Eilen oli aika hemmetin kurja ilma, ellette sattuneet huomaamaan. Kummasti se heijastui kaikkeen, vaikka työpäivä sinänsä meni (kai) ohi ihan kunnialla. Aamulla kyllä jo vähän ripsi matkalla sporapysäkille, ja tietenkin se sateenvarjo oli unohtunut kotiin.
Niin. Se sateenvarjo siis oli unohtunut kotiin. Eikä työpäivän päättyessä taivaalta enää ripsinytkään, vaan siellä satoi. Ei sentään rakeita, niin kuin aiemmin päivällä, mutta inhaa, märkää, kylmää vettä.
Ja oli myös kiire, piti hakea Mella päivähoidosta, tiputtaa matkan varrella Erikin hoitoon ja ehtiä vesijuoksuun Urheilutalolle. Aikataulu oli kyllä sinänsä kunnossa, lähdin töistä juuri sellaiseen aikaan että ehdin Urheilutalolle juuri sopivasti. En joutuisi odottamaan mutten olisi myöhässäkään.
Niin, se saamarin sade. Päiväkodissa ulkoillaan aina iltapäivisin siihen aikaan, kun lapsia tullaan hakemaan kotiin. Mella on toisin sanoen puettu ja tavarat pakattu siinä vaiheessa, kun minä tulen paikalle. Siitä sitten vain nostan tytön vaunuun ja lähden köpöttelemään kotiin. Helppoa ja nopeaa.
Mutta se hemmetin sade: eivätpä ne kakarat sitten olleetkaan ulkona, kun siellä satoi. Sen sijaan vilkkaat pikkupirpanat joutuivat jäämään kuiviin sisätiloihin, ja Mellan kiukkuinen huuto kuului jo ulko-ovelle. Juuri kun oli kiire, piti luopua omista märistä ulkovaatteista, napata suoraa kurkkua huutava vihainen tyttö kainaloon ja ryhtyä pukemaan rimpuilevalle äkäpussille ulkovaatteita päälle.
Onnistuin kuitenkin, jotenkin. Mella ei kuitenkaan ollut tyytyväinen yhtään mihinkään, vaan raivosi vaunuissa istuessaan. Liikkeellä ollessamme tyttö vajosi pahantuuliseen ja hiljaiseen apatiaan ja näytti vaunuissa rötköttäessään lähinnä hiekkasäkiltä. Mutta auta armias, jos piti pysähtyä vaikkapa liikennevaloihin: ei, sellainen ei pikkuprinsessalle sopinut. Siispä pitää huutaa.
Tässä vaiheessa sitä vettä tulikin sitten jo enemmän kuin aiemmin, ja olimme Mellan kanssa jo molemmat likomärkiä. Piti ottaa bussi loppumatkaksi, ettemme olisi myöhästyneet. Bussissahan joudutaan olemaan paikallaan, mikä ei Mellalle kelvannut. Piti huutaa. Onneksi bussista päästiin kuitenkin pian takaisin vesisateeseen.
Urheilutalon edessä nähtiin sitten isukki, kunhan Mella oli ensin jonkin aikaa raivonnut pysähtymisen vuoksi. Heti kun Erik oli näköpiirissä, tytön ryhti parani ja se pieni piru alkoi hymyillä ja käyttäytyä kuin enkeli.
Minä lähdin vesijuoksuun, Erik vei muodonmuutoksen kokeneen tytön kotiin. Urheilin, kävin suihkussa, föönasin hiukset kuivaksi. Astuin ulos vesisateeseen, se niistä kuivista hiuksista. Vaatteet sentään eivät olleet ehtineet kuivua pukukopissa mytyssä, joten niiden kastumisesta ei tarvinnut välittää. Hyinen viima piiskasi vettä naamaan vaakasuorasti, nilkat olivat jäisen vesikouran puristuksissa.
Kotona kuulin Erikiltä, että Mella oli syönyt oikein nätisti ja käyttäytynyt muutenkin esimerkillisesti. No, onneksi typykkä sentään tajusi äidin tulleen kotiin ja ryhtyi huutamaan ja kiukuttelemaan. Ei suostunut enää syömäänkään.
Uimakassi ei pysynyt jäätyneissä näpeissä, hiustenkuivaaja ei millään meinannut mahtua ulos pienen kassin suusta eikä töpseli suostunut asettumaan pistorasiaan ilman muutamaa kirousta. Hiukset eivät toisella kuivaamisella tietenkään asettunut yhtä hyvin kuin uimahallilla, eivätkä villasukat lämmittäneet tarpeeksi nopeasti. Mella jatkoi kiukutteluaan oven takana, onneksi kylpyhuoneen oven sentään sai lukkoon.
No, onneksi tänään on uusi päivä. Tosin täksikin päiväksi luvattiin vesisadetta. Ai niin, ja huomiseksi.
Kuinkakohan monta taksimatkaa Sörnäisistä Vantaankoskelle ehtii ajaa firman luottokortilla, ennen kuin joku kiinnittää asiaan huomiota?
Moni olisi varmaan jättänyt menemättä vesijuoksuun.
VastaaPoistaTuohon vesijuoksuun on ainakin Urheilutalolla niin paljon tunkua, ettei sitä oikein viitsi jättää väliin... Yleensä pääsen varapaikalle ja kuulen vasta juoksupäivänä mahtuvani mukaan. Eihän siitä paikasta nyt silloin voi luopua, puhumattakaan siitä, että jättäisi ryhmän peräti vajaaksi.
VastaaPoista