Kahvakuula

Tarpeeksi pitkään tehokkaalle ja yllättävän monesta suunnasta tulevalle indoktrinaatiolle altistuttuani lopulta menin ja ostin kahvakuulan. Jos se ei ole vielä tarpeeksi vaivaannuttavaa, mitäs tästä sanotte: kyse on Extreme Duudsonit -teematuotteesta, jossa lukee "Isäntä".

Sen verran pitää nyt kuitenkin selitellä, etten todellakaan vapaaehtoisesti valinnut Isäntä-versiota. Muunlaisia ei vain ollut kyseisessä kaupassa tarjolla, eikä huvittanut lähteä etsimään muualta. Nyt täytyy sitten varmaan vain kuulailla kieli koko ajan poskessa, paitsi että se voisi olla kielen kannalta vaarallista. Hmm.

Loma tuli, loma meni

Onnistunut loma koostui kahdesta erinomaisen menestyksekkäästä ja iloisesta palasesta eli Saksan-reissusta ja mökkeilystä sekä niiden väliin osuneista ihastuttavista kesähäistä. Ei siitä sen enempää.

Lomaltapaluuahdistuksen aika. Kun eivät ilmeisesti kaikkien rahojen onnistunut tuhlaaminen, kotona odottanut laskupino ja parvekkeelle kuihtuneet kukkaset vielä korpea tarpeeksi, on joku räkänokka mennyt taas puhkomaan pyörästäni takakumin. Onhan tässä tietenkin muutama päivä aikaa korjata se ennen töihin palaamista, mutta kuka nyt jaksaisi tällaisessa helteessä vaihtaa pyöränkumeja. No, kai se kohta taas sataa räntää.

Ja samperin natiaisissakin on energiaa enemmän kuin koskaan ennen. Ihan kuin ne olisivat muka nukkuneet paljon, vaikka tiedän vanhoissa luissani paremmin.

Nyt ei jaksa edes potkia seinää.

Osmo ja pyssyt

Loman vuoksi luin vasta tänään vanhan suosikkini Osmo Soininvaaran tekstin aseista. Minä olin jo oppinut pitämään Soininvaaraa vihreiden järjen valona, mutta ainakin tämän korttelin matkalta on lampuista näemmä päässyt polttimo palamaan. Kotifasistin mielestä Soininvaara on toki edelleen vihreiden järjen valo, minkä on tietenkin tarkoitus kuvata hänen vihreitä koskevia yleisiä mielipiteitään.

Seuraavassa tiivistelmä kirjoituksesta sekä etenkin sen kommenttiosiosta. Aihe on vanha, mutta oman blogimerkintäni oikeuttakoon valtaisa pettymykseni Soininvaaraan.


Osmo: Luvallisten käsiaseiden määrä Suomessa korreloi positiivisesti luvattomien käsiaseiden määrän kanssa Suomessa. Siispä käsiaseet tulisi kieltää Suomessa, tai ainakin niiden lukkoja tulisi säilyttää ampumaradoilla.

Kommentaattorit: [ne tavanomaisimmat argumentit]

- Moisesta korrelaatiosta ei ole näyttöä; sitä paitsi laittomia aseita tulee ulkomailta viimeistään kotimaisen virran tyrehtyessä.

- Kyseessä on rakas harrastus.

- Lukkojen säilytys ampumaradalla ei juuri ratkaise ongelmia, mutta synnyttää tukun uusia.

- täyskielto ei tuottanut toivottua lopputulosta UK:ssakaan.

Osmo: [hiljaisuutta]

Osmo: [avaa uuden näkökulman:] Mitä jollain revolverilla muka voi tehdä?

Kommentaattorit: No vaikka metsästää tai ampua erilaisissa kilpailuissa [lista linkkejä Wikipediaan ja lajijärjestöjen sivuille], omia lajeja revolvereillekin katsos riittää.

Osmo: [tarkentaa:] Mitä hyödyllistä jollain revolverilla muka voi tehdä? Sehän on suunniteltu vain ja ainoastaan ihmisten tappamiseen eikä sillä osu hyvin.

Kommentaattorit: No sitä samaa hyödyllistä kuin vaikkapa nopeilla autoilla, miekoilla, jousipyssyillä tai vanhoilla polkupyörillä... Ja mikä nyt kenenkin mielestä on hyödyllistä, kaikki muuko sitten kiellettäisiin?

Osmo: [hiljaisuutta]

Osmo: [avaa jälleen uuden näkökulman:] Melkein kaikki aseiden omistajat rikkovat lakia, kun eivät suostu säilyttämään pyssyjään lain edellyttämissä kaapeissa.

Kommentaattorit: Mistäs Osmo on tällaisen tilastotiedon aseharrastajien laittomuuksista omaksunut, kun ei ole itselle tullut vastaan? Ja kai Osmo tiesi, että kaappia edellytetään vasta yli viiden aseen kohdalla? [linkki Finlexiin]

Osmo: [hiljaisuutta]


Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että 95 lukemani kommentin ketjussa Osmo vastasi yhteen argumenttiin: siihen, jossa vaadittiin aseita kaikille ihmisille väkivallan ehkäisymielessä. Eli kyllä Osmo noita kommentteja selvästi luki läpi, mutta vastasi vain siihen yhteen helppoon.

Minua ei haittaa se, että Osmo on jostain eri mieltä kanssani. Mutta olen tottunut odottamaan argumentaatiota hiljaisuuden sijaan. Jos Osmolla on vastaukset kommenteissa esitettyihin väitteisiin, olisin erittäin kiinnostunut lukemaan niistä. Muistanette, että minut on helppo puhua ympäri.

Postikortti Euroopasta

Ihan vain pienenä väliaikatietona kerrottakoon, että nyt on stetsoni täältä Berliinistä löytynyt. Joskin se on sellainen turisteille ja häthätää täysikäisille wanna-be-rockabillyille suunnattu mustaksi lakatusta oljesta tehty, mutta yrittäkääpä itse kulkea villahattu päässä keskellä kivikaupunkia, kun varjossa on +38C. Eikä siellä varjossa voi koko ajan olla. Seuraavalla reissulla sitten lämpimämpi myssy, okei?

Kerrottakoon myös, että vehnäolutta vihannut kotifasisti on täällä ollessaan alkanut pitää mokomasta juomasta, kuten myös allekirjoittanut. Mutta on se kieltämättä vähän neitien juomaa, sellaista situkkaa. Tämä mielenheilahdus johtuu yksinomaan vuvuzeloista: sellainen piti saada, mutten urheilun vihaajana voinut vain mennä ja ostaa. Niinpä piti ostaa kuusiopakkaus olutta, jonka kylkiäisenä nyt vain sattui tulemaan vuvuzela. Ja se olut oli vehnäolutta - siitä se sitten lähti.

Makeaa mahan täydeltä

Lapset pitävät kaikenlaisista kivoista ja poikkeuksellisista asioista. Erityistä iloa saavat aikaan erilaiset ruuat, erilaiset kulkuvälineet, erilaiset ihmiset ja erilaiset kyläilypaikat. Kaikkia näitä onkin viime aikoina riittänyt, sillä pariin viime viikkoon sisältyvät mm.

-oma mökki

-isomummola

-mumman ja papan mökki

-lukuisat uimamahdollisuudet järvissä, puroissa ja saaveissa

Tänään pesue tuli pitkästä aikaa kotiin, ja runsaasti riemua tuottavia asioita ovat päivän aikana olleet mm.

-jälleennäkeminen

-juustokakku

-keinut, kiipeilyteline ja hiekkalaatikko

-esikoisen kummitädin tapaaminen

-esikoisen kummitädin vauvan paijaaminen

-Myyrä

Lapset tietävät jo odottaa seuraavan viikon sisällä seuraavia asioita:

-merenranta

-taksi

-lentokone

-U-Bahn

-S-Bahn

-Strassenbahn

-Saksan-pappa eli Opa

-Saksan-setä

Millä tavalla tähän kaikkeen hemmotteluun on sitten reagoitu? No, esimerkiksi näin:

-Mumman ja papan kyydillä kotiin saavuttuaan kuopus saa itkuraivarin. Kuopus haluaa päästä näkemään vauvan. Soitan kummitädille ja tuppaudun kylään, koska vauva olisi nyt nähtävä. Sillä välin esikoinen saa itkuraivarin, koska haluaa nähdä kummitädin. Kuullessaan näkevänsä kummitädin ihan pian saa esikoinen uuden itkuraivarin, koska olisikin oikeastaan mieluummin mennyt tänään uimarannalle ja vasta huomenna kummitädin luo.

-Vartin pyörämatkalla kuopus huutaa kurkku suorana koko ajan ja vaatii päästä näkemään esikoisen kummitädin. Tilannetta ei helpota tieto siitä, että matkalla ollaan ja jäljellä on enää muutama minuutti.

-Kummitädin luona molemmat kyllästyvät ja vaativat päästä kotiin. Pihalla saavat itkuraivarin, koska olisivat tietenkin halunneet jäädä kiipeilytelineeseen eivätkä lähteä kotiin. Saavat kiipeilytelineessä itkuraivarin, koska haluaisivat kiivetä samasta kohdasta yhtä aikaa. Saavat itkuraivarin joutuessaan pyörän kyytiin. Huutavat kotimatkan ajan.

-Esikoinen saa kotona itkuraivarin, sillä olisi halunnut pastan sijaan risottoa. Ei suostu syömään lautastaan tyhjäksi, mutta pitää itsepintaisesti kiinni jälkiruokaoikeudestaan. Ei saa tahtoaan läpi, joten jatkaa itkuraivariaan. Syö lopulta lautasensa tyhjäksi, koska jälkiruoka hupenee uhkaavasti.

-Esikoinen saa itkuraivarin, sillä maitolasi on tyhjä, eikä isi suostu täyttämään lasia. Isi täyttäisi, jos esikoinen pyytäisi, mutta esikoinen ei moiseen aio alentua. Puolen tunnin vääntämisen jälkeen esikoinen nöyrtyy pyytämään lasin vettä.

-Esikoinen saa ruuan jälkeen itkuraivarin, koska isi makaa sohvalla, vaikka hän olisi halunnut maata sohvalla.

-Esikoinen saa itkuraivarin kuullessaan, että lentokoneeseen pääsee vasta ylihuomenna, ei jo huomenna. Tyhmä lentokone!

-Esikoinen saa saumattomasti toisen itkuraivarin kuullessaan, että U-Bahniin, S-Bahniin ja Strassenbahniin pääsee vasta viikon kuluttua. Typerä pohjoissaksalainen maaseutu, jossa ei ole edes raideliikennettä.

Life is peaceful there

Olen huomannut itsessäni hiljattain kolme toisistaan täysin irrallista mielihalua. Olen kuitenkin nyt havahtunut pohtimaan, etteivät ne ehkä olekaan niin irrallisia.

1. Haluan pumppuhaulikon. Tämä tuskin kaipaa selityksiä, tottahan jokainen pumppuhaulikolla edes kerran elämässään ampunut haluaa takaisin siihen olotilaan.

2. Haluan stetsonin, ison mustan stetsonin. Olen jo parin kesän ajan etsinyt täydellistä kesähattua, sillä olen hattuihminen. Hatuton hattuihminen. Viime viikolla tajusin, että iso musta stetsoni olisi juuri sitä, mitä nyt kaipaan. Ajattelin etsiä sellaisen ehkäpä Berliinistä reilun viikon päästä, ellei Helsingissä tule mitään kätevää vastaan.

3. Näin jossain amerikkalaisessa tv-sarjassa jonkun ajavan pickupilla, niin kuin amerikkalaisissa tv-sarjoissa taajaan tavataan tehdä. Tämän yhden kohtauksen aikana päässäni kuitenkin yhtäkkiä kilahti: aloin haluta avopakettiautoa, aivan silmittömästi. Sellaisen saadakseni voisin jopa opetella ajamaan autoa.

Prioriteetteja

Kuten tunnettua, kaltaiseni sitoutunut perheenäiti ei pahemmin omasta rauhasta pääse kotona nauttimaan. Edelleen saattaa olla tunnettua, että tällä viikolla sitä rauhaa on ensimmäisen kerran neljään vuoteen sitten ollutkin, oikein monta päivää putkeen.

Kyllähän sitä on vuosien varrella kasannut itselleen kamalasti haaveita siitä, mitä sillä täydellisesti omaan käyttöön pyhitetyllä ajallaan tekisi. Maalaisi tietenkin tauluja, lukisi kaikki ne lukemattomat kirjat, sisäistäisi Hesarista myös ne tavallisesti vähemmälle huomiolle jäävät kuivat artikkelit, kävisi elokuvissa, tapaisi ystäviä, kävelisi rannalla ja istuisi puistoissa syömässä jäätelöä.

Arvaatteko, mitä olen tosiasiassa kaikella tällä ajallani tehnyt?

Tiesin, ettette arvaisi: katsonut America's Next Top Modelia.

Kahdeksan yötä ja kahdeksan päivää

Kahdeksan vuorokautta. Niin kauan pitäisi osata olla ilman lapsiaan; pidempään kuin koskaan aiemmin. Itse palasin juhannuksenvietosta junalla Helsinkiin töihin, kun taas mukulat jäivät kotifasistin kanssa mökille.

Ja voitte uskoa, että pani itkuksi. Siis minä, eiväthän lapset nyt niin. Koko junamatka oli yhtä nyyhkimistä ja nikottelua, eikä se kuulkaa kotonakaan mitään herkkua ole näiden ensimmäisten tuntien aikana ollut.

Erityisen vaikeita tilanteita ovat olleet nämä:

Viikko ennen tiedossa olevaa eronhetkeä. Mitenköhän sen kestää? Itkettää eikä uni tulee illalla moneen tuntiin.

Edellisenä iltana ennen tiedossa olevaa eronhetkeä. Siitä tulee varmaan ihan kammottavaa. Itkettää eikä uni tule moneen tuntiin.

Eron hetki. Juoksen juna-aseman portaat alas ja vilkutan hätäisesti, jotta hetki menisi ohi nopeammin. Itkettää.

Junaan istuminen. En uskalla katsoa ikkunasta ulos, jos vaikka näkisin jälkikasvuni. Toisaalta itkettää ajatuskin siitä, että siellä lapseni saattaa yrittää vimmatusti vilkuttaa, eikä äiti edes katso. En katso. Itkettää.

Käytävällä kävelee lapsi. Itkettää. Suljen silmät ja täytän korvani nappikuulokkeilla.

Emämunaus: piti sitten valita taustamusiikiksi Tori Amos. Maailman kurjuutta valittava, hiljaista tuskaansa huokaileva naisääni. Itkettää.

Lähellä istuu lapsiperhe, jonka leppoisa jutustelu kuuluu läpi piristäväksi kuvittelemani Volbeatinkin. Itkettää.

Juna-asemalta kotiin kävellessäni joudun kulkemaan läpi lasteni päiväkodin pihan. Itkettää.

Käyn ostamassa ruokaa lähikaupasta. Ruokaa yhdelle hengelle, kun tavallisesti ostan koko pesueelle. Itkettää.

Keittiöstä huomaan, että lastenhuoneen lattia on palikoiden ja leikkijunien peitossa. Itkettää.

Olohuoneen hyllyssä lapset hymyilevät leveästi valokuvassa. Itkettää.

Soitan hyvänyönpuhelun mökkiväelle. Esikoinen sanoo ikävöivänsä äitiä, ja kuopuskin hänen mukaansa kuulemma ikävöi, vaikka onkin vähän tuhma. Purskahdan itkuun, jolloin kotifasisti päättää olevan parasta lopettaa puhelu pian ja lähettää minut tekemään jotain leppoisampaa.

Yksikään lapsi ei keskeytä suihkuani. Itkettää.

Voisiko joku vaihtaa nämä mitkäliehormonit johonkin ihanmihintahansa, sanotaan seuraavan kahdeksan vuorokauden ajaksi? Otan ne kyllä mielelläni takaisin sitten myöhemmin.

Kapasiteetin riittämättömyydestä

Olen alkanut epäillä, että innostuksen summa on elämässä kutakuinkin vakio. Vai miten pitäisi tulkita se, että työ innostaa ihan täysillä (ja raastaa ja riemastuttaa ja turhauttaa ja - no kyllä te tiedätte), enemmän kuin mikään työnteko on hyvin pitkään aikaan (koskaan?) innostanut. Sen sijaan parina viimeisenä vuonna harrastuksista ehkä eniten riemua tuottaneet bloggaus ja ampuminen ovat nyt selvästi matalasuhdanteessa.

Bloggaamisesta en ole kuitenkaan huolissani; kyllä tässä on kaikenlaisia jaksoja tämänkin bloggausuran aikana ehtinyt tulla, ja kun aihepiiriä ei ole mitenkään rajattu, ei varsinaista loppuakaan ole näköpiirissä. Kyllä se juttu tulee kun on tullakseen, ei sitä tarvitse mitenkään pakottaa.

Mutta ampumisen takkuilu harmittaa oikeasti. Enää ei jaksa käydä HSC:llä takomassa niitä samoja reikiä niihin samoihin pahveihin niillä samoilla mutkilla, mutta harrastuksessa eteneminen vaatisi jotenkin liian paljon vaivaa. Pitäisi sitä SRA:ta varmaan nyt oikeasti alkaa treenata, mutta en ole saanut vieläkään itseäni raahattua yhdenkään kiväärin ääreen.

Kaikki on kiinni yksinkertaisesti siitä, ettei yhtään huvita lähteä sompailemaan ypöyksin jonnekin Santahaminaan. Nyt ei ole edes (pääasiassa) kyse siitä, että pelkäisin kaikkien nauravan minulle (nauravathan ne, mutta pellenä on ihan kivakin olla). Kyse on siitä, etten minä edes löydä perille! Eikä missään ole kivaa opaskirjasta, jossa näytetään satelliittihybridikartoin että tuossa on bussipysäkki, tuosta kävelet vasemmalle ja sitten vähän matkan päässä on sellainen koppi, jossa on joku tyyppi, jolle sanot koodisanan, ja sitten kaikki hoidetaan sinun puolestasi.

Olen siis törmännyt kynnykseen. Kynnys ei ole ylittämätön, mutta koska kaikki mukavuusalueeni ylittävä kapasiteetti on jo suunnattu huikeaan urakehitykseeni, ei vapaa-ajalle jää enää jäljelle aloitteellisuudesta kuin rippeitä. Ja nekin suuntautuvat lähinnä pohdintaan rantareittiä vai kaupunkireittiä, maitoa vai karpalovissyä, pitsaa vai possupataa.

Pitää varmaan taas lähteä jonnekin Turkuun.

Marssiraportti

Perjantaina taivaalta pulppusi inhaa vettä, elohopea valahti alas ja tuulikin kävi aukomassa päätään, vaikkei toki aivan samassa mittakaavassa kuin eilen lauantaina. Ihanuudesta huolimatta pakkasimme muksut autoon ja lähdimme sille paljon puhutulle marssille. Tiedättehän, yötön yö, kesä ja kärpäset.

Ensimmäinen takaisku tuli jo kotitalomme alaovella: kuopus oli psyykannut itsensä jo hirmuiseen marssiflow'hun ja oli raivoissaan, kun joutuikin nousemaan auton kyytiin. Eihän nyt autolla voi mennä marssimaan! Autolla kuitenkin menimme. Haloo, joku Vantaa.

Esikoisen käämit taas paloivat ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun seisoskelimme parikymmentä minuuttia kylmästä hytisevän marssilauman hännillä odottamassa omaa lähtövuoroamme. Hyvin tyttö kuitenkin käyttäytyi, sillä hienoinen marina kyllä kalpeni sille, kun kuopus kiipeili aitojen yli, potki kanssaseisojiaan ja jankutti jatkuvasti, että milloin me äiti oikein mennään sinne marssimaan.

Tilanne olisi voinut olla sietämätön, ellei tytärten pieni ikä ja koko olisi ollut jokseenkin kaikkien muiden osanottajien mielestä tavattoman hellyttävää. Muita lapsia ei marssilla juuri näkynytkään, joten meidän perheemme sai kyllä enemmän kuin oman osansa huomiosta. Ylpeät pikkulapset pääsivätkin maaliviivan ylitettyään poseeraamaan useammallekin kameralle.

Kymmenen kilometrin marssilla oli puolivälissä taukopaikka, jossa lapsoset ensin täytettiin mehulla ja sitten tyhjennettiin bajamajassa. Taukopaikka oli kaikenlaisen karmeuden kliimaksi, kun kumpikin rääpäle kitisi, inisi ja ulisi niin märkää kuin väsymystä. Mutta kun päästiin taas matkaan, kitinä vaihtui riemunkiljahduksiin ja säihkyviin silmiin. Ja ikävä maanpinta rattaisiin sekä isin hartioihin.

Noista ei kyllä ota hullukaan selvää. Miten kymmenen kilometrin kävelymatkalle voikin mahtua koko pienen ihmisen tunneskaala? Miten nelivuotiaan mielestä voikin olla metsässä niin hirveää, mutta kuitenkin ihan parasta ikinä? Ja seuraavana päivänä tytöt olivat pettyneitä, kun tiedossa ei ollutkaan enää uutta marssia. Onneksi neideillä on sentään hienot diplomit ja mitalit esiteltävänään.

En minä kyllä enää sateessa tällä kokoonpanolla lähde marssimaan, mutta kauniilla ilmalla voisi harkita.

Keski-ikäinen heräteostos

Keski-ikäistyminen tuntuu vain kiihtyvän, sen verran omituisia alkavat heräteostokseni olla. Jos joku olisi kymmenen tai vaikkapa vain viisi vuotta sitten väittänyt, että joku päivä vaihdan pelkistettyä skandinaavisuutta huokuvan, tummasta puusta tehdyn suorakulmaisen ruokapöytäni ja yksinkertaisen suoralinjaiset mustat tuolini vaaleapuiseen talonpoikaistyyliä henkivään pyöreäpöytäiseen ruokailuryhmään, olisi varmaan saanut kuonoonsa. No, muu sisustus taitaa nyt vaatia hienosäätöä.

Rakastuin kierrätyskeskuksessa pöytään ja tuoleihin ensisilmäyksellä, ja kovasti ne miellyttivät kotifasistinkin silmää. Vasta kaupat tehtyäni ymmärsin, mikä ruokaryhmässä niin ihastuttaa: tuon pöydän ääressä haluan ruokkia lastenlapseni.

Minähän olen aina halunnut eteläeurooppalaiseksi matriarkaksi, jonka ison pöydän ääreen koko suku kerääntyy aina sunnuntaisin syömään. No, nyt minulla on jo se pöytä.

Skeptikko

Muistatteko, kun esikoinen alkoi epäillä puhallusta kaikkeen kipuun auttavana helpotuskeinona? Tätä tietä ei ole onneksi jatkettu sen pidemmälle, vaan perinteinen hoito on yhä tytölle kelvannut. Mutta skeptisismin siemen näkyy juurtuneen, sillä tänään hammaspesun jälkeen neiti ilmoitti, ettei ole koskaan onnistunut näkemään hammaspeikkoja peilistä. Tämä on luonnollisesti iso pettymys, kuvaileehan äiti aina hyvinkin graafisesti karkuun juoksevia ja viemäriin päätyviä hammaspenteleitä.

Toistaiseksi tytölle riitti selitykseksi se, että vain aikuiset näkevät hammaspeikot. Luulen kuitenkin, että asiaan tullaan vielä palaamaan.

Streptococcus mutantis ei Googlen kuvahaun perusteella näytä valitettavasti kovin painajaismaiselta tapaukselta. Miksei se voisi näyttää vaikkapa pölypunkilta? Huolellisesti laaditulle strategialle on nyt kuitenkin selvästi tarvetta.

Terveisiä kaupungista

Ei voi aina keksiä mitään nokkelaa sanottavaa, jos kaikki luova energia on suunnattu työntekoon. Mutta ihan viitteellisesti voin kertoa teille, että elämä on ihmisen parasta aikaa. En mitenkään valita, että saan aamuisin (en liian aikaisin, vaan juuri sopivaan aikaan) polkea töihin pitkin merenrantaa ja katsella purjeveneitä sekä haistella vastaleikattua nurmikkoa. Valituksen aihetta ei löydy siitäkään, että kyllä tuolla Eiran-Ullanlinnan-Punavuoren tuntumassa näkyy olevan ihan kivoja lounaskuppiloitakin.

Elämänlaatua taitaa parantaa sekin, että voi ohi polkiessaan napata seuraavan aamun sämpylät tai illallisen jälkiruuat koko monikulttuuriselle perheelleen saksalaisesta leipomosta. Ja ihan mukavahan sitä on katsella auringossa hymyileviä ihmisiä fillaroidessaan leppoisasti ydinkeskustassa vailla minkäänlaista kiirettä. Tai jos haluaa kuitenkin vähän nostaa sykettä, voi suhauttaa taas sitä rantareittiä.

Sitä paitsi minulla on deadline. Tänä perjantaina. Ja minä pidän deadlineista.

Sijaistoimintoja

Perjantaina oli viimeinen työpäivä vanhassa työpaikassa, huomenna on ensimmäinen työpäivä uudessa työpaikassa. Nyt kyllä jo jännittää. Sen verran feminiiniä itsestäni löysin, että suuntasin ajatukset pois liian pelottavasta uudesta alusta ostamalla korkokengät. Puhtaan tarpeeton heräteostos.

Kyllä se vähän helpottikin.

Miehistä, naisista ja aikuisista

Tiesittekö, että

• Miehet osaa laittaa ruokaa, naiset ei. Jos miehet ei käske, naiset ei saa laittaa ruokaa;
• Naiset osaa leipoa miehiä paremmin;
• Miehet osaa ajaa autoa naisia paremmin, paitsi mumma ajaa yhtä hyvin;
• Naiset ui miehiä paremmin, paitsi miehet ui uimapatjalla naisia paremmin;
• Miehet osaa korjata lamppuja, naiset ei;
• Isi on aikuinen ja tietää kaikkea.

Mitään en tunnusta

Lomailo

Toukokuun hellejakso pehmensi pään niin, että koko ajan tuntuu ihan lomalta ja/tai juhlalta. Kevyenhilpeää sekavuutta lisää se, että jäljellä on enää yksi viikko vanhassa työpaikassa ja sen jälkeen siirtymä Uuteen ja Tuntemattomaan. Sellaiset asiat ovat kovin vaativia meidän keski-ikäistyvien jähmeille aivoillemme.

Työpaikan vaihdoksesta huolimatta minäkin pääsen nauttimaan kesälomasta, kaikkiaan neljä ihanaista viikkoa heinäkuussa. Lentoliput Saksaan onkin jo varattu ja vaikka moinen lähimatkailu ei trendikkäiden maailmankansalaisten aikoina olekaan mitenkään kova juttu, minä nautin matkan odotuksesta vanheneva sydän hypähdellen.

Lapset ovat nimittäin varmasti aivan pähkinöinä päästessään lentokoneeseen. Edellisestä kerrasta on kaksi vuotta, eivätkä ne esikoisen väitteistä huolimatta todellakaan muista siitä mitään. Sen sijaan lentokentällä mukulat ovat rampanneet useamminkin vieraita tuodakseen ja viedäkseen sekä lentäviä busseja bongaillakseen.

Keskenkasvuinen puujalka

Mitä meteorologinimiin tulee, Asko Hutila on oikeasti vieläkin parempi kuin Pekka Pouta. Haluan nyt kovasti kuitenkin luottaa Askoon.

Värikkäitä miehiä

Meinasi mennä maidot väärään kurkkuun esikoisen touhuja kuunnellessa: päiväkodissa on opetettu uusi jännä juoksuleikki "Kuka pelkää värikästä miestä".

Mitä tuohon nyt voisi sanoa. Eihän se kuulosta edes poliittisesti korrektilta, vaikka sellaista ilmeisesti tavoitteleekin. Tai ehkä päiväkodissa on tosi pelottavia sinisiä miehiä.

Teemapäivä

Olen ilokseni huomannut, että kyllä minussa edelleen asuu pieni idealisti, joka ei pyri laskelmoimaan eikä rationalisoimaan valintojaan. En tiedä lainkaan, minkä laidan puoluetta seuraavissa vaaleissa äänestäisin, mutta yhden asian tiedän: en voisi äänestää ehdokasta, joka jollain tavalla vastustaa homoliittoja ja homoutta ylipäänsä. Näin kansainvälisenä homofobian vastaisena päivänä aiheesta onkin soveliasta kirjoittaa blogimerkintä.

Jos ihan vaikuttamisen logiikasta lähtee liikkeelle, ei homoystävällisyyden nostaminen ylimmäiseksi kriteeriksi tunnu ehkä ihan rationaaliselta. Todennäköisyys, että vaikkapa kaupunginvaltuutetun homomielipiteillä olisi valtuuston tyypillisimmissä päätöstilanteissa minkään maailman merkitystä, on hyvin pieni. Eduskunnassa sentään säädetään vähän enemmän ihmisten yksityiselämään laajasti liittyviä lakeja, mutta sielläkin enin aika menee aivan muiden aiheiden parissa.

Tässä yhdessä ainoassa selkeässä mielipiteessäni lieneekin kyse juuri sen yksinkertaisuudesta. Melkein mistä tahansa muusta voidaan kyllä väitellä, ja liberaali feministikin voi heikkoina hetkinään miettiä, että olisiko niiden lasten sittenkin parempi olla kotona äidin kanssa ja ehkä ne tiukkapipoiset alkoholipoliittiset linjaukset ovat sittenkin meidän omaksi parhaaksemme. Mutta samaa sukupuolta olevien keskinäisten parisuhteiden sorsiminen on niin yksiselitteisen käsittämätöntä, että minun ja homofoobikon ihmiskuvista täytyy löytyä jokin perustavaa laatua oleva ero, joka ei liene kurottavissa umpeen.

Ongelmana tässä yksinkertaisuudessa on se, että kuvittelemiani olkiukkoja on todellisuudessa hyvin harvassa. Suurin osa ihmisistä ja poliitikoistakin taitaa mennä siihen perussuvaitsevaiseen ja perusvarautuneeseen kategoriaan, jossa kaikkea uutta ja omituista vähän ihmetellään ja pikkaisen pilkataan muttei lopulta viitsitä sillä niin kamalasti vaivata päätään.

Luulen kuitenkin, että kristillisdemokraatit ovat automaattisesti poissa laskuista, ja perussuomalaisetkin ovat vähän turhan riskialtis seurue.