Alakerran naapurille

Hei sinä punanaamainen keski-ikäinen mies, joka asut talomme kolmannessa tai neljännessä kerroksessa. Olet oikea ilopilleri!

Kun viime keväänä pyysit Erikiä siirtämään autoamme kesken renkaidenvaihdon rumalla äänensävyllä, ajattelimme sinulla vain olevan huono päivä. Olihan pyyntö ihan asiallinen, kun automme kerran oli henkilökohtaisen autotallisi oven edessä ja sinä sanoit haluavasi oven vapaaksi. Kun viiden minuutin päästä renkaat oli vaihdettu, ei sinua kuitenkaan näkynyt: ei sinua näkynyt autotallillasi koko sinä iltapäivänä, jonka jäimme ulos kauniista ilmasta nauttimaan. Silloin ajattelimme, että saatat olla myös hiukan ärsyttävä. No, ainakin autotallisi ovi oli vapaa, joten kaikki oli hyvin.

Olemme korjanneet ajatteluamme sittemmin: olet toki yhä ärsyttävä, mutta myös kusipää. Vai millä tavalla sinusta pitäisi ajatella, kun kärsivällisyytesi on jopa vähäisempää kuin uhmaikäisellämme? Kun Erik pakkaa kahta lasta hissiin viidennessä kerroksessa, paukutat sinä alimmassa kerroksessa hissin ovea ja huudat koko porraskäytävässä vaatien Erikiä heti vapauttamaan hissin sinun käyttöösi. Kun hissi ei lasten hitauden vuoksi vielä kymmenessäkään sekunnissa ole saapunut alakertaan, karjuntasi ja rynkytyksesi kiihtyvät.

Sitten kun hissi on viimein päässyt liikkeelle, olet äitynyt jo niin pahaan melskeeseen, että hissin turvallisuusjärjestelmät reagoivat ja koko laite pysähtyy kerrosten väliin. Hetken melskattuasi tajuat tämän, ja kävelet muina miehinä jalan sen koko pitkän matkan sinne kolmanteen tai neljänteen kerrokseen. Kiitos tästä!

Lasten siirtyminen hissiin tosiaan kestää hieman kauemmin kuin aikuisten, varsinkin, kun heitä on paimentamassa vain yksi aikuinen. Tässä kohtaa voisi vaikka vihjata, että jos et tuon vertaa siedä lapsia naapurustossasi, kannattaisiko harkita omakotitaloa tai ainakin sitä kerrostaloasuntoa jostain muualta kuin lapsiperheiden suosimalta alueelta? Mutta emme usko, että sinun kohdallasi on kyse lasten vihaamisesta: me emme nimittäin usko sinun pitävän minkään ikäisistä ihmisistä.

Heittäytyvää taidetta vai julkisuudenkipeyttä?

Lauantainen Rakkautta & Anarkiaa -elokuvakäyntini oli pitkästä aikaa omituisimpia kulttuurikokemuksiani. Kävimme katsomassa dokumentin (?) The Complete History of My Sexual Failures, jossa nuori mies yrittää haastatella ex-tyttöystäviään ja selvittää, miksi hänet aina jätetään. Leffa menee niin sanotusti iholle, eli tunneskaala on esillä eikä ruumillista puoltakaan jätetä arvailujen varaan. Tästä huolimatta tyylilaji oli selkeästi komedia, ei edes sellainen itkettävänliikuttava komedia (kuten saman festivaalin Lars and the Real Girl) vaan lattiallakippurassakäkätettävä komedia, jossa oli paikoittain jopa vähän Duudsonien ja Jackassin makua.

Kokemuksesta teki omituisen se, että kyseisessä näytöksessä oli läsnä myös itse elokuvan ohjaaja ja päähenkilö, Chris Waitt sekä hänen (nykyinen) tyttöystävänsä. Filkan jälkeen nämä molemmat pääsivät sitten vastailemaan kysymyksiin keskinäisestä tunne- ja seksielämästään, kun taas vähänkin asialliset elokuvatieteelliset kysymykset lähinnä torjuttiin hupaisin sanankääntein.

Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? En edes aio lähteä sille tielle, jolla pohditaan kyseisen dokumentin todenmukaisuutta: minulle ei oikeastaan edes ole väliä sillä, ovatko kaikki (mitkään?) kohtaukset ja tulkinnat oikeita. Ja hauska se elokuva kieltämättä oli: kyllä siinä sai ihan vilpittömästi nauraa loppuun saakka.

Enemmän minua mietityttää se, millä tavalla minä tällaisenkin elokuvailmiön otan vastaan. Olisinko aivan otettu siitä, että nuori indie-elokuvaaja on valmis repimään itsensä koko maailman nähtäväksi vain sanoakseen jotain ihmisten välisestä kanssakäymisestä tai ehkä länsimaisen miehen rappiosta? Vai näkisinkö tämän vain yhtenä osana nykynuorison julkisuudenkipeyttä? Tiedättehän, nämä Big Brotherit sekä lehtitoimittajien valokuvat kolumnien yhteydessä: tarve olla esillä, vieläpä mahdollisimman shokeeraavasti. Koska enpä minä nyt tiedä, mikä merkittävä sanoma tuollakin elokuvalla oli.

Ei sillä, kyllä minä arvostan viihdettä siinä missä kuka tahansa muukin; ehkä jopa enemmän. Mutta elokuvafestareiden kontekstissa sitä ajattelisi näkevänsä jotain, no, yhteiskunnallisempaa. Joten en tiedä, kumpaa tämä nyt oli. Olen ehkä vähän kallistumassa sinne BB-viihteen puolelle.

Jonotusta ja kaupunkilaisjärkeä

On neljä vuotta siitä, kun viimeksi kävin katsomassa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin elokuvia. Onkin siis jo aika katkaista tämä tauko ja käydä edes neljän leffan verran nautiskelemassa. Jostain syystä jokseenkin kaikki lapsia edeltävä aika on saanut nostalgisen hohteen, ja ne hienot R&A-syksyt ovat erityisen rakkaina mielessä.

Etenkin R&A 2000 oli poikkeuksellisen jännittävä, sillä se meni lähinnä riiustamisen merkeissä Erikin kanssa. Tapasimme ensimmäistä kertaa syyskuun alussa, ja minä heti ensimmäisenä ulkomaiselle tulokkaalle ryhdyin esittelemään kaupungin kulttuuritarjontaa. Oli Erik niistä elokuvistakin kiinnostunut, mutta kuulemma varaili lippuja lähinnä sellaisiin näytöksiin, joissa tiesi minunkin olevan. Tai jos ei saanut samaan näytökseen, niin ainakin samaan teatteriin. Ja tulihan sitä aikaa tosiaan sitten vietettyä yhdessä, muistanpa senkin pimenevän illan, kun selailimme R&A-katalogia Café Rexin hyytävän kylmällä terassilla kuumaa teetä hörppien... [huokaus]

Nyt olen valmis kohtaamaan tämän rakkaan festivaalin uutena ihmisenä! Mielenlaadun muutoksen huomaa lähinnä siitä, että aiemmat suosikit eli aasialaiset rämistelyt ja väkivaltapätkät ovat vaihtuneet kepeisiin komedioihin. Ei näin vanhana enää halua ottaa sitä riskiä, että elokuvasta jäisi paha mieli, heh.

Neljässä vuodessa on näemmä tapahtunut festivaalillakin kehitystä, kun lippuja sai tällä kertaa oikein varata netin kautta. Oikein hienoahan tämä on näin työssäkäyvän perheenäidin näkökulmasta, mutta kamoon, myöntäkää pois, että se jonottaminen Bio Rexiin lipunmyynnin käynnistyessä oli oma spektaakkelinsa. Hyvällä kaveriporukalla se oli yksi merkittävä osa festivaalikokonaisuutta.

Vaan mitä vanhat silmäni näkivätkään, kun menin lunastamaan etukäteen varattuja lippuja tänään? Jono! Rexin kassalla oli vain yksi piste R&A-asiointia varten, ja iltapäivällä neljältä saapuessani koko aula oli jo täynnä jonottavia ihmisiä. Kuvittelin tuolloin, että eipä se kello neljä tosiaan tainnut olla kovin fiksu aika saapua hakemaan lippuja viimeisenä lunastuspäivänä. Lähtiessäni Rexistä kello viisi tajusin, että oli se neljä ainakin helkkarin paljon parempi aika kuin kello viisi.

Kyseessä ei suinkaan ollut mikään tavallisentylsä suora jono, ehei. Bio Rexin tämäniltainen jono voidaan karkeasti ottaen jakaa Danten helvetin tavoin eri piireihin: yksi ulkopiiri (siis kirjaimellisesti ulkona sijaitseva osa jonosta) sekä kolme sisäpiiriä. Minun saapuessani paikalle jonosta oli ehditty muodostaa vasta nämä kolme sisäpiiriä, jotka jo sinällään vaativat hahmotuskykyä. Ensin ovesta astuessasi joudut aulan poikki kulkevaan jonoon (uloin sisäpiiri), joka lippuluukulle ehdittyään ei kuitenkaan vie sinua luukulle vaan kaartaa oikealle nurkkaan. Oikeaa seinää pitkin pääset sitten jonottamaan takaisin kohti ulko-ovea (toinen sisäpiiri), kunnes ulko-oven kohdalla marssit jonon hännän poikki vasemmalle seinälle. Vasenta puolta pitkin (sisimmäinen sisäpiiri) pääset sitten lopulta luukulle asioimaan.

Ulko-ovella oli tietenkin säännöllisesti pieniä selkkauksia, kun ulkopiiriltä uloimmalle sisäpiirille siirtyvät eivät ymmärtäneet sisäpiirien hienostunutta rakennetta. Kaikki suoraan sisimmälle sisäpiirille pyrkivät ohjattiin kuitenkin jämptisti oikealle paikalleen, ja poikkeuksetta todellisuuden valjetessa havaittiin sisälle pyrkijöiden kasvoilla synkkenevä ilme.

Kun minä lähdin tunnin jonotuksen jälkeen (muistakaa, olin päässyt aloittamaan suoraan uloimmalta sisäpiiriltä), oli ulkopiiri venynyt jo Lasipalatsin nurkan ympäri Mbarin ovelle asti. En kadehtinut jonottajia. Ulkona satoi.

Jonottamisen lisäksi huomasin toistavani erästä muutakin R&A-kaavaa: maksuvälinepaniikkia. Kun edelläni oli enää pari ihmistä, säikähdin tajutessani, ettei minulla ole tietenkään mukana käteistä. Mitä jos lippuja ei voisikaan maksaa kortilla? Eihän se ole itsestään selvää. Kassalle asti päästyäni muistin, että olen joka kerta pelännyt juuri samaa asiaa juuri siinä samassa kohtaa Bio Rexin jonoa, ja aina olen saanut lippuni kortilla maksettua. Niin nytkin.

Elokuva-asiat oli hoidettu kunnialla, oli aika lähteä kotiin. Jälkinäytös: siirtyminen raitiovaunuun. Tietenkin Lasipalatsin pysäkillä oli viiden jälkeen paljon porukkaa, ja tietenkin juuri minun raitiovaununi oli digitaalisen näytön perusteella pahasti myöhässä. Tämän päättelin siitä, että seuraava raitiovaunu näytti tulevan minuutin, pari ensimmäisen perässä.

Kyllä te tiedätte, millaista on, kun ruuhka-aikana raitiovaunu tulee vaikka viisikin minuuttia myöhässä. Juuri niin: täyttä. Tältäkin pysäkiltä vaunuun tunki niin paljon porukkaa, ettei ovi enää mennyt kiinni: viimeinen setä piti työntää väkivalloin sisälle, jotta sillipurkki pääsi matkaan.

En mennyt kyytiin. Miksi? Koska se seuraava ratikka tosiaan tuli minuutin, pari ensimmäisen perässä. Se oli lähes tyhjä, vapaita istuimia oli ruhtinaallisesti.

Kysynpä vain: miksi kaikkien on tungettava henkensäkin uhalla siihen ensimmäiseen sporaan, kun perässä tulisi tyhjä? Tai ehkä en kysy, jokuhan saattaa ruveta ajattelemaan enkä jatkossa saakaan enää matkustaa leveästi ruuhka-aikana. Onko tämä nyt sitä kaupunkilaisjärkeä?

Lapsenhuone on lastenhuone

Nyt Mellan huone on viimein lastenhuone oikein monikossa, sillä Neilan sänky siirrettiin sinne eilen ensimmäistä kertaa. Aivan näin aikaisin emme olleet suunnitelleet (tai en ainakaan minä) vauvan muuttoa, mutta viikonloppuna mökillä sysäsimmekin typykät yhteen ja samaan huoneeseen aivan ex tempore. Yöhän meni siellä aivan mainiosti, joten ajattelimme kokeilla samaa kotonakin.

Ainakin viime yön perusteella viimeisin uudistus oli menestys: Mella näytti ottaneen vakavasti ne puheet pikkusiskon rauhaan jättämisestä. Yleensä Mellan iltarutiineihin kuuluu huoneestaan karkaaminen aina muutamaan kertaan nukkumaanmenon jälkeen, ja joka kerta tyttö räpsäyttää myös kattovalon päälle. Eilen Mella jäi kuitenkin hipihiljaa nukkumaan, eikä tullut kertaakaan ulos.

Tiedä häntä, oliko rauhallisuudessa kyse tosiaan vain tottelevaisuudesta ("isi varmaan huutaa, jos herätän pikkusiskon") vaiko kenties vain tyytyväisyydestä ("ihanaa, ettei tarvitse enää nukkua yksin"), mutta lopputulos näyttää hyvältä.

Mella oli kuulemma kerran yöllä herännyt ja vähän itkaissut. Neilakin oli tähän havahtunut, ja itkaissut takaisin. Tämän jälkeen huoneesta ei Erikin mukaan kuulunut enää mitään: vauvan ääntely oli hiljentänyt Mellan, eikä vauvakaan pitkään jaksanut valittaa ennen uneen palaamista.

Tosin lähdin kotoa aamulla seitsemän maissa, enkä tiedä, sujuiko yö aamuun asti hyvin. Olen optimisti.

Kuusi käsinojallista terassituolia

Niille, jotka luulivat Fiat Stilon olevan pieni: eilen illalla kärrymme kyyditsi sisätiloissaan kaksi aikuista, kaksi lasta sekä otsikon verran tavaraa Espoosta Helsinkiin. Lisäksi kattotelineessä kulki parimetrinen terassipöytä. Voisin sanoa, ettei edes tehnyt tiukkaa, mutta silloin joutuisin valehtelemaan. Tuolit oli kuitenkin pakattu 103x58x14cm:n suuruisiin pahvilaatikoihin, joista yksi päätettiin avata, jotta viimeinenkin istuin saatiin survottua sisään.

Poikkeuksellinen kesäkalusteostos liittyy kahteen asiaan. Ensinnäkin näin syksyisin on tietenkin edullisempaa ostaa kesäkalusteita, toisekseen olemme tänään lähdössä mökille. Aivan koko kalustesarjaa emme kylläkään tänään kyyditse koko kolmea ja puoltasataa kilometriä Keski-Suomeen, vaan tyydymme ottamaan mukaamme kaksi tuolia ja sen pöydän. Loput päässevät mukaan kevään ensimmäisellä visiitillä.

Mökkivierailumme on syntisen lyhyt: saavumme sinne tänään illalla ja lähdemme pois heti huomenna aamulla. Kyseessä ei olekaan huvittelu, vaan raaka työnteko: mökki on saatava talvikuntoon, joten ainakin laituri on vedettävä rantaan, piippu peitettävä, syömäkelpoiset kuivaruuat laitettava kaappeihin hiiriltä piiloon ja patjat nostettava pystyyn niinikään hiirien vuoksi.

Yhtä yötä pidempään emme näiden natiaisten kanssa viitsi viipyä, sillä Neila ei ole missään ihanteellisessa iässä kylmämökkeilyyn. Ensi vuonna sitten pidempi reissu, uskomme.

Oodi kirjastoille

Minun on jo pidemmän aikaa tehnyt mieli kirjoittaa kirjastoista, jo itse asiassa vuosien ajan. Kirjastot ovat nimittäin useammankin kirjoituksen arvoisia paikkoja, tosin aiheesta varmasti on toki aiemminkin kirjoitettu, vieläpä minua ansioikkaammin. Jatkan kuitenkin.

En muista, mistä asti olen kirjastoissa viihtynyt: luultavasti pikkuriikkisestä. Ensimmäiset muistoni ovat kuitenkin Saarijärven kaupunginkirjastosta, ja kyseiseen kaupunkiin muutin 7-vuotiaana. Sieltä minä kannoin kotiin lähes itseni korkuisia kirjapinoja harva se viikko, ja läpi tuli kahlattua ainakin kaikki Viisikot ja Neiti Etsivät.

Saarijärven kaupunginkirjastoon liittyy yllättäen myös yksi surullinen kirjastomuisto. Silloin viattomalla 80-luvulla kirjastosta sai lainata kirjoja ihan vain henkilökohtaisella asiakasnumerolla, joka oli nelinumeroinen kirjainyhdistelmä. Ei tarvittu kirjastokortteja tai henkilötodistuksia, ei muuta kuin tämän asiakasnumeron raapustamista kirjastotädin antamaan pahvinpalaseen.

Joskus neitseellisellä 80-luvulla järjestelmä kuitenkin muuttui niin, että enää kirjoja lainattiinkin vain kirjastokortilla. Jotenkin tämä asia tuli minulle täysin puskasta, kun tavanomaisen Neiti Etsivä -pinoni kanssa yritin päästä koulupäivän jälkeen kotiin. Eivät lähteneet kirjat mukaan, sillä lapsukaisille kirjastokortti myönnettiin vain vanhempien allekirjoittamalla hakemuksella. Koko illan jouduin siis olemaan ilman lukemista, ja vasta seuraavana päivänä palasin kotikirjastooni äidin allekirjoituksen kera.

Se taisikin olla sitten viimeinen ikävä kirjastokokemus. Ei kun oli toinenkin: asuimme pari vuotta eri kaupungissa, ja muuton yhteydessä iso pino saarijärveläiskirjaston kirjoja oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Muutettuamme takaisin Saarijärvelle oli laskunmaksun aika: 321 markkaa kadonneiden kirjojen korvaamiseksi. No, onneksi äiti maksoi, mutta olihan se tavattoman nolo kokemus. Maksun jälkeen saatoin kuitenkin vierailla tutussa kotikirjastossa taas kevein mielin.

Lukiovuosina aloin tarkastella kirjastosuhdettani analyyttisemmin, ja mahdollisesti ensimmäistä kertaa tiedostin todellakin nauttivani kirjastojen tunnelmasta. Niin paljon tietoa ja ajankulua pakattuna yhteen rakennukseen, niin paljon tuntemattomia ja jännittäviä asioita! Kirjastosuhteeni ymmärtämisessa taisi auttaa se, että tajusin ihmisten olevan sen suhteen erilaisia. Eräs lukiotuttavani nimittäin kerran möläytti, ettei ole koskaan pitänyt kirjastoista. Niissä on jotenkin painostavan hiljaista, ja häntä alkaa aina ahdistaa kaikkien niiden paperisten esineiden puristuksessa.

Miten joku voikaan ajatella noin! Ja kun Saarijärven kirjasto vielä oli niin tavattoman viihtyisä remontin jälkeen: korkea katto, vaaleita moderneja puupintoja, isoja ikkunoita ja rauhallisia paikkoja vaikkapa läksyjentekoa varten. Eikä kirjaston äänimaailma ollut pelkkää hiljaisuutta: kuinka monta hyppytuntia tulikaan vietettyä musiikkiosaston mukavissa nojatuoleissa kuulokkeet päässä?

Vaikka mukavimmat ja kotoisimmat muistoni ovatkin Saarijärven kirjastosta, ovat kaikki muutkin kirjastot toki olleet miellyttäviä. Tikkakosken piskuisesta kirjastosta luin yläasteella kaikki Stephen Kingit, ja taisinpa lainata jokusen levynkin, peräti C-kasettejakin. Helsingissä olen istuskellut Pasilan pääkirjaston lukusalissa lehtiä lukiessa (myös töitä tehden) ja piipahdellut sarjakuvahuoneessa. Pikku Huopalahdessa, siinä ihan naapurissamme, on peräti lastenkirjasto. Kallion kirjastossakin on aina ollut sykähdyttävää, ja viimeisin tuttavuus, Etelä-Haagan kirjasto, vaikuttaa sympaattisen pikkukaupunkimaiselta (kuten toki koko Etelä-Haagan kaupunginosa).

Entä sitten yliopiston kirjastot? Aleksandriaksi taannoin nimetty Opiskelijakirjasto on ollut miljöönä lukemattomiin tenttiin lukemisiini, etenkin se hieman karu mutta ehdottoman rauhallinen kellarikerros. Tenttikirjavalikoima on tietenkin aivan omaa luokkaansa, ja löytyy sieltä niitä kaunokirjojakin. Yliopiston pääkirjaston juhlallinen tunnelma taas sai pienen opiskelijan tuntemaan itsensä osaksi pitkää sivistysjatkumoa: varsinkin silloin, kun kääntelin juhlavasti 1800-luvun Hegelin alkuperäispainoksen sivuja graduani varten.

Sen lisäksi, että kirjastot ovat hienoja paikkoja, ovat kirjaston työntekijät hienoja ihmisiä. Kahdesti olen tulistuksissani lähettänyt kirjastoon kiukkuista palautetta, kuvitellen tulleeni väärinkohdelluksi erinäisissä lainaus-, varaus- ja uusimisasioissa; kahdesti olen saanut ystävällisen ja asiallisen vastauksen aina yhtä kärsivällisiltä kirjastohenkilöiltä. Kahdesti olen lähettänyt nolostuneena kiitokset vastauksesta ja pahoittelut ensimmäisestä, turhankin kärkevästä viestistäni. Kahdesti on jäänyt hyvä mieli hedelmällisestä yhteydenpidosta.

Tässä vaiheessa ei voi enää muuta kuin harmitella sitä, ettei oikeastaan enää koskaan ehdi lukea yhtään mitään. Mutta voihan kirjastoissa vierailla muutenkin! Sitä paitsi Mella alkaa olla lukuiässä.

Kertarysäyksellä omistavaan luokkaan

Täten ilmoitan proletariaatille, että meidän perheemme kuuluu nyt omistavaan luokkaan. Tämänpäiväisen maksuerän jälkeen kaunis Fiatimme nimittäin kuuluu kokonaan meille, eikä suinkaan pankille.

Eikä nyt sitten puhuta siitä, miten Fiatin jälleenmyyntiarvo on laskenut vuosien varrella, tai kuka sitten oikeastaan omistaa meidän kesämökkimme. Sillä raskaiden esineiden omistamisen iloa ei tänään voi kukaan minulta ryöstää.

Tai, no, Neilalla on korvatulehdus. Se ei ole kivaa. Sen vuoksi minä jään tänään illalla kotiin pienokaistani hoitamaan, kun Erik lähtee Mellan kanssa tuhoamaan ilmakehäämme ja juhlistamaan uutta omistustamme täysin turhalla kruisailulla. Ja käymään ohimennen myös kaupassa.

Armeija

Armeija on aihe, josta voin vilpittömästi sanoa olevani täydellisen tietämätön ja asiantuntematon. Ehkä juuri siksi se nousee mielessäni suorastaan mystisen absurdeihin mittoihin. Kyseessä on absoluuttisen käsittämätön mysteeri.

Mutta minkäs teet, kun näitä tarinoita lukee. Sanokaa minulle, ettei kyseessä ole idioottien idiooteille tekemä idiootti systeemi?

Itsenäisyyden ensimmäisiä askelia

Viime yönä Neila nukkui ensimmäistä kertaa omassa huoneessaan. Tai, no, ei nyt omassa huoneessaan vaan vierashuoneessa, mutta siis eri huoneessa kuin vanhempansa. Mellahan siirrettiin omaan huoneeseensa jo nelikuisena, kun tuntui neiti kaipaavan rauhaa. Siellä typykkä muistaakseni nukkuikin paljon paremmin kuin viimeisinä aikoina meidän kammarissamme.

Neilaa on pidetty aikuisten huoneessa moninaisista syistä. Tarkoitus olisi jossain vaiheessa laittaa molemmat tytöt samaan huoneeseen, mutta Neilan kokoista, puolustuskyvytöntä rääpälettä ei vielä viitsi laittaa kovakouraisen Mellan kanssa samaan tilaan valvomatta moneksi tunniksi. Eihän Mella onneksi mitään pahaa tarkoita, mutta eipä tuota harkintakykyä ole vielä hirveästi alkanut kertyä.

Yksi syy Neilan lähellä pitämiseen on myös silkka sentimentalismi: siinä se on, se meidän viimeinen vauva. Mellan kasvaessa tiesimme koko ajan haluavamme mahdollisimman pian myös toisen lapsen, vaikkei sitä ääneen ulkopuolisille kerrottukaan. Mutta nyt on lapset tehty, eikä jatkoa ole suunnitelmissa. Se tuo kummasti painolastia Neilan kehityksen seuraamiseen!

Ajatelkaa nyt, meidän huoneessamme ei ole enää ollenkaan yöllä tuhisevia vauvoja. Enää koskaan me emme käytä niitä S-kokoisia vaippoja, emmekä niitä pikkuruisimpia vaatteita. Koko ajan neitimme kasvaa ulos tavaroista, jotka käyvät yhtäkkiä tarpeettomiksi. Ja se tuntuu välillä niin pahalta! Totta kai myös suloiselta ja jännittävältä, mutta myös kurkkua kuristavan pahalta. Minulla on ikävä sitä pikkuruista vauvaa, kumpaakin niistä. ovathan nuo kivoja nuo nykyisetkin pikkulapset, ei sillä. [huokaus]

Niin miten se ensimmäinen yö menikään? No, minä sain nukuttua paremmin. Neilahan ei ole varsinaisesti enää heräillyt öisin tai ainakaan saanut minkäänlaista ruokaa moneen kuukauteen, mutta silti minä nukun huonosti ja kevyesti siinä vieressä. Jokainen pieni uniäännähdys herättää minut, ja viime päivien yskä oli viimeinen pisara: en nukkunut sunnuntain ja maanantain välisenä yönä lähes silmäystäkään, kun itse kelvollisesti nukkunut vauva köhisi vieressä unissaan. Joten neiti jouti evakkoon.

Aluksi Neila protestoi kovaan ääneen joutumistaan aivan vieraaseen huoneeseen, vaikka sänky olikin toki ennestään tuttu. Sitten Erik tajusi antaa tytölle käteen unirievun (jota Neila ei normaalisti tarvitse), ja siihen pimu sitten kuukahtikin kertaheitolla. En ole aivan varma, metelöikö tyttönen jossain vaiheessa yöllä; minä en kuitenkaan siihen herännyt. Mella kylläkin kävi tavanomaisella aamuyön pottareissullaan, luulisin: Erik hoitaa nämä yövisiitit ja antaa minun nukkua työiltoina.

Laatuaikaa vauvauinnissa

Valitettavasti minulla ei ole tähän aiheeseen lähdeviitettä, kun en millään muista, mistä sanomalehdestä tämänkin uutisen menin lukemaan. Luin kumminkin, ja kummastuin. Jossain nimittäin kerrottiin, että nykyään järjestetään vauvauinteja myös yksittäisille perheille. Eli kovalla rahalla saat varata omalle vauvallesi koko uima-altaan ja ohjaajan jakamattoman huomion, ja tällä tavalla päästään sitten huomioimaan vauvan yksilölliset tarpeet ja etenemään hänen omalla tahdillaan. Tämä se vasta on sitä perheen laatuaikaa.

Öh? Voi miten nerokas idea! Seuraavaksi alankin vaatia, että myös leikkipuistoista voi varata hiekkalaatikkoaikoja ihan vain omille mukuloille, ja tietenkin meillä harkitaan myös kotikoulua ja yksityisopettajaa. Jos kakaramme päättävät ryhtyä harrastamaan liikuntaa, saavat sitten keskittyä yksilölajeihin. Vai joko löytyisi yksilöllistä jalkapallovalmennusta, jossa valmentajan jakamaton huomio saa lapsen kehittämään omia vahvuuksiaan omassa tahdissaan?

Koska jos tämä ei olisi mahdollista, olisi olemassa vaara, että lapsi voisi vaikka tottua muihin ihmisiin ja saada kavereita.

Huomioita ympäröivästä todellisuudesta

• Aamukahvi aiheuttaa sitä suuremman euforian, mitä varhemmin sen nauttii.
• Työ ei lopu tekemällä, mutta joskus se voi vähän edes pitää taukoa.
• Aamubussi on luotettavan säännöllisesti 5-10 minuuttia myöhässä. Paitsi sinä yhtenä aamuna, kun itse olet kaksi minuuttia myöhässä.
• Kun syksyn tullen sandaalit vaihtuvat syyskenkiin, ei rakoilta voi välttyä. Mutta onneksi meillä on kiskurihintaiset ja jumalaisen hyvin toimivat rakkolaastarit.
• On olemassa tv-sarjoja, jotka kestävät ajan kulumisen kadottamatta loistoaan. Niin kuin nyt vaikka Villi Pohjola.
• Täytekakkua on mahdollista syödä liikaa. Tästäkin selviää kuitenkin nopeasti, ja voi jatkaa syömistä.

Neilan puolikas syntymäpäivä

Perheemme pienin, elämämme toinen valo, täyttää tänään merkittävät puoli vuotta. Tässä vaiheessa pitäisi sanoa, että kylläpäs se aika on kiitänyt, mutta oikeastihan puoli vuotta on hirveän vähän. Puolivuotias ihminen on vielä aika pieni, ellette satu tietämään. Neilan syntymä tuntuu olleen joskus edellisessä elämässä, ja tuntuukin hämmästyttävältä, että siitä olisi vain puoli vuotta.

Paksuhan se tyttö on, ehkä paksumpi kuin aikoinaan hyvin paksu isosiskonsakin. No, puolivuotiaat lapset kaiketi tuppaavat yleisesti ottaen olemaan paksuja. Neidin puolustukseksi on sanottava, että on pimu kyllä oppinut hyvin syömäänkin: Mella ei samanikäisenä syönyt lähellekään niin isoja määriä kaikkea mahdollista kiinteää ruokaa. Tähän mennessä olemme päivitelleet Mellan kaikki- ja suuriruokaisuutta, mutta ilmeisesti kuopus yrittää rikkoa ennätykset. Kaikki kelpaa, ja kulhot hupenevat silmissä. Unohtakaa ne videoidut ensikokeilut perunan kanssa, nyt puhutaan puuron kauhomisesta niin nopeaan tahtiin, että käsikin väsyy.

Tätä puolen vuoden rajapyykkiä tekisi mieli juhlistaa jotenkin. Olisikohan tässä hyvä tekosyy leipoa taas jokin kakku? Kotoa löytyisikin vähän ylimääräistä marsipaania. Tuttavapiiri on tosin tainnut jo saada marsipaaniyliannostuksen. Mutta minkäs teet, marsipaani nyt vain sattuu olemaan nerokas raaka-aine. Ja kaikkien näiden saksalaisten vaikutteiden jäljiltä olen alkanut rakastaa marsipaanin makuakin. Ihan totta. Voidaan jopa puhua jonkinasteisesta marsipaaniriippuvuudesta, nyt kun karpalovissyriippuvuuteni on ilmojen kylmettyä jo ohi.

Kolmas työpäivä toden sanoo

Kolmas työpäivä on nyt sitten nähty. Maanantai käynnistyi yllättävän tahmeasti, kun koti- ja lomamoodista olikin vaivalloista siirtyä työmoodiin. Kun vielä sijaistajani sattuu istumaan vajaan parin metrin päässä työpöytäni toisella puolella, on oma ajattelu ollut helppo heittää narikkaan ja nojata kaikessa ammatillisessa hänen parempaan muistiinsa ja ylipäänsä työtuntumaansa.

Vielä tiistainakin oli hidasta, vaikka suunta olikin jo parempi. Eilen illalla juuri ennen nukahtamista päätin kuitenkin, että keskiviikkona olen palannut! Keskiviikkona en enää arastele vetää tiukkoja linjauksia ja kirjoittaa napakoita tekstejä ennätysajassa. Tietenkin olen myös hauska ja huomioonottava enkä unohda katsekontaktia haukotellessanikaan.

No, ei se ehkä ihan niin tyylipuhtaasti ole vielä mennyt, mutta koko ajan tässä hiljalleen siirrytään isommalle vaihteelle. Nyt olen jo alkanut kotiutua vanhaan tuttuun työpisteeseeni: Neilan valokuva killuu näytön nurkassa, ja edellisen istujan sarjakuvastripit on pinottu siististi muovikuoreen pois tieltäni. Vielä en ole muistanut penkoa kotona vierashuonetta, josta epäilemättä löytyvät ne "varmaan talteen" laittamani sermikoristukset: siellä on sitten useampikin valokuva Mellasta, sekä elämää suuremmat Dilbert-sarjakuvat vuosien varrelta.

Hyllyn päällä on edelleen ruma mutta sitkeä viherkasvini: kukaan ei liene kastellut sitä lomani aikana, mutta eipä tuo risu tarvitsekaan kuin pari kastelua vuodessa kituuttaakseen edelleen muutaman vihreän haituvan muodossa.

Kahvikupin muistin tuoda jo eilen: juuri oikein mitoitettu kippo, johon menee kaksi annosta lomani aikana selvästi parantunutta automaattikahvia. (Ja ei, tämä ei ole vain hupsu niksahdus ajattelussani, se automaattikahvi on oikeasti parantunut: nyt masiina jauhaa pavut aina tilauksen yhteydessä ja litku on aina tuoretta.)

Luultavasti jo ensi viikolla työpöytääni peittää paperikaaos ja värikkäät PostIT-laput täplittävät hyllynreunaa, jolloin kaikki on taas niin kuin aina ennenkin.

Kesän loppuhuipennus

Saksan-matka tuli ja meni, ja oli kaikin puolin ihastuttava. Mökillä oli ollut pohjimmiltaan niin stressaavaa, etten uskaltanut odottaa ulkomaanreissulta kummia. Ehkä juuri siksi puolitoistaviikkoisemme olikin niin rentouttava ja virkistävä.

Suurin osa ajasta vietettiin Rothemühlissä Erikin isän luona, toisin sanoen siis keskellä ei mitään tekemällä ei mitään. Mella vietti jokseenkin kaiken valveillaoloaikansa pappansa kanssa ulkosalla puutarhassa ja missä lie, joten meidän piti Erikin kanssa vain pitää huolta itsestämme ja tyytyväisestä Neilasta. Ja voitteko oikeasti kuvitella mitään suloisempaa kuin riemusta hihkuva kaksivuotias pellavapää keinumassa ilta-auringossa ison kastanjapuun oksaan ripustetussa vanhassa lankkukeinussa? Siinä se Erikkin lapsena keinui.

Rothemühlin päiviin sisältyi myös vierailu Ueckermünden eläintarhaan, joka osoittautui mainioksi paikaksi. Milloinkahan olen viimeksi ollut eläintarhassa? En varmaan ainakaan viiteentoista vuoteen, ehken pariinkymmeneen. Vaihtoehtona olisi ollut myös Berliinin eläintarha, mutta päädyimme pienempään. Ueckermünde olikin juuri oikean kokoinen piskuiselle uhmaikäiselle: ehdimme kiertää läpi koko eläinpuiston muutamassa tunnissa, eikä Mella ehtinyt innoltaan kiukuttelemaan ollenkaan. Neila tietenkin on kantoliinassa tyytyväinen ihan missä tahansa, kuten oli isosiskonsakin vauvana.

Loma päättyi pariin shoppailupäivään Berliinissä, ja ennakkopelot osoittautuivat sielläkin vääriksi: hyvinhän se kaupungilla kiertely onnistuu pikkulastenkin kanssa, jos vain jaksaa ottaa rauhassa ja pitää paljon rentouttavia taukoja huokean oluen ja erikoiskahvien äärellä. Turneen pääkohde oli kirjakauppa Hugendubel, josta hankittiin tytöille iso pino saksankielisiä lastenkirjoja nykyisyyttä ja tulevaisuutta silmälläpitäen. Nyt neidit saavat mm. iltarunonsa vuoroiltoina kummallakin äidinkielellään.

Itse kirjakauppa oli, kuten tämän merkinnän tyyliin sopii, aivan ihana. Minä olen aivan lapsesta asti rakastanut kirjastojen ja kirjakauppojen tunnelmaa, ja sitä oikeaa tunnelmaa riitti tuossakin kaupassa. Tilat olivat avarat, ja jokaisessa kerroksessa oli keskellä erillinen pehmeillä penkeillä sisustettu lukutila. Yhdessä kerroksessa oli luonnollisesti kahvila, ja lastenosastolla oli tavallisen lukusopen lisäksi mukavia lattiatyynyjä ja laatikoittain paikan päällä luettaviksi ja katseltaviksi tarkoitettuja kirjoja. Kyllä siinä jäi Akateeminen aika kauas taakse... Mutta tietenkin kirjat olivat saksankielisiä, enkä tullut edes kurkistaneeksi vieraskielisten kirjojen osastoa, joten en osaa sanoa valikoiman laajuudesta. Ainakin vieraskielisiä (=englanninkielisiä) lastenkirjoja ei ollut kuin yksi piskuinen hyllyllinen, mutta eipä se meitä kiinnostanutkaan.

Lastenkirjojen lisäksi kotiin kannettiin hieman leivontatarvikkeita kakkujen luvatusta maasta (silikonivuoka irtosi mukavan edullisesti) ja paikallisia nameja töihin vietäväksi. Niin, töihin...

Huomisaamuna menen takaisin töihin, mikä on aika hurjaa.

Vielä lopuksi pahoittelu: tulihan tästä vähän tällaista pusipusihalihalia. Mutta minkäs teet, kun oli kivaa. Jatkossa lupaan tuottaa kriittisempää sisältöä.

Lomayhteenveto

Kaksi viikkoa oltiin mökillä. Mökillähän tietenkin saunotaan, grillataan, juodaan kaljaa ja tehdään töitä. Mökkiaikamme voi tiivistää kahteen teemaan:

Sade. Koko ensimmäisen viikon ja osan toistakin taivaalta vihmoi. Lämpötila oli siinä 15 asteen tuntumassa, pilvet olivat niin paksuja että sisällä piti polttaa kynttilöitä ympäri vuorokauden. Tämä oli hurjan jännittävää ja romanttistakin, eipähän tarvinnut tehdä niitä suunniteltuja ulkotöitä. Tuli luettua paljon, vaikka hämärässä se olikin joskus vaikeaa.
Neila kuitenkin keksi ryhtyä ripuloimaan, mikä tarkoitti keskimäärin kymmentä nestemäistä kakkavaippaa päivässä ja yhtä monta likaista bodya, sitä mähmää kun ei mikään vaippa pitänyt sisällä. Ja tämähän oli suunnatonta nautintoa mökillä, jossa ei ole pesukonetta eikä ennen kaikkea edes juoksevaa vettä. Olimme sentään suosiolla ajautuneet mökkiloman ajaksi kestovaipoista kertakäyttöisiin.

Aurinko. Juuri, kun olimme päättäneet lähteä mökiltä pois etuajassa, lupasi säätiedotus lämpimämpää. Sitä tuli, ja saatoin siirtyä kirjani kanssa tuvan pöydän äärestä laiturille. Erik puolestaan siirtyi työntekoon, hommiahan oli jäänyt pahasti rästiin alkuloman sateen vuoksi.
Lopulta olikin jo liian kuuma, kyllä 28 astetta vain on liikaa mökilläkin. Ei siellä järvessäkään voi koko ajan olla, kun lapset vaativat huomiota. Tai siis lähinnä se pienempi, se uhmaikäinen nimittäin oli mökillä jo aivan kotonaan ja huiteli itsekseen ympäri tonttia. Neila on niin talvivauva, että päiväunille ja mielenrauhalle voi heittää hyvästit aina lämpötilan noustessa yli 20 asteen. Ja se Erik oli koko ajan siellä katolla vasara tai pensseli kädessä, tai siltä ainakin tuntui.

Kotiinlähtö oli kuitenkin haikea: sinne jäi maailman paras paikka, oman mökin laituri. Sinne jäi tavallaan myös kesä, ainakin sellaisena kuin olen sen lapsesta asti tuntenut. Ei sieltä olisi halunnut vielä pois.

Viime yönä tultiin, tämä päivä on vietetty tavaroita purkaessa, vaatteita pestessä ja tavaroita pakatessa: huomenna lennetään Saksaan. Siellä ei ole edessä työntekoa, hellettä luultavasti (toivottavasti?) kuitenkin. Ensin seesteinen viikko keskellä ei mitään (=Erikin isän luona Rothemühlin 350 asukkaan metropolissa), sitten muutama päivä piskuisessa Berliinissä. Ja kahden viikon päästä töihin. Hui!

Ja, itseäni toistaakseni: tämä on hyvä näin.

Loma.

Erikin, ja sitä myötä koko perheen, loma alkoi. Tässä on nyt viimeinen hulina päällä, ja kohta perheemme on jälleen harjoittamassa epäekologista vapaa-aikaa ja huristamassa kohti kesämökkiä, jossa on Erikin fiiliksistä riippuen joko työleiri tai mukavaa lekottelua. Työlistalta löytyy mm. terassin sisäkaton sekä talon eteläseinän maalaamista sekä rannan pöytäryhmän nikkarointia, niiden tavallisimpien polttopuiden hakkaamisten ja astioiden tiskaamisten lisäksi.

Kaksi viikkoa eräelämää. Ihanaa!

Sormenjäljet ja kansalaisvaikuttaminen

Kaikki kohkaavat nyt kovasti siitä, että poliisipamppu (ehheheh) haluaa kaikkien suomalaisten sormenjäljet rekisteriin. Bloggaaja kun olen, pitää minunkin tietenkin osallistua tähän kansalaiskeskusteluun vimmaisesti.

Mutta ei minun kannata sanoa mitään, kun kaikki on jo sanottu paljon paremmin jossain muualla. Kyseinen blogi onkin noussut viime aikoina erääksi suosikeistani, taidan tarvita kaikkien näiden äitiyshormonien vastapainoksi hieman enemmän testosteronia ja vähemmän päänsilittelyä.

Viimeinen maanantai

Tänään oli viimeinen maanantaiaamu, jolloin Mella tulee makuuhuoneeseemme herättämään minut ja kysymään missä isi on, ja jolloin minä vastaan isin olevan töissä.

Tästä saisi sitten koko viikon ajaksi jatkopostauksia "Viimeinen tiistai", "Viimeinen keskiviikko", "Viimeinen torstai" ja "Viimeinen perjantai". Näistä viimeisen voisi peräti nimetä "Viimeinen päivä".

Yhtä kaikki, kotivaltiattareuteni on vaihtumassa yhteisvastuuseen ja lopulta Erikin yksinvaltiuteen. En voi kieltää, etteikö se tuntuisi haikealta. Mutta aika aikaansa kutakin.

Vaikeaa olla olematta onnellinen

Huolimatta liian lyhyistä päiväunista (ilmeisesti peruna sai Neilan nukkumaan vähän kehnosti) on tänään kummallisen kevyt olla. Niin moni asia on niin tavattoman kohdallaan.

Loma alkaa ihan kohta. Tiedän, näin äitiyslomalaisen suusta kuultuna (kynästä ei kuin näppäimistöltä luettuna) se kuulostaa omituiselta, ja kyse onkin tietenkin Erikin lomasta. Yhteistä aikaa mökillä ja pitkästä aikaa visiitti Saksaan, ihanaa!

Loman jälkeen koittaa työ, ja se onkin jo kutkuttavan lähellä. Ihanaa palata taas hommiin! Ensimmäinen työpäivä on juuri sopivan matkan päässä: ei liian lähellä eikä liian kaukana.

Se kaiken pahan alku ja juuri on tietenkin edelleen kaiken pahan alku ja juuri, mutta sitä kautta on myös saanut yhteyttä kauas vuosien taakse karanneisiin ystäviin.

Lähipäiville on luvattu lämmintä, ja treffit maauimalaan on jo sovittu.

Lapsemme ovat päivä päivältä suloisempia, fiksumpia ja taitavampia. Ette edes voi uskoa.

Annoin pikkusormen

Sielu meni kaupaksi, ja halvalla. Minäkin olen nyt sitten siellä. Sen täytyy jotenkin olla Erikin syy, aivan varmasti. Sen verran ivallisesti mies totesi että mitäs minä sanoin. Prkl.

Oisittexte kaikki mun frendei? Joohan?