Anginan ihmeelliset seikkailut käsiaseiden kiehtovassa maailmassa

Tänään olin sitten elämäni ensimmäistä kertaa ampumaradalla, ja kyllä sitä jännitettiinkin. Tai en minä aiemmin osannut reissua pelätä, mutta tänä aamuna alkoi kovasti vapisuttaa kun lähtö läheni. Minä jännitän aina vatsallani, ja niinpä masupoloni vihloikin koko aamun ja kipu oli pahimmillaan bussissa matkalla Kamppiin. Aloin jo pelätä, etten pystyisikään kaikelta siltä vihlonnalta ampumaan; kiemurtelisin vain kippurassa jossain nurkassa, naama valkoisena.

No, perusteellisen opastuksen aikana se jännitys sitten katosi, kunnes oli aika astua radalle ja tarttua siihen aseeseen. Voi miten hirveästi käteni tärisivätkään! Lippaan työntäminen paikalleen oli tavattoman vaikeaa, ja entäs sitten se tähtääminen - aivan mahdotonta. Ensimmäisellä kerralla päästä huippasi ja silmät olivat niin sumeina, ettei minulla ollut aavistustakaan, mikä niistä silmieni edessä vimmatusti pyörivistä maalitauluista oli omani.

Lopulta sain katseeni kohdennettua niin, että luulin edes tunnistavani oman tauluni. Käsien ja koko vartalon paniikinomainen tärinä ei kuitenkaan lakannut, ja mahaa mokomaa alkoi taas kipristää. Ammuskelin sitten ne viisi ensimmäistä laukausta edes jonnekin, jotta tilanne pääsisi etenemään eikä kaikkien muiden tarvitsisi odottaa minua niin pitkään. Lopputulos: täysin vahingossa kolme viidestä osui tauluun, ja niistä peräti kaksi siihen mustaan mokkulaan.

Seuraavat kierrokset olivatkin sitten jo helpompia, tosin mustalle alueelle tuli aika harvoin osumia. Se ei kuitenkaan haitannut yhtään, sillä itse ampuminen ja liipaisemisen painaminen oli niin hauskaa. Jokainen kuti osui kuitenkin ensimmäisen kierroksen jälkeen tauluun, mikä oli minulle enemmän kuin riittävää.

Jos tässä nyt pitäisi jotenkin yksinkertaisesti sanoa, millainen kokemus oli, voisin sanoa vaikka näin: SAI-RAAN SIIS-TI-Ä!

Toisin sanoen menen todellakin uudestaan, saatanpa myös liittyä HSC:n jäseneksi.

Mikä siinä nyt sitten oli niin siistiä? En minä oikeastaan tiedä. Ase tuntui yllättävän hyvältä kädessä, ja sen .22 LR -aloittelijavempeleen pieni potku oli mukavaa feedbackiä. En voisikaan kuvitella, että laukaiseminen ilman minkäänlaista potkua voisi olla läheskään yhtä miellyttävää.

Ja täytyy sanoa, että tuon kokemuksen jälkeen ajatus ihmistä kohti ampumisesta tuntuu vielä aiempaakin hirvittävämmältä. Jotain elokuvia katsoessa ja ehkä pelejäkin pelatessa asiaan turtuu, mutta se oikea, fyysinen, painava ase teki kaikesta niin paljon konkreettisempaa. Kyllä siinä oli ihan vain se maalitaulun musta pallukka mielessä, eikä mikään verenhimo, hyi sentään.

Ampumareissun jälkeen kävelin kaupungilla ja myhäilin mielessäni jokaiselle vastaantulijalle: ettepä tiedäkään, mitä minä olen juuri päässyt tekemään. Ruudinsavu maistuu vieläkin suussani, ja sormet syyhyävät mahdollisimman pian takaisin liipasimelle.

Olen uudelleensyntynyt.