Pandemiaa pakoon

Perheemme on päättänyt reagoida Suomeenkin asti ehtineeseen pandemiaan: laukut on jo pakattu odottamaan työpäivän jälkeen käynnistyvää karkumatkaa korpeen. Aiomme siis linnoittautua keskelle metsää kanssaihmisten tavoittamattomiin, kunnes tauti on joko saatu nujerrettua tai koko muu maailma on kaatunut sen alle.

Minimoidaksemme ydinperheemme geenien jatkuvuuteen kohdistuvan riskin olemme päättäneet hajaantua: tiputamme lapset matkan varrella isäni mökille ja jatkamme kotifasistin kanssa kahdestaan omalle mökillemme. Tehokkaampaa olisi ehkä hajaantua lapsi-aikuinen -pareihin, mutta tässä kohtaa ajattelimme myös hieman omaa mukavuuttamme.

Tosin on myös mahdollista, että kärsivällisyytemme loppuukin kesken ja päätämmekin palata ihmisten ilmoille kevätsiivouksen valmistuttua ja seuraavan työpäivän lähestyessä.

Koherenssi vs. kognitiivinen dissonanssi

Sanovat, että ihminen pyrkii eroon kognitiivisesta dissonanssista ja kohti koherenssia. Ylipäänsä koherenssi lienee aika arvostettu piirre, ja käsittelihän minun gradunikin koherenssia tieteellisten teorioiden hyvyyden kriteerinä.

Tiede sikseen: miksi minusta tuntuu siltä, että minun sisäinen suuntani olisikin kohti kognitiivista dissonanssia? Onko tämä sitä kolmenkympin kriisiä, vai olenko vain viallinen yksilö? Vai onko kyse sittenkin syvällisemmästä koherenssitavoitteesta: pyrin haalimaan kasaan mahdollisimman ristiriitaisia aineksia ja muodostamaan niistä koherentin kokonaisuuden vastoin kaikkia todennäköisyyksiä? Ehkä tämä on paras selitys.

Jos olisi olemassa kognitiivinen dissonanssipuolue, voisin ehkä äänestää sitä. Kuten olen joskus aiemmin tunnustanut, olen jotenkin kovin viehtynyt niin vihreisiin kuin perussuomalaisiinkin. Kannattaa taas muistaa, ettei keskittymiskykyni salli minun muodostaa kovinkaan analyyttistä ja hienovireistä kuvaa poliittisista puolueista, vaan operoin lähinnä mielikuvilla. Näiden omien yksinkertaistuksieni pohjalta perinteinen vasemmisto ja oikeisto ovat vähän tylsiä: vasemmisto on liian ideologista ja oikeisto liian vähän. Sitä paitsi tämä rintamalinja on jotenkin kulunut.

Sen sijaan vihreiden ja perussuomalaisten rintamalinja on mediaseksikkäämpi, siis tietenkin kiinnostavampi näin mediaseuraajan näkökulmasta. Perussuomalaisten imago on jotenkin juntti, ja onhan siellä kaikennäköistä ihme hiihtäjää ja kylähullua joukossa. Mutta Hesarin ja monen muun yllätykseksi sekä äänestäjistä että poliitikoista löytyykin aika paljon kouluttautunutta porukkaa, jolla nyt vain on tarve sanoa jotain, mitä muissa puolueissa ei pääse sanomaan. Oli se jokin sitten hyvää tai huonoa, väärää tai oikeaa, siinä asetelmassa on jotain vetoavaa.

Vihreät puolestaan ovat toisaalta ihastuttavia kehitysoptimisteja, jotka eivät arastele heitellä ilmaan radikaalejakin ehdotuksia. Toisaalta ne ehdotukset voivatkin sitten olla todella typeriä; lisäksi vihreät tuntuvat kaikessa Suvaitsevaisuudessaan ja Pahuudenvastaisessa Taistelussaan saavan usein päättömän kanalauman piirteitä. Mutta virkeä ja elinvoimainen vaikutelma siitä touhukkaasta puolueesta tulee - eipähän voi yrityksen puutteesta syyttää. Tai, no, kotifasistin mielestä kyseinen puolue on kyllä myynyt kaikki arvonsa hallituskaudellaan, mutta ei nyt mennä sellaisiin yksityiskohtiin.

Joten saavuttaakseni kognitiivisen dissonanssin haluaisin äänestää jotakuta perussuomalaista vihreää. Tai kyllä minulle riittäisi mokuttava persu tai mamukriittinen vihreäkin. Jos siihen saisi vielä uskoa verotuksen autuaaksitekevyyteen sekä elinkeinomyönteisyyttä, olisi paketti jo aika hieno.

Koska tällaisten pinnallisten mielikuvien perusteella ei kuitenkaan voi itseään kunnioittava, akateemisesti kouluttautunut ja mediaa kriittisesti seuraava ihminen äänestää, ei minulla ole hajuakaan, kenelle annan ääneni seuraavissa vaaleissa. Onneksi sinne on vielä matkaa.

Turhaa, aivan turhaa

Nyt on iskenyt jokin ihmeellinen blogiyliannostus, tai ainakin yleinen kyllästymisärsyyntyminen. Niin muiden blogit kuin omanikin ovat jotenkin tylsiä ja turhia. Jokainen blogi tuntuu todellisuudesta täysin irralliselta mikrouniversumilta, joka kerää yhteen samanmielisiä (virtuaali-)ihmisiä taputtelemaan toisiaan selkään. Oli blogin tyylilaji mikä hyvänsä, kaikki tuntuvat aina olevan pohjimmiltaan samaa mieltä vähintään siitä, että blogin kirjoittaja on tosi hyvä tyyppi. Tietenkin, miksi muuten he kyseistä blogia lukisivatkaan.

Ja sitten tästä valittaminen tuntuu niin idiootilta, sillä vaikka ajatus olisi hauska, en minä oikeasti haluaisi anonyymejä herjaajia omaan(kaan) blogiini. Totta kai minä haluan, että olen kaikkien mielestä tosi hyvä tyyppi, ja jos jonkun mielestä en ole, pitäköön virtuaaliturpansa kiinni minun reviirilläni. Voin sitten vaikka mököttää yksin siellä reviirilläni, jos ainuttakaan samanmielistä ei löydy.

Myönnettäköön, että joissain asiakeskeisemmissä blogeissa saatetaan oikeasti olla asioista eri mieltä ja käydä rakentavaa keskustelua eri näkökannoista; Osmo Soininvaaran nyt vaikkapa esimerkiksi. Mutta ei niitä pelkkiä asioitakaan aina jaksa: minä haluan rakentavaa keskustelua haircutista! Minä en halua ajatella kovinkaan usein parkkipaikkoja, kaavamuutoksia tai energiantuotantoa, en ainakaan kovin pitkään kerrallaan.

Äh. Ehkä ulkoilma ei vain sovi minulle, pää tulee täyteen ihan vääränlaisia ajatuksia tai ehkä ennemminkin tyhjenee niistä oikeanlaisista. Arvelen olevani oma itseni, kunhan tuo päivänvalo tuosta alkaa vähentyä juhannuksen jälkeen.

Hippipäivä

Olen viettänyt tänään suoranaista hippipäivää. Ohjelmaan on kuulunut mm. seuraavia asioita:

-Polkupyöräilyä lähiostarille
-Reilun kaupan banaanien ostamista
-Ostosten kuljetusta kangaskassilla
-Polkupyöräilyä hippiystävien luo
-Kuopuksen kanniskelua iloisenoranssissa kantoliinassa
-Kestovaippojen pesua

Toki päivän ekologinen vire tahriutui hieman sen autolla suoritetun Biltema-reissun vuoksi, mutta ostimme tästä pyhätöstä sentään polkupyörätarvikkeita: ennen kaikkea peräkärryn kahden lapsen kuljetusta varten. On muuten aika vinkeä menopeli, katsokaa vaikka:

Kesä ja kärpäset

Wooaaa! Viikonloppu! Pyörän selkään! Partsille grillaamaan ja siideriä lipittämään! Rannalle auringonottoon! Avoautoja ja moottoripyöriä! Paidattomia miehiä ja minihameisia naisia!

She said yeah

Aurinko tuntuu paistavan nykyään joka aamu, polkupyöräily luistaa edelleen ja ampuminenkin alkaa jo lähestyä tasaista laatua. Tämän kaiken voi vielä kruunata aamulaululla.

Päivän virallinen homma-postaus: On se karua

Silläkin uhalla, että menetän netsipostauksella viimeisenkin punavihreän uskottavuuteni: tämä uutinen sai lähinnä purskahtamaan nauruun - Vastaanottokeskuksen arki on karua.

Mitenkäs se nyt niin karua? No esimerkiksi näin:

"Keittiössä verhot roikkuvat ikkunoissa apeana". Olisiko ideoita, miten ne saataisiin roikkumaan iloisemmin?

"Hellalla on palaneita ruuantähteitä". Siivooja! Äiti! Joku?!

"Internetiä miehet käyttävät vastaanottokeskuksen toimistossa". Sinne on ihan liian pitkä matka!

"Lattialla ovat käsipainot". Voiko tähän enää mitään lisätä?


Disclaimer: Pilkkani kohdistuu ainoastaan kyseisen toimittajan proosallisiin kuvauksiin sekä hänen käsitykseensä karuudesta. En koe tässä yhteydessä tarvetta kommentoida vastaanottokeskusten viihtyisyyttä, hyödyllisyyttä tai tarvetta kuten myöskään Suomen maahanmuuttopolitiikkaa.

Disclaimer 2: Harkitsen osallistumista ensi viikonloppuna järjestettävään Sosiaalifoorumiin, ellei kotisohva voita. Olen siis todistettavasti monimutkaisempi kuin kuvittelettekaan.

Vajaavaisia maailmanselityksiä

Tähänastinen aikuisikäni on tainnut koostua siitä aika tavanomaisesta kaiken olemassaolevan selityksen metsästyksestä, mikä joidenkin käsitysten mukaan saattaisi jopa määrittää ihmiseloa noin niin kuin laajemminkin. Olen kuitenkin joko tavattoman tumpelo tai sitten tavoitteeni ovat epärealistisia, sillä vastauksia ei juuri tunnu löytyvän.

Lähdin lukion jälkeen opiskelemaan teoreettista fysiikkaa, koska pidin sitä varsin luotettavana keinona löytää päteviä maailmanselityksiä. Melko pian valkeni kuitenkin, että fysiikka on minun makuuni turhan paljon laskuja ja liian vähän selityksiä - tai ainakin niitä selityksiä olisi pitänyt malttaa odottaa aika monta vuotta.

Niinpä vaihdoinkin teoreettiseen filosofiaan ja sen sisällä tieteenfilosofiaan. Ajatuksena oli hyödyntää muiden käyttämää tieteellistä metodia ja ikään kuin kuoria kermat päältä eli selitykset muiden vuosikausien mittaisesta tieteellisestä työstä. Filosofia osoittautuikin juuri sopivaksi alaksi sen maisterintutkinnon verran, muttei minusta ollut akateemiseen elämään yhtään sen pidemmälle.

Opiskelujen jälkeen oli sitten aika siirtyä työelämään, ja akateemisten vuosien vaipuessa historiaan nousivat etsintöjeni etualalle yhteiskunnallisemmat asiat. Aiemminhan en ollut millään lailla kiinnostunut ihmisten silmänräpäyksellisestä historiasta ja typeristä yhteiskuntaleikeistä, kun ajateltavana oli huomattavasti suurempia mittakaavoja. Tiedä sitten, onko tämä aikuistumista, vanhenemista, vanhemmuutta vai mitä, mutta nyt ihmisen kulttuurin osuus etsimässäni maailmanselityksessä on alkanut kasvaa. Olenpa alkanut vanhoilla päivilläni kiinnostua politiikastakin, joka on aina aiemmin tuntunut todella turhanpäiväiseltä ja ulkokohtaiselta näpertelyltä.

Vaan eipä niitä vastauksia ole siltäkään puolelta löytynyt, päinvastoin: jos luonnontietellinen "ikuinen" maailma osoittautui turhan monimutkaiseksi yhden ihmisen nuoruudessaan sisäistää, ei yhteiskunnan sisällyttäminen yhtälöön ainakaan helpota tehtävää. Olen tavattoman kiinnostunut hyvin monista asioista, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, etten ehdi enää perehtyä mihinkään. Olen diletantti aivan kaikessa, en koe pystyväni osallistumaan minkäänlaisiin keskusteluihin perehtymättömyyteni vuoksi. Ystäväpiiriin kuuluu kyllä renessanssineroja, jotka tuntuvat kykenevän poikkitieteelliseen asiantuntijuuteen, mutta itse kykenen lähinnä poikkitieteelliseen orpouteen.

Tätä kauhun tasapainoa on ylläpitänyt lähinnä se, että mielenkiinnon kohteideni lisääntyessä myös pragmatismini on kasvanut: en etsi enää absoluutteja vaan käytännössä toimivia ratkaisuja. Muuten olisinkin varmaan jo menettänyt järkeni. Mutta käytännössä toimiminenkaan ei ole niin yksinkertaista kuin miltä se kuulostaa, ei ainakaan näissä yhteiskunnallisissa asioissa. Miten mukavaa olisikaan perustaa jokin laboratorioyhteiskunta, jossa voisi tutkia luonnontieteellisellä tarkkuudella erilaisten poliittisten mallien toimivuutta. Mutta kun ei, niin ei.

Miten te muut selviätte tästä?

Suuren Leivänkannikkakultin nousu ja tuho

Viikonloppu on ollut vauhdikas, tai ainakin vivahteikas. Perjantaina ehdin melkein leipoa kaksi kakkua, kunnes kuopuksesta liikkeelle lähtenyt mahatauti iski meihin muihinkin. Seuraava yö menikin sitten valveilla kouristellen ja tukehtuen, keho kun ei millään suostunut uskomaan että se vatsalaukku tuli tyhjennettyä jo alkuillasta. Kun kouristelut hieman helpottuivat (=tulivat viiden minuutin intervallien sijaan vain puolen tunnin välein), astuivat tilalle kuumehoureet.

Kun aurinko suvaitsi nousta ylös ja minä pääsin viimeisillä voimillani raahautumaan olohuoneen sohvalle, muuttuivat houreet vielä elävämmän tuntuisiksi. Olin sinnikkäästi jättämässä hyvästejä perheelleni, sillä en uskonut enää näkeväni seuraavaa aamua. Kotifasistia tämä kaikki vain nauratti, siinä vaiheessa kun hänen tautinsa oli jo selvästi painumassa taka-alalle.

Sitten tapahtui Muutos. Söin kuivan leipäpalan. Muutamissa sekunneissa oloni koheni ja mielialani nousi viemäristä vuoren huipulle. Mitä siitä, vaikka kehoni olikin kurjemmassa kunnossa kuin synnytysten jälkeen ja vaikka en pysynytkään pystyssä? Minä olin käynyt pohjalla ja selviytynyt siitä, nyt olin valmis orjuuttamaan koko loppumaailman niin tahtoessani. Ja kaikki vain Kuivan Leivänkannikan ansiosta. Minusta oli tulossa hyvin uskonnollinen ihminen, ja sen kaiken keskiössä oli tämä Leivänkannikka.

Leivänkannikasta saamillani voimilla onnistuin jopa viimeistelemään edellisenä iltana kesken jääneet kakut, vaikka se tarkoittikin uppoutumista iljettävänimelään marsipaaniin sekä sokerikreemiin. Onnistuin pysymään jalkeilla pitkiä pätkiä, vaikka pääasiassa istuinkin pöydän äärellä. Onnistuin jopa siivoamaan jälkeni leivonnan päätteeksi, vaikka olin uhonnutkin jättäväni sotkut kotifasistin kontolle.

Kaikki tämä imelyys kävi kuitenkin kohtalokseni, ja voimat alkoivat huveta uudelleen. Edes Leivänkannikat eivät enää auttaneet, kun koko ruumis oli epämääräisen huteruuden mutta silti irrationaalisen kylläisyyden tunteen valtaama. Loppuilta piti viettää sohvalla maaten ja surren hyvän leivän kuivumista. Suuri Leivänkannikkakultti osoittautuikin hyvin ontoksi uskonnoksi.

Tänä aamuna seikkailuni kuumehoureiden ja leipäpalojen maailmassa tuntuu vain kaukaiselta unelta, sillä vatsa huutaa ruokaa ja keuhkot raitista ilmaa. Taidanpa jopa syödä tänään marsipaanikakkua, jota muuten sitten riittää: se isompi kakku oli tarkoitettu ystävän polttaritarjoiluihin lauantaina, mutta eihän tuollaisia mahatautipöpöjen valtaamia tarjonnaisia viitsi viattomille syöttää. Kaikki töihinsä kyllästyneet ja sairaslomaa kaipaavat lukijani saavatkin tulla kakkukahveille.

Nakit silmillä

Oheisen raportin perusteella voi päätellä, ettei meillä kotona osoiteta liharuualle sen ansaitsemaa arvostusta. Itse olen kuitenkin viaton, tällaisia temppuja nimittäin voi tehdä vain minun poissaollessani. Minun aamiaispöydässäni kyllä säilytetään roti, ja näköjään kotona isänsä kanssa sairastavat lapsetkin tietävät tilaisuutensa tulleen.

Terapeuttisista merkityksistä

En ole eläissäni katsonut ainuttakaan jaksoa Tanssii tähtien kanssa -sarjasta, enkä ole erityisen kiinnostunut kuhinasta kyseisen kisan ympärillä. Mutta tähän täkyyn minäkin tartun (Hesarin avustuksella): vai niin, läheisen kuoleman jälkeen ei siis ole soveliasta tanssia, vaikka moisella pyörähtelyllä ja ilakoinnilla voisikin olla terapeuttista merkitystä.

Kun on katsokaas se suruaika. Tyhmä minä, jotenkin olin ajatellut, että suruajalla on nimenomaan terapeuttista merkitystä. Mutta ilmeisesti terapeuttisella merkityksellä ei ole merkitystä, vaan, öö, millä se nyt olikaan? Ai niin joo, tapakulttuurilla. Ja tapakulttuurissa tanssi on, jos ei nyt suoraan syntiä, niin ainakin pikkaisen epäilyttävää ja saattaa johtaa syntiin.

Pitäisiköhän opetella tanssimaan? Edes jotain? Rivitansseja?

Yritä nyt olla ajan tasalla

Minä se kuvittelin, etten enää koskaan osta cd-levyjä vaan pelkkiä sähköisiä tiedostoja - edellisistäkin olin jo hankkiutumassa eroon. Ja sitten menin pentele tilaamaan uuden cd-levyn. Mutta kun ei sitä saanut sähköisenäkään, laillisesti siis.

Tämä Uusi Aikakauteni ei nyt ala hyvin. Pitää varmaan äkkiä ostaa jotain sähköistä, ettei aivan tule taannuttua 1990-luvulle. Olisiko kenelläkään vinkkejä hyvistä mp3-myymälöistä? Kun ei täti katsokaas osaa.

Kultapieni

En tiedä, kumpi on hellyttävämpää: se, kun häthätää puhumaan oppinut esikoinen kutsuu vanhempiaan nimellä kultapieni ("kultapieni, mä haluun maitoo") vaiko se, kun samainen esikoinen kutsuu vanhempiaan nimellä kultaiso ("kultaiso, mä en jaksa enää syyä").

Itse hän on kultaiso ja pikkusisko kultapieni.

Terveisiä työmatkaliikenteestä

Minulle on nyt saattanut valjeta, miksi pyöräni oli niin halpa. Vaihtoehtoisesti pyöräilyn jumalat vihaavat minua tai Espoosta ostettu ja Helsinkiin kotiutunut pyöräni on saanut tarpeeksi Vantaasta. Yhtä kaikki, juuri kun olin päässyt mukavaan pyöräilyflow'hun, paukahtivat ketjut asvalttiin ihan siinä Helsingin ja Vantaan rajalla. Nyt se fillaripolo nököttää bussikatokseen sidottuna, kun taas ketjut murjottavat kassin pohjalla.

Ja töistä piti sitten myöhästyä, vaikka olin lähtenyt reippaasti etuajassa. Vaikken ymmärrä pyörän anatomiasta mitään, silkkaa itsepintaisuuttani vääntelin sitä pannahista ketjua kunnes sormet vuosivat verta. Sainhan minä sen kahteenkin otteeseen taas kiinni, mutta mokoma vääntynyt rotjake irtosi aina uudestaan heti poljennon alettua. Lopulta jouduin nöyrtymään ja astumaan bussiin niin ryvettyneenä ja öljyisenä, että kumma kun kuski edes huoli kyytiin. Jos olisin luovuttanut heti, olisin ollut perillä kivasti ajoissa ja kädet puhtaana.

Mutta minä en luovuta, en. Huomenna uudestaan.

Terveisiä pääsiäisliikenteestä

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että hieman hitaammatkin haluavat toisinaan liikkua maanteillä. Ei meidän autokunnallamme koskaan ole niin kiire, että pitäisi verisuonia puhkoa päästään autojonoissa. Tervetuloa siis vain sunnuntaiajelulle, ylipakatut farmarit, peräkärryt ja pakettiautot.

Se kuitenkin vähän käy korpeamaan, etteivät nämä tunnu osaavan päättää ihannenopeuttaan. Kyllä minä kestän sen, että kahdensankympin alueella tekee mieli nytkyttää seitsemääviittä, mutta mikä ihme niiden kaikkien hitailijoiden päässä kilahtaa ohituskaistan alkaessa? Viimeistään siinä satasen merkin kohdalla pahaisinkin kuplavolkkari ja hevoskärry lähtee aina kiitämään sataakolmeakymppiä putket sauhuten oikeaa kaistaa pitkin.

No, ehkä näitäkin sankareita pahempi on kuitenkin se ihmistyyppi, joka tänäänkin lähti ohittamaan autojonoa jyrkässä ylämäessä n. 20 metrin näkyvyydellä. Sillä kaverilla taisi olla luja usko luojaansa, kun ehti kuin ehtikin takaisin omalle kaistalleen ennen nokkakolaria täysin puskasta tulleen rekan kanssa.

Tien päällä on aina kivaa. Paluumatkalla ehdittiinkin jo kehä ykköselle, ennen kuin esikoinen oksensi ja minä pääsin esittelemään kriisinhallintataitojani: jokainen pisara saatiin muumiämpäriin ja penkit säilyivät puhtaana.

Sananvapaudesta, hyvästä mausta ja rasismista - jälleen kerran

Tämä uutinen ylioppilaskuntapolitiikan syövereistä nostatti välittömän antitunnekokemuksen, vähän samaan tapaan kuin se Hesarin taannoinen surkuhupaisa artikkeli karkoitetusta polosesta: voi että kun ei just nyt itketä. Ai että pari broileria menetti puheenjohtajanpallinsa hölmöiltyään Naamakirjassa? Hei hei, ei tule ikävä.

Kun etsin järkeviä perusteita näkemykselleni, tilanteesta tulikin jo monimutkaisempi. Miksi yo-kunnan hallituksen puheenjohtaja ei saisi kuulua kiistanalaiseen FB-ryhmään? Siksikö, että näin hän tunnustaa olevansa rasisti, ja rasismi on pahasta? Kyseinen ryhmä on jo nyt poistettu, ja aika arveluttavahan se oli. Razzismia huudellaan nykyään aika lailla, mutta kyllä tuohon ryhmään taisi jokunen aito tapaus kuuluakin. Vaan oliko se laitonta? Oliko se rangaistavaa rasismia? En tiedä, mutta koska asiasta ei kai ole tehty tutkintapyyntöjä, voin vain olettaa ryhmän jääneen lain sallimien rajojen sisälle. Muussa tapauksessa tämä pohdinta on triviaalia.

Kun en ollut paikalla kuulemassa edustajistojen keskustelua, en voi tietää, millaisin motiivein erottamisen puolesta äänestettiin. Voinkin vain itse pohtia, miten voisin vaatia ihmisille oikeutta huonoon makuun mutta samanaikaisesti sallia yo-silmäätekevien erottamisen tämän huonon maun vuoksi. Eikö minun ihanteisiini sisälly sananvapauden naiivikin puolustaminen? Törkyä kannattaa sietää, koska vaihtoehto olisi vieläkin kehnompi?

Todellisuudessa yo-hahmojen mahdollista rasismiakin enemmän minua taitaakin hämmästyttää heidän typeryytensä. Jos he ovat oikeasti modernin maahanmuuttokriittisiä, akateemisilta toimijoilta voisi odottaa hieman älykkäämpää ja argumentoivampaa kannanottoa kuin liittymistä johonkin umpityperään naamakirjaryhmään. Jos kaverit taas liittyivät ryhmään sen kummemmin asiaa ajattelematta, ei voi kuin hämmästellä, miten he ovat noinkin korkealle vaikuttamisurallaan päässeet. No, toinen heistä myönsikin liittyneensä lukematta edes ryhmän kuvausta - epätodellista.

Mielestäni Facebookia ei voi pitää läheskään aina yksityiselämään kuuluvana asiana. Ainakaan, mikäli kyseiset yo-broilerit vastaavat kuvaani tyypillisestä verkostoitujasta: jos naamakirjakavereita on useita satoja, uskallan väittää, että FB-suhteisiin sisältyy muitakin kuin bestiksiä. Naamakirjassa tehdään politiikkaa.

Tässäkin pääsen siis kyyniseen lopputulokseen: kyetäkseen todella vaikuttamaan asioihin broilerin pitäisi tajuta, millaiset lainalaisuudet politiikassa vallitsevat. Koko sananvapauden sinänsä sallittua kenttää nyt vain ei kannata käyttää, jos haluaa oikeasti edetä ja/tai muuttaa jotain. Tämä voi olla tosi tyhmää ja epistä, mutta minkäs teet. Tässä on taas minulle yksi syy pysyä mahdollisimman kaukana politiikan harjoittamisesta.

Hattaraa

Elämäni tuntuu tänään varsin hattaranpunaiselta, ja keksin siihen muutamia syitä:

-Tälle päivälle aiemmin luvattu sade on siirtymässä huomiselle, joten en ehkä sittenkään kastu sotkiessani töistä kotiin.

-Edessä on neljän päivän loma, ja loppupuoli siitä vietetään keskisuomalaisella mökillä (ei omalla) edellisen sukupolven huomassa. Toiveikkaana mumman ja papan lastenhoitohalukkuuden suhteen pakkaan reppuun mukaan kirjan.

-Minulla on vielä jäljellä noin kymmenen näkemätöntä jaksoa BSG:tä, maailmankaikkeuden parasta tv-sarjaa kautta aikojen.

-Veronpalautuksia on tulossa roimasti.

-Ensi viikolle on sovittu jo ainakin yhdet treffit ystävän kanssa, ja neuvottelut muista treffeistä ovat käynnissä.

-Töissä on käynnissä jälleen rekrytointi, ja olen ehtinyt kutsua haastatteluun liudan hyviä ihmisiä. Työpaikan tarjoaminen ilahduttaa aina.

Verta ja ruudinkäryä

Kävin ampumassa. Luulin, että aiemmin on ollut todella hauskaa, mutta nyt tiedän, mitä todella hauska on.

Olisi pitänyt arvata, että se kuivaharjoiteltu asento oli täyttä schaissea. Ensimmäiset pari kierrosta menivät täysin metsään, kun ohjaaja yritti järkyttyneenä korjailla vähintäänkin omaperäistä asentoani. Mutta jotain käänteistä hyötyä siitä ehkä olikin: kun olin oppinut irti omituisuuksistani, meni muutama kierros sitten paremmin kuin koskaan aiemmin - tauluun iskeytyi pelkkää kasia, ysiä ja kymppiä.

Pikkupistooli istui kädessä kuin valettu, sormi liikkui pehmeästi ja, mikä ehdottamasti parasta, rekyyli napsahti terävästi mutta kevyesti kuin alkukesän tuulenhenkäys. Yleensähän se pieni rekyyli on lähinnä tukahdutettu nytkähdys, kun puristan asetta aivan liian tiukkaan ja nykäisen liipasimesta liian nopeasti. Mutta kun se luoti joskus onnistuu lähtemään juuri niin yllättäen kuin on tarkoitus, tuntuu kuin itsekin leijuisi ilmassa! Hieno ja koukuttava tunne.

Eihän tätä iloa sitten kestänyt, vaan suoritus alkoi tunnin loppupuolella jo laskea kuin lehmän häntä. Tein mitä tein, aina meni jotain pieleen. Rutiinin puutetta: eihän se onnistu, kun yrittää koko ajan tietoisesti keskittyä pitämään hartiat alhaalla, selän suorana, pään pystyssä, painon molemmilla jaloilla, tähtäinkuvan tasaisena sekä sormen liikkeen hitaana ja tähtäinsilmään suunnattuna. Sitten kun nämä kaikki tai edes valtaosa tulee selkäytimestä, saattavat tuloksetkin olla tasaisemmin hyviä.

Ampumisen jälkeen menin sitten lepyttelemään paheesta kirkuvaa omaatuntoani ja luovuttamaan verta. Kun kerran ampumaharrastuksellani aiheutan pahaa oloa ja YJT-ongelmia (menixtää nyt oikein?), lienee asiallista pelastaa jonkun henki siitä hyvästä.

Tästä saisikin aselainsäädäntöön uuden näkökulman. Jos kerran lentomatkustajatkin voivat lepytellä omatuntoaan kompensoimalla hiilidioksidipäästöjään rahallisesti, voisivat aseharrastajatkin ostaa yhteisön hyväksynnän tai ainakin hillitä paheksuntaa laittamalla itsenstä toden teolla peliin.

Kun kyseessä oli vain pienikaliiberisella vuokra-aseella ampumaseuran valvonnassa suoritettu synti, koen selviäväni siitä 450 millilitralla verta. Toisaalta kyseessä oli paheksuttava alle 600mm pituinen ase, joten tätä pidemmällä vuokra-aseella suoritettu ammunta voisi miesten tapauksessa velvoittaa lähinnä spermanluovutukseen. Aseen ostaminen omaksi voisi maksaa vaikkapa munuaisen verran, naiset voisivat maksaa oman aseen käytöstä munasoluilla.

Ajatusta saa kehitellä vapaasti.

Kyseenalaisessa seurassa

Ilmeisestikään Suomen Vapauspuolueesta ei ole ihan hirveästi internetskussa kirjoitettu, sillä suureksi huvikseni löydän oman pikkuisen blogitekstini toistaiseksi vielä Googlen hakutulosten kärkijoukosta. Mutta arvatkaapas, mikä tässä on kaikkein hauskointa? Yksi ensimmäisistä blogiini eksyneistä "vapauspuolue"-googlaajista oli Argentiinasta.

Pitää riemuita tästä näkyvyydestä niin pitkään kuin sitä kestää - eiköhän poppoo saa pian omat sivut pystyyn ja vähän soveltuvampaakin nettimainetta.

Jottei totuus unohtuisi

Kaiken tämän poliittisen ja ideologisen itsenimetsästyksen aikana haluan muistuttaa itseäni ja lukijoitani siitä, että pidän pikkusormen kynnelläni edelleen kiinni ainakin yhdestä puna-aatteen kulmakivestä: minä pidän veroista. Verot ovat mielestäni eräs nerokkaimmista yhteiskunnallisista keksinnöistä.

Ihmiskuvani lienee nihilistinen, mutta verot sopivat sen kanssa yhteen mainiosti. Vaikka uskon ihmisten periaatteessa haluavan hyvää, uskon samalla, etteivät he kuitenkaan tositilanteessa läheskään aina valitsisi hyvää helpon sijasta. Siksi en kykene uskomaan, että citysinkut ihan oma-aloitteisesti vaihtaisivat lattensa lasten koulutukseen, tai että me perheelliset viitsisimme luopua Reiman haalareista ja kylpylälomista narkomaanien kuntoutuksen hyväksi. Itse asiassa veikkaan, että tositilanteessa hyvin harva luopuisi yhtään mistään narkomaanien kuntoutuksen hyväksi.

Jos ei mennä vaikeisiin yksityiskohtiin, en minä näe mitään periaatteellista pahaa Yle-verossakaan. Ihan kauniinideologisessa mielessä minusta on hienoa, että on olemassa julkisin varoin toteutettua tiedonvälitystä. Se, että juuri minä en katso Ylen kanavia, ei ole syy olla maksamatta Yle-veroa. Sellaistahan se verotus on.

Sen sijaan printti-Hesarin ja sitä siteeranneen Aamulehden kertoma kaikilta samansuuruisena perittävä könttäsumma ei mahdu oikeustajuuni sitten millään. Sellaista verotus ei minun mielestäni ole.

Lisäksi verovaroilla ei pitäisi minun mielestäni tukea tuotantoa, joka lähinnä kilpailee mainosrahoitteisen tuotannon kanssa. Jos verorahat eivät tuo mitään vaihtelua kaupallisten kanavien keskuuteen, ovat ne menneet hukkaan.

Tämä taisi nyt olla punaista tekstiä, vai mitä? Vai oliko tuo kilpailun vääristämistä vastustava maininta sinistä? En oikein enää pysy perässä. Ainakin se lienee työnantajakonsernini linjan mukainen - ja siitä nyt ei ota enää kukaan selvää. Yksi työkaveri on perunut ilmaisen Hesarinsa lehden oikeistolaisen linjan vuoksi, toisia kollegoja taas hiertää äitelä punaviherhehkutus.

Minua vain hiertää. Näihin naiiveihin peruskysymyksiin pitää kerta kerran jälkeen palata, mutta silti mikään ei tunnu helpottuvan. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä äänestän seuraavissa vaaleissa.

Oranssit housut

No nyt löytyi selitys niille oransseille housuille:

Suomeen on perusteilla kaksi Perussuomalaisten tyyppistä puoluetta: Suomen Konservatiivit sekä Suomen Vapauspuolue. Molemmat ovat Halla-ahon maahanmuuttopolitiikan kannalla. Vapauspuolue on perustettu viime lauantaina, konservatiivit viime kuussa. Kumpikaan ei vielä ole virallisesti puolue.

- Olemme niin kuin Perussuomalaiset, mutta enemmän oikealta. Emme ole protestipuolue, vaan vaihtoehto Perussuomalaisille, kertoo Suomen Vapauspuolueen puheenjohtaja Kalevi Helo Tampereelta Uudelle Suomelle.

Puolueen poliittinen väri on oranssi. Vapauspuolue pyrkii haalimaan kannattajia niin Soiniin pettyneistä perussuomalaisista kuin puolueen kuulumattomista maahanmuuttokriittisistä ihmisistäkin.

Ihan hyvä yhdistelmä niistä taitaa sittenkin tulla.

Tuoreeks terveeks

Ostimme ison läjän suklaamunia pääsiäisnoitia varten, onhan tämä lapsiperheiden suosimaa asuinaluetta. Trullien epäonneksi emme kuitenkaan halunneet istua sisällä koko päivää, vaan vietimme riehakkaanterveellisen ulkoilupäivän erinäisten polkupyöräily-, keinumis- ja päiväuniaktiviteettien parissa. Juuri meidän ulkoilumme ajan pihapiiri oli mustanaan pieniä pääsiäisnoitia, jotka saivat turhaan soitella ovikelloamme mässyn toivossa.

Ei se mitään. Meillä on omasta takaa kotinoitia, joille suklaamunat kyllä kelpaavat. Parempi onni ensi kerralla, lapsukaiset.

Vähän niin kuin polkupyörällä ajaminen

Ostin tänään polkupyörän, sellaisen todella halvan. Vähänkään kalliimpi olisi mennyt minun hallussani ainoastaan hukkaan, kuten tulette pian huomaamaan. Jossain vaiheessa työpaikan kuntosalilla pyörää polkiessa alkoi vain tuntua siltä, että voisihan tämän tehdä ulkoilmassakin. Niin minä sitten innostuin.

Tämä ei teistä ehkä kuulosta kauhean merkittävältä tapahtumalta, mutta minun elämässäni tämä on mullistavaa. Olen nimittäin viimeksi omistanut polkupyörän ala-asteella, enkä ole muistaakseni muutamaa metriä pidempiä matkoja fillarilla ajanutkaan sitten kolmetoista täytettyäni.

Tai, no, olihan se yksi kerta siellä Leipzigissa vuosikausia sitten: kaameassa krapulassa lähdin alkuasukkaan pitkällisen taivuttelun jälkeen tämän rämisevällä pyörällä katsomaan paikallista nähtävyyttä, joka jostain käsittämättömästä syystä oli korkea hissitön rakennus. Se päivä aiheuttaa edelleen fyysisiä pelkotiloja, joten sittemmin en ole polkupyöriin vilkaissutkaan. Enkä ole innostunut kipuamaan korkeisiin rakennuksiin.

Jotakin tämä ulkomaankokemus kuitenkin opetti: fraasilla "sehän on kuin polkupyörällä ajaminen" ei ole pohjaa todellisuudessa. Kaikkien vuosien varrella olen todellakin onnistunut kadottamaan polkupyörällä ajamisen taidon. Tai sitten kaikki oli sen liitoksistaan natisevan, amatöörien tuunaileman rämän itäsaksalaisen pyörän syytä. Joka tapauksessa, nyt olisi taas opeteltava sekin taito. Mielellään huomisen aikana, koska ylihuomenna aion jo polkea töihin naapurikaupunkiin.

Ensimmäinen komplikaatio tuli mieleen juuri äsken: eihän minulla ole pyöräilyyn soveltuvia vaatteita. Omistan seuraavanlaiset takit: polviin ulottuvan kangastakin (siisti, sopii vaikkapa jakkupuvun kanssa), lähes polviin asti ulottuvan nahkatakin (ruma), nilkkaan asti ulottuvan samettitakin (aika gootti) ja nilkkaan asti ulottuvan nahkatakin (no okei, tämä on itse asiassa kotifasistin takki, mutta lainaan sitä joskus. Kaupassa se myytiin vuosia sitten nimellä Matrix-takki). Voisin ehkä lisäksi lainata kotifasistin vyötärömallista prätkärotsia, mutta se on niin jäykkä, etten ehkä saisi taivutettua käsiäni pyörän tangolle asti se päälläni. Lisäksi se on hartioista aivan liian leveä.

Saatan kallistua ruman nahkatakin puolelle. Ainakin se pitäisi tuulta. Mutta pidemmällä tähtäimellä pyörähankintani taitaa tarkoittaa sitä, että minun on ostettava itselleni kansallispuku. Ostaisimmekohan kotifasistin kanssa yhdessä samanlaiset? Voisimme sitten aina viikonloppuisin polkea Pikku-Huopalahden rantoja pitkin vieretysten lapset kyydissä ja antaa vaikutelman reippaasta suomalaisesta perheestä.

Aatevaatteista

Eilinen keskustelu vaatteilla ja aatteilla koreilusta palautti äkillisesti mieleen toissayönä näkemäni unen: havaitsin jossain vaiheessa istuvani työpöytäni ääressä päälläni punaviherraitainen (sic!) Marimekon kauluspaita ja jalassani räikeänoranssit farkut. Uni oli tuntemuksiltaan ekvivalentti sille klassiselle alasti-luokan-edessä -unelle.

Punavihreitä raitoja ei varmaankaan tarvitse lähteä tulkitsemaan, mutta mitä hemmettiä se räikeänoranssi oikein oli? Ja miksi ihmeessä juuri Marimekkoa?

Voi olla, että tämäkin on ikäkriisin ilmentymä. Olen jokseenkin huvittuneena seurannut ikään kuin sivusta oman vaatekaappini kehitystä viime vuosina, ja ikähän siinä alkaa näkyä. Vielä esikoista odottaessani raahustin sinnikkäästi joka paikkaan parin kilon painoiset New Rock -saappaat jalassani (jotka jalassa menin naimisiinkin), mutta äitiysloman aikana vaihdoin jo kepeämpiin ja mukavampiin kenkiin. Nykyään sipsuttelenkin sitten korkokengissä aina, kun se on vain mahdollista.

Myös työuralla eteneminen on näkynyt vaatekaapissa, vaikkei aivan yhtä artikuloidusti kuin erään entisen, miespuolisen kolleegani: tavallisesta toimistotyöläisestä tiiminvetäjäksi noustessaan perinteinen farkut ja t-paita -yhdistelmä vaihtui farkut ja pikkutakki -yhdistelmään. Kun sama henkilö sitten siirtyi esimieheksi, oli uniformuna puku ja kauluspaita (ylin nappi auki, ei kravattia). Kun hän sitten vielä lähti kaupparatsuksi, sulkeutui se viimeinenkin nappi ja kravatti kietoutui kaulan ympärille.

Kun minusta tuli tiiminvetäjä, hankin ensimmäiset suorat housuni sekä korkokengät. Ensimmäisiin asiakastapaamisiin mennessä musta luomivärini vaihtui ruskeaan. Esimieheydyttyäni olen sitten lähinnä käyttänyt hillittyjä hameita ja korkokenkiä. Väri ei kyllä ole muuttunut mustasta mihinkään, mitä nyt satunnaiset asusteet ovat vaaleamman tumman sävyissä.

Yksi asuste, josta en ole luopunut, on piikkikaulapanta. Rekrytoidessani ja asiakkaita tavatessani en luonnollisestikaan käytä sitä (paitsi kerran unohdin sen kaulaani työhaastatteluun mennessäni - onneksi sieltä tuli sattumalta vastaan varsin rei'itetty työnhakija, terkkui vaan Teemulle), mutta tavallisessa toimistoarjessa se edelleen roikkuu mukana. Välillä se kyllä tuntuu ehkä vähän hölmöltä, mutta jotenkin niistä nuoruuden rippeistä on vain vielä pidettävä kiinni.

Mutta Marimekko? Onko se nyt sitten se seuraava askel? Olen nimittäin häpeäkseni havainnut ihastuneeni Marimekon uusiin laukkuihin, vaikken suostukaan myöntämään sen olevan Niiniskän (Niinistönnan?) röyhkeän promoamisen ansiota. En minä nyt sentään moista laukkua ostaisi saati käyttäisi, mutta kivahan sitä on kuvista katsella (niin kuin nyt vaikka tänään Kauppalehdestä).

Onneksi tulee viikonloppu ja voin kaivautua sohvannurkkaan (mustissa) verkkareissani.

Uutiskriteereistä

Vaikka olenkin töissä media-alalla, en ole oikeastaan koskaan halunnut toimittajaksi, en edes pikkutyttönä. Yleisesti ottaen se nyt ei vain kiinnosta minua, mutta ehkä se olisi myös turhan haastavaa. Kaikesta tästä hälystä voisi olla kovin vaikea valita lehteen juuri ne uutiskynnyksen ylittävät tarinat. Uutiskriteereitä voisi helpostikin hämärtää oma ideologia (tai minun tapauksessani sen puute).

Maallikkona minun on ollut esimerkiksi hieman vaikea ymmärtää Hesarin innokkaasti synnyttämää kohua venäläismiehen parinhausta. Erityisen yllättävää oli nähdä kotimaan uutisosiossa puolen sivun kokoinen uutinen poninhännistä - verkossa reportaasi on sentään sijoitettu häveliäästi viihdeosastolle.

Odotankin suurella mielenkiinnolla, kuinka monta palstamillimetriä vaikkapa tämä uutinen saa huomisen Hesarista. Odotusten pohjaksi voi vaikka ottaa kyseisen uutisen näkyvyyden Hesarin verkkopuolella [tässä ei linkkiä, arvaatteko miksi?].

It-identiteettikriisi

Haluaisin olla IT-eliittiä, mutta minun on myönnettävä, etten ole. En käytä nettiä vällyjen välissä, ja kännykkäkin on sängyssä vain sen pienen hetken ajan, kun suljen pirisevän herätyskellon. Sitä paitsi olen rutkasti yli 25-vuotias.

Infomaania minusta ei tule tekemälläkään, mutta varsin huolestuttavasti muistutan teknovanhempaa. En ole vieläkään osannut sijoittaa itseäni päällimmäisenä mihinkään luokkaan nimeltä *vanhemmat, mutta oli kai jo korkea aikakin. Tosin en kyllä seuraa ihan hirveästi juoru- ja ruokablogeja, enkä pelaa minkäänlaisia pelejä.

Digitaaperoista sen verran, että minä käytän lankapuhelinta töissä ja vastaan siihen sukunimelläni. Eikseoo jo tosi retroo?

Jokohan tästä aiheesta on testi Facebookissa? Että saisi sen lopullisen varmuuden.

Kaikki talossa huutaa jeee

Pahoittelut toistosta, mutta tämä nyt vain on niin. Parillakin suurbändillä voisi olla plagiointisyytteen paikka tämän biisin kohdalla: toisella videon ja toisella musiikin osalta. En loukkaa älyänne kysymällä, millä bändeillä. Vai meneekö tämä nyt jo pastissin puolelle?

No, oli mikä oli, kokemus osoittaa kipaleen sopivan vallan mainiosti crosstrainerin polkemisen taustalle. Siis jos haluaa vaihteen vuoksi hymyillä irvistelyn sijaan. Toisaalta myös teatraalinen kaksoisleukairvistys voisi soveltua.