Zombeja Pikku Huopalahdessa

Niin jännittävää kuin se olisikin, ne zombit ovat kyllä ihan vain minä ja Erik. Tai, no, tulihan tuo Planet Terror katsottua vähän aikaa sitten, mutta ei sen kummempaa. Me täällä vaellamme silmäpusseissa ja pidämme kiinni elämänsyrjästä epämääräisen päivärytmin ohessa.

Nyt on tosin ollut kaksi lupaavampaa yötä: Neila on nukkunut useampia 2-4 tunnin pätkiä, ja jopa juuri yöaikaan. Sitä ennen menikin viikko niin, että typykkä malttoi olla yöllä hiljaa 15-30 minuuttia kerrallaan. Kaikki muu aika pitikin sitten roikkua kiinni tississä. (Moisessa käytöksessä on kyllä se hyvä puoli, että tänään neuvolatäti punnitsi kotikäynnillään tytön reippaasti syntymäpainoaan pulskemmaksi, mikä on mainio saavutus 8 päivässä.)

Noin viikon ajan saimme nukuttua keskimäärin kaksi tuntia vuorokaudessa, mutta nyt aletaan jo saavuttaa inhimillisiä 6-7 tunnin lukemia. Katkonaisiahan ne unet vielä ovat, mutta nyt sentään ehtii jo nukahtaa ja hyvinkin.

Synnytyksen spinaalipuudutus ilmeisesti aiheutti aika hurjan päänsäryn, mikä sekin varjosti kovasti ensimmäisiä päiviä kotona. Ihka ensimmäinen yö synnytyksen jälkeen omassa sängyssä olikin jatkuvasti ruokaa vaativan vauvan ja apokalyptisen päänvihlonnan vuoksi lähinnä painajaismainen, ja mielialakin oli ensi päivinä lähinnä synkeä. Vaan kyllä se elämä on tästä vähitellen alkanut voittaa, ja arkitodellisuus alkaa tuntua taas mahdolliselta. Täytyy vain toivoa, että uusi lapsiperhe-elämä löytää hyvän rytmin ennen Erikin isyysvapaan päättymistä. Vielä tällä hetkellä olisin aika pulassa, jos joutuisin taiteilemaan kotona yksinäni näiden kahden kanssa.

Älkää siis ihmetelkö, jos näitä päivityksiä ei aina kuulu. Tai jos niistä ei löydy oikein sisältöä. Yhteys ulkopuoliseen todellisuuteen on vielä hauras.

Kotoisia kuulumisia

Nyt on ehditty olla jo yli vuorokausi kotona, mutta eipä ole oikein hotsittanut tulla koneen ääreen istumaan... Univelkaa on kertynyt valtavasti, ja sitkeä päänsärkykin vaivasi vielä pitkälle tähän päivään asti.

Perheen kuopus syntyi keskiviikkoaamuna eli 20.2.2008 klo 5.12 Kätilöopistolla. Nimeltään tämä 3510 grammaa syntyessään painanut ja 51 senttimetrin mittainen kaunotar on Neila Natalia Herrmann. Raivostuttavat 12 päivää lasketun ajan jälkeen suvaitsi tytär saapua, sentään kohteliaasti yli kolme tuntia ennen äitiyspoliklinikalta varattua yliaikaisseurantaa. Kotiin tultiin sitten eilen perjantaina iltapäivällä. Torstaina olisin itse ollut jo kovasti lähdössä eikä se uudelleensynnyttäjälle niin ennenkuulumatonta olisi ollutkaan, mutta pikkuneidin alkutaipaleen hieman kehnojen happiarvojen vuoksi meitä haluttiin pitää vielä hetki tarkkailussa. Ei mitään hätää siis, mutta näitä tylsiä rutiininomaisia käytäntöjä. No, kotona ollaan nyt kuitenkin.

Kuten odottaa saattaa, hormonivyörytys on jo alkanut eli pää on aivan sekaisin. En pysty päättämään, olisinko euforisessa tilassa, onnellisen energinen, täydessä paniikissa, totaalisen ahdistunut vaiko kenties masentunut. Itkun syitä on turha lähteä etsimään, onhan edessämme suunnattoman kaunis lapsi ja käsittämätömän pelottava tulevaisuus.

Nyt kun takana on kaksi synnytystä, koko tapahtumaan suhtautuu jotenkin täysin eri tavalla kuin sen yhden jälkeen. Nyt tämän toisen kokemuksen perusteella osaan sitten sanoa, että ilmeisesti ensimmäinen synnytys oli aikamoinen shokki. Vaikka kuinka yritti olla realisti, ei siihen kipuun sitten kuitenkaan millään tavalla pystynyt valmistautumaan. Toisella kerralla sen sitten jo tiesi, eikä se sekoittanut pasmoja niin kokonaan.

Jos ensimmäisessä synnytyksessä tein täysin ummikkona juuri niin kuin kätilö käski, tällä kertaa puolestaan itse ennemmin kerroin kätilölle mitä nyt aion tehdä ja milloin se vauva oikein on tulossa. Älkää ymmärtäkö väärin, mainiostihan se ensimmäinen synnytyskin meni ja hyvin minua siellä ohjattiin. Mutta nyt toisella kerralla oli yllättävän valtauttavaa huomata tietävänsä itse parhaiten, miten missäkin vaiheessa toimia. Lopputulos: heti synnytyksen jälkeen tuntui fyysisesti siltä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. No joo, väsytti tietenkin, mutta mihinkään ei sattunut. Ainuttakaan tikkiä ei tarvittu, kun yhtään minkäänlaista repeämääkään ei tullut.

Toinen synnytys oli siis kaikin puolin helpompi kuin ensimmäinen, koko 3-tuntisesta sairaalassa vietetystä osuudesta ensimmäinen puolisko meni itse asiassa suorastaan hihittelyn merkeissä ilokaasun ja hämärää läppää heittelevän kätilön ansiosta. Mutta eihän siitä mihinkään pääse: se kipu on lopulta jotain aivan kamalaa ja sietämätöntä, ja vain hullu kokeilisi moista useammin kuin kerran.

Ja lopulta ehkä kaikkein raivostuttavin vaihe oli se soutaminen ja huopaaminen ennen sairaalaan lähtöä. Koko tiistai-illan ajan supisteli kipeästi, mutta epäsäännöllisesti. Jossain vaiheessa Mellan kummisetäkin oli jo hommattu paikalle lapsenvahdiksi, mutta supistusten hidastuttua hänet lähetettiin takaisin kotiinsa. Siitä ei sitten mennytkään enää kauaa, kun mies piti hälyttää uudelleen paikalle: supistuksista tulikin yhtäkkiä säännöllisiä ja entistä kipeämpiä. No, palkintona siitä kaikesta turhauttavasta kärvistelystä olin sentään jo 6 cm auki sairaalaan saapuessani, toisin sanoen synnytys oli jo pitkällä käynnissä eikä ponnistusvaihetta tarvinnut enää kauan odottaa.

Valopilkkuja keskellä helmikuuta

Tämä päivä oli ehkä jonkinlainen valopilkku keskellä tätä kaikkea, mikä on jossain mielessä hieman aliarvioivastikin sanottu: tämä päivähän on hehkunut kuin, no, aurinko. Ilma on ollut käsittämättömän upea: eilisestä lumimyräkästä oli vielä jäljellä ohut puhtaanvalkoinen kerros kaikkialla, aurinko kimalteli täysin pilvettömältä sinitaivaalta, lämpötila oli himpun verran miinuksella ja merituuli nipisti poskia, mutta toisaalta aurinko lämmitti jo mukavasti tummia vaatteita.

Upeaahan tuossa ilmassa oli talsia Mella-neidin kanssa ulkona, varsinkin, kun täällä päin on oikein miellyttäviä kävelyreittejä. Ihasteltiin siinä sitten välillä meren rannassa penkillä istuen lokkeja ja sorsia, ja jotenkin Mellakin tuntui olevan poikkeuksellisen onnellisella tuulella. Vaikka ainahan Mella on hyväntuulinen; ehkä heijastin neitiin omaa mielialaani.

Tämän upean päivän ansiosta en ole oikeastaan yhtään harmitellut eilisiltaista pettymystä. Eilen nimittäin alkoivat kipeät supistukset, jotka vain kipeytyivät ja tihenivät puolentoista tunnin ajan. Kyllä siinä alkoi ajatus lentää kohti synnytyssairaalaa, kun polttoja tuli jo neljän minuutin välein eikä mukavaa asentoa niiden aikana enää löytynyt. Mutta niin ne vain alkoivat sitten hiljalleen harventua, joten päätin napata särkylääkkeen ja mennä nukkumaan (mikä oli Kätilöopiston päivystäjän ohje kun ensimmäistä kertaa luulin lähteväni Mellaa synnyttämään). Uni tuli hyvin, eli se siitä.

Kuten jokseenkin kuukauden ajan, supisteluja on tänäänkin tullut satunnaisesti koko päivän ajan. Eilisillasta lähtien jokainen supistus on kuitenkin ollut kipeä, mitä voi tietenkin pitää edistyksenä, jos nyt jotain hyvää haluaa siitäkin löytää. Säännöllisiä ne eivät toistaiseksi ole, mutta näin iltaa kohden aina vain kipeämpiä.

Toisin sanoen voisihan tässä olla toivoa: ehkä jo ensi yönä? Niinhän Mellankin kanssa kävi: väärä hälytys edellisenä iltana ja tositilanne vuorokautta myöhemmin. Myös huomisesta lääkärintarkastuksesta voisi olla iloa: joskus ilmeisesti ihan vain tavallinen sisätutkimus voi katkaista kamelin selän ja sysätä hilkulla olevan synnytyksen käyntiin.

Luulisi tosin, että tähän ikään mennessä olisi oppinut olemaan toivomatta liikoja.

Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa

Äitiysneuvolakäynnit tuli sitten viime perjantaina hoidettua tämän mamman osalta. Nyt siirryn Kätilöopiston äitiyspoliklinikan asiakkaaksi, ja keskiviikkoaamulle (12 päivää jälkeen lasketun ajan) on sovittu ensimmäinen yliaikaistarkastus. Kuunnellaan sydänääniä, toivon mukaan myös ultrataan ja katsotaan pitäisikö jotain tehdä.

Tuskin kuitenkaan sielläkään mitään päätetään, vaikka enhän minä näistä jutuista tiedä kun ei ole aiempaa kokemusta. Mellankin kohdalla yliaikaiskontrolli oli jo ehditty varata, mutta rääpäle sentään suvaitsi putkahtaa spontaanisti ennen kuin jouduin menemään sinne. Nyt en usko vastaavanlaiseen onnekkaaseen sattumaan.

Jossain vaiheessahan se lapsi sieltä ulos pakotetaan, mutten elättele toiveita kovinkaan pikaisesta käynnistyksestä. Oloni on mitä mainioin, lapsikin on voinut koko ajan erinomaisesti, olen uudelleensynnyttäjä ja edellinen kakara oli yli nelikiloinen ja tuli silti sujuvasti ulos. Toisin sanoen tuskin ammattilaisilla on kovinkaan korkeaa motivaatiota lähteä keinotekoiseen käynnistykseen vielä lähiaikoina. Kai sitä pidetään jotenkin viimeisenä oljenkortena.

Jee.

Olen onnistunut edelleen välttelemään puhelimeen vastaamista. Joskus olen lähettänyt soittajalle tekstiviestin perään, mummolle en sitäkään, kun en ole varma osaako hän edes lukea niitä. Tilanne jatkunee samanlaisena maailman tappiin.

Kiinni

Tänään oli neuvola, ja terkkaria nauratti meidät nähdessään. Ei se viime viikollakaan enää odottanut meidän saapuvan paikalle, ja vielä yllättyneempi oli tänään. Niin, no, niinpä.

Vauva on kuulemma laskeutunut ja pää kiinnittynyt lantioon. Enkä minä ollut huomannut mitään. Sydänääniä taas ei voitu heti alkaa kuuntelemaan, kun oli käynnissä oikein tiukka supistus. Enkä minä huomannut mitään, koko supistusta. Onhan noita nyt ennenkin nähty. Lopulta oli kuitenkin tasaiset ja rauhalliset sydänäänet, ehkä ensimmäistä kertaa ikinä lapsi ei lähtenyt heti juoksemaan pois anturin alta. Mihinkäs se olisi lähtenytkään, pää jumissa poloinen.

No, pään kiinnittyminen tarkoittaa nyt sitä, ettei ambulanssia tarvitsekaan tilata vaikka lapsivesi menisi. Ihan omalla autolla saa sairaalaan raahautua. Sitten joskus teoreettisessa tulevaisuudessa.

Verenpaine oli ihan hitusen verran noussut, ollen kuitenkin edelleen minulle tyypillisen matala. Kuulemma usein synnytyksen alla verenpaine nousee.

Itse kukin saa nähdä näissä tiedoissa merkkejä vaikka mihin, minen enää jaksa hössöttää.

Viime päivien saldo

Lauantai:

• Sämpylöitä (tripla-annos eli kuusi pellillistä: 1,5 litraa kättä lämpöisempää maitoa, kolme pussia kuivahiivaa, iso loraus siirappia, mausteita oman maun mukaan (esim. suola, pippuri, chiliseos, provencale, timjami), kolme kourallista kaurahiutaleita, sämpyläjauhoja käsituntumalla n. kolmisen kiloa, sikana oliiviöljyä (desi? puolitoista?). Vaivaa taikina, anna nousta. Muotoile sämpylät, laita päälle juustosiivuja tai suola-pippuriseosta. Paista 225 asteessa 10-15 minuuttia.)
• Kaakaopalloja (tupla-annos: 200 grammaa margariinia, kaksi kuppia sokeria, neljä kuppia kaurahiutaleita, kaksi ruokalusikallista vanilliinisokeria, kuusi ruokalusikallista kaakaojauhetta, iso loraus (desi?) kylmää espressoa. Pyörittele kookoshiutaleissa.)
• Vitutusta (Hankkiudu raskaaksi. Älä synnytä.)

Sunnuntai:

• Päiväkävely (Pue päälle lämpimästi, koska alle 2-vuotiaan kävelytahdilla tulee muuten kylmä. Etsi jokin kiva reitti, jota et ole vielä kulkenut. Mäet ovat hyviä, myös purot. Sorsat piristävät.)
• Pastakastike seuraavan päivän lounaaksi (400 grammaa jauhelihaa, pari sipulia silputtuna, tölkki tomaattisosetta, tölkki tomaattipyrettä, pari ruokalusikallista aurinkokuivattuja tomaatteja, mausteita maun mukaan (esim. provencale, rosmariini, timjami, persilja) Lämmitä kattilassa.)
  
• Vitutusta (tupla-annos: Hankkiudu raskaaksi. Älä synnytä. Vastaa puheluun, jossa kysytään, joko olet synnyttänyt.)

Maanantai:

• Vitutusta (tripla-annos: Hankkiudu raskaaksi. Älä synnytä. Pelkää oksentavasi palanneen aamupahoinvoinnin vuoksi. Mene leikkipuistoon sateella, tuo kotiin märän hiekan kuorruttama alle 2-vuotias.)

Tänään.

Laskettu aika. Neuvolakin oli ("siellä se ylhäällä liikkuu, ei näytä pitävän kiirettä"). Tiedoksi vain, että puhelin on sitten äänettömällä: tänään ei oteta vastaan "no, mikäs on vointi" -tiedusteluja. Tekstiviestejä saa tietenkin kuka vain lähettää, mutta vastauksia odotellessa ei kannata pidättää henkeään.

Täällä edelleen

Ajattelin vain uteliaille kertoa, ettei ole mitään kerrottavaa. Täällä sitä edelleen kökitään, kotosalla maha pinkeänä. Mella uhmailee eikä enää suostu nukkumaan niin kuin kiltit lapset, mikä hieman pelottaa: millainen protestivyöry onkaan edessä siinä vaiheessa, kun talossa on toinenkin tuhmuri? Eikö niiden vaikeuksien pitänyt sentään alkaa vasta silloin?

No, saa nähdä. Eilen valvoin pari tuntia puolenyön maissa, kun tuli pikkuruisia vaimeita supistuksia. Ajattelin jo, että olisikohan lähtö samana yönä edessä. Aivan vastikkeetontahan sellainen ennustelu oli, mutta kuitenkin. Tänään on sitten jo useamman tunnin ajan supistellut ihan hiljaa ja melkein huomaamatta, mutta aika tiheään ja säännöllisesti. Se voi tarkoittaa jotain, tai voi toisaalta olla tarkoittamatta yhtään mitään.

Ei uutisia. Älkää pidätelkö henkeänne.

Taival jatkuu vaikka askel painaa

Nyt viimeisen viikon aikana on ollut jo vähän raskaampaa tämä olo, vaikken sinänsä koe olevani huonossa kunnossa. Liitoskipuja on kuitenkin ilmaantunut, ilmeisesti vauva on nyt ryhtynyt sahaamaan ylös ja alas harkitessaan lopullista laskeutumista. Eipä ole rääpäleen pää kuitenkaan vieläkään kiinnittynyt lantioon, eikä välttämättä teekään ennen kuin synnytys jo käynnistyy. Tämä tarkoittaa sitä, että jos lapsivedet kotioloissa menevät (niin kuin kävi Mellan tapauksessa), täytyy hakeutua makuuasentoon ja soittaa ambulanssikyyti sairaalaan. No, olisihan se varmaan kokemus sekin, ensimmäistä kertaa ambulanssissa. Kun ei kuitenkaan mikään hengenhätä olisi, ettei tarvitsisi olla oikeasti mistään huolissaan.

Supistelut ovat kuitenkin loppuneet, ja koko odottaminen maistuu entistä enemmän puulta. Siihen on tullut jo tympäännyttyä sen verran, ettei minkäänlainen dramaattinen lopputulema vaikuta enää todennäköiseltä. Erik on kuunnellut epäuskoisena, kun minä yritän selittää uskovani tämän mahan tästä vain hiljalleen unohtuvan ja hiipuvan pois. Hiljalleen kaikki raskausoireet katoavat, ja kesään mennessä mahani on huomaamatta kutistunut entiselleen. Eikä kukaan enää muista, että jossain vaiheessa odotetiin perheenlisäystä. Koko homma vain... haihtuu vähitellen pois.

Toisin sanoen, jos aiemmin ajattelin todella paljon lähestyvää synnytystä, nyt koko juttu on jo ihan passé. So last week. Ketä enää kiinnostaa? Vanha juttu. Ja kaiken lisäksi jo kertaalleen koettu. Ei jaksa enää pinnistää.

Tuntuu, että ajatuksenjuoksu hidastuu samaa tahtia askelen myötä. Sain kreivin aikaan nastat kumisaappaideni pohjaan, tänään olisikin ollut varmaan hengenlähtö lähellä keskuspuistossa ilman liukuesteitä. Hidasta nytkytystä se meno nastojenkin kanssa oli, kävi Mellallakin rattaissa jo aika pitkäksi kun äiti se vain matelee. Ja kotona sitten ei meinaa enää päästä tuolista ylös, lihakset ovat sanoneet sopimuksen irti.

Ei se niin erityisesti ärsytä tai harmita, vähän vain kyllästyttää. Hohhoijaa.

Niin siihen laskettuun aikaan on tänään tasan viikko. Erikin mukaan lapsi syntyy ensi viikolla, ja mies onkin päättänyt mennä maanantaista lähtien joka päivä autolla töihin. Saa sitten samalla napattua Kumpulasta lastenvahdin mukaan, "kun" soitto tulee.

Sieltä mitään tule.