin: "Memma. Eikki.", "Appa. Uutaa!" sekä "Aua. Ukku."

Entäs sitten Neila, tuo nelikuinen ihmelapsi? Omalle iälleen tyypillisesti Neila lähinnä jokeltelee ja itkee, mutta muutoksia näissäkin äänissä voi kuulla. Neila ei yleensä pahemmin pidättele itseään kokiessaan olevansa tärkeällä asialla, vaan neidin olotila on joko hiljainen tuijottaja, tyytyväinen lörpöttelijä tai palosireeni. Koska palosireeniä on kuultu vähän liian monta kertaa, on typykän valitus kärsinyt jo pahan inflaation.

Ilmeisesti Neila on itsekin jo huomannut inflaation varjopuolet, sillä juhannuksen tienoilla pimu keksi ottaa käyttöön nyanssit. Huutaa voi edelleen lujaa, mutta nyt siihen kannattaa sekoittaa mukaan hämäriä kiekaisuja. Äiti ja isi ovat ymmällään, kun eivät ole moista ennen kuulleet. Juoksevat sitten aina paikalle katsomaan. Samat kiekaisut ovat sitten tulleet osaksi myös hyväntuulista jokeltelua, ja Mellakin on jo intoutunut imitoimaan näitä kiljahduksia.

Oikeastaan kuulostaa siltä, kuin Neila huutaisi "iä iä". Niinpä.

Elämäkerta on elämäkerta on elämäkerta

Katsottiin eilen sitten viimein se Walk the Line, eli Johnny Cashin elämäkertaraina. Tämä siitäkin huolimatta, että mielestäni elämäkertaelokuvat ovat paskoja. Johnny Cash on kuitenkin kyyl ja Joaquin Phoenix ihq, joten kai se oli nähtävä.

Lopputulos: Johnny Cash on kyyl, Joaquin Phoenix ihq ja elämäkertaleffat paskoja. Ei herranen aika, mikä kliseekimppu.

Olen luultavasti aika naiivi kysyessäni, mutta kysyn kuitenkin: eikö sitä perinteistä draamarakennetta ole mitenkään mahdollista rikkoa? Ymmärrän kyllä, että draamaelokuvan kaari opetetaan jokaisen kansalaisopiston käsikirjoituskurssilla 1.1, ja sitä kai pidetään jonkinlaisena elämää suurempana kultaisena sääntöjä, suorastaan ihmisyyden ja ihmiskunnan määrittävänä apriorisena muotona. Mutta silti? Ihan vain huomaamatta, pikaisesti?

Elämäkertaelokuvahan menee näin: alussa esitellään hahmo nuorena, ehkä jopa lapsena. Heitetään mukaan jokin hänen persoonaansa määrittelevä yksittäinen traumaattinen tapahtuma. Sitten kuvataan montaasimaisesti nousu, jonka aikana sankarilla ja hänen läheisillään menee lujaa. Sitten tulee romahdus, hetki rypemistä aallonpohjassa. Seuraavaksi sankarimme tosielämän lopputuleman mukaan joko esim. itsemurhaan tai tapaturmaiseen kuolemaan päättyvä katharsis, tai sitten uusi nousu ja menestys. Kummassakin tapauksessa olemme oppineet jotain aallonpohjasta, ja ainakin katsojina olemme parempia ihmisiä.

Walk the Linessa ei edes yritetty keksiä mitään erityistä näkökulmaa tähän kaikkeen. No, onhan se söpöä, että uskoo itseensä ja rakkauteen, eiksje? Kukaan muu ei olekaan sitä vielä aiemmin keksinyt.

Ja nythän ei siis kritisoida elämää vaan elokuvaa. Elämä on tietenkin pelkkää klisettä, mistäs muusta ne kliseet syntyisivätkään. Mutta ei siitä pidä hitto vie tehdä elokuvaa.

Ympäristöterrorismia ja valveutuneita naapureita

Nyt on sateinen mökkijuhannus takana, ja olihan se tosiaan aikamoista. Vettä tuli, mustat pilvet jyrisivät ja salamat paukkuivat. Mellaa vähän pelottikin, tosin päiväunet maittoivat erinomaisesti jylinässä.

Pilvien lisäksi minun juhannuksestani löytyi muitakin varjoja, naapurin muodossa. Kävipä nimittäin näin: Mella oli tapansa mukaan oksentanut automatkalla päälleen, joten heti ensi töiksi mökille saavuttuamme heitimme polon paidan ja housut likoamaan pesuaineen kanssa vatiin. Seuraavana päivänä päätin huljutella yön yli lionneet ja jokseenkin puhdistuneet vaatteet järvessä. Niin, se oli virhe.

Vastarannalta kuului toruva huuto: "Pyykin peseminen järvessä ei ole suotavaa!"

Säikähdin, ja peruskaupunkilaiseen tapaani (älkää nyt jäkättäkö siitä, että olen kotoisin maalta, sieluni on aina kuitenkin ollut kaupunkilaisen kuppikuntainen) yritin vain ignoroida koko tapahtuman ja teeskennellä, etten kuullut mitään.

Naapurin ukko oli sinnikäs ja jatkoi: "Pyykit pestään maalla, ei järvessä!"

Olin jo aivan paniikissa, ja sopersin takaisin: "No kyllä nämä nyt voi pikaisesti tässä huuhtaista, ilman pesuainetta". Toisin sanoen menin hätäpäissäni vieläpä valehtelemaan, koska kyllähän niissä oli sitä pesuainetta.

Kipitin sisälle enkä uskaltanut enää mennä rantaan koko aattona, tosin rankkasadekaan ei erityisemmin kannustanut siihen.

Mitä ihmettä minä niin pahasti säikähdin? No ensi alkuun kurjimmalta tuntui tietenkin se, että olihan ukkopaha oikeassa: ei pyykkejä pitäisi pestä järvessä. Emme me niin yleensä teekään, käymme pesemässä ne joko mummolassa tai tuomme kotiin Helsinkiin pestäväksi. Nyt mummolan pesukone oli kuitenkin rikki, ja kyse oli kuitenkin vain yhdestä pikkuruisesta t-paidasta ja pienistä housuista, eikä niitä edes pesty järvessä vaan vain huuhdeltiin pesun jälkeen.

Jonkin aikaa murehdittuani tajusin kuitenkin, mikä varsinainen ongelma oli: naapuri oli ottanut kontaktia, eikä mitenkään leppoisasti jussia toivotellen vaan rehellisessä kyttäysmielessä. Nyt on jo 30. kesäni samaisella mökillä, ja kaikki nämä vuosikymmenet se paikka on edustanut täydellistä yksityisyyttä ja rauhaa. Mökillä ei ole tarvinnut välittää ympäröivistä ihmisistä, siellä on saanut juoksennella vaikka alasti ja tehdä aivan mitä haluaa, kun ei ole ketään näkemässä. Onhan se vastarannan mökki siellä aina ollut, mutta minua ei ole koskaan pätkääkään kiinnostanut heidän tekemisensä, enkä ajatellut heidänkään käyttävän lomaansa muiden mökkiläisten tiirailuun.

Olin väärässä. Vastarannalla on selvästikin katsottu meidän mökille sillä silmällä. Ei saamari! Minä en edes tiedä kuinka monta ihmistä vastarannan perheeseen kuuluu (satunnaisesta, ei kuitenkaan millään tavalla häiritsevästä metelistä päätellen kyse on kuitenkin perheestä, ei vaikkapa pariskunnasta) tai minkä värinen heidän soutuveneensä on, mutta he kyllä bongaavat meidän kerran vuosikymmenessä tapahtuvan pyykinpesumme. Ja ottavat asiakseen huomauttaa siitä suomalaishenkisen hiljaisen paheksunnan sijaan.

Ajatus on epämiellyttävä. Vai pitäisikö sittenkin vain olla tyytyväinen järvinaapurin ympäristövalveutuneisuudesta? Pitäisikö meidän kaikkien sisältä loppujen lopuksi löytyä samanlainen aina valpas ympäristöpoliisi?

Seuraavaan mökkilomaamme on kolmisen viikkoa. Onkohan vastarannallakin silloin lomaa?

Ruuhka kutsuu

Tavarat on jotakuinkin pakattuna, viimeiset pyykit pyörimässä kuivurissa ja astianpesukoneen ohjelmassakin on jo kuivaus käynnissä. Ruoka odottaa hellalla, sen jälkeen auto odottaa kyytiläisiään. Matkalaukku pursuilee tavaraa, kuten aina noiden rääpäleiden kanssa matkustettaessa, vaikka perillä ollaan vain kolme yötä.

Kun on juhannuksesta kyse, niin tietenkin ollaan matkalla mökille. Tiedossa saunomista sekä possun, maissin ja makkaran grillaamista. Ei oikeastaan mitään muuta. Pari vierasta on vähän luvannut piipahtaa uudehkon ihmisen kanssa kylässä, se lienee sitten ohjelmaa ihan tarpeeksi.

Sadetta on luvannut, mikä tarkoittaa sitä, että voisi uskaltaa sytyttää kokon. Mutta onkohan se vähän turvatonta uhmaikäisen kanssa? Saa nähdä.