Käytiin tänään tutustumassa päiväkotiin muksujen kanssa. Mellallehan paikka oli sinänsä tuttu, mutta vuoden kotona oleilun jälkeen tuon ikäinen on tainnut unohtaa kaiken. Siitä huolimatta isompi lapsistamme oli heti kuin kotonaan, mikä ei sinänsä ollut yllätys: mokoma ryökäle on kaikkialla kuin kotonaan, ei vierasta eikä arastele yhtään mitään. Vaikka joskus kannattaisi.
Neila on sitten päinvastainen tapaus: ujostelee jokaista kahden metrin päähän uskaltavaa vierasta ihmistä (vieras = joku muu kuin äiti, isi tai isosisko) ja vuolattaa suuria krokotiilinkyyneleitä mikäli hänen lähelleen silti tullaan. Siis nimenomaan krokotiilinkyyneleitä: olemme jo oppineet tunnistamaan oikean hätäitkun draamaitkusta, ja valtaosa Neilan metelöinnistä on silkkaa teatteria ja loukattua ylpeyttä.
Yllättävän nopeasti pienimmäisemmekin kuitenkin tyyntyi ja ryhtyi tutustumaan uuteen ympäristöönsä. Olen ollut aika paniikissa lasten ensi viikolla alkavasta päiväkotiarjesta, mutta tämän käynnin jälkeen olo on jo huomattavasti kevyempi. Toki tilannetta kirkastaa vielä sekin, että aiemmasta poiketen kuulimme tänään lastemme pääsevän sittenkin samaan ryhmään. Ja muutenkin tiedämme jo kokemuksesta, että kyseinen päiväkoti on ihana.
Ei niille hormoneille silti mitään voi: olo on aika paska, kuin olisi hylkäämässä lapsensa. Toivottavasti syyllisyys lievenee ajan kuluessa - vai paheneeko se siinä vaiheessa, kun rääpäleet muuttavat kotoa pois?
Neila on sitten päinvastainen tapaus: ujostelee jokaista kahden metrin päähän uskaltavaa vierasta ihmistä (vieras = joku muu kuin äiti, isi tai isosisko) ja vuolattaa suuria krokotiilinkyyneleitä mikäli hänen lähelleen silti tullaan. Siis nimenomaan krokotiilinkyyneleitä: olemme jo oppineet tunnistamaan oikean hätäitkun draamaitkusta, ja valtaosa Neilan metelöinnistä on silkkaa teatteria ja loukattua ylpeyttä.
Yllättävän nopeasti pienimmäisemmekin kuitenkin tyyntyi ja ryhtyi tutustumaan uuteen ympäristöönsä. Olen ollut aika paniikissa lasten ensi viikolla alkavasta päiväkotiarjesta, mutta tämän käynnin jälkeen olo on jo huomattavasti kevyempi. Toki tilannetta kirkastaa vielä sekin, että aiemmasta poiketen kuulimme tänään lastemme pääsevän sittenkin samaan ryhmään. Ja muutenkin tiedämme jo kokemuksesta, että kyseinen päiväkoti on ihana.
Ei niille hormoneille silti mitään voi: olo on aika paska, kuin olisi hylkäämässä lapsensa. Toivottavasti syyllisyys lievenee ajan kuluessa - vai paheneeko se siinä vaiheessa, kun rääpäleet muuttavat kotoa pois?
Helpottaa muuten, kun kurkistelee ikkunasta lähdettyään. Kun huomaa äsken vielä sydäntäsärkevästi perääsi huutaneen pikku kullanmurun juoksevan hihkuen muiden natiaisten perässä, oppii suhtautumaan ihan toisella tavalla siihen lähtöteatteriin.
VastaaPoistaEikä ne kauaa sitä jaksa muutenkaan.
Neila on todella sinnikäs: mä veikkaan, että se jaksaisi parkua vaikka tuntikaupalla, jos uskoisi moisen edistävän asiaansa. Mikä se asia sitten milloinkin on.
VastaaPoistaOnnekseni tuo vaikeampi osuus eli lasten vieminen aamulla on kotifasistin heiniä. Minä saan sitten olla se ihana äiti, joka tulee ja hakee lapset pois mukaansa.
Tosin Mellan kanssa se meni niin, että mä olin se tyhmä äiti, joka tuli keskeyttämään leikit. Siinä sitten juostiin hippaa tarhan pihalla, kun tyttö olisi vielä halunnut jäädä hiekkalaatikolle. Ja keinusta irti repiminen oli ehkä kaikkein vaikeinta.