Kotoisia kuulumisia

Nyt on ehditty olla jo yli vuorokausi kotona, mutta eipä ole oikein hotsittanut tulla koneen ääreen istumaan... Univelkaa on kertynyt valtavasti, ja sitkeä päänsärkykin vaivasi vielä pitkälle tähän päivään asti.

Perheen kuopus syntyi keskiviikkoaamuna eli 20.2.2008 klo 5.12 Kätilöopistolla. Nimeltään tämä 3510 grammaa syntyessään painanut ja 51 senttimetrin mittainen kaunotar on Neila Natalia Herrmann. Raivostuttavat 12 päivää lasketun ajan jälkeen suvaitsi tytär saapua, sentään kohteliaasti yli kolme tuntia ennen äitiyspoliklinikalta varattua yliaikaisseurantaa. Kotiin tultiin sitten eilen perjantaina iltapäivällä. Torstaina olisin itse ollut jo kovasti lähdössä eikä se uudelleensynnyttäjälle niin ennenkuulumatonta olisi ollutkaan, mutta pikkuneidin alkutaipaleen hieman kehnojen happiarvojen vuoksi meitä haluttiin pitää vielä hetki tarkkailussa. Ei mitään hätää siis, mutta näitä tylsiä rutiininomaisia käytäntöjä. No, kotona ollaan nyt kuitenkin.

Kuten odottaa saattaa, hormonivyörytys on jo alkanut eli pää on aivan sekaisin. En pysty päättämään, olisinko euforisessa tilassa, onnellisen energinen, täydessä paniikissa, totaalisen ahdistunut vaiko kenties masentunut. Itkun syitä on turha lähteä etsimään, onhan edessämme suunnattoman kaunis lapsi ja käsittämätömän pelottava tulevaisuus.

Nyt kun takana on kaksi synnytystä, koko tapahtumaan suhtautuu jotenkin täysin eri tavalla kuin sen yhden jälkeen. Nyt tämän toisen kokemuksen perusteella osaan sitten sanoa, että ilmeisesti ensimmäinen synnytys oli aikamoinen shokki. Vaikka kuinka yritti olla realisti, ei siihen kipuun sitten kuitenkaan millään tavalla pystynyt valmistautumaan. Toisella kerralla sen sitten jo tiesi, eikä se sekoittanut pasmoja niin kokonaan.

Jos ensimmäisessä synnytyksessä tein täysin ummikkona juuri niin kuin kätilö käski, tällä kertaa puolestaan itse ennemmin kerroin kätilölle mitä nyt aion tehdä ja milloin se vauva oikein on tulossa. Älkää ymmärtäkö väärin, mainiostihan se ensimmäinen synnytyskin meni ja hyvin minua siellä ohjattiin. Mutta nyt toisella kerralla oli yllättävän valtauttavaa huomata tietävänsä itse parhaiten, miten missäkin vaiheessa toimia. Lopputulos: heti synnytyksen jälkeen tuntui fyysisesti siltä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. No joo, väsytti tietenkin, mutta mihinkään ei sattunut. Ainuttakaan tikkiä ei tarvittu, kun yhtään minkäänlaista repeämääkään ei tullut.

Toinen synnytys oli siis kaikin puolin helpompi kuin ensimmäinen, koko 3-tuntisesta sairaalassa vietetystä osuudesta ensimmäinen puolisko meni itse asiassa suorastaan hihittelyn merkeissä ilokaasun ja hämärää läppää heittelevän kätilön ansiosta. Mutta eihän siitä mihinkään pääse: se kipu on lopulta jotain aivan kamalaa ja sietämätöntä, ja vain hullu kokeilisi moista useammin kuin kerran.

Ja lopulta ehkä kaikkein raivostuttavin vaihe oli se soutaminen ja huopaaminen ennen sairaalaan lähtöä. Koko tiistai-illan ajan supisteli kipeästi, mutta epäsäännöllisesti. Jossain vaiheessa Mellan kummisetäkin oli jo hommattu paikalle lapsenvahdiksi, mutta supistusten hidastuttua hänet lähetettiin takaisin kotiinsa. Siitä ei sitten mennytkään enää kauaa, kun mies piti hälyttää uudelleen paikalle: supistuksista tulikin yhtäkkiä säännöllisiä ja entistä kipeämpiä. No, palkintona siitä kaikesta turhauttavasta kärvistelystä olin sentään jo 6 cm auki sairaalaan saapuessani, toisin sanoen synnytys oli jo pitkällä käynnissä eikä ponnistusvaihetta tarvinnut enää kauan odottaa.