Multimediavauva

Tänään oli kolmas neuvolavisiitti, jonka avulla päästiin taas tutustumaan uuteen perheenjäseneen entistä syvällisemmin. Nyt 18. viikolla on kuitenkin kuljettu jo jonkinmoinen matka siitä ensimmäisestä sinisestä viivasta raskaustestissä, ja koko olio alkaa konkretisoitua entistä selvemmin.

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä sai läjän infomateriaalia, joista sai imeä tietoa eri kehitysvaiheista ja vähän byrokratiastakin. Siinä vaiheessa täytyi jo ryhtyä ajattelemaan tulevia muutoksia ja haaveilemaan masun kasvusta.

Toisella käynnillä taas oli terveydenhoitajan tapaamisen ohella myös lääkärintarkastus, ja ylellisenä lisäbonuksena pieni vilkaisu ultraääneen. Tavallisesti vauvan pääsee käsittääkseni näkemään vasta virallisessa synnytyssairaalan ultrassa, mutta Kallion terveysasemapa tarjosi tällaisen lisäpalvelun jo ennen varsinaista ultraa. Printattuna vauvakuvat saatiin toki vasta synnytyssairaalasta muutamaa viikkoa myöhemmin.

Nyt kolmannella kerralla päästiin sitten kuuntelemaan mikrofonilla vauvan sydänääniä, ja siellähän se pikkuelin mennä puuskutti kuin pieni juna. Neuvolatäti myös lupaili, että aivan piakkoin minun pitäisi päästä tuntemaan vauvan liikkeitä ja potkuja. Aistivalikoima siis lisääntyy taas yhdellä.

Nykyaikainen teknologia onkin tuonut meille suoranaisia multimediavauvoja, on ärsykkeitä niin silmille kuin korvillekin. Ennen muinoin piti kai vain uskoa olevansa raskaana, kun tulee paha olo ja kuukautiset jäävät pois. Nyt todistusaineistoa on vaikka muille jakaa, ja niinhän minä olen tehnytkin.

Silti on vaikea uskoa olevansa raskaana, varsinkin kun vatsan pienestä kasvusta ja kovettumisesta huolimatta mahtuu vielä kaikkiin vanhoihin vaatteisiin. Kaikkien näiden multiärsykkeidenkin keskellä taidan tarvita sitä kaikkein konkreettisinta, eli otuksen potkujen tuntemista. Vai uskonkohan minä vielä silloinkaan? Ehkä se ihminen ei yksinkertaisesti tunnu todelliselta ennen kuin sitä pääsee pitämään sylissään.

Triptyykki on viimein valmis

Kuten otsikkokin kertoo, olen saanut triptyykin valmiiksi! Olipa itsenikin aika vaikea uskoa, että ylipäänsä saisin jonkin kolmen taulun projektin valmiiksi, enkä uskonut pystyväni siihen vieläpä tämän viikonlopun aikana. Ja sain sen valmiiksi peräti lauantaina, eli huomenna sunnuntaina voin tehdä jotain muuta. Käsittämätöntä!

Valokuvaa valmiista kombosta en valitettavasti voi vielä näyttää, sillä kamera on (taas kerran) karkuteillä. Tällä kertaa Erik on lähtenyt jonnekin Forssan seudulle suolle vaeltamaan, ja otti jostain käsittämättömästä syystä kameran mukaansa. Ihan kuin siellä pilkkopimeässä ryteikössä saisi minkäänlaisia kuvia, varsinkaan kun halvan taskukameramme patterit eivät kestä näinkään kylmää ilmaa. No, ehkä pojilla on hupaisia kuvia teltan sisältä, esimerkiksi.

Tällä kertaa ovat sentään malttaneet jäädä sinne metsään koko viikonlopuksi. Kun sama poppoo ensimmäisen kerran lähti kokeilemaan yhdessä Suomen loppusyksyistä luontoa pari vuotta sitten, tulivat polot kylmästä vapisten takaisin heti ensimmäisen yön jälkeen. Sellaista se on, jos lähtee pakkasyöksi ulos nukkumaan kesämakuupussissa. Nyt varusteet taitavat olla hieman soveltuvammat, ja yksi uusi lisäkin on tällä reissulla keksitty: alkoholi. Erik otti taskumattinsa mukaan, ja tänään kävivät tekstiviestin mukaan Alkossa täydentämässä varastoja. Pimeällä ei kuulemma ole mitään muutakaan tekemistä. Mitä denoja!

Täällä Helsingissä minä taas mietin, mikä olisikaan seuraava projektini. Voisin esimerkiksi pyöräyttää piparitaikinan huomista varten, tai sitten voisin ryhtyä maalaamaan vihreää menninkäistaulua lastenhuoneeseen. Miten kurjaa, että päätös täytyy tehdä jo tänään: piparitaikinan kun täytyy seistä jääkaapissa yön yli. No, ehkä taivun taulun kannalle, pipareiden leipominen kun on turhan työlästä yksin. Erik saa mieluummin toimia peltimestarina minun sotkiessa käteni taikinaan.

Tämän keskiviikon neurooseja

Taas tänään tuli mieleen, miten tuskaisia työmatkat oikein ovatkaan. Älkää vain ymmärtäkö väärin, olen ehdottomasti joukkoliikenteen kannalla enkä usko yksityisautoilun olevan sen riemastuttavampaa. Ehkä asia on peräti päinvastoin, mutta jokaisen ihmisen on revittävä stressinsä omasta elämänpiiristään. Minun kohdallani se on jokapäiväinen työmatkailu junassa.

Koska työpäiväni alkaa käsittämättömän aikaisin, on aamuistani muodostunut kaavamaisia ja rutinoituja, suorastaan robottimaisia. Kello soi aina tiettyyn aikaan, suoritan tietyt samat aamutoimet kelloon vilkuilematta täsmälleen samassa ajassa, kävelen metroasemalle, nousen joka aamu samaan metroon, jonka viemänä päädyn joka aamu samaan lähijunaan. Työpaikkani on sijainnut Vantaankoskella puolisentoista vuotta, ja sinä aikana matkustus on todella vakiintunut tiettyyn muottiin. Istun aina samassa paikassa niin meno- kuin paluumatkallakin.

Viime kesänä ensimmäiset ongelmat alkoivat ilmaantua. Minun aamujunassani alkoi vierailla eräs harmaahapsinen mies, joka ilmeisesti tuli paikalle aina muutamaa minuuttia minua ennen ja istui juuri siihen minun paikalleni. Useiden kuukausien ajan vilkuilin hänen takaraivoaan sekavassa mielialassa joka aamu, kunnes päätin hyväksyä tosiasian: tuo junaturisti on vienyt minun paikkani, enkä minä kehtaa moisesta asiasta valittaa ääneen. Turha siis stressata asiasta.

Mutta tänä aamuna hermojani raasteltiin entisestään: harmaahapsinen turisti istui tietenkin yhä minun paikallani, mutta nyt minun toissijaiseksi muodostuneelle paikalleni oli ilmaantunut joku punatakkinen nainen. En ikinä käytä missään yhteydessä sanaa "ämmä", mutta nyt kirosin koko matkan mielessäni tämän ruman sanan tahdissa. Kuinka paljon ärsytystä varhaisaamun työmatkustajan on tarkoitus kestää? Minä, joka olen käyttänyt samaa junaa puolitoista vuotta ja toden totta ansainnut rauhallisen ja intiimin istumapaikan.

Koska tuon tietyn junan suosio on muutenkin vain mystisesti kasvanut viimeisen puolentoista vuoden aikana ja rauhattomuus lisääntynyt, harkitsen vakavasti siirtyväni jatkossa käyttämään kymmenen minuuttia myöhemmin lähtevää junaa. Silläkin pääsen töihin hyväksyttävään aikaan, vaikken toki niin ajoissa kuin itse haluaisin.

Paluumatkat eivät ole enää niin ratkaisevia, sillä lähden töistä hyvin vaihteleviin aikoihin. Eräs asia kummastutti kyllä tänäänkin junassa: estottomasti matkapuhelimeen jutustelevat ihmiset. Toisaalta kadehdin moista suoruutta, itse kun en suostu käymään minkäänlaisia puhelinkeskusteluja julkisella paikalla. Tosiaalta hämmästyttää: eivätkö ne ihmiset tajua, että muuten täysin hiljaisessa junanvaunussa kaikki heidän yksityisasiansa ovat muiden kotimatkaviihdettä? Miten he kestävät sen?

Tämä on varmaan sukua sille ilmiölle, joka saa ihmiset (suomalaiset) sulkemaan ikkunoidensa verhot. Kylven kyllä yhteissaunassa alasti enkä koe olevani kauhean ujo siinä mielessä, mutta tunnen oloni epämukavaksi alusvaatteisillani ikkunan ääressä pimeän laskeuduttua. Tämä siitäkin huolimatta, ettei meidän yhdennentoista kerroksen ikkunamme takana todellakaan ole yhtään ketään katsomassa. Ja vaikka olisikin, vastuu olisi katsojalla. Ei tarvitse tuijottaa, jos se häiritsee, mutta mitäpä minä siitä välittäisin.

Olen sentään oppinut pitämään verhot nykyään auki, toisin oli edellisessä asunnossa. Parin metrin päässä sijaitseva naapurin ikkuna oli viimeinen pisara. Ehkä minä vielä opin.

Turruttavat iltapäivät

Eilen meni sitten koko päivä hotellihuoneessa, kuten lupasinkin. Illaksi sentään löytyi mukava fiini kortteliravintola, joka tarjosi mainioita lihapullia ripauksella inkivääriä sekä maanmainiota kurpitsakeittoa kantarelleilla.

Valitettavasti ainoa mukaan ottamani romaani loppui jo iltapäivään mennessä, eikä jotenkin yhtään tehnyt mieli lukea tenttikirjaa. Nettiseikkailun lomassa tuli sitten vilkaistua ruotsalaista iltapäivätelevisiota, ja aika järkyttäväähän se oli.

Ehdottomasti ravisuttavin kokemus oli Oprah Winfrey Show, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. Tämä täysin huumorintajuton, materialistinen ja aivoton nainen puhui ihmisyyden yleismaailmallisuudesta ja asioiden (=autojen ja moottoripyörien) lahjoittamisen tärkeydestä pelkästään kiljuvista varhaiskeski-ikäisistä naisista koostuvalle yleisölle. Jotkin kohtaukset olivat kuin suoraan The Fast Show'n sketseistä, paitsi että nyt ne oli tarkoitus ottaa aivan tosissaan. Kun Cameron Diazin bimbokaveri kertoi itku kurkussa Nepalin matkastaan ja siitä, kuinka "me olemme kaikki samanlaisia, kaikki ihmisiä, jotka haluavat samoja asioita, vaikka näyttäisimme erilaisilta", mitä tekee Oprah? Kamera zoomaa suoraan naamaan ja Oprah sanoo kameraan: "Powerful." (Vrt. Fast Show'n jazzjuontaja). Ja kun vuoden viihdyttäjäksi valittu miespuolinen vieras yrittää olla hauska ja vitsailee Michael Jacksonin verranneen itseään Nelson Mandelaan, taas nähdään kameran zoomaavan Oprahin naamaan, Oprahin kääntävän katseensa kameraan ja sanovan opettavaisen painokkaalla äänellä: "And that's just WRONG."

Siinä vaiheessa rupesi pelottamaan kotiäitien ja työttömien puolesta. Pääasiassahan juuri nämä ryhmät katsovat televisiota keskellä päivää, ja tuollaista sontaa heille siellä tarjotaan. Yritä siinä sitten työttömänä pysyä yhteiskuntakelpoisena, ja kakkavaippoja vaihtaessa muistaa pitää itsensä aikuisena ja ajattelevana ihmisenä.

Miten minä selviän äitiyslomastani? Vähäisten yöunien ja jatkuvan huolehtimisen vuoksi hoitovapaalla ei varmaankaan jaksa oikein tutustua Dostojevskin tuotantoon, mutta onko tuo aivoja grillaava iltapäivätelevisio ainoa vaihtoehto puoli tuntia lepoa kaipaavalle äidille? Kykenenkö minä muutaman kuukauden kotonaolon jälkeen enää minkäänlaiseen älyä vaativaan työhön tai yhteiskunnalliseen toimintaan?

Tänään ajattelin paeta iltapäivägrilliä ja lähteä nauttimaan aurinkoisesta pakkaspäivästä Tukholmassa. Moderna Museet vaikutti olevan sopivan kävelymatkan päässä, ja vakiokokoelmaanhan pääsee ilmaiseksi sisään. Ehkä minä liityn äitiyslomallani uudestaan Kiasman ystäviin, onkohan se paikka vauvaystävällinen?

Skandinaavista sadetta

Hääpäivä on jo päässyt käyntiin, Erik istuu Tukholman yliopistolla luennolla ja minä lorvailen hotellihuoneessa nautiskellen riistohintaisesta 24 tunnin internetyhteydestä. Viikonloppuna sukuloitiin Tukholman Sollentunassa ja Upsalan Knivastassa, sunnuntaina taas tultiin itse Stockholm Cityyn. Enpä ole itse asiassa koskaan viettänyt Tukholmassa näin pitkää aikaa kerralla. Ainoat kaupunkivisiitittini ovat niitä muutaman tunnin risteilypyrähdyksiä, muuten Ruotsin-reissailuni on kohdistunut vain Upsalan seutuun ja satunnaiseen Lapin-matkaan.

No, onneksi täällä ei sentään pääse kadehtimaan länsinaapureita kivasta säästä, kun pilvet ovat olleet aivan yhtä synkkiä ja sade aivan yhtä märkää kuin Helsingissäkin. Eilen jaksoin vielä rämpiä päivällä kaupungilla ja tuhlata rahaa kenkiin ja muuhun mukavaan, mutta tänään pysyttelen suosiolla hotellin sisällä läppärin ja romaanin äärellä. Kunnes sitten tietenkin illalla lähdetään Södermalmille syömään jotain hyvää, niin kuin eilenkin.

Mikäköhän siinä muuten on, että aina Viking-risteilyillä pitää tallustella sen muutaman tunnin ajaksi tuonne vanhaan kaupunkiin ja Norrmalmin H&M-kauppakeskittymään? Södermalm olisi paljon lähempänä satamaa ja myös eilisen perusteella huomattavasti kiinnostavampi kaupunginosa. Vanhassa kaupungissa ei enää nykyään jaksa kiinnostaa muu kuin scifikauppa, vaikka onhan se varmaan nätti ja kaikkea. Mutta kun päiväsaikaan kaksi kolmesta vastaantulijasta puhuu suomea ja kaupoissa voi maksaa (ylihintaa) euroilla, ei siellä oikein jaksaisi hengailla.

Mutta niinhän minäkin eilen tein, ennen kuin pääsin Södermalmille. Kävelin hotellilta ensin shoppailemaan Norrmalmin kauppoihin ja ostin saappaat Din Skosta, ihan kuin niitä ei muka Suomessa olisi. Ja sitten pyrähdin vanhaan kaupunkiin, jossa tosin viivähdin vain scifikaupan valikoman tarkastamiseen menevän ajan. Enkä edes ostanut mitään, kun en ollut varma dvd-soittimemme kyvystä pyörittää USA:sta tuotuja levyjä. Pitänee lähettää Erik takaisin hakemaan se Blade Runner, kun se joulukuussa palaa kaupunkiin jatkamaan tuota kurssiaan.

Tukholman turuille humputtelemaan

Muutaman tunnin päästä voi taas jättää armaan Helsingin hetkiseksi, kun matkustamme Erikin kanssa Tukholman seudulle pienelle hääpäivälomalle. Erikillä sattui olemaan Tukholmassa työhön liittyvä kurssi, joten se saa matkat ja majoituksen ilmaiseksi. Itsekin pääsen punkkaamaan epäilemättä halvassa hotellihuoneessa käytännössä ilmaiseksi, joten vain yhden ihmisen lentojen hinnalla pääsemme ylläpitämään illuusiota matkailuharrastuksesta. Ja kun päivärahat otetaan huomioon, tästä reissustahan pääsee saamapuolelle! Köyhänäkin voi siis matkustaa, toim. huom.

Viikonloppu menee ensin sukuloimassa Sollentunassa, katsotaan miltä näyttää ruotsalainen lähiöidylli. Sunnuntai-illasta eteenpäin majoitumme hotellissa, jossa epävirallisten huhujen mukaan saattaisi peräti olla huonekohtainen internetyhteys. Mikäli oikein lykästää, saatan päästä raapustelemaan jotain blogiinkin Erikin istuessa luennolla.

Tai sitten vietän ansaittuja ylityövapaapäiviäni nukkuen ja lukien Kauko Röyhkää. Eläkäämme jännityksessä.

Herrmanneja maailma pullollaan

No niin. Tänään kävin sitten taas toimitusjohtajan kanssa pienen palkankorotusneuvottelun, mutta älkää kysykö miten se meni. Koska asia on nyt näillä näkymin loppuunkäsitelty, voidaan kaikki luurangot kaivaa esiin kaapista. Töissä en ole vielä uutista kertonut, mutta eihän kukaan sieltä kuitenkaan lue tätä blogia... Muille sidosryhmille teksti lieneekin jo vanhaa kauraa.

Herrmannien lukumäärä maailmassa on ensi keväänä lisääntymässä (jälleen, vastahan minusta tuli yksi pari vuotta sitten). Ohessa kuva uusimmasta tulokkaasta, jonka pituus kuvan ottamishetkellä oli jotain kymmenen senttimetrin luokkaa. Laskettu aika on 04.05.06, ainakin sen muistaa helposti.

Toisaalta yllättävän vaikeaa ja toisaalta yllättävän helppoa pitää raskaus salassa sen vähimmäissuosituksen eli kolmen kuukauden ajan. Kaverit arvaavat heti, jos kieltäytyy alkoholista ja briejuustosta, mutta vetoamalla ylitöihin ja väsymykseen ja pysymällä kotona kaikki säilyy autuaasti piilossa. Töissä kukaan ei huomaa yhtään mitään, ellei jotenkin erityisesti asiaan kiinnitä huomiota. Jos ei sitä aurajuustoa otakaan leivälle, niin kukapa sitä jaksaisi huomata

Vaikeinta on yksinkertaisesti pitää suunsa kiinni jostain näin isosta asiasta. En voi ikinä ymmärtää naisia, jotka mieluiten pitävät asian salassa niin kauan kuin se vatsan koon puolesta on mahdollista. Miten kukaan voi olla hölisemättä moisesta asiasta, ainakaan jos lapsi on odotettu ja suunniteltu? En minä ainakaan!

Niinpä olikin kätevää viettää kolme viikkoa heti alkuraskaudesta siellä Kuubassa, jossa kukaan ei kysellyt eikä kenellekään tarvinnut selitellä mitään. Tosin siinä vaiheessa kun huomasin, ettei mikään ruoka pysy sisällä ja iso osa matkasta meni vesiklosetin puolella, se kätevyys tuntui kiistanalaiselta... Yrittäkääpä itse aamu(ja päivä- ja ilta- ja yö-)pahoinvoinnissa matkustaa kuoppaisilla kuubalaisteillä jousittamattomissa (tai vaihtoehtoisesti liian hyvin jousitetuissa) autoissa auringon paahteessa. Minä kärsin matkapahoinvoinnista normaalistikin ja popsin lääkkeitä, nyt autuaat pilleritkin ovat kiellettyjä.

Kun pahoinvoinnista on hiljalleen päästy eroon, on tilalle astunut väsymys. Sysimusta sää ei varmasti helpota asiaa, kun mikään määrä yöunta ei tunnu riittävältä. Harvoinpa olen näin kiltisti mennyt sänkyyn ennen iltayhdeksää ja nukahtanutkin heti, mutta eipä siitä tunnu apua olevan. Illalla töiden jälkeen olo muistuttaa lähinnä zombieta, kun ei jaksa muuta tehdä kuin lojua tyynyllä ja katsella televisiosta jotain mahdollisimman aivotonta. Luojan kiitos Muotidiili on alkanut!

Tästäkin illasta on jälleen tulossa aivotonta löhöilyä, kuinkas muutenkaan. Yllätyksekseni sain eilen maalattua triptyykin kolmatta osaa hieman, päämääränä saada koko pläjäys valmiiksi reilun kolmen viikon päästä järjestettäviin tupareihin mennessä. Saa nähdä, miten tällainen aikataulujen asettaminen toimii. Ylihuomenna kyllä lähden Tukholmaan muutamaksi päiväksi, joten seuraavana viikonloppuna edistystä ei ainakaan tapahdu.

No, eipä se taida niin vakavaa olla. Maalaan ja teen kaikkea kivaa sitten, kun jään äitiyslomalle. Right...

Edistystä harrastuksissa

Nyt näyttäisi siltä, että maalausharrastus on taas nousemassa pinnalle. Takana on Kuuban matka ja sen aiheuttama väsymys, sekä ennen kaikkea muutto ja tavaroiden uuden paikan löytäminen. Nyt kun olen kuitenkin saanut niin paljon aikaiseksi, että levitin keskeneräiset tauluni työhuoneeseen, voisi harrastus taas jatkua.

Muutosta on aina paljon hyötyä vanhojen tavaroiden kannalta. Nytkin tavaroita pakatessani ja purkaessani kävin mm. läpi vanhoja luonnoksia, ja löysin vuosien takaisen vesivärikyhäelmän. Yllätyksekseni tuo luonnos sattui osumaan hyvin yksiin valmistelemani triptyykin kanssa, ja antoi mainion ratkaisun kolmannen osan ongelmaani. Nyt olen saanut jo hiilellä luonnosteltua kolmannenkin taulun kankaalle, pitäisi vain päästä maalien kanssa vauhtiin.

Eipä tämä tietenkään vielä tarkoita sitä, että oltaisiin jo selvillä vesillä. Kaksi ensimmäistäkin triptyykin osaa ovat vielä kesken, ja tauluja penkoessani löysin vielä yhden keskeneräisen väkerryksen, jonka voisin viimeisteltynä hyvinkin ripustaa työhuoneen seinälle. Nimittäin nyt kun huoneita on tullut lisää, ei kaikille seinille riitä esiintymiskelpoisia maalauksia. Tuosta vanhasta voisi kuitenkin saada jotain aikaan, se nimittäin sopisi hyvin yhteen työhuoneen uuden maton sekä yhden vanhan taulun kanssa. Noin niin kuin värien puolesta ainakin.

Siispä minulla on monta maalausprojektia kesken, mutta ainakin kaikkiin niihin on nyt ideoita. On se kai parempi kuin monta tylsää keskeneräistä taulua, joiden jatkaminen ei edes kiinnosta. Sellaistakin sattuu. Nyt kun olen päättänyt olla tekemättä (kovinkaan paljon) ylitöitä, luulisi jopa arki-iltoina löytyvän aikaa harrastuksille. Paisuva syysväsymys on tietenkin jo harrastus sinänsä.

Musiikki on kaupallista

Päivän Kauppalehti onnistui jälleen hämmästyttämään, tällä kertaa kirjoittaessaan Nightwishista. Kyllä, tämä koko Suomea kohahduttava uutinen on saanut myös lähes aukeaman verran tilaa Kauppalehdestä.

Tapansa mukaan lehti ottaa luonnollisesti taloudellisen näkökulman tähänkin teemaan, sehän on talouslehden tehtävä. Toimittaja Essi Lindqvistin kirjoittama kommentti Tarja Turusen lähdöstä on kuitenkin hämmästyttävän kyyninen.

Minä en itse halua ottaa mitään kantaa kiistaan Tarja vs. Tuomas, en tiedä kuinka bisnes-orientoitunut Tarja todella on tai kuinka sydänverellä työtään Tuomas todella tekee. Lindqvistin mielestä Tarja on kuitenkin oikeassa, koska bisnestähän se kaikki vain on. Minun tulkintani mukaan kommentissa hieman jopa irvaillaan naiivien bändin poikien kustannuksella, lainataanhan siinä Kauppalehden ideologiaa ilmeisesti vastustava pätkä Holopaisen suusta: "henkisen korvauksen pitäisi olla aina maallista arvokkaampi".

Lindqvist uskookin, että Tarja pärjää, koska Tarja on karismaattinen. Ja ilmeisesti ennen kaikkea siksi, että Tarja haluaa rikastua, mikä on aina ihailtava piirre ihmisessä.

Voipa toki olla, että Tarja todella ymmärtää rahan päälle, haluaa sitä lisää ja saa sitä lisää, kun taas bändin pojat kuihtuvat kasaan naiivissa ideologiassaan. Mutta onko se oikeasti kaikki, mitä on? Onko musiikkiteollisuus todellakin vain bisnestä bisneksen joukossa? Eikö ole edes mahdollista, että joku oikeasti haluaa tehdä taidetta, ilmaista itseään? Eikö musiikki ole mitään muuta kuin rahanarvoinen kulutushyödyke? Ei ilmeisesti ainakaan Kauppalehden näkökulmasta.

Kotinetin autuutta ja kotibileitä

Netti tuli viimeinkin eilen illalla kotiin, ja sen ansiosta voinkin nyt istua lauantaiaamuna kahdeksalta kirjoittamassa blogia. Hämmästyttävää.

Heräsin hieman ennen kahdeksaa, luulisin, ja säikähdin yläkerrasta kuuluvaa mölyä: huonoa musiikkia ja puheensorinaa. Täällähän piti olla hyvä äänieristys! En usko, että Vaasankadulla ei muka koskaan olisi järjestetty bileitä, mutta siellä emme kuitenkaan paksujen kiviseinien ansiosta kuulleet koskaan mitään muuta kuin tupakointiparvekkeella kävijöiden meteliä. Kauhistus! Onko täällä sittenkin ohuemmat seinät?

Sitten huomasin olevani muutenkin varsin virkeä, en kai vain vieläkään osaa oikein nukkua uudessa kodissa. Jokainen yö on tähän mennessä ollut hieman katkonainen, toivottavasti tässä joskus oppii tavoille.

No, virkeä kun olin, kävin parvekkeella tarkistamassa, josko möly tulisikin yläkerran naapurin parvekkeelta. Ja sieltähän se! Oletettavasti baarista palannut porukka oli vetäytynyt parvekkeelle auringonnousua katsomaan ja pitämään hauskaa. Se oli aikamoinen huojennus, kyllähän nyt heti makuuhuoneen ikkunamme yläpuoliselta parvekkeelta möly kantautuu makuuhuoneeseen, se on vain normaalia. Joskus jatkossa, jos meteli käy sietämättömäksi, riittää siis vain pyytää bilettäjiä siirtymään sisätiloihin. Itse bileitä kun en kehtaisi keskeyttää.

En ole koskaan joutunut valittamaan naapureistani, tai ehkä en ole kehdannut. Kuunnellessani kavereiden kertomuksia kauhunaapureista tarinat tuntuvat kyllä sen verran hurjilta, ettei minulla ole koskaan ollut vastaavia ongelmia.

Eikä yksikään naapuri ole koskaan valittanut mistään minun tekemisistäni, niin hämmästyttävältä kuin se kuulostaakin. Valmistujaisbileissäni alakerran naapuri kyllä tuli pimputtamaan ovikelloa, mutta kävikin ilmi, että häntä häiritsevä meteli tuli jostain aivan muualta. Meidän bileitämme hän ei ollut kuullut ennen kuin vasta porraskäytävässä, ja sillä perusteella suunnistanut ovellemme. Sellainen oli Vaasankadun äänieristys!

No, täällä on nyt asuttu viikon ajan. Katsotaan, millaiseksi talon metelitaso muodostuu. Yllätykseksemme tässä talossa on kävellyt vastaan hyvin paljon 20+-ikäistä porukkaa, vaikka voisi kuvitella tämän vetävän puoleensa enemmän perheitä ja 30+-väkeä (kuinka moni parikymppinen perheetön opiskelija asuu kolmiossa?). No, se tietänee vilkkauden lisäksi myös suvaitsevaisuutta toisten vilkkaudelle....

Hätä kädessä

Nyt alkaa jo hieman paniikki kasvaa: netti ei ole vieläkään saapunut kotiin (vai tietoyhteiskunta), eikä töissäkään ehdi työnteolta surffailla. Blogi alkaa kuolla käsiin, kun mistään ei ehdi kirjoittamaan. Miten nykyään voi vielä olla mahdollista, että laajakaistan saapuminen kestää vähintään kolme viikkoa? Miten ihminen ylläpitää yleissivistystään ja sosiaalisia taitojaan, kun yhteydet ulkomaailmaan on katkaistu?

Parempia aikoja odotellessa, takaisin töihin.

Työpaikkakulttuurin yllättävä avoimuus

Tänään kokeilin jotain, mitä en ole ennen yrittänytkään: menin puhumaan Toimitusjohtajalle. Ihan totta, en ole vastaavalla tavalla kävellyt Toimitusjohtajan luo ja esittänyt asiaani, en, vaikka meillä on avokonttori eli Toimitusjohtaja istuu samassa tilassa oman pöytänsä äärellä.

Kokemus oli yllättävän miellyttävä, vaikka olin etukäteen vähän jännittänyt. Meillä töissä kun on ollut pienoista kaaosta viime aikoina, ja sairaslomalle jääneen esimieheni minulle antama lupaus ylennyksestä on jäänyt roikkumaan jonnekin limboon. Nyt en enää kuitenkaan kestänyt odotusta ja jännitystä (puhumattakaan uhkaavasti lähestyvästä uuden kämpän entistä korkeammasta vuokrasta), ja marssin Toimitusjohtajalle kertomaan haluavani ja tarvitsevani kyseisen ylennyksen.

Osittain tästä ansiosta alkoikin heti tapahtua: Toimitusjohtaja kuunteli ymmärtäväisenä ja kutsui uuden esimieheni heti pieneen neuvotteluun. Eipä kestänyt kuin puoli tuntia, ja ylennys oli minun, vieläpä takautuvasti kuluvan kuun alusta.

Kunpa olisin tiennyt kaiken olevan oikeasti noin helppoa, olisin mennyt Toimitusjohtajan juttusille jo aiemmin! Seuraavaksi pitänee sitten marssia sinne pyytämään palkankorotusta jo ylennyksen mukana tulevan lisäksi, kun on kerran vauhtiin päästy.

Tämähän on suorastaan huumaavaa!

Puuhaa on riittänyt

Syksy on taas tullut, eli tekemistä on ollut aivan riittämiin. Kuubasta palattuani olen paiskinut ylitöitä, lukenut tenttiin sekä järjestellyt ja pakannut tavaroita ensi lauantain muuttoa varten. Tässä syksyssä on taas kaikki potentiaali tekemisen sietämättömään keveyteen, eli voisin taas löytää itsestäni pienen työnarkomaanin. Ehkä muuton jälkeen saan lisättyä tähän aikatauluuni vielä maalaamisen... Triptyykki on yhä kesken.

Kavereita en ole juurikaan ehtinyt näkemään, eli jostain on täytynyt leikata. Nyt olen myös väsyneempi kuin muistan viime syksynä olleeni: töistä palatessani nukahdan yllättävän usein junaan, vaikken koskaan nuku kulkuneuvoissa. Se hieman häiritsee tenttiinlukua, sillä nukahtamispisteessä on vaikea sisäistää kirjan asioita. Monta muuta asiaa väsyneenä voi kyllä tehdä, kuten esimerkiksi töitä.

Saa nähdä, kuinka kauan tätä kestää. Töissä on ennenkokematon työvoimapula ikävän tapaturman ja muiden äkillisten lähtijöiden vuoksi, mutta nyt olemme saaneet rekrytoitua lisää väkeä. Uutukaisille voi varmaan kohta sysätä jo suuret taakat harteilleen, jotta me vanhat pääsemme taas normaaliin työaikarytmiin. Tentti on parin viikon kuluttua, mutta voihan sen jälkeen aina ryhtyä lukemaan seuraavaan tenttiin. Muutto on nyt viikonloppuna, mutta eiköhän tavaroiden järjestelemisessä mene vielä tovi. Minä kun en halua jättää kämppää sekaisin, uudessa asunnossahan on parasta juuri sisustaminen! No, rahaa sentään ei ole Kuuban matkan ja takuuvuokran jälkeen yhtään, eli kovin yltiömäiseksi ei sisustuspuuhani pääse.

Jotta tämä kaikki olisi mahdollista, täytyy minun lopettaa tämä turhanpäiväinen raapustelu toistaiseksi.

Suomi ja loputkin Kuubasta

Eilen perjantaina palattiin sitten lopulta Suomeen, ja aikaerorasitus vaivaa nyt aika lailla. Huolimatta vuorokauden kestäneestä matkustuksesta lähes kokonaan ilman unta (en osaa nukkua lentokoneessa) sain kotona unen päästä kiinni vasta Kuuban aikaa 10-11 maissa illalla eli Suomen aikaa 5-6 maissa aamulla. Tänään herätyskello herjasi ensimmäisen kerran puoliltapäivin, mutta ylös sängystä pääsimme vasta kahden jälkeen. Uni ei tietenkään riittänyt, mutta ehkä tänään pääsisi nukkumaan vähän aiemmin.

Bloggaus jäi sitten loppumatkasta kokonaan väliin. Nettikahviloiden etsiminen on oma työnsä, lisäksi netin käyttö on Kuubassa varsin kallista nopeuksiin suhteutettuna: kuuden dollarin tuntimaksulla pääsee leikkimään puhelinlinjoja käyttävällä modeemilla, ja kaista on pahimmassa tapauksessa vielä jaettu 4-5 koneen kesken. Kerrankin jouduin odottelemaan 15 minuuttia pelkästään sähköposti-ikkunan avautumista. Yritä siinä nyt sitten blogata ja lukea posteja.

Viimeksi kirjoittelin Guardalavacan turistirannoilta. Kyseessä oli siis paikka, jossa kuubalaisia näkyi ainoastaan tarjoilijan, taksikuskin ja hotellivirkailijan uniformuissa. Guardalavacasta lähdettiin lyhyen taksikyydin jälkeen liftaten kohti päinvastaista paikkaa, eli kuubalaisten omaa lomakohdetta Silla de Gibaraa. Tänne leirintäalueelle matkatessamme emme tosin tienneet sen olevan nimenomaan kuubalaisten oma paikka, sellaisesta ei Lonely Planet nimittäin hiiskunut mitään.

Kun poliisi oli ensin antanut sakot meitä kuljettaneelle kuubalaiskuskille (turistien ottaminen kyytiin on laitonta), pääsimme perille leirintäalueelle kuullaksemme ei-oota. Alueella ei kuulemma ole yhtään tilaa, ja meidän tulisi kääntyä takaisin. Avulias kuskimme kuitenkin jäi kanssamme inttämään, sillä paikka ei todellakaan näyttänyt täydeltä. Lopulta saimmekin leirintäalueen henkilökunnan ylipuhuttua, ja saimme käyttöömme pari huonetta. Meitä ei olisi millään haluttu ottaa alueelle, sillä se oli vain kuubalaisten käytössä. Emme sitten saaneetkaan mm. käydä syömässä vuorilla sijaitsevan leirintäalueen näköalaravintolassa, vaan jouduimme syömään ateriamme kioskin luo roudattujen muovipöytien ääressä. Näkoalaravintolan tarjoilija selitti hieman nolona, että tässä toisessa "ravintolassa" meillä olisi paljon paremmat olot ja parempi ruoka. Ruuasta en sitten tiedä, mutta aikamoinen apartheidmeininki siellä oli... Käänsimme kulkiessamme varsin monet päät.

Oli kuitenkin hauska viettää yksi yö siellä metsän ja vuorien keskellä, pojat kävivät vielä tutustumassa kuulemma hienoihin luoliinkin. Olin viisastunut Trinidadin kansallispuiston kiipeämisurakasta, enkä lähtenyt väsyksissäni tavoittelemaan luolia jossain vuorilla. Se olikin hyvä päätös, sillä erään paikallisen ystävällisen perheenisän vakuuttelut reitin helpoudesta ("kannoin yksivuotiasta poikaani selässä koko matkan, ei se ole paha nousu!") osoitteutuivat hienoiseksi machoiluksi.

Yksi hyvä puoli paikan turistittomuudessa oli autenttisuuden lisäksi hinta. Vaikka toki maksoimme kaikesta monta kertaa paikallisia enemmän, ei henkilökunnalla tuntunut olevan muun maan kaltaista otetta turistirahastukseen. Siinä missä tavallinen huone kuubalaisessa kodissa maksaa turistille yleensä 15-20 dollaria, maksoimme me huoneestamme viisi dollaria. Ateriat perheessä ovat olleet siinä 6-8 dollarin tienoilla per henki, tuolla me kolme maksoimme illallisesta yhteensä viisi dollaria. Ja seuraavana päivänä saimme paikallisten tavoin ilmaisen bussikyydin takaisin Holguinin kaupunkiin.

Holguinista jatkoimme viimeiseen kohteeseemme eli Santiago de Cubaan. Koko matkan olimme kuulleet pahoja uhkailuja siitä, miten kuumaa Santiagossa oli. Vaikka kuubalaiset itsekin tuntuivat kärsivän loppukesän kuumuudesta, muistivat he aina huomauttaa Santiagon olevan vieläkin kuumempi kaupunki. Ja kyllähän Santiagossa päivisin olikin vähintään 35 astetta, siinä missä muualla oli 32-33 astetta. Mutta ilmeisesti kosteusprosentti oli alhaisempi ja mereltä käyvä tuuli vilvoittavampi, sillä meillä oli kaupungissa varsin miellyttävä olo.

Casa particularimme emäntä oli puhelias ja huolehtivainen, ja itse kaupunki oli taas kerran yllätys. Havanna yllätti ränsistyneisyydellään ja pilaantuneella hajullaan, Cienfuegos siisteydellään, Trinidad keskiaikaisilla mukulakivikaduillaan ja turistilaumoillaan, Sancti Spiritus turistien puutteellaan ja tyylikkäillä ravintoloillaan, Camaguey miellyttävällä ilmastollaan ja espanjalaisuudellaan, Holguinin provinssin Guardalavaca töykeillä brittituristeillaan ja Silla de Gibara paikallisuudellaan ja lopulta Santiago eurooppalaisuudellaan. Keskustassa Santiago olisi voinut olla mikä tahansa espanjalainen tai italialainen kaupunki, vaikka toki heti ydinkeskustan ulkopuolella kuubalainen arkkitehtuuri (=korkeintaan kaksikerroksiset talot ja kadulle avoimet ovet ja ranskalaiset ikkunat) ja elämä kaduilla puski taas läpi kera yleisen ränsistyneisyyden.

Santiagosta lähdimme kolmen yön ja päivän jälkeen bussilla takaisin Havannaan. Turistiyhtiö Viazulin bussit olivat kautta matkan yllättävän miellyttäviä, ja 16 tunnin ajomatka sujui huomattavasti mukavammin kuin myöhemmin tullut yhdeksän tunnin lentomatka Havannasta Amsterdamiin. Penkit olivat pehmeämpiä ja kallistuivat alemmas, maisemat kiinnostavampia ja välillä pääsi ulos jaloittelemaan.

Havannassa yövyimme yhden yön Vedadon hienostoalueella casa particularissa, kun taas viimeiseksi yöksi valitsimme luksusta. Meidän kolmen poppoota ei ole mittavalla omaisuudella siunattu, ja Kuuba saattoikin olla yksi ainoista maista, joissa meilläkin oli varaa yhteen yöhön viiden tähden hotellissa. Tähän mahdollisuuteen tuli siis tarttua, ja siirryimme heti viimeisen kokonaisen päivän aamiaiselta läheiseen Hotel Nacionaliin. Olihan se miellyttävää luksusta, mutta viihdettä oli tarjolla kehnosti.

Erik moitti minua siitä, että olin ilmeisesti odottanut menoa kuin ruotsinlaivalta. Ja tottahan se kai oli: ajattelin hotellin sisältävän villejä baareja ja ainakin yhden sädehtivän yökerhon, jossa voi salsata auringonnousuun. Järkytys oli kova, kun tajusin, ettei paikassa ole ainoan ainutta yökerhoa! Rommin juomiseen ja sikarien poltteluun soveltuvia baareja ja hyviä ruokailuravintoloita kyllä löytyi, mutta ainoa iltaviihde oli maltaita maksava kabaree-show. Ja sekin päättyi jo kymmeneltä illalla. Onhan vaikea uskoa, että Kuuban kaltaisessa tanssia ja koko kansan musiikillista ilonpitoa pursuavassa maassa paras hotelli ei tarjoa yökerhoa salsaajille. No, eipä sielläkään varmaan niitä kuubalaisia näy kuin palvelusväen joukossa.

Tähän päättynee kronologinen Kuuba-reportaasi. Jatkossa pitää sitten vain viitata asioihin sitä mukaa, kun ne tulevat mieleen. Kovalevyllä on vielä monta jaksoa Salaisia kansioita ja muuta tv-hömppää kolmen viikon ajalta, ehkä niiden avulla tämä viikonloppu ja aikaerorasitus menevät ohi sutjakkaasti.

Hiekkarannalla on kuumaa

No, ei sielta Camagueysta sitten tullutkaan kirjoitettua, kun ainoa Lonely
Planetin tuntema nettikahvila oli sulkenut ovensa. Kuuban kolmanneksi
suurin kaupunki oli muuten kuitenkin erinomainen kokemus, mika ei johtunut
valttamatta pelkastaan itse kaupungista. Meidan casa particularimme oli
lahinna neljan tahden hotellin tasoa, ja isantaperheen taikomat ateriat
olivat taivaallisen hyvia ja valtavan runsaita. Saatila myos helli meita:
sina yhtena paivana, kun kiersimme kaupungilla, oli pilvista ja sateista
eli viileaa kuubalaisten standardien mukaan.

Ilma on ylipaansa ollut aika outo taalla. Rannikolla on melko puhdas
paivailmasto, eli joka paiva on samanlainen saa. Se tarkoittaa aurinkoa
koko paivan, kunnes loppuiltapaivasta ryhtyy satamaan ja salamoimaan.
Cienfuegosissa nahtiinkin komeimmat salamat, jotka kuulemma olivat
Yhdysvaltoja runnelleen Katrinan heijastuksia. Koko taivas olikin
tuntikausien ajan kuin strobovaloilla koristeltu disko.

Se Rita-myrskykin on kuulemma yltynyt hurrikaaniksi asti, ja Havannassa
evakuoitiin ihmisia. Meita se ei enaa taalla saaren itapaassa liikuttanut,
mika on ehka ihan hyva. Vaikka olisihan se ollut kiva nahda oikea
trooppinen myrsky.

Camagueyn jalkeen jatkoimme Holguiniin, jossa olimme vain yhden yon.
Tanaan matka nimittain suuntautui kohti Playa Guardalavacaa, pohjoisrannan
turistihelvettia. Taalla onkin paljon oykkaroivia brittituristeja ja
kalliita hotelleja.

Meidan oli tarkoitus seikkailla tanne Lonely Planetin ohjeiden mukaan:
loikata kuorma-auton lavalle Holguinista, ajaa silla Santa Luciaan ja
liftata loppumatka. Tanne rannalle paasy kun on turisteille melko vaikeaa:
paikalliset eivat saa antaa turisteille kyytia tanne, eika busseihin myyda
turisteille lippuja. Ainoa laillinen vaihtoehto olisi siis mittarilla
toimiva taksi, mika ei todellakaan ole halpaa.

Meidan seikkailumme vain osoittautui hieman liian helpoksi: kielloista
huolimatta nousimme paikalliseen bussiin, joka osoittautuikin
ilmastoiduksi ja pehmustetuksi unelmalaitokseksi ja toi meidat vajaan
kymmenen kilometrin paahan kohteestamme. Siina nostimme peukalon pystyyn,
ja noin kahden minuutin kuluttua meidat poimi kyytiin toinen bussi: aivan
tyhja ilmastoitu turistibussi, joka oli matkalla rannalle hakemaan jotain
charter-seuruetta. Eli matka ei ollut kovinkaan epamiellyttava, saa nahda
miten taalta paastaan huomenna pois...

Poistumista ennen taytyy kuitenkin paasta sukeltamaan. Aika kallista
lystiahan se nain aloittelijalle on, 90 dollaria peruskurssista ja yhdesta
matalan veden sukelluksesta. Mutta onhan se lysti koettava, sen verran
upean nakoista tuo turkoosi vesi on. Enka mina ole koskaan ennen
sukeltanut, sen taytyy olla jotain todella hienoa.

Tama internet on osoittautunut kaikkia edellisia hitaammaksi, joten
taytynee taas lopetella talla eraa. Ehka joskus matkan jalkeen saan
paikattua kaikkia naita aukkoja, kun mieleen tulee hiljakseen kaikkia
yksityiskohtia ihanan laajakaistan aaressa.

Morjens.

Kuubasta kuuluu taas

Tauosta ei pitanyt tulla aivan nain pitkaa, mutta toimivan netin loytaminen
on yllattavan vaikeaa. Luvattuihin aukioloaikoihin ei kannata luottaa
silloinkaan, jos jonkin paikan sattuu bongaamaan... Mutta taalla sita
onnellisesti ollaan, viela edellistakin hitaamman nettiyhteyden aarella.

Viimeksi oltiin saavuttu hiljattain Cienfuegosiin, josta matka jatkui
sitten Trinidadiin ja lopulta tanne Sancti Spiritukseen. Trinidad oli kumma
paikka: taynna turisteja muttei sitten paljon muuta. Joka puolella nakyi
jostain syysta hollantilaisia, eika asiaan ehditty loytaa selitysta.
Cienfuegosissa oli paljon nuoria norjalaisia kielikurssimatkalla, mutta
Trinidadin hollantilaisissa oli kovin monenikaista porukkaa.

Turistikaupungin henki nakyi Trinidadissa heti turistibussin kaartaessa
kaupunkiin (Kuubassahan on kaksi bussiyhtiota: toinen kuubalaisille ja
toinen ulkomaalaisille). Bussiasemalla oli aidan takana kymmenittain
huoneita (casa particular) seka yksityisravintoloita (paladar) tarjoavia
pienyrittajia, kaduilla taas ei voinut valttya sinnikkailta
sikarikauppiailta.

Turistien ja naiden saalistajien parveilusta huolimatta Trinidadista oli
kuitenkin hyvin vaikea loytaa ravintolaa, ja parhaaksi vaihtoehdoksi
nousikin toistuvasti oman casa particularimme isantaperheen tarjoamat
sapuskat.

Trinidadin reissun kohokohta taisi olla vierailu kansallispuistossa, vaikka
minun kaltaiselleni liikuntaa harrastamattomalle laiskurille parin tunnin
kiipeaminen takaisin ylos laaksosta tuntui valilla jopa kohtalokkaalta.
Nakymat vuorilla olivat kuitenkin hienot, ja laakson pohjalla sai
polskutella ihanan viilean vesiputouksen alla. Oli se kaiken sen tuskan
arvoista! Lisaksi oli ihana paasta hetkeksi pois kaikesta ihmisen luomasta
saasteesta, vaikka turistit olivatkin valitettavasti onnistuneet roskaamaan
lahjakkaasti myos vesiputouksen ympariston.

Eilen saavuttiin sitten Sancti Spiritukseen, joka poikkeuksellisesti ei
sijaitse meren rannalla. Tama provinssin paakaupunki taas vaikuttaa
Trinidadin vastakohdalta: olemme lahes ainoat turistit kaupungissa, joka on
kuitenkin pullollaan laadukkaita ja tilavia ravintoloita. Eraan joenrannan
ravintolan tarjoilijatar kuitenkin kertoi, etta taalla alkaa turistisesonki
vasta lokakuun puolessavalissa ja kestaa toukokuuhun. Ilmeisesti kaupunki
tayttyy turisteista tuolloin, tosin on taalla nytkin paikallisten ansiosta
ihan vilkas yoelama (toisin kuin Trinidadissa). Paikallisilla ei kuitenkaan
ole varaa kaupungin ravintoloihin...

Tuo kahden kerroksen elama onkin taalla Kuubassa jotenkin alleviivattua.
Ainahan hieman koyhemmissa maissa on turisteille erilainen palvelu ja
tarjoilu kuin paikallisille, mutta taalla se kay lapi aivan kaikesta.
Ulkomaalaisille ja paikallisille on ne eri bussilinjat, eri hotellit, onpa
taalla jopa eri valuutta. Vaihdettavat pesot ovat dollarin arvoisia ja
kuubalaiset pesot 24-osa tasta, ja ravintoloissa ulkomaalaisille kannetaan
tietenkin eteen vain dollarimenu. En tieda, kuinka paljon paikalliset
maksavat ruuastaan, mutta saattaapa olla jopa sama hinta dollaripesoissa ja
kuubapesoissa. Se ainakin tukisi ajatusta kymmenen dollarin
kuukausipalkasta.

No, josko tama taas talla kertaa riittaisi. Seuraavaksi suuntaamme
Camaguayhin, maan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, josta varmaan loytyy
myos nettikahviloita.

Terveisia Cienfuegosista

Ensimmainen kerta netin aaressa Kuubassa, mitakohan kaikkea tahan nyt
pitaisi tunkea. Torstai-iltana saavuttiin Havannaan, ja nyt tanaan
maanantaina on tultu Cienfuegosiin.

Kulttuurishokki iski heti torstaina, kun ajettiin taksilla Havannan vanhaan
kaupunkiin. Enhan mina ole koskaan ollut Euroopan ulkopuolella, joten
paikallinen kulttuuri on todella uutta. Kaikki aistit saivat iskun: kuumuus
oli sietamatonta, hajut ihmeellisia (ja aika pahojakin), talot
ransistyneita ja ihmiset aanekkaita ja sosiaalisia. Kylla pienta tyttoa
kaukaa Suomesta hieman taisi jopa pelottaa.

Heti ensimmaisena kokonaisena paivana tutustuimme kuitenkin jo
paikallisiin, eihan taalla voi silta valttya. Huijarit tietenkin tulevat
juttusille ja yrittavat kaupata "aitoja" sikareita, mutta joukosta loytyy
myos vilpittomia ihmisia. No, kylla jokaisella tuntuu olevan oma lehma
ojassa, mutta se on ihan ymmarrettavaa.

Yksikin tapaamamme laaketieteen opiskelija ja reilun yksivuotiaan lapsen
isa kertoi paikallisten laakareiden ansaitsevan 10 dollaria kuussa (samalla
kun poliisit saavat 40 dollaria), kun taas valtio maksaa lapselle maidon
vain yksivuotiaaksi saakka. Keskustelun paatteeksi kavimmekin ostamassa
taman tyypin kanssa pussillisen maitojauhetta, joka kestaa kuukauden ajan.
Hinta: 5 dollaria.

Tavallisella palkalla taalla ei siis eleta herroiksi, ja suurimmalla osalla
tuntuukin olevan omia sivubisneksiaan. Toki valtio kustantaa kaikille
asunnon ja perusruuan, mutta vahankaan tarpeettomat tuotteet ovat jo
saavuttamattomissa.

Tai silta se tuntui ainakin Havannassa. Tanaan Cinfuegos on nayttanyt aivan
erilaiselta. Taalla ei haise pahalta, saastetta ei ole (no, eihan
ihmisiakaan ole kuin reilu 100 000 verrattuna Havannan kahteen miljoonaan)
ja talot ovat paremmassa kunnossa. Kavelykadulla on lansimaisen nakoisia
kauppoja eika sikarikauppiaita ja laittomia takseja pyori jokaisen turistin
ymparilla samaan tapaan kuin Havannassa.

Mutta kuumuus on taalla vielakin pahempaa kuin Havannassa, mista sitten
johtuu. Eihan bussimatka kestanyt kuin kolme tuntia, joten merkittavasti
etelampana tama kaupunki ei ole. Ehka kosteutta on enemman, tuulta
vahemman, en tieda. Aika tuskaahan tama on. Onneksi vuokraamassamme
asunnossa on kelvolliset ilmastointilaitteet ja jaakaapissa kylmia juomia...

No, olisikohan nyt aika paastaa Erik koneelle lukemaan sahkopostia.
Raportoin taas lisaa joskus ehtiessani, eli en ehka kovinkaan pian.

Kylmä syksy jääköön hetkeksi

No niin, reilun kuuden tunnin päästä pitäisi jo herätä, sillä kahdeksan tunnin päästä pitäisi jo istua lentokoneessa matkalla Amsterdamiin. Amsterdamissa taas voisi käydä syömässä, siellä kun pitää odottaa kuusi tuntia ennen Havannan-koneen lähtöä.

Otin töistä lomaa jo tänään, mikä olikin välttämätöntä. Tarkoitus oli tehdä kaikenlaista, mm. kerrata espanjan kielioppia ja käydä piipahtamassa kansantaloustieteen luennolla. Nämä jäivät kuitenkin väliin, kun puuhaa riitti muutenkin. Kaikenlaisten pikkuasioiden pakkaaminen vie ihan järkyttävän paljon aikaa, kun samalla pitää ajella säärikarvoja ja ajastaa dvd-tallentimeen kaikki suosikkisarjat tulevalta kolmelta viikolta. Ja tavata kavereita läksiäismerkeissä.

Ja hommata uusi vuokrakämppä! Kävimme tänään katsomassa kivaa kolmiota Lintulahdenaukiolta, ja pitihän se sitten samalla ottaa. Yksi huone lisää ja oma sauna oli jo houkuttelevaa, ja kun asunto ja koko talo olivat erinomaisessa kunnossa ja autonkin saa kellariin halliin turvaan, ei tarvinnut kovin pitkään miettiä. Nyt on sitten jotain mukavaa odottamassa, ettei ole kurja palata Kuubasta. No, onneksi ei tarvitse ihan heti paluun jälkeen muuttaa, vaan vasta parin viikon päästä.

Katsotaan nyt, kuinka paljon sieltä Kuubasta tulee blogattua. Toivottavasti ainakin silloin tällöin päästään koneen ääreen, mutta minä en ole kovin paha netti- tai sähköpostiaddikti. Eli en nyt ihan joka päivä yritä löytää nettikahvilaa.

Herrmannin perheen blogiedustus paranee

Herrmannin perheen Suomen-pesäkkeen blogiedustus tuplaantui kerralla, kun siippani Erik on viimein saanut aikaiseksi tuottaa sisältöä jo pidemmänkin aikaa mietintämyssyssä muhinoineeseen blogiinsa. Erik pitää Blackest Metal –bloginsa kuitenkin selkeällä asialinjalla, eikä lähde jutustelemaan mitään hölmöjä kuulumisia. Erik ei myöskään pidä julkisuudesta, ainakaan vääränlaisesta sellaisesta, joten ei sitten kerrota kenellekään.

Iki-ongelmia

Väliin pieni tietopala: iki-osoitteeni näyttävät tekevän temppuja, eli kumpaankaan iki-osoitteeseeni lähetetyt viestit eivät näytä koskaan saapuvan perille. Jos joku sattuisi siis tavoittelemaan minua, suosittelen etunimi piste sukunimi ät helsinki piste fi -osoitteen käyttöä.

On muuten ahdistavaa huomata kadottavansa viestejä, varsinkin, kun bittiavaruuteen häviävät postit eivät näköjään edes tuota lähettäjälle virheilmoitusta. Kuinkakohan monen onneni ohi olenkaan tänään ja eilen kävellyt, kun postit eivät ole tulleet perille?