Nyt viimeisen viikon aikana on ollut jo vähän raskaampaa tämä olo, vaikken sinänsä koe olevani huonossa kunnossa. Liitoskipuja on kuitenkin ilmaantunut, ilmeisesti vauva on nyt ryhtynyt sahaamaan ylös ja alas harkitessaan lopullista laskeutumista. Eipä ole rääpäleen pää kuitenkaan vieläkään kiinnittynyt lantioon, eikä välttämättä teekään ennen kuin synnytys jo käynnistyy. Tämä tarkoittaa sitä, että jos lapsivedet kotioloissa menevät (niin kuin kävi Mellan tapauksessa), täytyy hakeutua makuuasentoon ja soittaa ambulanssikyyti sairaalaan. No, olisihan se varmaan kokemus sekin, ensimmäistä kertaa ambulanssissa. Kun ei kuitenkaan mikään hengenhätä olisi, ettei tarvitsisi olla oikeasti mistään huolissaan.
Supistelut ovat kuitenkin loppuneet, ja koko odottaminen maistuu entistä enemmän puulta. Siihen on tullut jo tympäännyttyä sen verran, ettei minkäänlainen dramaattinen lopputulema vaikuta enää todennäköiseltä. Erik on kuunnellut epäuskoisena, kun minä yritän selittää uskovani tämän mahan tästä vain hiljalleen unohtuvan ja hiipuvan pois. Hiljalleen kaikki raskausoireet katoavat, ja kesään mennessä mahani on huomaamatta kutistunut entiselleen. Eikä kukaan enää muista, että jossain vaiheessa odotetiin perheenlisäystä. Koko homma vain... haihtuu vähitellen pois.
Toisin sanoen, jos aiemmin ajattelin todella paljon lähestyvää synnytystä, nyt koko juttu on jo ihan passé. So last week. Ketä enää kiinnostaa? Vanha juttu. Ja kaiken lisäksi jo kertaalleen koettu. Ei jaksa enää pinnistää.
Tuntuu, että ajatuksenjuoksu hidastuu samaa tahtia askelen myötä. Sain kreivin aikaan nastat kumisaappaideni pohjaan, tänään olisikin ollut varmaan hengenlähtö lähellä keskuspuistossa ilman liukuesteitä. Hidasta nytkytystä se meno nastojenkin kanssa oli, kävi Mellallakin rattaissa jo aika pitkäksi kun äiti se vain matelee. Ja kotona sitten ei meinaa enää päästä tuolista ylös, lihakset ovat sanoneet sopimuksen irti.
Ei se niin erityisesti ärsytä tai harmita, vähän vain kyllästyttää. Hohhoijaa.
Niin siihen laskettuun aikaan on tänään tasan viikko. Erikin mukaan lapsi syntyy ensi viikolla, ja mies onkin päättänyt mennä maanantaista lähtien joka päivä autolla töihin. Saa sitten samalla napattua Kumpulasta lastenvahdin mukaan, "kun" soitto tulee.
Sieltä mitään tule.
Supistelut ovat kuitenkin loppuneet, ja koko odottaminen maistuu entistä enemmän puulta. Siihen on tullut jo tympäännyttyä sen verran, ettei minkäänlainen dramaattinen lopputulema vaikuta enää todennäköiseltä. Erik on kuunnellut epäuskoisena, kun minä yritän selittää uskovani tämän mahan tästä vain hiljalleen unohtuvan ja hiipuvan pois. Hiljalleen kaikki raskausoireet katoavat, ja kesään mennessä mahani on huomaamatta kutistunut entiselleen. Eikä kukaan enää muista, että jossain vaiheessa odotetiin perheenlisäystä. Koko homma vain... haihtuu vähitellen pois.
Toisin sanoen, jos aiemmin ajattelin todella paljon lähestyvää synnytystä, nyt koko juttu on jo ihan passé. So last week. Ketä enää kiinnostaa? Vanha juttu. Ja kaiken lisäksi jo kertaalleen koettu. Ei jaksa enää pinnistää.
Tuntuu, että ajatuksenjuoksu hidastuu samaa tahtia askelen myötä. Sain kreivin aikaan nastat kumisaappaideni pohjaan, tänään olisikin ollut varmaan hengenlähtö lähellä keskuspuistossa ilman liukuesteitä. Hidasta nytkytystä se meno nastojenkin kanssa oli, kävi Mellallakin rattaissa jo aika pitkäksi kun äiti se vain matelee. Ja kotona sitten ei meinaa enää päästä tuolista ylös, lihakset ovat sanoneet sopimuksen irti.
Ei se niin erityisesti ärsytä tai harmita, vähän vain kyllästyttää. Hohhoijaa.
Niin siihen laskettuun aikaan on tänään tasan viikko. Erikin mukaan lapsi syntyy ensi viikolla, ja mies onkin päättänyt mennä maanantaista lähtien joka päivä autolla töihin. Saa sitten samalla napattua Kumpulasta lastenvahdin mukaan, "kun" soitto tulee.
Sieltä mitään tule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti