Ei ole tullut hankittua tuota Mentalwearin paitaa, vaikka jo raskausaikana sellaisen päätin haluavani. Olenko sitten niin väsynyt vai pelkästään saamaton... Tuo sumuisen harmaa ilma tuntuu vaikuttavan niin minuun kuin Mellaankin, kun jonkinlainen apatia on vallannut näköala-asuntomme päivisin. Mella taitaa olla tulossa kipeäksikin.
Ajankuluksi olen selaillut netistä typeriä keskusteluja, erityisesti äititeemalla ihan vain itseäni kiusatakseni. Kiistoja täydellisen äidin myytistä, imetyksen pituudesta ja tuttipullolla nukuttamisesta. Kaikkien eri ajatusten lukeminen on niin uuvuttavaa, vaikken enää koekaan olevani niin tavattoman herkkä tämän aiheen suhteen. En koe valtavaa viiltoa sydämessäni syöttäessäni jo nelikuiselle vauvalle lusikallisen perunamössöä päivässä (ehkä vain hienoisen vihlaisun), enkä toisaalta koe tarvetta nostaa itseäni muiden yläpuolelle käyttäessäni ainoastaan kestovaippoja (paitsi ihan vähän joskus harvoin).
Ehkä jotenkin vain kummastuttaa, että tuota keskustelua on kuitenkin niin paljon. Niin monella on oikeasti voimakas mielipide äitien työssäkäynnistä ja harrastuksista. Minä menen töihin Mellan täyttäessä puoli vuotta, jonka jälkeen Erik pääsee vihdoin kotiin viettämään vauva-arkea. Se tuntuu kaikin puolin oikealta ja oikeudenmukaiselta. Miksi tällaisesta voidaan olla eri mieltä?
Vaikken siis ota mielestäni itseeni muiden voimakkaitakaan mielipiteitä, saattaa tämänhetkinen apatia kuitenkin liittyä johonkin tuollaiseen. Kotonaolo on nimittäin maistunut hieman puulta siitä lähtien, kun sovin lopullisesti työhönpaluupäivämäärästä. Onpa tiedossa vielä aiempaa haastavampia työtehtäviäkin, mikä tekee paluusta entistä houkuttelevamman.
Ehkä juuri tuon paluun takia tuntuu siltä, että pitäisi nyt ottaa ilo irti viimeisistä hetkistä kotiäitinä. Ja kun se arki kuitenkin on sitä mitä se on, iskee apatia.
En ole koskaan halunnut pitkäaikaiseksi kotiäidiksi, vaan töihinpaluu on aina ollut itsestäänselvyys. Olen pitänyt sitä myös oikeutenani, enkä ole uskonut sen millään lailla vahingoittavan lastani. Mikä siis mättää?
Ehkä nyt on vain tosiaan liian harmaa ilma ja Mella sairastumassa flunssaan.
Ajankuluksi olen selaillut netistä typeriä keskusteluja, erityisesti äititeemalla ihan vain itseäni kiusatakseni. Kiistoja täydellisen äidin myytistä, imetyksen pituudesta ja tuttipullolla nukuttamisesta. Kaikkien eri ajatusten lukeminen on niin uuvuttavaa, vaikken enää koekaan olevani niin tavattoman herkkä tämän aiheen suhteen. En koe valtavaa viiltoa sydämessäni syöttäessäni jo nelikuiselle vauvalle lusikallisen perunamössöä päivässä (ehkä vain hienoisen vihlaisun), enkä toisaalta koe tarvetta nostaa itseäni muiden yläpuolelle käyttäessäni ainoastaan kestovaippoja (paitsi ihan vähän joskus harvoin).
Ehkä jotenkin vain kummastuttaa, että tuota keskustelua on kuitenkin niin paljon. Niin monella on oikeasti voimakas mielipide äitien työssäkäynnistä ja harrastuksista. Minä menen töihin Mellan täyttäessä puoli vuotta, jonka jälkeen Erik pääsee vihdoin kotiin viettämään vauva-arkea. Se tuntuu kaikin puolin oikealta ja oikeudenmukaiselta. Miksi tällaisesta voidaan olla eri mieltä?
Vaikken siis ota mielestäni itseeni muiden voimakkaitakaan mielipiteitä, saattaa tämänhetkinen apatia kuitenkin liittyä johonkin tuollaiseen. Kotonaolo on nimittäin maistunut hieman puulta siitä lähtien, kun sovin lopullisesti työhönpaluupäivämäärästä. Onpa tiedossa vielä aiempaa haastavampia työtehtäviäkin, mikä tekee paluusta entistä houkuttelevamman.
Ehkä juuri tuon paluun takia tuntuu siltä, että pitäisi nyt ottaa ilo irti viimeisistä hetkistä kotiäitinä. Ja kun se arki kuitenkin on sitä mitä se on, iskee apatia.
En ole koskaan halunnut pitkäaikaiseksi kotiäidiksi, vaan töihinpaluu on aina ollut itsestäänselvyys. Olen pitänyt sitä myös oikeutenani, enkä ole uskonut sen millään lailla vahingoittavan lastani. Mikä siis mättää?
Ehkä nyt on vain tosiaan liian harmaa ilma ja Mella sairastumassa flunssaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti