Toimistokulttuuria

Tänään Hesarin kulttuurisivuilla kirjoitettiin toimistojen sisustushistoriasta ja erityisen paljon nykyään entistä suositummasta avokonttorista. Maisemakonttorit tuntuvat herättävän paljon porua ja vastustustakin, ainakin perinteisestä huonetoimistosta yhteiseen tilaan siirtyminen tuntuu vaativan vähintään ammattitaitoista muutosjohtajuutta. Avokonttorissa työskentelevät valittavat ainakin keskittymisen vaikeutta ja yksityisyyden puutetta.

Meidän firmassamme kaikki istuvat toimitusjohtajaa myöten samassa avokonttorissa. Saattaahan joku siitäkin napista, mutta kyllä minun käsittääkseni suurin osa pitää sitä oikeana ratkaisuna meidän työssämme: homma vaatii varsin jatkuvaa kommunikointia. Itse en oikeasti osaisi kuvitellakaan työntekoa muunlaisessa ympäristössä. Jossain kesätyössä olen joutunut istumaan toimistohuoneessa aivan yksin, ja se olikin kaikista työkokemuksistani kurjin. Tarvitsen ympärilleni sitä avokonttorin sosiaalista pörinää. Vaikken itse edes osallistuisi käynnissä oleviin keskusteluihin, tuntuu hyvältä olla niiden ympäröimänä.

Mutta kai se riippuu oikeasti työn laadusta. Keskittymistä vaativat asiantuntijatehtävät saattavat ihan oikeasti vaatia keskeytyksetöntä hiljaisuutta ja täysin omaa rauhaa. Minun hommani eivät kuitenkaan ole sellaisia, vaan rikkonainen päiväni koostuu varsin pienistä tehtävistä. Vaikka istuisin omassa huoneessani rauhassa, kävisi ovi niin tiuhaan etten muutenkaan pystyisi keskittymään pitkään.

Niin pitkälle minäkään en kuitenkaan menisi, että ilolla luopuisin omasta työpisteestäni. Nythän nouseva trendi ainakin työorientoituneiden talouslehtien sivuilla tuntuu olevan sellainen, että työntekijöiden pitäisi tarpeen mukaan liikkua saumattomasti kokoushuoneen, sähköpostikoneiden ja puhelinpisteen välillä salkku kainalossaan. Sen verran perusturvallisuuden tarvetta minulla kuitenkin on, että haluan rakentaa pienen pesän sinne oman työpöytäni ympäristöön. Sermistä löytyy Mellan valokuvia ja hauskoja sarjakuvia, näytön taustakuvana on tietenkin Mella ja hyllyssä majailevat kaikki omat kansioni ja paperini juuri minunlaisessani (epä)järjestyksessä. Useaan paikkaan jakautunut työpäivä tarkoittaisikin minun kohdallani lähinnä enemmän koloja, joihin unohtaa ja hukata tavaroita.

Kun sain tämän viimeisimmän ylennyksen esimieheksi, nostin itsevaltaisesti turvallisuudentunnettani kantamalla yhden ylimääräisen hyllyn pöytäni viereen. Olihan hyllylle tarvetta: kaikenlaisen paperin ja muun sälän määrä on uusien töiden myötä lisääntynyt, eikä entinen säilytystilani olisi mitenkään riittänyt. Mutta onhan siinä tilaani rajaavassa hyllyssä myös jotain tuoreen esimiehen statuslisää. Tämä on minun pöytäni, tuossa menee minun reviirini raja. Tule vain kylään, mutta tiedä, että tämä on minun työpisteeni. Tunnistat sen noista valokuvista, noista villasukista, tästä paperikasasta ja tuosta kahvikupista. Eikä pidä unohtaa kovia kokenutta viherkasviani.

Nyt lomalla ollessani taidan oikeasti ikävöidä kahvikuppiani. Ostin sen Depeche Moden konserista Hartwall Areenalta syyskuussa 1998. Ah. (Tässä vaiheessa olisi turhaa rikkoa mielikuvaa toteamalla, että oikeasti juon siitä mukista vain vettä. Kahvia juon huomattavasti vähemmän muistorikkaasta mutta yhtä kokoa suuremmasta astiasta. Sitä se ikä teettää: kofeiiniannokset kasvavat.)