Vuoden viimeinen kirjoitus

Pääsinpä taas kirjoittamaan, tai lähinnä vaivauduinpa taas kirjoittamaan. Eipä tämä joululoman aika mitään kiireistä ole ollut, mutta läppärin esiin poimiminen tuntuu jotenkin turhan työläältä. Ei näin lomalla tee mieli tehdä muuta kuin syödä, juoda ja lukea kirjoja, joskus vähän heitellä noppaa ja pelata Kimbleä. Nyt on luettu jokunen Pratchett sekä Gaimanin Anansi Boys, ja katsottu runsaasti saksalaista roskaa televisiosta. Etenkin joulun aikaan televisiossa näytettävät dubatut blockbusterit kuten Pearl Harbor ja Rautanaamio ovat olleet suurta hupia nopanheittelyn taustalla. Tosin Ben Affleckin leukaloven ja Leo DiCaprion kulmakarvojen katselu käy joskus työstä, ellei siihen osaa ottaa riittävän camppia asennetta.

Ei tämä ole mennyt ihan silkaksi lokoiluksi, sillä kuluneeseen viikkoon mahtuu myös parin päivän ostosreissu Berliiniin. Matkaan tarttuivat mm.
-lastenvaunut
-vauvan kantoreppu
-musta pääkallokuvioinen vauvabody (ne makeat ”my first black metal t-shirt” ja ”dark child” –vauvapaidat olivat jo loppuneet X-Trasta.)
-juhlakengät Limeksen vuosijuhliin (kaupan viimeinen pari sattui olemaan juuri minun kokoani ja maksoi superalennuksessa 20 euroa... Eihän sellaista tapahdu itselle koskaan.)
-vaatteita Erikille (miesten vaatteiden shoppailu oli minulle uusi kokemus, ja myötämielisen miehen kanssa se oli riemastuttavaa.)

Viikko on myös osoittautunut varsin runsaslumiseksi. Ilmeisesti Suomessakin on saatu nauttia pakkasesta ja lumesta, mutta täällä se on ollut erityisen tervetullutta. Lumi kun ei ole mikään jokavuotinen vieras täällä Pohjois-Saksassakaan. Oliko se nyt maanantaiaamu, kun ikkunan takana olikin aivan satumaisen valkoista ensimmäisen kerran, eikä se siitä ole mihinkään sulanut. Lämpötila on pysynyt nätisti siinä 2-3 asteen tuntumassa koko ajan.

Lunta sataa edelleen koko ajan. Pyryttelyn intensiivisyyttä kuvastaa hyvin pieni kauppareissu. Sillä välin, kun kiersimme kaupassa tekemässä parin päivän ruokaostokset, auto peittyi kokonaan lumeen. Sen pienen hetkisen jälkeen piti kiltisti kaivaa esiin harja sekä rapsutuslasta, jotta pääsisi taas ajamaan kotiin. Kun auto oli kertaalleen putsattu läpi, olisi pitänyt taas aloittaa alusta. Siihen ei kuitenkaan löytynyt haluja, vaan luotimme lopulta ikkunanlämmittimiin.

Saksa nyt on tietenkin aivan sekaisin, täällähän ei ole edes talvirengaspakkoa (tänä vuonna – huomisesta alkaen se pakko kuitenkin jo on). Onkin aika surkuhupaisaa katsella, kun paikalliset yrittävät kesärenkaillaan madella lumisia teitä kolmeakymppiä, ja jokainen jarrutus ja ratin käännös saa auton heittelehtimään holtittomasti. Täällähän ei maaseudulla aurata edes maanteitä, pikkukylien kaduista puhumattakaan. No, olenpa itsekin nähnyt kerran sen ihmeen, kun Erik ajaa kahdeksankympin alueella kiltisti kuuttakymppiä. Yleensä ylinopeutta löytyy vähintään 30 %.

Koska tämä on aivan varmasti vuoden viimeinen kirjoitukseni, Hyvää Uutta Vuotta vain kaikille. Täällä Rothemühlissäkin raketit ovat jo paukkuneet keskipäivän aikoihin, odottakaapas naapurit vain iltaa. Me nimittäin olemme käyneet tyhjentämässä marketin erilaisista raketeista, paukuista, tähtisadetikuista ja serpentiinistä. Uuden Vuoden kunniaksi minäkin aion juoda ensi yönä lasin ritisevän kuivaa kuohuviiniä.

Jouluaskareita Herrmannien malliin

Nyt on lomaa kestänyt hieman yli viikon, ja aikamoiseksi nukkumiseksihan se on mennyt. Nyt aivan joulun alla puuhaa tosin alkaa riittää, kun Herrmannin perheen lapset pyrkivät astumaan äitinsä jalanjäljissä ja valmistamaan perinteisen jouluaterian kaikkien perinteiden sääntöjen mukaan. Aika käsittämätön työ tällaisissa juhla-aterioissa on, vaikea nähdä itseään samanlaisena töissäkäyvänä mutta silti lyhyen joululoman aikana yötä myöten puurtavana perheenäitinä.

Ilmeisesti koko Saksassa on tapana syödä jouluateria vasta joulupäivänä, tai ainakin Herrmannien perheessä näin tehdään. Tänään on siis vielä syöty aivan tavallista ruokaa, mutta kohta kyllä avataan lahjat. No, kyllä sitä ruokaa sitten riittää joulupäivästä eteenpäin, niin kuin muissakin kodeissa.

Meitä matkaajia on ilahdutettu myös yllättävillä joulukeleillä, ainakin aina hetkellisesti. Ruotsin Knivstassa oli aivan käsittämätön lumisade viime viikonloppuna sunnuntain vastaisena yönä. Täysin lumettoman harmaassa maisemassa käytiin nukkumaan, mutta muutaman tunnin kuluttua herättiin 15 sentin lumikerroksen keskeltä. Onneksi lumi oli kunnon pakkaspuuteria, eli auton puhdistaminen ei ollut liian työlästä.

Etelä-Ruotsissa ei sitten ajomatkan aikana ollut lumesta tietoakaan, eikä aivan rannikolla Saksassakaan. Mutta kun lähestyttiin Rothemühliä, alkoivat kinokset kasvaa ja lämpötila laskea. Täällä olikin sitten upea lähes-täysikuu, korkeat kinokset ja viitisen astetta pakkasta. No, seuraavana iltana sekin sitten suli pois, mutta onpa nähty tänäkin vuonna lunta.

Jotta joulu olisi täydellinen, käytiin eilen Erikin veljen Axelin lievästä vastustuksesta huolimatta ostamassa pieni ja nätti joulukuusi. Pääsin rikkomaan Herrmannien perinteisiä lasisia joulukoristeita kuusta pukiessani, mutta ihan hyvä siitä taisi silti tulla. Niitä hopeisia palloja oli kuitenkin niin monta laatikollista, että oli niitä vähän varaa rikkoakin. Eikä kuulemma ollut ihan ensimmäinen haljennut pallo, kertoi Erik. No ei varmaan.

Kuusen ja muiden jouluun liittyvien asioiden ostaminen on muuten välillä osoittautunut yllättävän vaikeaksi täällä Mecklenburg-Vorpommernissa. Olemme nimittäin huomanneet, ettei alueen pikkukaupungeissa juurikaan tunneta käsitettä luottokortti. Paikallisella Visa Electronilla eli EC-kortilla voi kyllä maksaa aivan kaikkialla, mutta mitään kansainvälisesti tunnustettuja luottokortteja täällä ei kelpuuteta. Automaatista sentään saa rahaa, mutta sehän maksaa sitten ylimääräistä.

Minua tämä nyt ei niin kamalasti häiritse, mutta Erikin mielestä se on pöyristyttävää. Alue haluaa muka profiloitua turistiseutuna, muttei edes bensa-asemilla voi täyttää tankkia luottokortilla. Onhan se kieltämättä vähän vaikeaa, jos vain kulkee seudun läpi autobahnia pitkin eikä kanna käteistä mukanaan. Joka välissä Erik muistaa huomauttaa, että sosialistisessa Kuubassakin voi maksaa MasterCardilla mutta Pohjois-Saksassa ei. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin huomautettava, ettei se luottokortti Kuubassakaan nyt ihan lähikaupoissa käynyt.

Loma loma, lomalomalomalomaloma...

...lomaloma, lomaloma loma! Kuka tunnisti biisin? No sehän on tietenkin Ismo Alangon Kamaan ja Tavaraan. Eräs suosikkibiiseistäni näin viimeisinä työpäivinä, ja etenkin lukion abivuoden lukuloman alkaessa tuota tuli hoilattua.

Niin, eli kohta pitäisi lähteä kohti Helsinki-Vantaata ja ruhtinaallista kolmen viikon joululomaa. Ensin lennän Tukholmaan, jossa Erik jo odottaakin oman autokullan kera. Viikonloppu menee pikkiriikkisessä Knivstassa sukulaisten luona, mutta sunnuntaina ajetaan Trelleborgiin, ylitetään lautalla meri, rantaudutaan Saksan Sassnitzissa ja ajetaan yötä vasten Rothemühliin Erikin isän luo. Siellä sitten meneekin aikaa, kun vain lojutaan nojatuoleissa, luetaan Pratchetteja ja juodaan glühweinia (se on hyvää myös alkoholittomasta viinistä tehtynä).

Takaisin sieltä lähdetään joko ennen vuodenvaihdetta tai sen jälkeen, fiiliksestä riippuen. Puolan kautta ajetaan Baltiaan, ja kai sitä pitäisi hetkinen viivähtää Tartossa eräänkin tuttavan luona. Kotiin täytyy hipsiä loppiaisen jälkeen.

Ei paha.

Puolivälissä matkaa

Tänään on sitten saavutettu Virallinen Keskimääräinen Puoliväli, eli raskaudesta on tänään laskennallisesti ohi tasan maagiset 20 viikkoa. Teille asiaan vähemmän perehtyneille kerrottakoon, ettette valitettavasti voi tällä perusteella laskea minä viikonpäivänä olen harrastanut seksiä. Sen sijaan tiedätte nyt, minä päivänä minun viimeiset kuukautiseni alkoivat.

Tästä on siis toiset neljä ja puoli kuukautta jäljellä H-hetkeen, mikäli kaikki menee tilastojen mukaan ja hyvin. Aika on mennyt hurjan nopeasti, ja varsinkin viime päivinä kehitys on tuntunut rajulta. Tuntuu siltä, että viimeisen reilun viikon ajan on tapahtunut enemmän huomattavia muutoksia kuin koko sitä edeltävänä aikana.

Vasta itsenäisyyspäivänä nassikka potkaisi ensimmäisen kerran niin, että minäkin sen tunsin. Mutta tämän viikon ajan viikarilla on ollut kauhea meno päällä, eikä se tunnu pysyvän enää hetkeäkään paikallaan. Se vie jo vähän keskittymiskykyä töissäkin, kun olio muistuttaa jatkuvasti olemassaolostaan. Ikään kuin se kaipaisi huomiota, ja kyllä se sitä sitten iltaisin saakin. Nyt kun Erik ei ole kotona kuuntelemassa juttujani, höpöttelen illat pitkät vauvalle. Varmaan aika koomisen näköistä ja kuuloista.

Vatsakin tuntuu yhtäkkiä vain ilmaantuneen. Olenhan minä sen kovettumisen huomannut jo pitkään, mutta nyt tässä viimeisen viikon aikana koko tuntuu kasvaneen kohisten silmissä. Jotkin vaatteet alkavat jo kiristää, ja napa on nousemassa vatsamakkaroiden välistä koko maailman tietoisuuteen. On vaikea päättää, missä kohtaa pitäisi hameen ja housujen vyötäröä: Pyrkisikö pitämään vaikkapa sukkahousut siinä entisellä paikalla navan päällä tai hieman sen alapuolella, vai joko ne pitäisi nostaa korkeammalle kylkiluiden tasolle? Vähän kustakin asennosta ja viimeisen ruokahetken ajankohdasta riippuu, mikä milloinkin on miellyttävintä.

Jossain vaiheessa täytyy varmaan ostaa äitiysvaatteita, vaikka ajatus jotenkin ärsyttää. En ole koskaan tutustunut äitiysvaatevalikoimiin tai hintoihin, mutta olen varma, että meitä tulevia äitejä yritetään kusettaa. Joudun varmasti maksamaan tuhottomasti jostain vaatteesta, jota voin pitää ehkä kahden kuukauden ajan. Mitä järkeä?

Minun pitäisi varmaan olla päinvastoin aivan innoissani. Kaikki naisethan pitävät vaatteiden ostamisesta, ja onhan se nyt vain niin iiiiiihanaa ostaa äitiysvaatteita kun vain vauvat pyörivät mielessä. Right? Ehkä löydän jotain söpöjä pitsi- tai flanellipaitoja, joissa on vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä kukkia, ehkä myös elefantteja.

Tyhjän kodin kotkotuksia

Vaikka olenkin tottunut palaamaan työpäivän jälkeen tyhjään kotiin, tuntuu se tällä viikolla normaalia oudommalta. Yleensähän Erik menee töihin minua myöhemmin ja palaa kotiinkin myöhemmin, eli jää aamulla vielä kotiin hengailemaan minun kiitäessäni Vantaankoskelle. Mutta tämän viikon Erik viettää jälleen Tukholmassa kurssilla, kun taas minä jäin tällä kertaa kotiin. Lennän kyllä perjantaina perästä, ja taas hetken sukuloituamme Ruotsissa jatkamme matkaa autolla Saksaan päästäksemme joulun ajaksi sukuloimaan hieman lisää. Sieltä sitten Puolan ja Baltian kautta takaisin Suomeen, mutta se onkin jo uusi tarina.

Olen siis tämän viikon arkipäivät yksin, mikä on aika tylsää. Raskaushormonit ovat selvästi valloillaan, kun sunnuntainen eron hetki tuntui pieneltä kuolemalta. Kummallista, miten juuri raskaana ollessa yksinäisyys tuntuu jotenkin tavallista syvemmältä, vaikka juuri nyt ei ole koskaan yksin. Erityisesti tänään kovaan salsaamiseen intoutunut vauva tosin lievensi yksinäisyyden vaikutelmaa.

Mieliala kuitenkin koheni varsinaisen erotilanteen mentyä ohi, ja arki tuntuu jo ihan leppoisalta. Mutta on kummallista palata kotiin, kun kaikki on tismalleen siinä kunnossa kuin lähtiessä. On jotenkin tylsää ja yllätyksetöntä, että jokainen raolleen jätetty ovi ja pöydällä lojuva lusikka on aivan samassa kulmassa kuin töihin lähtiessäni. Kyse ei ole siitä, että normaalisti kämppä olisi joko siivottu tai sotkettu poissaollessani. Jotenkin elämä vain tuntuu, no, elollisemmalta, jos joku muukin siirtelee ovia ja tavaroita tässä asunnossa. Jo se, että naulakossa hengarit ovat hieman siirtyneet, antaa vaikutelman elämästä. Nyt mikään ei liiku ilman minua, kaikki on niin kovin staattista. Pitäisiköhän jättää läpiveto päiväksi, jotta edes jokunen paperi vaihtaisi paikkaa.

Markkinointihenkeä Postissa

Kävin tänään hoitamassa asioita Postissa, suomeksi sanottuna siis lähettämässä kirjeitä ja paketteja. Ajankohta ei ollut luonnollisesti mitä parhain, onhan nyt viimeinen viikko halpojen joulukorttien sekä lahjapakettien lähettämiselle. Kurvin pisteen ruuhkaa lisäsi tietenkin myös se, että olin liikkeellä hieman kello neljän jälkeen.

Paikan markkinahenkinen asiakaspalvelu kuitenkin yllätti ja jossain määrin ilahduttikin. Olin hädin tuskin saanut itseni pakkausmateriaalihyllyn eteen, kun virkailija tuli tiedustelemaan etsinkö kenties postipakettia. No sellaistahan minä juuri etsin, jotta saisin lahjamateriaalin postitetuksi Keski-Suomeen. Täti ryhtyi sitten kovasti markkinoimaan ilmeisen tuoretta Kotipaketti-palvelua, johon sisältyy paketin lisäksi myös kustomoitu toimitus saajan kotiovelle. Paketin vastaanottajalle siis soitetaan etukäteen ja sovitaan toimitusajankohdasta.

Koska minun pakettini sattui olemaan juuri sen verran paksu ettei se aivan kaikista postiluukuista mahtuisi, lankesin sitten tähän hieman tyyriimpään mutta varmempaan toimitusvaihtoehtoon. Markkinointi kannatti ainakin minun tapauksessani: enpä olisi moista vaihtoehtoa edes harkinnut ilman hienoista tuputusta.

Asiakaspalvelu jatkui ihanteellisesti: Täti näytti kuinka paketti taivutetaan, tai itse asiassa taivutti sen oikeaan muotoonsa kokonaan itse. Sitten kouraani lykättiin lähetyskortti, jonka sain täyttää samalla, kun täti teippasi pakettini kiinni ja jotenkin käsittämättömällä tavalla palveli samalla lukuisia muita asiakkaita. Lopuksi Postin täti sitten pahoitteli, että minun on nyt mentävä jonoon maksamaan paketti. Hän kun ei voi käsitellä maksuja, tietenkään, ilman kassakonetta ja muuta tilpehööriä.

Kun sitten seisoin yllättävän lyhyen ja ripeästi etenevän jonon hännillä, tämä samainen täti mainosti jo uudelle asiakkaalle kaikkia kivoja saatavilla olevia Postin joululahjoja. Löytyy ihanan joulusia cd-levyjä ja vaikka mitä tavaraa, kannattaa katsella, josko jokin vielä pistäisi silmään. Ja asiakashan katseli.

Onhan Posti toki mainostanut itseään iät ja ajat, mutta noin kova markkinahenkisyys sai huvittumaan. Eipä ollut siis ainakaan Kurvin postissa joulun alla byrokraattista virastohenkeä, vaan kaupallisilla kulutusmarkkinoilla sielläkin elettiin. Sellaista se taitaa olla nykyään vähän joka puolella.

Triptyykki valokuvina

Kun nyt kerran pääsin vauhtiin, niin voisin laittaa viimein nämäkin kuvat tänne blogiin. Armas triptyykkinihän valmistui jo kaksi viikkoa sitten, mutta tämä valokuvien postaaminen on jotenkin yllättävän rasittavaa. Nytkään en voi olla lainkaan varma siitä, miltä nämä sitten lopulta näyttävät itse blogissa, eri selaimista puhumattakaan.

No, joitain valokuvia on nyt siis tuotu julkisuuteenkin. Triptyykki sai myös kaipaamaansa huomiota viikko sitten järjestämissämme tupareissa, ja erityisesti triptyykin mieltä lämmittivät pohdiskelut hahmojen sukupuolesta. Aika harva osasi sanoa mitään oikeanpuoleisen hahmon sukupuolesta, suurin osa (vaan eivät kaikki) tuntui pitävän vasemmanpuolista ilmiselvästi miehenä kun taas keskimmäinen herätti eniten keskustelua.

Ja mikäs sen mukavampaa, kun tarkoitus todellakin oli saada aikaan jotain androgyyniä. Sukupuolen pitäisi siis pysyä peitossa myös triptyykin nimessä, mutta siitä tulikin yllättävän vaikeaa. Jos minulla olisi jokin peruste antaa taulurykelmälle englanninkielinen nimi, se voisi olla "Parent, Child and the Unholy Spirit". Mutta koska suomenkielisellä maalaajalla ei ole mitään järjellistä perustetta moiseen (ne antamani nimet, jotka ovat ulkomaankielisiä, perustuvat yleensä maalausten taustalla kuuntelemieni ulkomaankielisten kappaleiden nimiin ja sanoituksiin), en voi käyttää moista nimeä.

Mutta suomeksi sana parent on aivan idiootti: vanhempi. Mikä ihmeen nimi se sellainen olisi: Vanhempi, lapsi ja epäpyhä henki. Niinpä joudun kuin joudunkin antamaan taulun hahmoille sukupuolet nimessä, mutta tietäkää tämä: niihin kannattaa suhtautua hyvin varauksellisesti ja lähinnä symbolisesti. Sitä paitsi, nythän voitte sitten ryhtyä kiistelemään siitä mihin hahmoon mikäkin nimen osa viittaa.

Taulun nimi on siis: Äiti, poika ja epäpyhä henki. Eikö se maistukin ihan hyvältä suussa?

Kenen on maksettava lapsista?

Eilisessä Talouselämässä nostettiin esiin eräskin ikuisuusaihe, joka absurdiudessaan ylittää ymmärrykseni: vanhemmuuden kulut. Artikkeli käsitteli laajemmin vanhemmuuden ja työelämän yhdistämisen karikoita, ja mielestäni valitettavan ohimennen sivusi noita kustannuskysymyksiä. Linja vaikutti kuitenkin inhimilliseltä: "Suomen käy köpelösti, ellei maksu- ja joustohalua lapsen hyväksi löydy vähän kaikilta."

Artikkelin ohessa vanhemmuuden kulujen jakamista ennenkin liputtanut, naisvaltaisen alan työnantaja Sirpa Mansner toivotti tervetulleeksi selvitysmies Janne Metsämäen ehdotuksen vanhempainvakuutusmaksusta. Ehdotuksen mukaan kaikilta työnantajilta kerättäisiin puoli prosenttia palkoista, ja tämän rahan avulla kustannettaisiin vanhempainvapaat niin äideille kuin isillekin.

Yllätyksenä ei tule, että asiaa ponnekkaasti vastustanut Elinkeinoelämän keskusliitto on taas äänessä teollisuustyönantajan edut mielessä. EK:n Lasse Laatunen toteaa: "Tämä merkitsisi sitä, että työnantajien sosiaalimaksut nousisivat 0,3 prosenttyksikköä, mikä on vastoin niitä raameja, joista sovittiin tupossa". Siis häh? Mansnerin toteamus saa Laatusen kuulostamaan aika idiootilta: "[J]os nyt osa työnantajista maksaa 15 prosenttia, niin olisiko se niin paljon, jos kaikki maksaisivat puoli prosenttia?" Hyvä kysymys.

Tämä asia ylittää ymmärrykseni siksi, etten voi käsittää, miten nyky-yhteiskunnassa joku voi vielä vastustaa vanhemmuuden kulujen tasausta. Minun silmissäni moinen vastustus olisi sama asia kuin vastustaa naisten äänioikeutta. Kuka oikeasti voi enää ajatella, että naisten työnantajien ja sitä kautta synnytysikäisten naisten on otettava koko vastuu tämän kansakunnan jatkumisesta? EK:n Laatunen toteaa, ettei EK ole ajamassa nykyisten etuuksien poistoa. Oi Armollinen Keskusliitto, kiitos Teille siitä!

Tottahan toki ongelma muuttuisi hieman pienemmäksi, jos isät jäisivät nykyistä useammin äitien sijasta vanhempainvapaalle. Ruotsissa keskustellaan niinkin radikaalista ratkaisusta kuin pakosta: syntyvien lasten isien olisi pakko jäädä kotiin puoleksi vuodeksi. Itse karsastaisin kyllä tuollaista joustamatonta ratkaisua, vaikka tarkoitus olisi varmasti hyvä. Mutta koska isien vanhempainvapaiden suosion kasvattaminen vaatii selvästikin yleisempää asennemuutosta, miksei tasa-arvoon voitaisi mennä niillä keinoilla, joita meillä on käytettävissä?

Täytyy toki myöntää, ettei tämä asia ole omalla kohdallani kuitenkaan kauhean akuutti. Luonnollisesti raskaus nostaa tällaiset teemat esiin, mutta olen kyllä mielessäni ja pienessä seurassakin vaahdonnut näistä vanhempainvapaiden kustannuksista jo pidemmän aikaa. Me tulemme Erikin kanssa kyllä hyvin toimeen taloudellisesti, molemmilla on töitä ja me taitamme peistä siitä, kumpi meistä SAA jäädä kotiin lapsen kanssa. Ratkaisu tulee luultavasti olemaan jonkinlainen puolipäiväinen vuorottelu.

Mutta kyllä minua harmittaa katsella Toimitusjohtajan hikikarpaloita yhä useamman naisen ilmoittaessa äitiyslomastaan. Työpaikassani valtaisa enemmistö on kaltaisiani nuoria naisia parhaassa perheenperustamisiässä, ja kyllä se näkyy avokonttorissa isojen vatsojen määrässäkin. Kun firma vielä tarjoaa kolmen kuukauden palkallisen äitiysloman, nousevat kustannukset nopeasti yli tuon puolen prosentin. Miksi ihmeessä juuri minun työnantajani pitää huolehtia teollisuuspamppujen eläketurvan maksajista ja tulevista työntekijöistä?

Näin kauniina aamuna ei pitäisi paasata, mutta kun tämä yhteiskunta vain osaa olla paikoitellen niin vino.

Lisää kuvia androgyynistä vauvasta

Eilen oli toinen ultraäänikuvaus, ja vauvasta saatiin lisää mainioita kuvia. Loput kuvat löytyvät samasta vanhasta osoitteesta. Oheisessa kuvassa näkyy mainiosti pää oikealla sekä vilkuttava käsi. Oli mukava nähdä taas pitkästä aikaa tuo pieni otus.

Pettymys oli kuitenkin karvas, kun sain tietää Kätilöopiston olevan vankkumaton kannassaan: sikiön sukupuolta ei täällä Helsingissä selvitetä etukäteen, vaikka vanhemmat sen haluaisivatkin tietää. Perusteluksi annettiin jotain laimeaa "no kun se on kuitenkin epävarmaa" ja bla bla bla.

Mistäköhän siinäkin on kysymys? Onko se tätä "varo, kahvi on kuumaa" -kahvikuppivaroitustekstin kaltaista ylireagointia? Luulevatko ne, että aion haastaa ne oikeuteen mahdollisen virheellisen arvion jälkeen? Erikin mielestä kyse taas oli "pohjoismaisesta sosialismista": kun kerran kaikki eivät voi saada tietää sukupuolta (kätilön mukaan 25 %:ssa tapauksista ei voida edes antaa arviota huonon näkyvyyden vuoksi), ei sitä kerrota kenellekään.

Nyt pohdin sitten, olisiko ylimääräistä rahaa heitettäväksi yksityiselle lääkärille. Luultavasti ei, taitavat nuo taksat olla kuitenkin aika korkeita ja rahalle on parempaakin käyttöä. Suunnitelma B onkin sitten odottaa seuraavaan neuvolatapaamiseen, johon sisältyy myös lääkärintarkastus. Ainakin viimeksi neuvolalääkäri katsoi tilannetta myös ultralla, ehkä voisin nytkin pyytää tällaista toimenpidettä. Mutta ehkä neuvolalääkäreillä on sama tiukkapipoinen ohjeistus kuin Helsingin seudun kätilöillä. Sen näkee sitten tammikuussa.

Ensimmäinen potku

Jälkikasvu vaikuttaa erityisen isänmaalliselta, sillä uskoisin tunteneeni vauvelin ensimmäisen potkun eilen illalla. Neuvolan mukaan potkujen alettua yleensä tajuaa, että tätähän minä olen jo jonkin aikaa tuntenut. Jossain vaiheessa se vain ylittää kai huomiokynnyksen rajan.

Eilen sitten makoilin sängyssä ja yritin päättää, onko kyseessä todellakin sikiön liikehdintä vaiko pelkkä vatsassa kiertävä ilma. Varmuuteen en ikinä päässyt, niin hentoisia tönäisyjä ne liikkeet olivat. Enpä siis vieläkään voi olla aivan varma raskaudestani, kun eivät nuo aistimukset niin pomminvarmoja olekaan. Kuinka kauan tässä pitää odottaa, ennen kuin asiasta ei ole epäilystäkään? Painokaan ei ole noussut yhtään, eikä masu ulkopuolisin silmin näytä kovin vauvamaiselta. Kukaan ei siis näe raskauttani päälle päin, miten tyhmää! Vieläkään en voi istua raitiovaunussa invapaikalla hyvällä omallatunnolla, en vaikka korkokengät kivistäisivät.

Eilen pipareita leipoessani näytin kyllä jo aivan äidiltä, kun jauhoinen essu pullotti taidokkaan sitomisen ansiosta juuri oikeasta kohtaa. Minkäköhän ikäisten lasten kanssa voi jo leipoa? Kahden viikon ikäinen sintti ei varmaan saa maistella raakaa taikinaa. Miksi kaikkea pitää odottaa niin kauan?

Multimediavauva

Tänään oli kolmas neuvolavisiitti, jonka avulla päästiin taas tutustumaan uuteen perheenjäseneen entistä syvällisemmin. Nyt 18. viikolla on kuitenkin kuljettu jo jonkinmoinen matka siitä ensimmäisestä sinisestä viivasta raskaustestissä, ja koko olio alkaa konkretisoitua entistä selvemmin.

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä sai läjän infomateriaalia, joista sai imeä tietoa eri kehitysvaiheista ja vähän byrokratiastakin. Siinä vaiheessa täytyi jo ryhtyä ajattelemaan tulevia muutoksia ja haaveilemaan masun kasvusta.

Toisella käynnillä taas oli terveydenhoitajan tapaamisen ohella myös lääkärintarkastus, ja ylellisenä lisäbonuksena pieni vilkaisu ultraääneen. Tavallisesti vauvan pääsee käsittääkseni näkemään vasta virallisessa synnytyssairaalan ultrassa, mutta Kallion terveysasemapa tarjosi tällaisen lisäpalvelun jo ennen varsinaista ultraa. Printattuna vauvakuvat saatiin toki vasta synnytyssairaalasta muutamaa viikkoa myöhemmin.

Nyt kolmannella kerralla päästiin sitten kuuntelemaan mikrofonilla vauvan sydänääniä, ja siellähän se pikkuelin mennä puuskutti kuin pieni juna. Neuvolatäti myös lupaili, että aivan piakkoin minun pitäisi päästä tuntemaan vauvan liikkeitä ja potkuja. Aistivalikoima siis lisääntyy taas yhdellä.

Nykyaikainen teknologia onkin tuonut meille suoranaisia multimediavauvoja, on ärsykkeitä niin silmille kuin korvillekin. Ennen muinoin piti kai vain uskoa olevansa raskaana, kun tulee paha olo ja kuukautiset jäävät pois. Nyt todistusaineistoa on vaikka muille jakaa, ja niinhän minä olen tehnytkin.

Silti on vaikea uskoa olevansa raskaana, varsinkin kun vatsan pienestä kasvusta ja kovettumisesta huolimatta mahtuu vielä kaikkiin vanhoihin vaatteisiin. Kaikkien näiden multiärsykkeidenkin keskellä taidan tarvita sitä kaikkein konkreettisinta, eli otuksen potkujen tuntemista. Vai uskonkohan minä vielä silloinkaan? Ehkä se ihminen ei yksinkertaisesti tunnu todelliselta ennen kuin sitä pääsee pitämään sylissään.

Triptyykki on viimein valmis

Kuten otsikkokin kertoo, olen saanut triptyykin valmiiksi! Olipa itsenikin aika vaikea uskoa, että ylipäänsä saisin jonkin kolmen taulun projektin valmiiksi, enkä uskonut pystyväni siihen vieläpä tämän viikonlopun aikana. Ja sain sen valmiiksi peräti lauantaina, eli huomenna sunnuntaina voin tehdä jotain muuta. Käsittämätöntä!

Valokuvaa valmiista kombosta en valitettavasti voi vielä näyttää, sillä kamera on (taas kerran) karkuteillä. Tällä kertaa Erik on lähtenyt jonnekin Forssan seudulle suolle vaeltamaan, ja otti jostain käsittämättömästä syystä kameran mukaansa. Ihan kuin siellä pilkkopimeässä ryteikössä saisi minkäänlaisia kuvia, varsinkaan kun halvan taskukameramme patterit eivät kestä näinkään kylmää ilmaa. No, ehkä pojilla on hupaisia kuvia teltan sisältä, esimerkiksi.

Tällä kertaa ovat sentään malttaneet jäädä sinne metsään koko viikonlopuksi. Kun sama poppoo ensimmäisen kerran lähti kokeilemaan yhdessä Suomen loppusyksyistä luontoa pari vuotta sitten, tulivat polot kylmästä vapisten takaisin heti ensimmäisen yön jälkeen. Sellaista se on, jos lähtee pakkasyöksi ulos nukkumaan kesämakuupussissa. Nyt varusteet taitavat olla hieman soveltuvammat, ja yksi uusi lisäkin on tällä reissulla keksitty: alkoholi. Erik otti taskumattinsa mukaan, ja tänään kävivät tekstiviestin mukaan Alkossa täydentämässä varastoja. Pimeällä ei kuulemma ole mitään muutakaan tekemistä. Mitä denoja!

Täällä Helsingissä minä taas mietin, mikä olisikaan seuraava projektini. Voisin esimerkiksi pyöräyttää piparitaikinan huomista varten, tai sitten voisin ryhtyä maalaamaan vihreää menninkäistaulua lastenhuoneeseen. Miten kurjaa, että päätös täytyy tehdä jo tänään: piparitaikinan kun täytyy seistä jääkaapissa yön yli. No, ehkä taivun taulun kannalle, pipareiden leipominen kun on turhan työlästä yksin. Erik saa mieluummin toimia peltimestarina minun sotkiessa käteni taikinaan.

Tämän keskiviikon neurooseja

Taas tänään tuli mieleen, miten tuskaisia työmatkat oikein ovatkaan. Älkää vain ymmärtäkö väärin, olen ehdottomasti joukkoliikenteen kannalla enkä usko yksityisautoilun olevan sen riemastuttavampaa. Ehkä asia on peräti päinvastoin, mutta jokaisen ihmisen on revittävä stressinsä omasta elämänpiiristään. Minun kohdallani se on jokapäiväinen työmatkailu junassa.

Koska työpäiväni alkaa käsittämättömän aikaisin, on aamuistani muodostunut kaavamaisia ja rutinoituja, suorastaan robottimaisia. Kello soi aina tiettyyn aikaan, suoritan tietyt samat aamutoimet kelloon vilkuilematta täsmälleen samassa ajassa, kävelen metroasemalle, nousen joka aamu samaan metroon, jonka viemänä päädyn joka aamu samaan lähijunaan. Työpaikkani on sijainnut Vantaankoskella puolisentoista vuotta, ja sinä aikana matkustus on todella vakiintunut tiettyyn muottiin. Istun aina samassa paikassa niin meno- kuin paluumatkallakin.

Viime kesänä ensimmäiset ongelmat alkoivat ilmaantua. Minun aamujunassani alkoi vierailla eräs harmaahapsinen mies, joka ilmeisesti tuli paikalle aina muutamaa minuuttia minua ennen ja istui juuri siihen minun paikalleni. Useiden kuukausien ajan vilkuilin hänen takaraivoaan sekavassa mielialassa joka aamu, kunnes päätin hyväksyä tosiasian: tuo junaturisti on vienyt minun paikkani, enkä minä kehtaa moisesta asiasta valittaa ääneen. Turha siis stressata asiasta.

Mutta tänä aamuna hermojani raasteltiin entisestään: harmaahapsinen turisti istui tietenkin yhä minun paikallani, mutta nyt minun toissijaiseksi muodostuneelle paikalleni oli ilmaantunut joku punatakkinen nainen. En ikinä käytä missään yhteydessä sanaa "ämmä", mutta nyt kirosin koko matkan mielessäni tämän ruman sanan tahdissa. Kuinka paljon ärsytystä varhaisaamun työmatkustajan on tarkoitus kestää? Minä, joka olen käyttänyt samaa junaa puolitoista vuotta ja toden totta ansainnut rauhallisen ja intiimin istumapaikan.

Koska tuon tietyn junan suosio on muutenkin vain mystisesti kasvanut viimeisen puolentoista vuoden aikana ja rauhattomuus lisääntynyt, harkitsen vakavasti siirtyväni jatkossa käyttämään kymmenen minuuttia myöhemmin lähtevää junaa. Silläkin pääsen töihin hyväksyttävään aikaan, vaikken toki niin ajoissa kuin itse haluaisin.

Paluumatkat eivät ole enää niin ratkaisevia, sillä lähden töistä hyvin vaihteleviin aikoihin. Eräs asia kummastutti kyllä tänäänkin junassa: estottomasti matkapuhelimeen jutustelevat ihmiset. Toisaalta kadehdin moista suoruutta, itse kun en suostu käymään minkäänlaisia puhelinkeskusteluja julkisella paikalla. Tosiaalta hämmästyttää: eivätkö ne ihmiset tajua, että muuten täysin hiljaisessa junanvaunussa kaikki heidän yksityisasiansa ovat muiden kotimatkaviihdettä? Miten he kestävät sen?

Tämä on varmaan sukua sille ilmiölle, joka saa ihmiset (suomalaiset) sulkemaan ikkunoidensa verhot. Kylven kyllä yhteissaunassa alasti enkä koe olevani kauhean ujo siinä mielessä, mutta tunnen oloni epämukavaksi alusvaatteisillani ikkunan ääressä pimeän laskeuduttua. Tämä siitäkin huolimatta, ettei meidän yhdennentoista kerroksen ikkunamme takana todellakaan ole yhtään ketään katsomassa. Ja vaikka olisikin, vastuu olisi katsojalla. Ei tarvitse tuijottaa, jos se häiritsee, mutta mitäpä minä siitä välittäisin.

Olen sentään oppinut pitämään verhot nykyään auki, toisin oli edellisessä asunnossa. Parin metrin päässä sijaitseva naapurin ikkuna oli viimeinen pisara. Ehkä minä vielä opin.

Turruttavat iltapäivät

Eilen meni sitten koko päivä hotellihuoneessa, kuten lupasinkin. Illaksi sentään löytyi mukava fiini kortteliravintola, joka tarjosi mainioita lihapullia ripauksella inkivääriä sekä maanmainiota kurpitsakeittoa kantarelleilla.

Valitettavasti ainoa mukaan ottamani romaani loppui jo iltapäivään mennessä, eikä jotenkin yhtään tehnyt mieli lukea tenttikirjaa. Nettiseikkailun lomassa tuli sitten vilkaistua ruotsalaista iltapäivätelevisiota, ja aika järkyttäväähän se oli.

Ehdottomasti ravisuttavin kokemus oli Oprah Winfrey Show, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. Tämä täysin huumorintajuton, materialistinen ja aivoton nainen puhui ihmisyyden yleismaailmallisuudesta ja asioiden (=autojen ja moottoripyörien) lahjoittamisen tärkeydestä pelkästään kiljuvista varhaiskeski-ikäisistä naisista koostuvalle yleisölle. Jotkin kohtaukset olivat kuin suoraan The Fast Show'n sketseistä, paitsi että nyt ne oli tarkoitus ottaa aivan tosissaan. Kun Cameron Diazin bimbokaveri kertoi itku kurkussa Nepalin matkastaan ja siitä, kuinka "me olemme kaikki samanlaisia, kaikki ihmisiä, jotka haluavat samoja asioita, vaikka näyttäisimme erilaisilta", mitä tekee Oprah? Kamera zoomaa suoraan naamaan ja Oprah sanoo kameraan: "Powerful." (Vrt. Fast Show'n jazzjuontaja). Ja kun vuoden viihdyttäjäksi valittu miespuolinen vieras yrittää olla hauska ja vitsailee Michael Jacksonin verranneen itseään Nelson Mandelaan, taas nähdään kameran zoomaavan Oprahin naamaan, Oprahin kääntävän katseensa kameraan ja sanovan opettavaisen painokkaalla äänellä: "And that's just WRONG."

Siinä vaiheessa rupesi pelottamaan kotiäitien ja työttömien puolesta. Pääasiassahan juuri nämä ryhmät katsovat televisiota keskellä päivää, ja tuollaista sontaa heille siellä tarjotaan. Yritä siinä sitten työttömänä pysyä yhteiskuntakelpoisena, ja kakkavaippoja vaihtaessa muistaa pitää itsensä aikuisena ja ajattelevana ihmisenä.

Miten minä selviän äitiyslomastani? Vähäisten yöunien ja jatkuvan huolehtimisen vuoksi hoitovapaalla ei varmaankaan jaksa oikein tutustua Dostojevskin tuotantoon, mutta onko tuo aivoja grillaava iltapäivätelevisio ainoa vaihtoehto puoli tuntia lepoa kaipaavalle äidille? Kykenenkö minä muutaman kuukauden kotonaolon jälkeen enää minkäänlaiseen älyä vaativaan työhön tai yhteiskunnalliseen toimintaan?

Tänään ajattelin paeta iltapäivägrilliä ja lähteä nauttimaan aurinkoisesta pakkaspäivästä Tukholmassa. Moderna Museet vaikutti olevan sopivan kävelymatkan päässä, ja vakiokokoelmaanhan pääsee ilmaiseksi sisään. Ehkä minä liityn äitiyslomallani uudestaan Kiasman ystäviin, onkohan se paikka vauvaystävällinen?

Skandinaavista sadetta

Hääpäivä on jo päässyt käyntiin, Erik istuu Tukholman yliopistolla luennolla ja minä lorvailen hotellihuoneessa nautiskellen riistohintaisesta 24 tunnin internetyhteydestä. Viikonloppuna sukuloitiin Tukholman Sollentunassa ja Upsalan Knivastassa, sunnuntaina taas tultiin itse Stockholm Cityyn. Enpä ole itse asiassa koskaan viettänyt Tukholmassa näin pitkää aikaa kerralla. Ainoat kaupunkivisiitittini ovat niitä muutaman tunnin risteilypyrähdyksiä, muuten Ruotsin-reissailuni on kohdistunut vain Upsalan seutuun ja satunnaiseen Lapin-matkaan.

No, onneksi täällä ei sentään pääse kadehtimaan länsinaapureita kivasta säästä, kun pilvet ovat olleet aivan yhtä synkkiä ja sade aivan yhtä märkää kuin Helsingissäkin. Eilen jaksoin vielä rämpiä päivällä kaupungilla ja tuhlata rahaa kenkiin ja muuhun mukavaan, mutta tänään pysyttelen suosiolla hotellin sisällä läppärin ja romaanin äärellä. Kunnes sitten tietenkin illalla lähdetään Södermalmille syömään jotain hyvää, niin kuin eilenkin.

Mikäköhän siinä muuten on, että aina Viking-risteilyillä pitää tallustella sen muutaman tunnin ajaksi tuonne vanhaan kaupunkiin ja Norrmalmin H&M-kauppakeskittymään? Södermalm olisi paljon lähempänä satamaa ja myös eilisen perusteella huomattavasti kiinnostavampi kaupunginosa. Vanhassa kaupungissa ei enää nykyään jaksa kiinnostaa muu kuin scifikauppa, vaikka onhan se varmaan nätti ja kaikkea. Mutta kun päiväsaikaan kaksi kolmesta vastaantulijasta puhuu suomea ja kaupoissa voi maksaa (ylihintaa) euroilla, ei siellä oikein jaksaisi hengailla.

Mutta niinhän minäkin eilen tein, ennen kuin pääsin Södermalmille. Kävelin hotellilta ensin shoppailemaan Norrmalmin kauppoihin ja ostin saappaat Din Skosta, ihan kuin niitä ei muka Suomessa olisi. Ja sitten pyrähdin vanhaan kaupunkiin, jossa tosin viivähdin vain scifikaupan valikoman tarkastamiseen menevän ajan. Enkä edes ostanut mitään, kun en ollut varma dvd-soittimemme kyvystä pyörittää USA:sta tuotuja levyjä. Pitänee lähettää Erik takaisin hakemaan se Blade Runner, kun se joulukuussa palaa kaupunkiin jatkamaan tuota kurssiaan.

Tukholman turuille humputtelemaan

Muutaman tunnin päästä voi taas jättää armaan Helsingin hetkiseksi, kun matkustamme Erikin kanssa Tukholman seudulle pienelle hääpäivälomalle. Erikillä sattui olemaan Tukholmassa työhön liittyvä kurssi, joten se saa matkat ja majoituksen ilmaiseksi. Itsekin pääsen punkkaamaan epäilemättä halvassa hotellihuoneessa käytännössä ilmaiseksi, joten vain yhden ihmisen lentojen hinnalla pääsemme ylläpitämään illuusiota matkailuharrastuksesta. Ja kun päivärahat otetaan huomioon, tästä reissustahan pääsee saamapuolelle! Köyhänäkin voi siis matkustaa, toim. huom.

Viikonloppu menee ensin sukuloimassa Sollentunassa, katsotaan miltä näyttää ruotsalainen lähiöidylli. Sunnuntai-illasta eteenpäin majoitumme hotellissa, jossa epävirallisten huhujen mukaan saattaisi peräti olla huonekohtainen internetyhteys. Mikäli oikein lykästää, saatan päästä raapustelemaan jotain blogiinkin Erikin istuessa luennolla.

Tai sitten vietän ansaittuja ylityövapaapäiviäni nukkuen ja lukien Kauko Röyhkää. Eläkäämme jännityksessä.

Herrmanneja maailma pullollaan

No niin. Tänään kävin sitten taas toimitusjohtajan kanssa pienen palkankorotusneuvottelun, mutta älkää kysykö miten se meni. Koska asia on nyt näillä näkymin loppuunkäsitelty, voidaan kaikki luurangot kaivaa esiin kaapista. Töissä en ole vielä uutista kertonut, mutta eihän kukaan sieltä kuitenkaan lue tätä blogia... Muille sidosryhmille teksti lieneekin jo vanhaa kauraa.

Herrmannien lukumäärä maailmassa on ensi keväänä lisääntymässä (jälleen, vastahan minusta tuli yksi pari vuotta sitten). Ohessa kuva uusimmasta tulokkaasta, jonka pituus kuvan ottamishetkellä oli jotain kymmenen senttimetrin luokkaa. Laskettu aika on 04.05.06, ainakin sen muistaa helposti.

Toisaalta yllättävän vaikeaa ja toisaalta yllättävän helppoa pitää raskaus salassa sen vähimmäissuosituksen eli kolmen kuukauden ajan. Kaverit arvaavat heti, jos kieltäytyy alkoholista ja briejuustosta, mutta vetoamalla ylitöihin ja väsymykseen ja pysymällä kotona kaikki säilyy autuaasti piilossa. Töissä kukaan ei huomaa yhtään mitään, ellei jotenkin erityisesti asiaan kiinnitä huomiota. Jos ei sitä aurajuustoa otakaan leivälle, niin kukapa sitä jaksaisi huomata

Vaikeinta on yksinkertaisesti pitää suunsa kiinni jostain näin isosta asiasta. En voi ikinä ymmärtää naisia, jotka mieluiten pitävät asian salassa niin kauan kuin se vatsan koon puolesta on mahdollista. Miten kukaan voi olla hölisemättä moisesta asiasta, ainakaan jos lapsi on odotettu ja suunniteltu? En minä ainakaan!

Niinpä olikin kätevää viettää kolme viikkoa heti alkuraskaudesta siellä Kuubassa, jossa kukaan ei kysellyt eikä kenellekään tarvinnut selitellä mitään. Tosin siinä vaiheessa kun huomasin, ettei mikään ruoka pysy sisällä ja iso osa matkasta meni vesiklosetin puolella, se kätevyys tuntui kiistanalaiselta... Yrittäkääpä itse aamu(ja päivä- ja ilta- ja yö-)pahoinvoinnissa matkustaa kuoppaisilla kuubalaisteillä jousittamattomissa (tai vaihtoehtoisesti liian hyvin jousitetuissa) autoissa auringon paahteessa. Minä kärsin matkapahoinvoinnista normaalistikin ja popsin lääkkeitä, nyt autuaat pilleritkin ovat kiellettyjä.

Kun pahoinvoinnista on hiljalleen päästy eroon, on tilalle astunut väsymys. Sysimusta sää ei varmasti helpota asiaa, kun mikään määrä yöunta ei tunnu riittävältä. Harvoinpa olen näin kiltisti mennyt sänkyyn ennen iltayhdeksää ja nukahtanutkin heti, mutta eipä siitä tunnu apua olevan. Illalla töiden jälkeen olo muistuttaa lähinnä zombieta, kun ei jaksa muuta tehdä kuin lojua tyynyllä ja katsella televisiosta jotain mahdollisimman aivotonta. Luojan kiitos Muotidiili on alkanut!

Tästäkin illasta on jälleen tulossa aivotonta löhöilyä, kuinkas muutenkaan. Yllätyksekseni sain eilen maalattua triptyykin kolmatta osaa hieman, päämääränä saada koko pläjäys valmiiksi reilun kolmen viikon päästä järjestettäviin tupareihin mennessä. Saa nähdä, miten tällainen aikataulujen asettaminen toimii. Ylihuomenna kyllä lähden Tukholmaan muutamaksi päiväksi, joten seuraavana viikonloppuna edistystä ei ainakaan tapahdu.

No, eipä se taida niin vakavaa olla. Maalaan ja teen kaikkea kivaa sitten, kun jään äitiyslomalle. Right...

Edistystä harrastuksissa

Nyt näyttäisi siltä, että maalausharrastus on taas nousemassa pinnalle. Takana on Kuuban matka ja sen aiheuttama väsymys, sekä ennen kaikkea muutto ja tavaroiden uuden paikan löytäminen. Nyt kun olen kuitenkin saanut niin paljon aikaiseksi, että levitin keskeneräiset tauluni työhuoneeseen, voisi harrastus taas jatkua.

Muutosta on aina paljon hyötyä vanhojen tavaroiden kannalta. Nytkin tavaroita pakatessani ja purkaessani kävin mm. läpi vanhoja luonnoksia, ja löysin vuosien takaisen vesivärikyhäelmän. Yllätyksekseni tuo luonnos sattui osumaan hyvin yksiin valmistelemani triptyykin kanssa, ja antoi mainion ratkaisun kolmannen osan ongelmaani. Nyt olen saanut jo hiilellä luonnosteltua kolmannenkin taulun kankaalle, pitäisi vain päästä maalien kanssa vauhtiin.

Eipä tämä tietenkään vielä tarkoita sitä, että oltaisiin jo selvillä vesillä. Kaksi ensimmäistäkin triptyykin osaa ovat vielä kesken, ja tauluja penkoessani löysin vielä yhden keskeneräisen väkerryksen, jonka voisin viimeisteltynä hyvinkin ripustaa työhuoneen seinälle. Nimittäin nyt kun huoneita on tullut lisää, ei kaikille seinille riitä esiintymiskelpoisia maalauksia. Tuosta vanhasta voisi kuitenkin saada jotain aikaan, se nimittäin sopisi hyvin yhteen työhuoneen uuden maton sekä yhden vanhan taulun kanssa. Noin niin kuin värien puolesta ainakin.

Siispä minulla on monta maalausprojektia kesken, mutta ainakin kaikkiin niihin on nyt ideoita. On se kai parempi kuin monta tylsää keskeneräistä taulua, joiden jatkaminen ei edes kiinnosta. Sellaistakin sattuu. Nyt kun olen päättänyt olla tekemättä (kovinkaan paljon) ylitöitä, luulisi jopa arki-iltoina löytyvän aikaa harrastuksille. Paisuva syysväsymys on tietenkin jo harrastus sinänsä.

Musiikki on kaupallista

Päivän Kauppalehti onnistui jälleen hämmästyttämään, tällä kertaa kirjoittaessaan Nightwishista. Kyllä, tämä koko Suomea kohahduttava uutinen on saanut myös lähes aukeaman verran tilaa Kauppalehdestä.

Tapansa mukaan lehti ottaa luonnollisesti taloudellisen näkökulman tähänkin teemaan, sehän on talouslehden tehtävä. Toimittaja Essi Lindqvistin kirjoittama kommentti Tarja Turusen lähdöstä on kuitenkin hämmästyttävän kyyninen.

Minä en itse halua ottaa mitään kantaa kiistaan Tarja vs. Tuomas, en tiedä kuinka bisnes-orientoitunut Tarja todella on tai kuinka sydänverellä työtään Tuomas todella tekee. Lindqvistin mielestä Tarja on kuitenkin oikeassa, koska bisnestähän se kaikki vain on. Minun tulkintani mukaan kommentissa hieman jopa irvaillaan naiivien bändin poikien kustannuksella, lainataanhan siinä Kauppalehden ideologiaa ilmeisesti vastustava pätkä Holopaisen suusta: "henkisen korvauksen pitäisi olla aina maallista arvokkaampi".

Lindqvist uskookin, että Tarja pärjää, koska Tarja on karismaattinen. Ja ilmeisesti ennen kaikkea siksi, että Tarja haluaa rikastua, mikä on aina ihailtava piirre ihmisessä.

Voipa toki olla, että Tarja todella ymmärtää rahan päälle, haluaa sitä lisää ja saa sitä lisää, kun taas bändin pojat kuihtuvat kasaan naiivissa ideologiassaan. Mutta onko se oikeasti kaikki, mitä on? Onko musiikkiteollisuus todellakin vain bisnestä bisneksen joukossa? Eikö ole edes mahdollista, että joku oikeasti haluaa tehdä taidetta, ilmaista itseään? Eikö musiikki ole mitään muuta kuin rahanarvoinen kulutushyödyke? Ei ilmeisesti ainakaan Kauppalehden näkökulmasta.

Kotinetin autuutta ja kotibileitä

Netti tuli viimeinkin eilen illalla kotiin, ja sen ansiosta voinkin nyt istua lauantaiaamuna kahdeksalta kirjoittamassa blogia. Hämmästyttävää.

Heräsin hieman ennen kahdeksaa, luulisin, ja säikähdin yläkerrasta kuuluvaa mölyä: huonoa musiikkia ja puheensorinaa. Täällähän piti olla hyvä äänieristys! En usko, että Vaasankadulla ei muka koskaan olisi järjestetty bileitä, mutta siellä emme kuitenkaan paksujen kiviseinien ansiosta kuulleet koskaan mitään muuta kuin tupakointiparvekkeella kävijöiden meteliä. Kauhistus! Onko täällä sittenkin ohuemmat seinät?

Sitten huomasin olevani muutenkin varsin virkeä, en kai vain vieläkään osaa oikein nukkua uudessa kodissa. Jokainen yö on tähän mennessä ollut hieman katkonainen, toivottavasti tässä joskus oppii tavoille.

No, virkeä kun olin, kävin parvekkeella tarkistamassa, josko möly tulisikin yläkerran naapurin parvekkeelta. Ja sieltähän se! Oletettavasti baarista palannut porukka oli vetäytynyt parvekkeelle auringonnousua katsomaan ja pitämään hauskaa. Se oli aikamoinen huojennus, kyllähän nyt heti makuuhuoneen ikkunamme yläpuoliselta parvekkeelta möly kantautuu makuuhuoneeseen, se on vain normaalia. Joskus jatkossa, jos meteli käy sietämättömäksi, riittää siis vain pyytää bilettäjiä siirtymään sisätiloihin. Itse bileitä kun en kehtaisi keskeyttää.

En ole koskaan joutunut valittamaan naapureistani, tai ehkä en ole kehdannut. Kuunnellessani kavereiden kertomuksia kauhunaapureista tarinat tuntuvat kyllä sen verran hurjilta, ettei minulla ole koskaan ollut vastaavia ongelmia.

Eikä yksikään naapuri ole koskaan valittanut mistään minun tekemisistäni, niin hämmästyttävältä kuin se kuulostaakin. Valmistujaisbileissäni alakerran naapuri kyllä tuli pimputtamaan ovikelloa, mutta kävikin ilmi, että häntä häiritsevä meteli tuli jostain aivan muualta. Meidän bileitämme hän ei ollut kuullut ennen kuin vasta porraskäytävässä, ja sillä perusteella suunnistanut ovellemme. Sellainen oli Vaasankadun äänieristys!

No, täällä on nyt asuttu viikon ajan. Katsotaan, millaiseksi talon metelitaso muodostuu. Yllätykseksemme tässä talossa on kävellyt vastaan hyvin paljon 20+-ikäistä porukkaa, vaikka voisi kuvitella tämän vetävän puoleensa enemmän perheitä ja 30+-väkeä (kuinka moni parikymppinen perheetön opiskelija asuu kolmiossa?). No, se tietänee vilkkauden lisäksi myös suvaitsevaisuutta toisten vilkkaudelle....