Miehistä ja limasta

Tänään sattui kaksi arkista kohtausta, jotka saivat minut pohtimaan sitä, miten nuorten naisten kuuluu suhtautua miehiin. En kyllä enää ole itse nuori nainen, mutta nuoruus on vielä niin tuoreessa muistissa, että uskon pystyväni siitä jotain sanomaan. Yritän kuitenkin olla sortumatta ATM-diskurssiin, niin houkuttelevaa ja helppoa kuin se olisikin.

Ensimmäinen arkihetkistä oli työpaikan kuntosalilla. Tajusin viihtyväni erittäin hyvin kyseisellä salilla, vaikka siellä käy pääasiassa keski-ikäisiä miehiä. Toinen kohtaus oli bussipysäkillä: joku rehdin ja mukavan oloinen nuori mies pysäytti pakettiautonsa ja kysäisi, tarvitsisinko kyydin. En tarvinnut.

Keski-ikäiset miehet ovat jo käsitteenä vain kasa limaa ja rasvaisia vitsejä, mikäli nuorilta naisilta kysytään. Normaali nuori nainen inhoaa kuntosalia, jossa käy keski-ikäisiä miehiä, sillä hänen mielestään kaikki keski-ikäiset miehet vain tuijottavat häntä. Ja vaikkeivät tuijottaisikaan, ainakin ajattelevat ja haluaisivat tuijottaa. Ja kyllähän me tiedämme, mitä keski-ikäiset miehet nuorista naisista ajattelevat.

Niinpä nuorten naisten ei tule puhua keski-ikäisille miehille, vaan pysyä heistä mahdollisimman kaukana. Jos keski-ikäinen mies puhuu nuorelle naiselle viattomasti, tulee naisen tiuskaista takaisin mahdollisimman tylysti, ettei keski-ikäinen mies vain saa päähänsä sanoa seuraavaksi jotain irstasta. Varsinaiseen irstailuun ei näiden varotoimien ansiosta kaiketi usein joudutakaan.

Mitä tulee nuoriin autokyytiä tarjoaviin miehiin, tiedämme jälleen mistä on kyse: hullusta raiskaajasta. Kyydistä on kieltäydyttävä jäätävällä äänellä, ellei nuorella naisella sitten ole tulisempi luonne, jolloin täytyy sanoa rumasti. Mikäli kyseessä ei jostain sattuman oikusta juuri tällä kertaa olisikaan raiskaaja vaan muuten vain onneaan kokeileva tapaus, on kyydin tarjoaminen kuitenkin säälittävää, ja ansaitsee vähintään halveksuvan mulkaisun nenänvartta pitkin sekä ivallista kikatusta, mikäli lähellä on muita nuoria naisia.

Näistä kaikista käyttäytymismalleista minä olen silkkaa osaamattomuuttani jäänyt paitsi. Salillani ähisevät keski-ikäiset miehet ovat kohteliaan sympaattisia, sikäli kun minä sieltä tulppakuulokkeideni ja suljettujen silmieni takaa mitään havainnoin. Ainakin saan aina olla rauhassa, ellen sitten itse käynnistä keskustelua.

Siihen autokyytiin en sentään mennyt, mutta äidyin kieltäytymään kohteliaasti hymyillen. Harmittelinpa vielä jälkeenpäin, että sanoin vain "en tarvitse" enkä "en tarvitse, kiitos". Yleensä pyrin käyttämään paljon kiitos-sanaa tuntemattomille puhuessani, mutta oli tuo nyt kuitenkin sen verran omituinen ehdotus keskellä päivää, että meni kieli solmuun.

Ehkä minulla ei ole riittävästi kokemusta niistä limaisista miehistä, kun en osaa olla tarpeeksi varovainen. En juurikaan käy iskubaareissa tai muissa kontaktipaikoissa, enkä varsinkaan nuorempana keimaillut korkokengissä ja pikkumekoissa. En aio lähteä ATN-linjalle pohtimaan, ettenkö olisi tarpeeksi puoleensavetävä - sanotaanhan, että ne kyllä kuolaavat kaiken hameessa kulkevan perään.

Lähtökohtaisesti tuntemattoman miehen lähestyminen on nuorten naisten keskuudessa limaista/epäilyttävää/säälittävää. Siinäkin tapauksessa, että lähestyjä on lähestyttävän mielestä kiinnostava, on vähintäänkin tuhahdettava ystäville Vähäks törkee!!1!! Minä sen sijaan olen jopa vaihtanut baarissa muutaman sanan tuntemattoman miehen kanssa, vaikkei minulla ollut aikomustakaan viettää villiä yötä hänen kanssaan. Tiedä sitten, särkyikö polon sydän tästä väärästä toivosta.

Kahviautomaatilla

Vaikken koe olevani pahimmasta päästä kofeiininarkkareita, haluan juoda kahvia kun kahvia juomaan ryhdyn. Tämä tarkoittaa sitä, että standardin toimistokahviautomaattikupin koosta tulee lähinnä vihaiseksi, joten kuppiin täytyy lorottaa kerralla kaksi annosta.

Jos automaatti olisi kiva, se sallisi kahden annoksen tilaamisen parilla napinpainalluksella - onhan kyse kuitenkin fiinillä käyttöjärjestelmällä ja tyylikkään sinisellä näytöllä varustetusta kahviteknologian riemuvoitosta. Jos automaatti olisi edes ookoo, se sallisi uuden kahviannoksen valinnan välittömästi edellisen lorahdettua kuppiin.

Vaan eipä ole meidän kahviautomaattimme näin reilu, vaan kone vaatii kupin poistamista ja uudelleen asettamista ennen seuraavan annoksen valintaa. Se kuppi saa seistä vaikka viikon siinä hanan alla, mutta uutta annosta ei tipu, ellei kuppia käytetä vähintään muutaman sekunnin ajan muualla.

Mikäli tämä ominaisuus ei vielä ärsytä riittävästi, on kahvin annostelussa omat koukkunsa. Laite ilmoittaa piippauksella, kun kahvi on kupissa valmiina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki kahvi olisi kupissa valmiina: noin 3-4 sekunnin päästä putoaa vielä yksi pisara.

Koska olen perussiisti luonne (kotifasisti hiljaa), en halua päästää tätä yhtä pisaraa sotkemaan automaattia, vaan mieluiten odotan sen putoamista ennen kuppini poistoa. Kahden kahviannoksen tilaaminen on tämän vuoksi varsin polveileva prosessi, joka edellyttää päivystystä automaatin edessä sekä erinäisiä ranne- ja kyynärliikkeitä.

Ruuhkattomalla hetkellä tilanne on vielä siedettävä: voin ottaa aikani automaatin äärellä ja vaikka kaivella nenääni automaatin viereisen peilin edessä. Mutta jos takana odottaa useampikin kahvinhimoinen omaa vuoroaan, on vitkastelu jo sosiaalisesti arveluttavampaa, nenänkaivuusta puhumattakaan. Olen onnistunut jo kovettamaan sydämeni kahden annoksen valuttamisen osalta, mutta on vaikeampi perustella kupin seisottamista näennäisen turhaan sen neljän sekunnin ajan ennen seuraavia käsiharjoituksia.

Olisiko kenelläkään ratkaisuehdotuksia? En aio ryhtyä itse valmistamaan kahvia perinteisellä kahvinkeittimellä, ja diletanttien keitoskokeilut jäävät kakkoseksi automaattikahvillekin. Sitä paitsi kahvinkeittimellä tehtyä kahvia pitää odottaa liian pitkään, teki sen sitten sihteeri tai toimitusjohtaja. Toisaalta itäisellä Saksanmaalla turkkilaiseksi haukuttu tyyli viskata kahvinporot suoraan kahvikuppiin ja kuuman veden joukkoon on kyllä kotioloissa paras keino valmistaa yksittäisiä kupillisia, mutta toimisto-olosuhteissa sen vaatima ylimääräinen kupintyhjennysreissu kahvihetken jälkeen on liian vaivalloinen.

Luomu - maapallon pelastus vai nykyajan anekauppaa?

(Pahoittelut tuosta paluusta lukion äidinkielen tunneille, en vain voinut vastustaa kiusausta).

Luomun ihanuus on jonkinlainen hippeyden itsestäänselvyys, joka on kuitenkin viime aikoina kyseenalaistettu ainakin Hesarin mielipidepalstalla. Siinä missä eilisessä lehdessä yksi mielipidekirjoittaja vaati luomutuotteille vapautusta arvonlisäverosta perusteinaan puhtaus, turvallisuus, lähituotannon työllistävyys sekä luomumaatalouden parempi taloudellinen kannattavuus suurien tukien ja tuotteiden korkeampien hintojen vuoksi (sic!), kasvinjalostuksen dosentti Jussi Tammisola kritisoi luomun dogmaattista määritelmää. Kuten taustan perusteella arvata saattaa, dosentin mielestä on pöhköä kieltää kategorisesti luomustatus isolta osalta tieteellisesti kehitettyjä tuotteita.

Minä en tiedä tästä mitään, mutta ehkä joku lukija osaisi valaista. Voisin kuvitella, että kaiken maatalouden kehitystyön tavoitteena on vähentää torjunta-aineiden käyttöä, joten siinä luomuaate ja kasvinjalostus eivät erkane toisistaan. Luomu sen sijaan tuottaa ilmeisesti huomattavasti vaatimattomampia satoja kuin tieteen kehittämät superkasvit; lisäpiste tieteelle. Olenpa kuullut sanottavan jopa, ettei maapallon pinta-ala riitä ruokkimaan koko väestöä luomumenetelmillä - pohjolan hipit siis vievät kaikessa trendikkyydessään ja puhtaudessaan leivän etelän köyhien suusta.

Kaikki gm/gmo-lyhenteen sisältävä on ilmeisesti aika paha juttu. Vaikka otettaisiin tämä annettuna, entä muut kasvinjalostustuotteet, jotka eivät mahdu luomukategoriaan? Ovatko superkasvit oikeasti riski siirtyessään kontrolloiduista laboratorio-olosuhteista arvaamattomaan luontoon, vai onko luomu amishien tavoin vain varmuuden välttämisen ehkäisemisen torjumisen estämiseksi kieltäytynyt kaikesta tieteeseen vivahtavasta? Tuleeko tästä nyt luomulle lisäpiste järkevästä riskienhallinnasta vai kenties miinuspiste foliohatusta? Voisiko tämä olla jotain muuta kuin mustavalkoista?

Voisiko joku kertoa yksiselitteisesti, onko luomutuotanto

a) hyödyllistä kaikille ihmisille (esim. kaikki saavat parempaa ruokaa ja töitä kotiseudultaan)
b) hyödyllistä rikkaille, samantekevää/haitallista köyhille (esim. pelkkää tuhlailevaa luksusta tai hyvän omantunnon kauppaa)
c) hyödyllistä köyhille, haitallista rikkaille
d) haitallista kaikille
e) samantekevää
f) jotain muuta, mitä?

Kevät ja kanssakulkijat

Nyt kun kevät on tuloillaan, vaikkakin tuskallisen hitaasti, lisääntyy väkimäärä kaduilla. Liikkeellä on monenlaista idaria, niin autoilijoiden, pyöräilijöiden kuin jalankulkijoidenkin keskuudessa. Tässä ei nyt ole mitään uutta, mutta kertaushan tekee vain hyvää.

Autoilijat. Kuten tunnettua, autoilijat luottavat silkkaan massaan ja kevyen liikenteen itsesuojeluvaistoon, toisin sanoen menevät minne haluavat ja olettavat muiden väistävän. Sen lisäksi autoilijat roiskivat kuravettä kevyen liikenteen päälle ihan silkasta ilosta ja parkkeeraavat peltilehmänsä jalkakäytäville ja invapaikoille. Autoilijat kiihdyttelevät kantakaupungissakin liikennevalosta toiseen ympärilleen vilkuilematta ja pitävät kännykkää korvalla vasemmalle kääntyessään. Pyöräteiden puuttuessa autojen joukossa pyöräilevät saavat autoilijoilta keskisormia ja tuuttauksia, sikäli kun heitä ei yritetä kiilata ulos tieltä. Valottomalla suojatiellä ei koskaan, toistan: EI KOSKAAN tule päästää jalankulkijaa yli, sillä viereisellä kaistalla ajava kaistapää kuitenkin liiskaisi tämän katuun.

Pyöräilijät. Pyöräilijät ostavat moderneimmat ja hiljaisimmat sotkimet, mitä maa päällään kantaa, jotta voivat säikäyttää mummot puolikuoliaaksi suhahtaessaan äänettä puolen sentin päästä ohi. Jos aurausauto on kasannut lumet jalkakäytävän päälle ja jalankulkijat joutuvat käyttämään parin metrin matkalla pyörätietä, ajavat nämä stubbit surutta heidän ylitseen omaan reviiriinsä vedoten. Toisaalta pyöräteiden puuttuessa halvemmilla fillareilla polkevat vetävät siksakkia jalkakäytävällä, kun siellä autojen välissä on niin tosi pelottavaa ajaa.

Jalankulkijat. Omilla pikku tassuillaan liikenteen joukkoon eksyneet tuntuvat olevan autuaan tietämättömiä kaikenlaisista liikennesäännöistä. Jalankulkijat tapaavat kävellä laumoissa pyöräteillä, ja etenkin vihreää valoa mennään odottamaan juuri siihen keskelle pyörätietä. Jalankulkijat katselevat ympärilleen vielä autoilijoitakin harvemmin ja haluavat ylittää autotien juuri siitä kaupan edestä eivätkä vasta viiden metrin päässä sijaitsevaa jalkakäytävää pitkin. Tepastelijat saavat itkupotkuraivareita, jos takaa tuleva polkupyöräilijä kehtaa ajatella heidän henkeään ja törkeästi varoittaa lähestymisestään kellon avulla. Mikäli aurausauto on tukkinut lumella pyörätieten ja syklaajat joutuvat koukkaamaan jalkakäytävän kautta, asettuvat nokkavat jalankulkijat riviin estääkseen pääsyn reviirilleen.

Miksi kolmosratikan reitti oikeasti siirrettiin

Helsingin kolmosratikan uusien rataosuuksien avajaisia juhlitaan tänään, ja varsinaisesti vaunu siirtyy kiertämään uutta reittiään ensi maanantaina. Muutokset eivät ole päällisin puolin tarkasteltuna suuren suuria, mutta todellisuudessa reittiuudistuksen takana on erittäin huolestuttava suunnitelma.

Kolmoslinjahan tunnetaan erityisenä turistilinjana, sillä sen varrella on iso osa Helsingin tärkeimmistä nähtävyyksistä. Muutosten myötä moni perinteinen täky putoaa reitin varrelta ja korvautuu uusilla. Jatkossa kolmosesta eivät enää näy Eduskuntatalo, Ylioppilastalot, Luonnontieteellinen museo tai Kiasma. Tilalle sen sijaan ovat tulleet Kampin keskus, Tennispalatsi ja Tavastia.

Motiivit ovat ilmeisiä, mutta kirjoitetaan ne nyt tässä auki.

Eduskuntataloa ei nähtävyyslistalta enää löydy, koska demoktratia alkaa olla muisto vain - muisto, jonka nykyiset hallitsijat haluavat tukahduttaa. Ylioppilastalot ovat niinikään ikävä muistutus niistä ajoista, kun sivistystä ja yliopistojen kolmikantaa vielä vaalittiin. Luonnontieteellinen museo taas saattaisi sekoittaa rahvaan pään kaikella sillä puolueettomalla tiedolla; sitä paitsi evoluutio ei ole kovassa huudossa kaikkien vähemmistöjemme keskuudessa. Kiasman esittelemä nykytaide taas on tietenkin valtarakenteita horjuttavaa ja siten paheksuttavaa; turvallisiin historiallisiin taideteoksiin keskittyvä Ateneum korostuukin uudella reitillä entisestään.

Nämä uudet kohteethan sitten ovat silkkaa kapitalistista leipää ja sirkushuveja. Kansa saa shoppailla päänsä sekaisin Kampin ostoskeskuksessa ja jatkaa siitä sitten Tennispalatsiin viimeisimmän Hollywood-tuotannon pariin. Välillä voikin sitten käydä Tavastialla nyökyttelemässä kanonisoitujen rock-bändien tahdissa.

Minä liikun jalan.

Asento!

Tunnustan, että herkillä naapureilla olisi tänään saattanut olla perusteita ilmiantoon: puuhastelinhan minä arveluttavalla tavalla keskellä olohuoneen lattiaa. Niin noloa / edesvastuutonta / vallankumouksellista / kiihottavaa (kansanryhmiä vastaan, pervot) kuin se onkin, yritin treenata minulle sopivinta ampumisasentoa. Viimeisimmällä ratavisiitillä kun kävi ilmeiseksi, etten ole vielä löytänyt mukavaa asentoa, minkä vuoksi kädet tärisevät turhan paljon ja ajatukset ovat ennemmin hartioissa ja kyynärpäissä kuin tähtäinkuvassa.

Kovin autenttista kuivaharjoittelua en saanut aikaan, sillä milläpäs minä nyt olisin harjoitellut. Hiustenkuivaaja olisi ehkä ollut yksi vaihtoehto, mutta lopulta paras työkalu oli se surullisenkuuluisa leikkipyssy piskuisesta koostaan huolimatta. Koska lelu nyt oli aivan liian kevyt paljastaakseen käsivarsia liikaa rasittavat asennot, piti siihen lisätä kotikutoisia painoja.

Kuivaharjoittelun huipennus olikin, kun liipaisinkaaresta roikkui hengariin ripustettu vauvan toppahaalari; toppahaalarista puolestaan roikkui kielloista huolimatta uhmaikäinen, jonka mielestä kyseinen leikki oli ehkä päivän toistaiseksi paras. Yksivuotias keskittyi hurraamaan vieressä.

Jos ei se näky hämmennä naapureita, niin ei sitten mikään.

Eräs hippiystäväni on harrastanut jousiammuntaa, ja aina välillä minäkin sitä pohdin. Olisikohan siitä mitään apua hyvän asennon löytämisessä? Jonkinlaista kehontuntemusta se varmasti lisää tuolla hartiaseudulla.

Suklaasta

Olen ehkä hieman huolissani itsestäni. Keittiön kaapissa on jo viikon ajan lojunut pari kennollista Mignon-munia täysin koskemattomina, sama kohtalo on ollut Fazerin punaisella suklaalevyllä viime maanantaista asti. Viikonloppuna leivoin sekä töihin että kotiin minttusuklaaleivoksia, mutta nekään eivät oikein maistuneet. Muutaman päivän aikana pakotin alas muutaman palan ja katsoin samalla yökkäillen vierestä, millaista tuhoa kotifasisti ja uhmaikäinen saivat leivosten keskuudessa aikaan.

On minulla kyllä yksi selitys. Eikös olekin niin, että vanhemmat ihmiset eivät ole enää niin persoja makealle? Näinköhän minäkin siirryn kohta lähinnä hopeateen pariin.

Aamunauru

Käänsin aamubussissa katseita tyrskähdellessäni kuulokkeistani virtaavalle musiikille. Jos nämä kaverit tulevat joskus Helsinkiin keikalle, minä olen varmasti siellä.

Kriisit, hui hai

Uusi uljaampi minä

Tuli taas tehtyä reikiä pahviin, ja hauskaa oli, tietenkin. Aina aiemmin ampuminen on ollut lähinnä mukavaa ajanvietettä, oikeastaan lähinnä räiskintää. Tänään kuitenkin alkoi ensimmäistä kertaa tuntua siltä, että haluan opetella tekemään sen Oikein eli jopa vähän kehittyä siinä.

Sillä saattoi olla vaikutusta, että olin pitkästä aikaa yksin radalla. Aivan ensimmäisellä kerralla olin yksin, mutta silloin kaikki energia meni lähinnä tajuissaan pysymiseen. Sen jälkeen mukana onkin aina ollut joku tuttu, ja sessio on mennyt isolta osalta leppoisaksi jutusteluksi. Tänään taas pääsin keskittymään lähinnä itse ampumistapahtumaan.

Ymmärsin myös ensimmäistä kertaa, että tästä harrastuksesta voisi olla yleisempääkin hyötyä: saattaisin sen avulla kehittyä en ainoastaan ampujana vaan ihmisenä, jos sallitte näin naiivin ilmaisun. Minun heikkouteni (tai vahvuuteni, sehän vähän riippuu) on se, etten juurikaan malta keskittyä pieniin yksityiskohtiin ja täydellisiin suorituksiin - ennemminkin vain häröilen vähän siellä täällä suuremmassa mittakaavassa. Ampumisessa sellainen tuskin tuottaa tulosta, vaan pitäisi oppia rauhoittumaan ja seisahtumaan niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Tänään opin ensimmäistä kertaa jälkivedon käsitteen sekä sen, etten irrota liipaisinsormea laukaisun jälkeen vaan vedän sen hitaasti takaisin laukaisukynnyksen yli ja jätän sitten paikalleen. Tämä rauhoitti heilumistani jo kummasti, vaikkei se kyllä välittömästi tuloksiin heijastunutkaan. Kielteisesti taululle päätyvissä rei'issä sen sijaan näkyi yhden kouluttajan kehotus koukistaa kyynärpäitä: minä kun vaistomaisesti tähtään kyynärpäät lukossa. Tästä menikin sitten kaikki pasmat niin sekaisin, että seuraavalla kerralla noudatan toisen kouluttajan lupaa ampua kyynärpäät juuri niin suorassa kuin haluan.

Optimaalinen ja minulle sopiva ampumisasento on vielä ihan täysin hakusessa, mutta nyt alkaa olla sentään oikeanlaista motivaatiota sen hakemiseen. Ilmeisesti tähänkin puuhasteluun sopii sama nyrkkisääntö kuin muihinkin virallisiin harrastuksiini: sitä on parasta tehdä yksin.

Minä ja örinä

Musiikilliseen odysseiaani sisältyy sellainenkin mutka, että suhteeni örinälauluun on varsin vaivalloinen. Huolimatta kahdeksan vuoden mittaisesta lähes päivittäisestä altistumisesta en ole vieläkään oppinut ottamaan tosissaan sellaista ilmaisumuotoa. Taustat saattavat olla vaikka kuinka hyviä, mutta kun se örinä alkaa, minä ryhdyn hihittämään. Ainakin sisäisesti, jos en ulkoisesti kehtaa.

Se on aika sääli, sillä vaikken metallimusiikista juuri mitään ymmärrä, tuntuu sieltä löytyvän varsin kiinnostavia asioita kuunneltavaksi. Ei ole ihan harvoin käynyt niin, että innostun jostain taustalla soivasta kappaleesta... kunnes se laulu alkaa.

Olen nyt kuitenkin ajatellut kokeilla siedätyshoitoa, ja mm. tänään laajensin tajuntaani kuuntelemalla työmatkalla Reaktor 4 -nimistä laulu- ja soitinyhtyettä. Örinä on helpompi käsitellä, kun muu äänimaailma on helposti pureskeltavissa / minua miellyttävässä muodossa, niin kuin tässä tapauksessa.

Aikamoista pinnistelyä se silti on. Miksi ihmeessä aikuiset ihmiset tekevät noin, vieläpä ihan tosissaan?

Olen minä ollut kotifasistin mukana satunnaisilla BM-livekeikoillakin villeinä nuoruusvuosinani. Jos sen örinän vielä oppisikin kestämään, niin sitä päänpyörittelyä en kyllä ikinä aio ymmärtää. Varsinkaan, jos sitä tekee useampikin pitkätukka rivissä samaan tahtiin jalat harallaan, eikä sille ole tarkoitus nauraa.

Uskottavuus nousussa

Onpas mukavaa olla näinkin vanha. Sitä tuntee olevansa jotenkin uskottavampi, kun ei ole enää parikymppinen pimu vaan melkkis. Onhan minulla ollut aina taipumus esittää suurempaa auktoriteettia kuin olenkaan, mutta tästä päivästä eteenpäin olen todellinen Äiti Aurinkoinen.

Työkaverit on korruptoitu minttusuklaaleivonnaisilla, vapaa-ajan kaverit margaritoilla ja ginitoniceilla. Kotona minua odottavat tiettävästi ystäväni Moët ja Chandon, huomenna taas pääsen kuluttamaan lahjaksi saamaani sarjakorttia ruudinkatkuisessa kellarissa. Ei ole valittamista, ei.

Lahjottu

Syntymäpäiväjuhlia vietettiin, lahjoja vastaanotettiin ja poissaolijoista juoruttiin. Vallan erinomainen lauantai-ilta, siis. Kiitos kaikille paikalla olleille sekä niillekin, jotka syystä tai toisesta eivät päässeet tulemaan.

Lahjojen vastaanottaminen on aikuisiällä aina jotenkin vaikeaa. Lapsena oli helppoa, sen kuin vain syöksyi repimään papereita kaikista niistä paketeista ja ehkä vanhempien pakottamana sanoi puolinaisen kiitoksen lahjan antajalle ennen seuraavaan siirtymistä. Aikuisena sen sijaan pitää olla sivistynyt sekä pidättynyt mutta kuitenkin innostunut. Tasapainoilu on yllättävän vaikeaa.

Ilokseni lahjonnasta tuli säväyttävällä tavalla poliittisesti epäkorrektia. Ystäväpiirini hippeys on vakavasti liioiteltua, sillä yksi lahjoista oli sarjakortti HSC:lle asevuokrineen. Jottei konsensus kuitenkaan olisi tikahduttavaa, on tämä lahjaidea käsittääkseni sentään nostattanut etukäteen hienoista porua ja moraalisia vastalauseita. Aivan jokainen ei kokenut voivansa seistä moisen lahjan takana, minkä ansiosta sainkin useampia paketteja (hah!).

Jos fasistisista harrastuksistani ei olisi noussut kuohuntaa, olisi sellainen saatu kuitenkin aikaan kotikutoisesti: kotifasisti nimittäin antoi lahjaksi Jussi Halla-ahon signeeratun teoksen Kirjoituksia uppoavasta lännestä. Noin minuutin kuluessa tämän paketin avaamisesta oli huoneessa jo lausuttu ääneen "vihreät naiset", "raiskaukset" sekä "Mein Kampf".

Ilta oli hyvä ja se päättyi ajoissa - sellaiset asiat ovat tärkeitä meille vanhemmille ihmisille.

Nuoruuden rippeitä

Käynnissä on nuoruuteni viimeinen viikonloppu, ja se huipentuu tänään rellestämisen merkeissä helsinkiläisessä ravitsemusliikkeessä. Luvassa on tietenkin viinaa, huumeita ja vapaata seksiä, tai sitten ei. Villeille vuosikymmenille on mahdollisuus heittää hyvästejä aamuun asti, mutta toisaalta keski-ikäistyvän niveliä saattaa alkaa jo pahasti kolottaa illan hämärtyessä. Tämän kaiken moraalittomuuden ajan viattomat lapsukaisemme ovat vastuuttoman Pikkusiskon hoidossa.

Aurinko paistaa ja päivä on yötä pidempi. Valittamisen aiheita ei ole montaa, ja niistäkin voin poikkeuksellisesti vaieta.

Partavedestä

Osaisiko joku mies selittää, millaisella tekniikalla partavettä oikein tavataan käyttää? Pestäänkö sillä käsiä? Vai miksi muuten kaupan ostoskärryn kahva olisi partavedessä uitettu?

On meinaan jokseenkin ärsyttävää, että kauppareissun jälkeen kädet löyhkäävät halvalle kölninlitkulle vielä parin saippuapesun jälkeenkin. Puhumattakaan siitä, että haju on tietenkin levinnyt myös mm. kaikkiin lasten vaatteisiin, ostoskasseihin ja muihin asioihin, joihin käsillä on ollut pakko koskea kotiin päästäkseen.

Päätä särkee.

Ongelma ja sen ratkaisu

Voi olla, että naamakirjan "Mikä olet sotilasarvoltasi?" -testin tulos "Sotajumala" on hieman kihahtanut hattuuni. Tai sitten voi olla, että ihmisillä vain on luonnostaan erilaisia ratkaisukeinoja.

Luin lehdestä typeriä asioita ja turhauduin paikallisjournalismin heikkoon tasoon. Työtoverini ehdotti, että lähetän lehden toimitukselle viiltävää lukijapalautetta. Minun samanaikaisesti saama ideani sen sijaan oli, että lehden toimitus tulisi pommittaa maan tasalle.

Pidän itseäni varsin ratkaisukeskeisenä ja tulosorientoituneena, ja uskonkin, että minun ratkaisuni tuottaisi nopeampia ja pysyvämpiä tuloksia. En kuitenkaan ole riittävän vakuuttunut julkisuudenhallintaosastoni kyvykkyydestä selvitä tapahtuman jälkimainingeista naarmuitta.

(Onxmunpakko liittää tähän disclaimer, etten mä oikeasti kannata väkivaltaa?)

Jotain uutta auringon alla

Joskus taannoin huomasin vihaavani sinistä väriä, mistä syystä sininen värituubini oli täysin koskematon. Tuolloin innostuin hetkeksi kokeilemaan sinistä taustaa maalauksessa, mutta totesin kokeilun katastrofaaliseksi ja hylkäsin tuubin pölyttymään.

Nyt tuli kuitenkin vastustamaton halu maalata taulu, jonka tausta on turkoosi. No, siinä se nyt on. Valokuvassa väri tosin näyttää sinisemmältä kuin onkaan, todellisuudessa siinä on mukana vähän enemmän vihreää sävyä.

Pikaisesti sutaistu taulu on kyllä varsin keskinkertainen, mutta selittelen vajaavaisuuksia sillä, että kyseessä on vasta ensimmäinen kolmesta: taannoisen triptyykkini innostamana ryhdyin jälleen kokoamaan taulusarjaa. Tästä on tulossa ehkä jokin sarjakuva, tai sitten muuten vain sellainen alleviivattu ja naiivi tarina.

Lopun alku

No niin, nyt kuopus on sitten oppinut kiipeämään sohvallekin. Ja mistäänhän ei sitten tulla alas muuten kuin pää edellä.

Tästä ei seuraa kenellekään mitään hyvää.

Riskienhallinnasta

Jatkanpa nyt vielä tästä edellisestä aiheesta, eli aseiden hallussapidosta. Eilen sivusin aihetta hieman riskienhallinnan näkökulmasta: kuinka realistinen on se riski, että vanhemmat eivät noudata aseiden säilytykseen liittyviä lakeja? Entä se riski, että tästä huolimatta kapinoiva teini-ikäinen saa haltuunsa asekaapin avaimen ja lähtee kylille riehumaan?

Riskienhallinnasta tässä kai on yhteiskunnallisella tasolla kyse. Voidaanko tässä tähdätä nollatoleranssiin? Moni sellaista ainakin juhlapuheissa vaatii, oikeastaan nollatoleranssin hokeminen lienee aika tyypillistä retoriikkaa. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaisi? Liikennekuolemien nollatoleranssi lienee mahdollinen, mutta liian kovin kustannuksin. Harva OIKEASTI haluaakaan liikennekuolemien nollatasoa, sillä se kai edellyttäisi kaiken liikenteen lakkauttamista.

Huomattavasti useampi tavoittelee kaiketi tosissaan ampuma-asekuolemien nollatoleranssia, ja on valmis kieltämään käsiaseet, villeimmät jopa muutkin ruutiaseet. Kuitenkaan kielto ei mitenkään kiistatta johda aserikollisuuden nollatasoon tai edes merkittäviin parannuksiin. Joten mitä tässä nyt taas tavoiteltiinkaan?

Jos tilanne on yhteiskunnallisella tasolla tämä, niin entä henkilökohtaisella tasolla? Miksi minä en haluaisi kotiini asetta, vaikka pitäisinkin sen visusti lukkojen takana lapsilta turvassa? Entä jos olisikin teoreettisesti mahdollista kuvitella lapsen siitä huolimatta saavan aseen käsiinsä, kuinka realistinen se riski on? Onko muita marginaalisia riskejä, jotka otan yhtä voimallisesti huomioon?

No hyvä on, käytimme kummallakin lapsella kätkythälytintä yhden vuoden ikään asti; koimme kätkytkuoleman marginaalisenkin riskin sen verran merkittävänä, että sen sadan dollarin laitteen hankinta ja jokaöinen käyttö toi meille arvoisensa mielenrauhan. Mutta kätkytkuolemankin riski taitaa olla silti eri luokkaa kuin pyssyvarkauden - vai onko?

Konttauskypäriä meillä ei ole käytetty; raskausaikana minä söin hunajaa, raakoja (suomalaisia) kananmunia ja homejuustoja (pastöroidusta maidosta tehtyjä, tosin); lisäksi molemmat tytöt ovat saaneet lehmänmaitoa ja vähän suolaakin jo ennen vuoden ikää. Levitän joka lounaalla leivälleni 80-prosenttista vääristä rasvoista koostuvaa Oivariinia sen 40-prosenttisen kasvisrasvalevitteen sijaan. Juon alkoholia. Kävelen viikonloppuöisinkin pelotta epämääräisissä helsinkiläisissä kaupunginosissa, Kaisaniemen puistossa ja Keskuspuistossa.

Mikä siinä aseessa niin pelottavaa on? En minä tiedä. Vieraus? Joka tapauksessa kyse lienee tunteesta. Henkilökohtaisessa elämässä päätöksiä saa perustaa tunteisiinkin; varsinkin, kun ei minulla ole näköpiirissä tarvettakaan sille aseelle. Mutta perustuuko se kollektiivinen aseinho samanlaiseen tunteeseen?

Aseista jälleen

Minun on tunnustettava, että vielä puolen vuoden pohtimisenkaan jälkeen en ole kyennyt muodostamaan mielipidettä aseiden hallussapidosta. Tai ainakin asia nousi nyt jälleen pinnalle, enkä osaa sanoa siitä oikein mitään järkevää.

Nämä Suomen kouluammuskelut ovat olleet jossain mielessä helpommin käsiteltävissä, sillä niissä on ollut kyse ampujan omasta, laillisesta aseesta. En väitä, että on yksinkertaista seuloa hakijoiden joukosta potentiaaliset sekoajat, mutta ainakin tarkasteltavana ovat vain nämä itse hakijat.

Mutta nyt se tyyppi meni Saksassa ampumaan isänsä aseella, joka oli vieläpä täysin lukitsematta isukin makuuhuoneessa. Siis mitä hemmettiä?! Saksan aselait ovat ymmärtääkseni aika samansuuntaisia kuin Suomenkin, eli säilytys ja käsittely on hyvin tarkasti säänneltyä. Luulin, ettei kenellekään vakavalle harrastajalle tulisi mieleen säilyttää Berettaansa tyynyn alla tai yöpöydän laatikossa. Olin joko väärässä, tai sitten kyse ei ole vakavasta harrastajasta. Mistä voisimme etukäteen tunnistaa henkilöt, jotka aikovat lipsua säilyttämiseen liittyvistä säännöistä? Vai pitäisikö seuloa läpi hakijan kaikki läheiset ja etsiä potentiaaliset pyssyvarkaat?

Sitä paitsi, vaikka ase olisikin ollut asianmukaisesti jykevässä kaaapissa lukkojen takana - missä olisi avain? Onko se kaikilla harrastajilla varmasti aina kaulanauhassa, suihkussa ja saunassakin, vai roikkuukohan se satunnaisesti naulassa höyrysession tai krapulan aikana? Mikä estää kapinoivaa nuorta hiippailemasta kaapille nukkuvan vanhemman yöpöydän laatikosta nyysityn avaimen kera?

Myönnän, että suhteellisuudentajuni heittää aina silloin tällöin häränpyllyä Elämää Suurempien Uutisten iskiessä vasten kasvoja. Kuinka realistisia tällaiset kauhuskenaariot oikein ovat? Kuinka realistisia niiden tulisi olla, että niiden välttämiseksi tulisi tehdä valtavia toimenpiteitä? Ja mitä ne toimenpiteet sitten olisivat?

Minusta ampuminen on hurjan hauskaa, ja jos voisin nähdä itseni nyhertämässä ja putsaamassa revolveria, saattaisin sellaisen halutakin omistaa. Mutta ihan tunnepohjalta en vain pidä siitä ajatuksesta, että moinen kapine olisi kotona lasteni ulottuvilla, vaikka kuinka lukkojen takana. En väitä sitä ajatusta rationaaliseksi, mutten pääse siitä eroonkaan.

Okei, tilastojen mukaan ampuma-aserikokset eivät siis ole vähentyneet käsiasekiellon myötä, mikäli fasistisiin ystäviini ja heidän graafeihinsa on uskominen. Millä muulla tavalla voitaisiin sitten estää mutkien päätyminen vääriin käsiin? Kun näköjään aina on niitä, joita ei huvita noudattaa lakeja.

Korjatkaa maailma, pliis.