Muistelen jonkun raitiovaunukuskin päivitelleen joskus lehdessä, kuinka ihmiset näyttävät olevan valmiita uhraamaan henkensä päästäkseen muutamaa minuuttia aiemmin perille. Sen verran uhkarohkealta näyttävät sporaan kiirehtivien ihmisten kadunylitykset. Mikä siinä oikein on, että pysäkillä olevaan liikennevälineeseen täytyy aina yrittää ehtiä?
Enpä voi väittää olevani sen parempi, vaikka pyrinkin välttämään tuota katujen yli päättömästi juoksemista. Tänään töistä lähtiessä ihmettelin, miten olo olikaan niin hyvä. Tähän raskauteen kun tuntuu liittyvän satunnaisia vatsakipuja, erityisen kipeitä ovat juuri ne alavatsan lihakset, joilla nostetaan jalkoja. Pahimpina päivinä siis kävelykin tekee kipeää, sukkahousujen riisumisesta ja pukemisesta puhumattakaan.
Tänään askel kuitenkin nousi rivakasti, kun kävelin reippaana junaan. Junasta taas kävelin aivan yhtä reippaana alas metrotunneliin vain kuullakseni liukuportaissa metron saapuvan asemalle. Ja mitä siinä päätän tehdä? Vaikka seuraava metro tulisi viiden minuutin päästä, juoksen minä portaat alas ja rynnin ihmisiin törmäillen sisään junaan viime sekunnilla.
Se oli kyllä komea syöksy: olin vielä parin metrin päässä kilahduksen kuuluessa ja metrin päässä, kun ovet lähtivät sulkeutumaan. Loikkasin kuitenkin yllättävän sulavasti sisään metroon, ja suorastaan hölmistyin huomatessani todellakin olevani sisällä. Ovetkaan eivät edes avautuneet uudestaan, vaikka olin hetken ajan välissä niiden sulkeutuessa.
Tämä tietenkin kostautuu, minkä olen todennut jo monta kertaa juostessani milloin mihinkin kulkuneuvoon. Sörnäisissä nousin ulos metrosta, ja huomasin alavatsan huutavan tuskissaan. Portaiden nouseminen oli helvetillistä, kun pelkkä kävelykin oli hidasta laahustamista. Aikaa en siis tällä tempauksellani säästänyt: luultavasti kävelymatka metroasemalta kotiin kesti sen viisi minuuttia normaalia pidempään hitauteni vuoksi. Lisäksi sain palkakseni kipeän lantionseudun koko illaksi ja yöksi, eli kauhean hyvin ei tänä yönä nukutakaan.
Mutta arvatkaas mitä: olen varmaan silti tyytyväisempi kuin jos olisin jäänyt kiltisti odottamaan seuraavaa metroa. Nyt tuntuu siltä, kuin olisi oikeasti tehnyt jotain, saavuttanut jotain. Jos olisin vain katsellut metron perävaloja ja laahustanut penkille odottamaan seuraavaa, olisin ärtynyt ja tylsistynyt koko matkan ja pahalla tuulella kotona. Nyt taas tiedän ainakin ehtineeni metroon ja loikanneeni näyttävästi isosta mahasta huolimatta, ja kipu on vain todiste siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti