Alkuun pakollinen Mella-raportti, meillä kun ei vauvakirjaa kirjoitella vaan päivämäärien pitäisi löytyä täältä blogista: viime perjantaina, siis 5.1.2007, Mella nousi Erikin mukaan ensimmäistä kertaa itse istumaan. Aikuisen nostamana pimu on toki pysynyt istuma-asennossa jo pidemmän aikaa, mutta nyt kullanmurumme sai siis ensimmäisen kerran kangettua itsensä makuuasennosta ylös aivan ilman apua.
Aivan selvää ei ole, kuinka tämä tapahtui. Erikin kuvailun mukaan Mella oli kaikessa rauhassa (no, niin rauhassa kuin se hyperaktiivinen pyörijä nyt voi olla) lattialla mahallaan, ja seuraavan kerran vilkaistessaan isukki näkikin typykän istuallaan.
Niin se vain kasvaa, se mötkäle. Erityisen hyvin huomasimme tämän eilen sunnuntaina, kun kävimme katsomassa työkaverin vauvaa (terveisiä vain Marielle). Äitinsä mielestä tuo hieman alimittaisena syntynyt ja nyt neliviikkoisena häthätää kolmen kilon painon saavuttanut nyytti oli muka "iso tyttö". Samaan aikaan Mella yritti kaikin voimin vängätä itseään sylistä pois / hakata pöytää / hakata tuolinselkää / vetää äidin hiuksista / syödä äidin nenää / tiputtaa puurolusikan isän kädestä / potkaista kahvikuppia / syöksyä pää edellä lattiaan. Ei, ei se pikkuinen neliviikkoinen olento ollut "iso tyttö", jos nyt ei ehkä Mellakaan.
Ovatko kaikki kahdeksankuiset vauvat yhtä energisiä kuin meidän neiti? Mummo pelkäsi kesällä, että Mellasta kasvaa liian vaativa isän vauhdikkaissa leikeissä. Että tyttöä pitää olla koko ajan heittämässä ilmaan ja roikottamassa jaloista ylösalaisin, kun se on siihen jo alusta asti tottunut. Mutta sehän on niin kivaa! Mikään ei ole ihanampaa kuin riemusta kiljuva vauva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti