Tosielämän espanjaa

Vanha kunnon Kale saapui lauantaina Suomeen 11 kuukauden vaihto-oppilaskokemuksen jälkeen. Kale vietti ajan Espanjassa opiskellen paikallista rentouskulttuuria ja vältellen auringonpaistetta.

Perjantai-ilta venähti pitkäksi, kun väsättiin kaveriporukalla tervetuliaislakanaa reilaamalla Suomeen palaavalle el Kalelle. Espanjan alkeiskurssin oppikirja tuli hyvään käyttöön, kun kirjan kielioppiosiosta napattiin lakanaan hyödyllisiä lauseita. Pääsimme kirjoittamaan esimerkiksi siitä, kuinka usealla espanjalaisella on kakkosasunko rannikolla, tai kuinka Kale ei tällää itseään kovinkaan paljon. Maaliinsa osui varmasti myös kysymyssanojen kohdalta löytynyt lause ”Milloin päätät opintosi?”.

Lauantaiaamuna mentiin sitten aivan liian aikaisin ja nukkumattomana ei-niin-yllättynyttä miekkosta vastaan Eteläsatamaan, ja tervetuliaisjuhlat jatkuivatkin sitten koko päivän ajan. Pitkähihaiseen paitaan hölmöyksissään pukeutunut lähes-espanjalainen Kale sai pehmeän laskun pohjoismaiseen ilmastoon, kun aurinko helli ja omenapuut olivat kauniin vihreitä. Kisaturisteja tosin pörräsi ikävän paljon, ja raitiovaunu kasin matka Paavalin kirkolta Hietaniemeen kesti kiertotien vuoksi yllättävän kauan.

Kun kasiratikalla oli nähty tarpeeksi paljon Pasilaa ja Eläintarhaa, pääsimme lopulta perille Annan keittiöbileisiin. Paljon kohuttu keittiömaalausprojekti tuli päätökseen, ja uusia värejä oli tarkoitus esitellä kaveripiirille. Keittiön lämpötila pysyttelikin tungoksen ansiosta siinä 30 celsiusasteen tienoilla, joten minä pysyttelin makuuhuoneen (26 astetta) puolella. Siellä ei juurikaan keittiön kaapeista puhuttu, vaikka Anna olisikin kaivannut enemmän palautetta.

Ja kyllä, Kale on leikannut hiuksensa, kuten kuvasta näkyy.

Kuvia triptyykin varrelta

Tässäpä kaksi osaa tulevasta triptyykistäni, tadaa! Erik siis saapui kotiin kameran kera, ja minä pääsin räpsimään amatöörikuvia.

Itse asiassa nolottaa näyttää näitä nyt tässä vaiheessa, enemmän kuin aiemmin. Nyt kun jotkin osat ovat niin valmiin näköisiä, ja toiset sitten niin kehnoja. Joku pian luulee, etten osaa maalata paremmin. Mutta kyllä minä tuon leveämmän taulun hahmon vasenta (siis katsojan näkökulmasta oikeaa) kättä ja jalkaa ihan oikeasti aion vielä muokata!

Näin viikolla ei kuitenkaan millään jaksa maalata. Täytyy toivoa, että sunnuntaina innostaisi. Tai ehkä jo perjantaina, kun ei ole espanjan luentoa pitkittämässä päivää?

Tämä valokuvien julkaiseminen on muuten aivan täyttä tuskaa. Tässä kirjoitusikkunassa kuvat näyttävät yhdeltä, preview-ikkunassa toiselta ja itse sivulla kolmannelta. Niin, sivuillakin kuvien sijainti riippuu selaimesta: kotoisa Firefox ja työpaikan IE ymmärtävät tahtoani hyvin eri tavoin. Nyt jännitämme siis, minkä kokoisena ja muotoisena nuo kuvat sivulle ilmestyvät, sijainnista puhumattakaan.

Makuasioita, osa 2

Aikaisemmasta kokemuksesta rohkaistuneena (=ihmiset eivät ole alkaneet ainakaan julkisesti vihata minua) listaan jälleen muutamia makuasioitani. Luonnollisestikaan tällainen lista ei ole koskaan erityisen kattava, mutta vannoutuneena (psyko)analysoijana uskon lyhyiden, assosiaatioihin perustuvien listojen taikaan.

Yksi kaava alkaa olla selvä: mukavia asioita on huomattavasti helpompi keksiä kuin ikäviä.

Ensimmäisenä listan special guest: Asioita, jotka ottavat pannuun:

-Kun unohdan katsoa Yle Teemalta Iggy Popia käsittelevän dokumentin ensimmäisen puoliskon, vaikka vain istun kotona ja olen odottanut ohjelmaa useiden päivien ajan.

Sitten itse lista, eli asioita joista pidän, joista en pidä ja joiden pitäminen minua jokseenkin nolostuttaa:

Pidän:

-David Bowie
-Tilda Swinton
-makaronilaatikko (etenkin Erikin tekemä)
-margarita
-Kadonneiden lasten kaupunki –elokuva
-Collateral-elokuvan soundtrack
-Enki Bilal
-Dave McKean
-Scissor Sisters

En pidä:

-Kylmät aamut yhdistettynä lämpimiin päiviin
-Harry Potter –mania
-belgialainen suklaa
-penkkiurheilu

Pidän, vaikka se nolottaakin:

-Siskoni on noita –tv-sarja
-Crow 2 –elokuva
-pakasteranskalaiset ja jotkin pakastepizzat
-Constantine-elokuva

Tekemisen sietämätön keveys

Eilen päätin sitten lopulta mennä sinne espanjan tunnille, mutta tänään päätin toisin. Luennon sijasta tein pienen, ripeän kävelyn ja tulin kotiin pesemään pyykkiä. Eilen olisin jäänyt pois pelkkää laiskuuttani, tänään ryhdyin järkeilemään: asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen.

Joku voisi tietenkin syyttää pelkästä tekosyiden keksimisestä, mutta minä väitän vain toteuttavani jo lukiossa oppimaani ja yliopistossa kultivoimaani: kaikkea pyydettyä ei voi eikä kannata tehdä, vaan energia on suunnattava sillä hetkellä tuottoisimpaan puuhaan. Kotiläksyt voi jättää silloin tällöin tekemättä, jos niiden tekeminen veisi liikaa energiaa ja motivaation koko loppukurssista. Taidetta tästä tulee siinä vaiheessa, kun on löydettävä se oikea tasapaino: missä vaiheessa järkevä priorisointi muuttuu silkaksi lintsaamiseksi ja tekosyiden keksimiseksi?

On tietenkin hetkiä, jolloin tekee mieli tehdä kaikki mahdollinen, ajaa itsensä piippuun. Viime syksynä tahkosin ylitöitä rahaa tienatakseni, lopettelin graduani ja luin viimeisiin tentteihin valmistuakseni ja maalasin vielä ihan omaksi ilokseni. Muutaman kuukauden ajan aamut, päivät, iltapäivät ja alkuillat menivät työntekoon, illat opiskeluun ja yöt maalaamiseen. Tuli huomattua, että keskimäärin 4-5 tunnin yöunet riittävät kyllä muutaman kuukauden ajan, jos on intohimoa ja tekemisen meininkiä.

Kyllä tuollaiset pyrähdykset sopivat minulle, tunnun työskentelevän parhaiten paineen alla. Toisaalta sellaiseen liittyy myös huomattavan paljon itsekorostusta, muistelenhan hektistä syksyäni vielä lähes vuoden päästä. Ahkeraan ajanjaksoon kun sekoittui niin luterilaista työetiikkaa (”suomalainen tekee sen mitä suomalaisen täytyy tehdä”), taiteellista hulluutta (”vietän yöni maalihöyryissä elämää suuremmat teemat mielessäni psykedeelistä musiikkia kuunnellen”), nuoruuden uhoa (”uni? ruoka? mitä ne ovat?”) ja todistamisen tarvetta (”minä teen mitä haluan, muut mitä voivat”).

Ahkeraan puurtamiseen vaaditaan kuitenkin kunnon syitä. Valmistuminen ja rahapula ovat oivia motivoijia, kun taas maalausinto tuntuu iskevän aina kiireen keskellä. Kolmiviikkoisen espanjan kurssin takia en viitsi laittaa isompaa vaihdetta silmään, varsinkaan, kun Kuuban matkan jälkeen olisi tarkoitus aloittaa taas se oikea opiskelu. Täysipäiväisen työnteon ohessa, tietenkin. Muutenhan se ei olisi haaste eikä mikään.

Kai minulla täytyy aina olla muutama rauta tulessa, että tunnen eläväni. Toinen vaihtoehto olisi tietenkin trendikäs retriitti, täydellinen tekemättömyys. Mutta sellainen ei ainakaan tällä hetkellä juurikaan kiinnosta minua. Maailmassa on vielä niin paljon asioita tehtävänä!

Tänään en kuitenkaan enää opiskele espanjaa, vaan ripustan pyykkejä kuivumaan. Saavutus sekin

Maalauksia, uutisia ja espanjan välttelemistä

Viikonloppu meni kuin menikin sitten kokonaisuudessaan maalatessa, ja siinä tuoksinassa unohtuivat niin ruokailut kuin nukkumisetkin. Tänään töissä meni sitten kahvin voimalla, mutta yllättävän hyvin menikin. Vuorokausirytmi nyt on vain jokseenkin sekaisin.

Yritänkin perustella itselleni, miksi jättäisin tänään espanjan kurssin väliin. Tänään opiskeltaisiin kuitenkin ensimmäistä kertaa verbien taivutusta, ja olisi varmaan hyvä olla tunnilla. Tuollainen tiukka kahden ja puolen tunnin rutistus on kuitenkin sellainen pala, ettei ilman hyvää syytä kannattaisi olla poissa.

Mutta onko maalaaminen hyvä syy? Triptyykin keskimmäinen taulu osoittautui niin kinkkiseksi, etten saanut edistettyä vasemmanpuolista enää lainkaan sunnuntain aikana. Eikä oikeanpuoleisesta taulusta ole kuin muutamia luonnoksia vihossani.

Olin niin innoissani taustamusiikkini ja maalausteni parissa, ettei viikonlopun uutistulva päässyt ikkunastani sisään: Hesarissa ja iltapäivälehdissä reviteltiin isosti Sörnäisten ampumavälikohtauksella. Kun tuossa vieressä asuu, olisi pitänyt oikeastaan kuulla ne laukaukset. No, luin tapahtuneesta sitten vasta sunnuntaiaamun lehdestä. Onpa meillä päin jännittävää.

Nokiallakin sitten tapahtuu tänään, eivät siis aiheet ihan heti lopu suomalaislehdistöltä. Ollila jättää paikkansa ensi kesänä, ja tilalle nousee matkapuhelinyksikön vetäjä Olli-Pekka Kallasvuo. Eipä tullutkaan Pekka Ala-Pietilästä seuraajaa, vaikka niinkin oli povattu. Nyt lähti taas yksi nokialainen lafkasta ”henkilökohtaisiin syihin” vedoten. Parinkymmenen Nokia-vuoden jälkeen lieneekin jo varaa valita henkilökohtainen elämä.

Ja minun pitää tehdä rankkoja päätöksiä: espanja vai taulu?

Maalausprojekti etenee

Sainpa taas aikaa maalaamiseen, ja koko lauantai siihen onkin mennyt. Aamupalan jälkeen ryhdyin pingottamaan ja pohjamaalaamaan kankaita triptyykin kahta muuta taulua varten, ja innostuinkin sitten maalaamaan toista niistä. Nyt minulla on siis kaksi keskeneräistä taulua kolmen taulun setistä. No, eiköhän se tästä taas etene.

Valitettavasti en voi juuri nyt liittää tähän tekstiin kuvaa viimeisimmästä saavutuksestani, kun Erik on ottanut perheen ainoan digikameran mukaansa Saksaan. Räpsin kuvia sitten, kun Erik tulee ensi viikolla takaisin, ja laitan yhden tänne blogiinkin.

Maalaamista helpotti kovasti se, että kankaita pingottaessani löysin levyhyllystäni pölyttymästä Depeche Moden ”Black Celebrationin”. Eipä ole tullut tuota vähään aikaan kuunneltua, kumma juttu. Kun tämä levy oli kuultu riittävän monta kertaa läpi, johdatti toinen vanha klassikko, Sueden ”Dog Man Star”, vastaavanlaisiin maalausfiiliksiin.

Sen triptyykin kolmannen osan maalaaminen saattaa sitten viedä hieman enemmän aikaa, koska se vaatii vielä jonkin verran ideointiakin. Alkuperäinen ajatus oli käyttää yhtä ja samaa hahmoa kaikissa kolmessa taulussa, mutta sitten päätinkin laittaa toisenlaisen hahmon tänään maalaamaani vasemmanpuoleiseen tauluun. Tämä uusin, tummahiuksinen hahmo ei sovi lainkaan siihen oikeanpuoleiseen tauluun, eikä keskimmäisen taulun hahmoa voi käyttää vain toisella puolella kadottamatta tasapainoa. Yhdet kasvot ovat siis vielä hakusessa. Ideoita?

Ehkä inspiraatio jatkuu vielä huomenna sunnuntaina, saattaisin saada nämä kaksi jopa kerralla valmiiksi. Mutta sitähän ei koskaan tiedä etukäteen.

Kolmas espanjan tunti

No niin, eilen sitten edettiin jo kolmanteen tuntiin, ja vauhti tuntuu vain kiihtyvän! En olekaan ennen ollut kielikurssilla, jossa en lopulta pitkästyisi. Yleensä kaikilla kursseilla tulee suvantokohtia, ja varsinkin alussa junnataan toivottoman pitkään. Mutta nyt huomaan motivaationi jopa kasvavan, aikakin kuluu tunneilla nopeammin kun ei ehdi vilkuilla kelloa.

Kolmannella tunnilla käsiteltiin numeroita. Opettaja varoitti etukäteen, että numero viisitoista on jotenkin kinkkinen. En voinut ymmärtää: siisti ja kompakti pikkusana, eihän tuon kanssa voi tulla ongelmia. Mutta kun siirryttiin harjoituksiin, varoitus piti paikkansa: sitä kompaktia sanaa ei vain millään meinannut muistaa ulkoa! Käsittämätöntä!

Numeroita harjoiteltiin muuten mielenkiintoisen tehtävän avulla. Kirjassa oli muutamia tilastoja 1980- ja 1990-luvuilla tehdyistä kyselyistä. Espanjalaiset olivat saaneet kertoa esimerkiksi, onko avioliitto jo vanhanaikainen vai ei. Lisäksi näiltä oli tiedusteltu tärkeimpiä syitä mennä naimisiin. Jostain kumman syystä listasta ei löytynyt sellaista syytä kuin ”rakkaus”, vaan tärkeimpänä kekkuloi ”lasten etu”. Ilmeisesti haastateltaville oli annettu valmis lista, joista piti valita tärkeimmät tai laittaa syyt tärkeysjärjestykseen, tiedä häntä. Aika erikoista.

Espanjalainen arvoilmapiiri on muutenkin kiehtonut minua viime aikoina, ja olen huomannut olevani autuaan tietämätön. Olen aina pitänyt katolilaisuutta jotenkin merkittävänä espanjalaisten määreenä, ymmärtänyt uskonnon olevan heille tärkeämpi osa arkea kuin meille. Mutta sitten Espanja menee ja hyväksyy homoliitot, siis ihan vanhat kunnon avioliitot eikä suomalaista kompromissia rekisteröidyistä parisuhteista. Ihan adoptiot ja koko roska. Maassa, jossa naispappeutta tuskin harkitaankaan?

Yritin opettajalta tiedustella, mistä tämä kaksijakoisuus johtuu. En kuitenkaan saanut aikaiseksi kovin syvällistä keskustelua siinä luentotauolla, ehkä kielen peruskurssi ei ole se paikka, jossa näitä asioita pohditaan. Mutta jotenkin hämmentävältä tämä katolilaisuuden ja toisaalta edistyksellisen suvaitsevaisuuden yhdistelmä tuntuu.

Toinen espanjan tunti

Tämä alkaa pelottavasti vaikuttaa siltä, ettei minulta enää löydykään elämää. Nyt on mennyt ruhtinaalliset kaksi päivää espanjan luentoa, ja vapaa-aika onkin sitten jäänyt väliin. Mutta opinpahan sentään jotain! Toisella luennolla selvisi, että kurssilla sentään edetään nopeasti. Usein nuo kielikurssit ovat niin turhauttavia, kun samoja asioita jankataan ja jankataan ja merkityksettömiä paritöitä on loputtomiin. Mutta tällainen kolmen viikon intensiivinen pyrähdys saa aikaan sen vaikutelman, että jonkinlaista edistystä tapahtuu.

Toisella espanjan tunnilla käsiteltiin ammatteja hieman enemmän. Täytyy mm. muistaa, ettei vahingossa tilaa espanjankielisessä ravintolassa asianajajaa, kun mieli tekisi avocadoa. Opiskelimme myös hieman adjektiivien taivutusta substantiivien yhteydessä sekä näiden molempien taivutusta monikkoon. Kurssilla kävi ilmi, että Helsingin Kaivokadun mukamas-espanjalainen ravintola Casa Largo ei ole edes nimeltään alkeellisimpien kielioppisääntöjen mukainen! Sanakirjasta on vain repäisty feminiini casa ja heitetty perään niinikään sanakirjasta poimittu largo taivuttamattomana maskuliinimuodossaan. Luulisi, että HOK-Elanto olisi sen verran voinut nähdä vaivaa, että olisi edes nimen kirjoittanut oikein. Espanja kun ei ole niin eksoottinen kieli, etteikö joku sitä osaava löytyisi. Kuinkakohan hyvin tuollaisessa ravintolassa tunnetaan alueen ruokakulttuuria, jos ei edes tiedetä adjektiivin taivutuksesta mitään?

Kuten sanottu, jokaisella tunnilla olen tähän mennessä oppinut jotain hauskaa. Toivottavasti tahti pysyy samana, kohtahan tuo seuraava tuntini alkaakin.

Bueno, hasta luego.

Ensimmäinen espanjan tunti

Hola. (Olisi tehnyt mieli laittaa tuohon huutomerkki, mutta kun en tiedä, miten saisin näppiksestäni irti sen ylösalaisen merkin. Ettekä te Exploreria käyttävät lukijat kuitenkaan näkisi sitä oikein. Tuo IE ei tunnu ymmärtävän minua, kun taas Firefox sopii kauniisti yhteen Bloggerin kanssa.)

Niin, siis hola. Aloitin eilen espanjan peruskurssin kesäyliopistossa. Ajattelin, että Kuubassa voisi olla hyvä osata edes vähän paikallista kieltä, vaikka espanjantaitoinen Kale onkin mukana. Kolme viikkoa on kuitenkin sen verran pitkä aika, ettei sitä jaksa koko ajan roikkua hihassa kiinni ja olla riippuvainen yhdestä ihmisestä. Saa Kalekin nyt sitten lepohetkiä… mikäli kurssistani on mitään hyötyä.

Aika pitkiä päiviähän siitä tulee. Aamulla pitää lähteä jo ennen kuutta kotoa töihin Vantaankoskelle, sitten kahdeksan tunnin jälkeen mahdollisesti ylitöitä tai reilun tunnin hengailua keskustassa tai kotona. Kurssille iltaviideltä, kotona hieman ennen kahdeksaa. Sitten onkin jo oikeastaan nukkumaanmenoaika. Tätä neljänä päivänä viikossa kolme viikkoa. Eipähän ole tekemisen puutetta.

Eilisen session aikana opimme muutamia lausumissääntöjä ja tervehdyksiä. Nyt osaan myös luetella nimeni espanjaksi kirjain kirjaimelta. Siitä tulikin hauska parityö: yhden piti luetella nimensä espanjaksi ja toisen ymmärtää ja kirjoittaa se ylös. Oma parini oli nimeltään Heli, joten minulla ei ollut suuria vaikeuksia ymmärtää. Mutta yritäpäs tavata suomalaiselle ”Angina”, siinä geen kohdalla kulmat kyllä kurtistuvat. Monelta taas loppuu kärsivällisyys kaikkien Herrmannin ärrien ja ännien kanssa.

Tämän illan tunnilla käsitellään muutamia perhesuhteita ja ammatteja. Nyt tiedän, mikä on valtiotieteen opiskelija espanjaksi. Ei paha! Mutta mikäköhän olisi uutisassistentti tai vielä virallisempi tittelini senior tracking analyst espanjaksi?

Adiós, hasta luego.

Eilen nähtyä: Sin City

Tuli eilen katsottua tuo Sin City, ja kai siitä kokemuksesta pitäisi jotain kertoakin. Pieneksi ärsytyksekseni huomasin Ilkan jo ehtineen arvostella kyseisen leffan, ja pelkäsin jonkun toisen kirjoittaman arvioin vaikuttavan omaan tekstiini. Ilkkahan ehti arvioida myös uusimman Batmanin ennen kuin kirjoitin oman näkemykseni, onneksi en ollut sentään ehtinyt lukea Ilkan tekstiä ennen omani tuottamista. Joitain samoja asioita me taisimme tuoda esiin, mutta ainakin tiedän itse muodostaneeni nuo mielipiteet ihan itse. Tai, no, ehkä Erikillä oli osuutta asiaan.

Mutta onneksi Ilkan Sin City –teksti oli aivan eri tyylinen kuin omani tulisi olemaan. Hassua, miten erilainen lähtökohta ihmisillä onkaan. Ilkkahan kartoittaa ammattimaisen tarkasti teemoja, taustoja ja teknisiä tietoja, kalasteleekohan elokuvakriitikon pestiä sivutyökseen...? Minä taas katselen elokuvia täysin subjektiivisesta näkökulmasta, pidän elokuva-arviotakin vain yhtenä tilaisuutena kertoa jotain itsestäni. Parantumaton egoisti.

Sitten itse elokuvaan, joka teki ainakin minuun vaikutuksen. En ole ennen nähnyt näin sarjakuvamaista elokuvatoteutusta, tosin en ole Sin Cityjä lukenut enkä tiedä vastasiko elokuva juuri näitä sarjakuvia. Nautin kuitenkin suunnattomasti katsellessani liikkuvaa mustavalkosarjakuvaa, jonka varjoista löytyy valoakin suurempia kontrasteja.

Tietenkin voi kysyä, mitä järkeä on tehdä liikkuvasta kuvasta aivan sarjakuvan näköinen: samahan tehdään jo paremmin sarjakuvissa. Tottahan se on, nautin tuosta elokuvasta eniten juuri silloin, kun saatoin melkein kuvitella lukevani sarjakuvaa. Hienoimmat kohtaukset olivat niitä, joiden kohdalla suljin silmäni ja kuvittelin ne koko aukeaman kokoisiksi liikkumattomiksi kuviksi!

Ehkä tämä olikin se jännittävä osuus. Sarjakuvissa luodaan illuusio liikkeestä, joka täydentyy lukijan mielikuvituksessa. Tämä elokuva taas luo illuusion pysähtyneestä liikkeestä, verkkokalvolle jämähtäneestä yksittäisestä mutta paljon lupaavasta tilanteesta. Koska harrastan maalaamista ja piirtämistä, siis liikkumattoman kuvan tuottamista, arvostan juuri tuollaisia seisahtuneita välähdyksiä.

No, siinä oli vasta elokuvan visuaalinen puoli, joka tosin oli ehkä filkan tärkein anti (minun näkökulmastani). Mutta syntyihän vangitseva tunnelma muistakin elementeistä: vanhanaikaisen dekkaritarinan tyyliin käytetty minä-muotoinen kertoja oli hieno, musiikkikin taisi silloin tällöin liidättää soveliaaseen olotilaan.

Sin Citystä ei voi tietenkään puhua mainitsematta väkivaltaa. Saattoihan tuo olla yksi brutaaleimmista näkemistäni elokuvista, mutta kyse oli nimenomaan sarjakuvaväkivallasta. Olen nykyään paljon herkempi kuin nuorempana, en voisi enää katsella samoja elokuvia kuin teini-ikäisenä näkemättä painajaisia. Tämä väkivalta kuitenkin sai minut tuntemaan itseni teinipojaksi, kun nauraa röhötin mitä mielikuvituksellisimmille runtelukeinoille. Kaikki saavat turpaan, mutta se on ihan okei, koska ei se ketään kauheasti haittaa. Ja ne pahikset saivat kuitenkin lopulta eniten turpaan. Kaikki oli loppujen lopuksi hyvää ja kaunista, eihän kuolemakaan ole raa’an elämän jälkeen niin paha lopputulos.

Kaikki eilisen näytöksen mielenkiintoiset hetket eivät edes liittyneet itse elokuvaan. Alussa näytettiin nimittäin varsin kiehtova traileri leffasta Night Watch. Vaikka sinänsä suhtaudun skeptisesti itseään kauhuelokuviksi nimittämiin leffoihin, tämä herätti kiinnostukseni. Traileri näytti nimittäin omaperäisen visuaaliselta, ja sinänsä hömpähtävästä perusjuonesta saattaa saada irti vinkeää jännitettä. Ehdoton piste iin päälle oli, kun tajusin elokuvan olevan venäläinen. Osataan sitä tehdä synkeää ja mahtipontista kuvaa muuallakin kuin jenkeissä!

Kyseinen traileri näytettiin siis Finnkinon teatterissa, mutta Finnkino itse ei ole vielä antanut mitään ensi-iltapäivämäärää tälle venäläisleffalle. Sandrew-Metronome sentään lupaa tuoda filkan teattereihin jo syyskuussa! Jäämme odottamaan, toivottavasti kyseessä todellakin on elämys.

Tulilinjalla Lontoossa

No niin. Viimeisimpien uutisten mukaan se Lontoossa ammuttu mies ei sitten ollutkaan millään lailla osallinen epäonnistuneisiin pommi-iskuihin. Hieman alkaa hirvittää. Juttu kuulosti hurjalta jo siinä vaiheessa, kun vilpittömästi uskoin kuolleen olleen syyllinen: poliisi ei vain toiminut ohjesääntöjen mukaan, ampui kuolettavasti kun olisi vain pitänyt haavoittaa aukottomasti tunnistettua rikollista. Mutta että poliisi ampuu täysin viatonta sivullista viisi kertaa päähän? Vain siksi, että ihonväri oli hieman väärä? Takki oli liian kuuma Lontoon säähän? Mies ei ulkomaalaisena sattunut ymmärtämään poliisin käskyjä? Tai muuten vain säikähti, pyöritti ehkä pientä huumebisnestä tai muuta päivänvaloon sopimatonta?

No, asiat pitää tietenkin osata suhteuttaa. Onhan se aika tekopyhää ruveta täältä Helsingistä käsin päivittelemään lontoolaisten puuhia. Ensimmäiset iskut varmasti säikäyttivät kaupungin pahasti, ja toinen iskuyritys kaiketi käynnisti todellisen paranoia-aallon. Eihän salamakaan iske kahdesti paikkaan, joten maailmankirjat ovat täysin sekaisin kahdesta samaan kaupunkiin kohdistetusta terrori-iskusta. Mikä on tärkeämpää, ottaa riski ja mahdollisesti säästää yhden viattoman henki, vai ottaa riski ja mahdollisesti pelastaa junanvaunullinen ihmisiä?

Minulla on kyllä asiasta jonkinlainen mielipide, sama kuin amerikkalaisista poliisisarjoista opittu by the book -ratkaisu. Mutta minä en olekaan koskaan joutunut tekemään tuollaista valintaa kesken takaa-ajon.

Mitään hyvää tästä ei kuitenkaan voi seurata. Täytyykö kaikkien toppatakkisten brasilialaisten pelätä henkensä edestä Lontoossa? Vai täytyykö kaikkien poliisien kädet sitoa niin, ettei mitään todellista edistystä enää saada aikaan? Monet vihaiset ihmiset saavat tästä varmasti lisää bensaa liekkeihinsä.

Hetki hautausmaalla

Vierailu Rothemühlin uskonnottomalla hautausmaalla oli suorastaan hämmentävä. Saksalaiset näyttävät todella arvostavan kukkaloistoa ja värikylläisyyttä haudoillaan.

Erityisen kiehtovalta tuo tuntuu, kun ottaa huomioon paikkakunnan sijainnin ja nykytilan. Rothemühl on n. 300 asukkaan kylä eräässä itäisen Saksan köyhimmistä osavaltioista, Meckenburg-Vorpommernissa. Kuten koko entisessä DDR:ssä, tälläkin seudulla kärsitään työttömyyden lisäksi myös väestökadosta. Silti kylästä löytyy riittävästi ihmisiä, jotka pitävät sukulaistensa ja tuttaviensa haudat paraatikunnossa. Istutukset ovat suorassa ja kukat on kasteltu, niin kuin vain kunnon saksalaiskliseisiin kuuluu.





Eräs hieman karmaiseva ilmiö oli kuitenkin pariskuntien ja jopa kokonaisten perheiden tapa lyödä hautakiveen koko konkkaronkan nimi syntymävuosineen heti ensimmäisen kuoltua. Siinä voi sitten kukkien kastelija katsella omaa nimeään hautakivessä parhaimmillaan vuosikymmenten ajan, vain kuolinpäivä puuttuu...









Kävimme me myös paikallisen kirkon hautausmaalla. Täällä haudat eivät olleet aivan yhtä kirjavia tai geometrisia, mutta ne olivatkin uskonnottomia vanhempia. Tässä sukukivessä kerrotaan maan alta löytyvän jo 1600-luvulla eläneitä saksalaisia.

Taas villi uutispäivä?

Taas tuntuu siltä, että maailma on pullollaan uutisia. Lontoossa panikoidaan jälleen metro- ja bussipommien parissa, Nokia ja Ericsson julkaisivat osavuosikatsauksensa ja Suomen ja Ruotsin nettilehdistö on ryhtynyt nokittelemaan toisiaan, kun taas valuuttaväki kohisee Kiinan yuanin revalvaatiosta.

Vai olenko se vain minä? Onko minusta tullut uutisaddikti? Kun töissä istuu kahdeksan tuntia tietokoneen ääressä ja seuraa uutissivustoja ihan luvallisesti ja maksua vastaan, niin muuttuu jotenkin lyhytjänteiseksi. Kun Lontoon iskuista tuli uutisia vain muutaman minuutin välein, aloin jo turhautua. Ei voi kestää noin kauan sanoa jotain uutta! Nyt kun BBC:n sivu on kaatunut, olen ihan hermoraunion partaalla.

Nokian tulosta sentään seurataan aktiivisesti, tuo Kiinan yuan suorastaan hukkuu erilaisten Nokia-analyytikkokommenttien alle ainakin suomalaisten uutistoimistojen sivuilla. Vaikka luulisi, että Kiinan valuuttamuutokset vaikuttaisivat maailmantalouteen hieman pidemmällä tähtäyksellä kuin kännykkäjätin toisen vuosineljänneksen osakekohtainen tulos (joka muuten jäi hieman analyytikkojen odotuksista, naiivin optimistisia kun olivat).

On muuten mielenkiintoista verrata Suomen ja Ruotsin telekom-uutisointia keskenään. Suomalaiset kun puhuvat ”odotetun kaltaisesta” tai jopa ”vahvasta” tuloksesta, ruotsalaiset kertovat miten ”Ericsson rökitti Nokian verkoissa” tai että Nokian tulos oli peräti ”totaalinen fiasko”. Maaotteluhenki on saatu kehiin, heja!

Pitäisi ehkä sulkea kone, lähteä kotiin ja nukkua vähän. Huomenna aamulla saa kuitenkin taas lukea lehdistä ihan riittävästi uutisia.

Jumissa Potsdamer Platzilla

Tänään lensimme jo Suomeen ja töihin, mutta eilen ehdimme nauttia Berliinin riemuista maanantaina pitkäksi venähtäneiden hautajaisten vuoksi lyhyeksi jääneen yön jälkeen. Aika loppuu varsin nopeasti, kun yhden iltapäivän ja illan aikana pitää tarkastaa, ettei mikään ole muuttunut sitten viime kerran. Kämppä oli Karlshorstissa, josta piti sitten ehtiä näkemään Alexanderplatz, Prenzlauer Berg, Frankfurter Torin jättikirppis ja Potsdamer Platzin rakennustöiden viimeisin vaihe. Kreuzberg jätettiin pitkin hampain väliin, kun Lychener Strassen alkuillan cocktail-häppärit osuivat juuri jälkiruoka-aikaan.

Prenzlauer Bergistä Alexanderplatzille matkattiin U2-metrolla, jossa kuultiin kummallisia kuulutuksia. Väittivät, ettei tämä juna kulje. Kuulutusta oli vaikea uskoa, kun kuitenkin sattui itse istumaan varsin hyvin kulkevassa junassa. Alexanderplatzin tutkailun jälkeen lähdettiin sitten samaisella U2-junalla Potsdamer Platzille, jossa oli tapahtunut yllättävän vähän sitten viime visiitin. Itse asiassa Alex oli kokenut huomattavasti enemmän, koko Itä-Berliinin keskusaukio kun näytti olevan sekalaisten remonttien peitossa.

Potsdamer Platzilta olikin sitten vaikeampaa päästä pois. U- ja S-Bahn –asemilla kuulutettiin, etteivät junat liiku. Nyt siihen aikaisempaan U2-kuulutukseen saatiin lisävalaistusta: kyseinen metrolinja pysäytettiin, koska siellä oli uhattu räjäyttää pommi. Niinpä niin, jos haluaa räjäyttää pommin jossain Berliinin metrossa, niin kai se sitten on juuri U2. Linjahan kulkee Potsdamer Platzin ja Alexin ohella myös Mitten ja Zoon ali, eli kaikki vilkkaimmat turistikeskukset olisivat tulilinjalla.

Samaan aikaan kuitenkaan eivät kulkeneet myöskään S1- ja S2-junat, sillä joku tyyppi oli ilmeisesti heittäytynyt jossain vaiheessa kiskoille. Tämä tarkoitti sitten sitä, että Potsdamer Platz oli lähes eristyksissä. Joitain korvaavia bussikyytejä toki järjestettiin, mutta me emme halunneet edes nähdä kuinka täyttä autoissa oli. Kun jokainen näistä kolmesta linjasta kulkee muutaman minuutin välein ja jokainen juna kykenee kuljettamaan satoja ihmisiä, taitaa niiden korvaaminen bussilla olla aika vaikeaa.

Siinä me sitten istuimme S-asemalla, kuuntelimme kuulutuksia ja katselimme hämmentyneitä ihmisiä ja tiukkailmeisiä vartijoita, jotka estivät matkalaisia nousemasta tyhjiin junavaunuihin. Koska meillä ei ollut kiire minnekään, oli tilanne itse asiassa aika hauska. Jossain vaiheessa tosin rupesi vähän pelottamaan: mitä jos se pommi on totta, ja mitä jos se räjähtää Potsdamer Platzilla? Juuri nythän siellä oli jumissa valtavasti ihmisiä.

Ei se kuitenkaan räjähtänyt, ja mekin pääsimme lopulta lähtemään, kun S-Bahn-liikenne alkoi kulkea jälleen.

Maassa maan tavalla

Eilen saavuttiin sitten Berliiniin, käsittämättömän lyhyen lennon jälkeen. On aika luksusta lentää suoraan Helsingistä perille, SAS kun kierrättää lentonsa yleensä Kööpenhaminan kautta. Jotain hyvää Finnairissakin. Niin, tarjoaahan suomalaisyhtiö vielä lämmintä ruokaa kaikilla Euroopan lennoillaan, toisin kuin skandinaavikilpailijansa.

Erik väitti, että Saksassa on aina kesällä kuumaa. Eipäs olekaan, täällähän on viileämpää kuin Helsingissä. Aurinkokaan ei paista koko ajan. Ulkona on vain vähän yli 20 astetta! Sandaaleita siis tarvitaan yhä, *helpotus*.

Tegelin kentällä pääsin todistamaan aggressiivista autoilua. Hirveän kaaoksen keskellä pieni vihreä farmari yritti parkkeerata vapaaseen vinoruutuun, kun taakse rynnisti iso, vihainen, valkoinen jeeppi. Jeeppi päätti sitten pysähtyä puoli metriä pikkufarmarin taakse ja ryhtyä tööttäämään kiukkuisesti. Ohikin olisi mahtunut, parkkipaikalla kun oli kaksi samansuuntaista ajokaistaa.

Farmaripolo oli kuitenkin ajanut hieman liian pitkälle ohi pysäköintiruudusta, eikä päässyt kääntymään suoraan paikalleen. Jeeppi kuitenkin tukki tien takana, joten farmari ei päässyt peruuttamaankaan. Farmari nytkähti varovasti taaksepäin noin kymmenen senttiä, mutta jeeppi ei hievahtanutkaan; tööttäsi vain. Hetken aikaa aprikoituaan farmari sitten liikahti muutaman kymmenen senttiä eteenpäin, jolloin jeeppi ryntäsi vikkelästi siihen tyhjään parkkiruutuun.

Eipä voinut pieni farmariraukka muuta kuin ajaa jokusen metrin seuraavaan vapaaseen ruutuun. Tämä verisen taiston kohteena ollut paikka kun ei ollut edes ainoa, lentokentällä tunteet vain näköjään kuumenevat herkästi. Niin ja siitä aggressiivisesta jeepistä purkautui sitten nuori perhe parin pikkulapsen kanssa, eikä suinkaan mikään parikymppinen öykkäripoju.

Tiedättehän ne kivat kylkiäislelut, joita tuotteiden mukana tulee aina silloin tällöin? Osta pari ripsiväriä ja saat pesunesteen kaupan päälle? Tai osta koppa kaljaa, saat kätevän kantokassin mukana? No, täällä Saksassa näköjään kaiken tavaran mukana tulee lelurekka. Semmoinen kolme senttiä korkea ja 10-15 senttiä pitkä leluauto.

Tähän mennessä muovinen leluauto on tullut ainakin kaljakorin, mineraaliveden sekä maustepurkin mukana. Ilmeisesti sama villitys jatkuu muissakin vähittäiskauppatuotteissa. Saksalaisilta pikkulapsilta ei tule puuttumaan rekkoja seuraavien vuosien ajan.

Televisiossa pyörii Ranskan ympäriajo, eikä Saksan oma poika Jan Ullrich pärjää tälläkään kertaa. Jotkin asiat eivät koskaan muutu.

Mecklenburg-Vorpommern vaikenee tällä erää.

Uusi maalausprojekti alkanut

No niin, nyt on sitten uusi maalausprojekti alkanut, pitkästä aikaa. Itse asiassa en ole maalannut mitään koko vuonna, viimeisimmät taulut taisivat valmistua juuri omiin maisteripippaloihini viime syksynä.

Ajattelin sitten lähteä rohkeasti liikkeelle ja tehdä triptyykin. Aivan, triptyykin. Minä, jonka kärsimättömyyden vuoksi nurkissa lojuu keskeneräisiä tauluja. Yksikin taulu voi olla vaikea pala, jos idea sattuu vanhentumaan välillä. Ja nyt minä sitten kuvittelen yhden idean kantavan kolmen taulun verran. No, pitää ainakin kokeilla.

Tuo viereinen kuva on valokuva keskeneräisestä triptyykin palasesta, tuo on se keskimmäinen kolmesta. Kuten näkyy, tuokaan ei ole aivan valmis. Mutta yllättävän pitkälle pääsin yhden illan aikana. Ne on nuo kädet, niitä ei ikinä jaksaisi viimeistellä. Ottivathan ne suuret mestaritkin ylimääräistä, jos maalattava halusi muotokuvaansa kädet mukaan. Kukas minulle maksaisi käsien maalaamisesta? Ja nuo varpaatkin rupesivat tuntien maalaamisen jälkeen tympimään. Ja puuttuuhan tuosta vielä varjostuksia ja kaikenlaista muuta sälää.

Toivottavasti inspiraatio on vielä tallella, kun keskiviikkona palataan Saksasta. Kone lähteekin jo muutaman tunnin kuluttua, pitäisi varmaan pakata ja käydä suihkussa ja nukkuakin... Onneksi nykyään sentään voi tehdä lähtöselvityksen jo etukäteen netissä, ei tarvitse hohkata kentälle ajoissa saadakseen ikkunapaikan.

Makuasioita

Minun ongelmani on yleensä se, etten uskalla sanoa mielipiteitäni suoraan. Ihan totta. Haluaisin, että kaikki pitävät minusta, joten en voi olla eri mieltä kenenkään kanssa. Hiljaa mielessäni vain kiroan toisten huonoa makua ja typeryyttä.

Niinpä ajattelin tehdä pienen mielikuvaharjoituksen ja listata muutamia makuasioita. En lähde vielä kommentoimaan mitään tulenarkaa eli uskontoa tai politiikkaa, vaan harjoittelen hieman helpommilla asioilla. Seuraavaksi siis lista muutamista asioista joista pidän, joista en pidä ja joiden pitämisestä hieman nolostun.

Pidän:

-Nick Cave
-Rammstein
-Vincent Cassel
-homejuustot
-Berliini
-Penélope Cruz
-caipirinha
-Neil Gaiman

En pidä:

-hiphop
-R&B
-Adam Sandler
-Ben Stiller
-Salma Hayek
-iltavuorot töissä
-makeat siiderit
-Yö-yhtye
-romanttiset komediat

Pidän, vaikka se nolottaakin:

-Vin Diesel
-Eminem
-Maggin spaghettikastike valmisjauhepussista
-varhaiset aamuherätykset
-auringonpaiste
-jotkin nu-metalbändit

Viimeksi nähty: Batman Begins

Pääsinpä pitkästä aikaa elokuviin, kun teatterissa lähti pyörimään Batman Begins. Niinpä niin. No, ainakin lätty lätisi ja pelti rytisi. Paljon nähtiin räjähdyksiä ja motivoimatonta toimintaa.

Loppuivatko rahat kesken, vai miksi kaikki taistelukohtaukset koostuivat lähikuvista ja hirveästä sekamelskasta? Ilmeisesti ei ollut varaa palkata koreografia, ja tyydyttiin näyttämään huitovia käsiä ja jalkoja lähietäisyydeltä. Muutaman minuutin tappelun aikana katsojalla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuka oli milloinkin voitolla. Piti malttaa odottaa siihen asti, että joku makasi maassa rauhassa ja lepakkomies loikkasi karkuun.

Ja hei, ihan totta, ”voita pelkosi”, ”ole tiikeri”… Onhan se kiva, että mukaan saatiin vähän itämaista meininkiä ja miekkataisteluita. Tulipa Batman-elokuvatkin päivitettyä... öö... 1990-luvun lopulle?

No okei, synkät ja korruptoituneet kaupungit on aina kivoja, ja ne muutamat hulluuden ripaukset aika viehättäviä. Mutta jos haluaa nähdä sairaita kaupunkeja, voi katsoa vaikka Crow’n, Blade Runnerin, Kadonneiden lasten kaupungin tai Dark Cityn.

Joo, Christian Bale on ihan kiva, mutta kuka jaksaa katsella Katie Holmesia Tom Cruisea lukuun ottamatta?

Onnitteluja otetaan vastaan

No niin, nyt ne tulokset sitten ovat tulleet: kai tässä pitää ryhtyä vääntämään toista tutkintoa.

http://www.valt.helsinki.fi/tiedekunta/opiskelu/valinnat/tulokset.htm

Olen enemmän innoissani kuin osasin arvatakaan. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä jännempää tämä kaikki on. Lapsena en ikinä jännittänyt kokeita, ja ylioppilaskirjoituksissakin kiinnostavinta taisi olla eväiden koostumus. Fysiikan pääsykokeet olivat lähinnä maalaistytön turistimatka Helsinkiin, ja teoreettisen filosofian pääsykokeet menivät vasemmalla kädellä. Kummastakaan tuloksesta en ollut niin ihmeissäni, olin automaattisesti olettanut pääseväni sisälle.

Mutta monen vuoden tauon jälkeen nuo kansantaloustieteen pääsykokeen matikan laskut tuntuivatkin yhtäkkiä kinkkiseltä: enhän minä muistanut edes miten derivoidaan! Vaikka matikan appron olenkin lukenut sivuaineena. Näköjään yritys oli kuitenkin riittävän hyvä, vaikken itse olisi uskonut. Minähän jännitin kovasti, ja kysymykset tuntuivat aivan vääriltä ja epäolennaisilta. Yhtään tärppiä ei edes osunut oikeaan!

Nyt ei saa ruveta spekuloimaan sillä, jaksanko tosissani opiskella vakituisen kokopäivätyön ohella. Minähän olen vielä nuori ja energinen.

Joutuu syömään sanojaan

Täytyy ottaa vähän takaisin aiemmin sanottua: kyllä siitä lämmöstä sittenkin voi nauttia, minäkin. Viikonloppu jatkui nimittäin perjantain kanavarantapiknikin jälkeen vähintään yhtä hienoissa merkeissä. Lauantaina istuttiin taas samaisessa paikassa, tosin blogini valtava julkisuus oli mitä ilmeisemmin houkutellut paikalle ne muutamat tuntemattomat rohkelikot. Ei siellä kukaan kuitenkaan viihtynyt yhtä kauan kuin me: olimme paikalla vielä päivän valjetessa. Uiminen satamaa vastapäätä aamun ensimmäisessä valossa ei ollut lainkaan niin epämiellyttävää kuin olin kuvitellut.

Eihän tämä Helsinki mikään maailman metropoli ole, eikä Lauttasaari ole välttämättä kaupungin sykkivin sydän. Mutta auringon laskiessa vähitellen syttyvät valot vastapäisen rannan kerrostaloissa ja sillalla tihkuivat kyllä hiljaista urbaania estetiikkaa. Suurin älämölö oli jo jäänyt taakse, ellei rauhallista akustista kitaraamme kutsuta sellaiseksi.

Ja sitten se helle: Kävin sunnuntaina ensimmäistä kertaa Harakan saaressa, kun tuo aamuyön pärskyttely muistutti uimisen ihanuudesta. Tein kaikki ne typeryydet: lähdin matkaan ilman aurinkorasvaa, läträsin vedessä tuntikaupalla (mutta kun niitä laivoja isoine aaltoineen vain tuli koko ajan...) ja kuivattelin itseäni auringossa niin ikään tuntikaupalla. Eipä siitä seurannut muuta kuin kärventynyt naama ja hehkuvat olkapäät. Onneksi maanantaisin ei muutenkaan tee pahemmin mieli hymyillä, mutta nyt ei voinut oikein kurtistella kulmiaankaan.

Luotan Bepanthenin voimaan: huomenna mikään ei enää satu, ja voin taas hengailla auringossa. Olen nimittäin alkanut ymmärtää helteen ytimen: silloin täytyy vain liikkua hyvin, hyvin hitaasti. Eikä pidä tehdä mitään, mikä ei tunnu ehdottoman mukavalta ja/tai tärkeältä.

Saa nähdä, mikä ilma Saksassa on. Liput tuli viimein hankittua: meno lauantaina, paluu keskiviikkona. Kuinka monet sandaalit pakkaan mukaan?