Eilen menin kipeän nilkkani kanssa ensimmäisen kerran töihin, tosin aloitin aamuni vierailemalla työterveyshoitajalla. Mokoma nilkka kun oli yhä halvatun turvonnut ja hemmetin kipeä, ei oikeastaan tuntunut parantuneen lainkaan. Oli suorastaan kipeämpi kuin vielä muutamia päiviä aiemmin.
Hoitaja laittoi jalkaan liimasiteen ja kummasteli, miten en ollut saanut sidettä jo Marian päivystyksestä. Antoivat vain sen lastan, jota en kipujen vuoksi kuitenkaan pystynyt käyttämään. Lisäksi hoitaja käski minut keskustaan lääkärin pakeille, meidän toimipisteessämme kun ei maanantaisin ole lääkärin vastaanottoa.
Tänä aamuna kävinkin sitten Sanomatalossa työterveyslääkärillä kertomassa, että olo onkin jo kummasti parantunut: liimaside oli tehnyt taikoja. Lääkäri katseli jalkaa vähän tarkemmin ja jutusteli mukavia, laittoi sitten vielä uuden siteen (vähän vähemmän tiukan kuin se edellinen, etteivät varpaat aivan turpoa sinipunaisiksi) ja lähetti takaisin töihin.
Lääkärit ja hoitajat olivat Marian sairaalassa kyllä kovin mukavia, mutta vähän liukuhihnallahan siellä päivystyksessä lauantai-iltana edettiin. Ensin jonotin pari kolme tuntia, seuraavaksi pääsin röntgeniin ja lopulta sairaslomalappu kourassa ja kepit kyynärpäissä pikapikaa kotiin lepäilemään.
Työterveyspuolella sitten oikeasti väänneltiin ja tutkittiin sitä nilkkaa, sainpa mukavalta lääkäriltä vielä pienen anatomian oppitunnin nilkan monenlaisista nivelsiteistä ja niiden tyypillisimmistä vammoista. Vielä maanantaina luulin meneväni lääkärille lähinnä hakemaan sairaslomaa, mutta tiistaiaamuna lomalle ei tuntunutkaan minkäänlaista tarvetta.
Kun en vielä maanantaiaamuna pystynyt varaamaan kipeälle nilkalle ollenkaan, nyt pystyn jo kävelemään muutamia askelia aivan ilman kyynärsauvoja. Kun liimasiteen ansiosta uskalsi viimein ryhtyä varaamaan jalalle painoa, on paraneminen lähtenyt kovaan vauhtiin.
Vaikka lääkäreiltä löytyy tuota ammattitaitoa varmasti niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella, niin kyllä hoidon laadussa taitaa selvästi näkyä tuo ero resursseissa. Leppoisaan jutusteluun ei taida olla aikaa, kun käytävillä omaa vuoroaan odottaa kokonainen armeija päihderiippuvaisia sekä liukkailla keleillä jalkojaan ja lonkkiaan ruhjoneita poloja.
Mutta kun se julkisen puolen resurssipula on niin selvä asia, niin selittäkääpä tämä: miksi minulle annettiin Marian päivystyksessä omaksi nilkan aircast-lasta, joka on minun tapauksessani kuitenkin käyttökelvoton? Työterveyslääkäri kertoi lastan maksavan 90 euroa, liimasiderulla taas ei taida montaa euroa kustantaa. Korkeintaan parinkymmenen euron hintaiset kepit täytyy kyllä palauttaa sairaalaan.
Aion kyllä keppejä palauttaessani ottaa lastan mukaan, josko he huolisivat sen hyvin vähän käytettynä takaisin.
(Vielä pakollinen Mella-päivitys: neidillä on nykyään kaksi jo hyvin erottuvaa ja erittäin terävää hammasta alhaalla. Yläikenetkin kovasti pullottavat, josko sieltäkin tulisi jotain.)
Hoitaja laittoi jalkaan liimasiteen ja kummasteli, miten en ollut saanut sidettä jo Marian päivystyksestä. Antoivat vain sen lastan, jota en kipujen vuoksi kuitenkaan pystynyt käyttämään. Lisäksi hoitaja käski minut keskustaan lääkärin pakeille, meidän toimipisteessämme kun ei maanantaisin ole lääkärin vastaanottoa.
Tänä aamuna kävinkin sitten Sanomatalossa työterveyslääkärillä kertomassa, että olo onkin jo kummasti parantunut: liimaside oli tehnyt taikoja. Lääkäri katseli jalkaa vähän tarkemmin ja jutusteli mukavia, laittoi sitten vielä uuden siteen (vähän vähemmän tiukan kuin se edellinen, etteivät varpaat aivan turpoa sinipunaisiksi) ja lähetti takaisin töihin.
Lääkärit ja hoitajat olivat Marian sairaalassa kyllä kovin mukavia, mutta vähän liukuhihnallahan siellä päivystyksessä lauantai-iltana edettiin. Ensin jonotin pari kolme tuntia, seuraavaksi pääsin röntgeniin ja lopulta sairaslomalappu kourassa ja kepit kyynärpäissä pikapikaa kotiin lepäilemään.
Työterveyspuolella sitten oikeasti väänneltiin ja tutkittiin sitä nilkkaa, sainpa mukavalta lääkäriltä vielä pienen anatomian oppitunnin nilkan monenlaisista nivelsiteistä ja niiden tyypillisimmistä vammoista. Vielä maanantaina luulin meneväni lääkärille lähinnä hakemaan sairaslomaa, mutta tiistaiaamuna lomalle ei tuntunutkaan minkäänlaista tarvetta.
Kun en vielä maanantaiaamuna pystynyt varaamaan kipeälle nilkalle ollenkaan, nyt pystyn jo kävelemään muutamia askelia aivan ilman kyynärsauvoja. Kun liimasiteen ansiosta uskalsi viimein ryhtyä varaamaan jalalle painoa, on paraneminen lähtenyt kovaan vauhtiin.
Vaikka lääkäreiltä löytyy tuota ammattitaitoa varmasti niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella, niin kyllä hoidon laadussa taitaa selvästi näkyä tuo ero resursseissa. Leppoisaan jutusteluun ei taida olla aikaa, kun käytävillä omaa vuoroaan odottaa kokonainen armeija päihderiippuvaisia sekä liukkailla keleillä jalkojaan ja lonkkiaan ruhjoneita poloja.
Mutta kun se julkisen puolen resurssipula on niin selvä asia, niin selittäkääpä tämä: miksi minulle annettiin Marian päivystyksessä omaksi nilkan aircast-lasta, joka on minun tapauksessani kuitenkin käyttökelvoton? Työterveyslääkäri kertoi lastan maksavan 90 euroa, liimasiderulla taas ei taida montaa euroa kustantaa. Korkeintaan parinkymmenen euron hintaiset kepit täytyy kyllä palauttaa sairaalaan.
Aion kyllä keppejä palauttaessani ottaa lastan mukaan, josko he huolisivat sen hyvin vähän käytettynä takaisin.
(Vielä pakollinen Mella-päivitys: neidillä on nykyään kaksi jo hyvin erottuvaa ja erittäin terävää hammasta alhaalla. Yläikenetkin kovasti pullottavat, josko sieltäkin tulisi jotain.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti