Eilinen keskustelu vaatteilla ja aatteilla koreilusta palautti äkillisesti mieleen toissayönä näkemäni unen: havaitsin jossain vaiheessa istuvani työpöytäni ääressä päälläni punaviherraitainen (sic!) Marimekon kauluspaita ja jalassani räikeänoranssit farkut. Uni oli tuntemuksiltaan ekvivalentti sille klassiselle alasti-luokan-edessä -unelle.
Punavihreitä raitoja ei varmaankaan tarvitse lähteä tulkitsemaan, mutta mitä hemmettiä se räikeänoranssi oikein oli? Ja miksi ihmeessä juuri Marimekkoa?
Voi olla, että tämäkin on ikäkriisin ilmentymä. Olen jokseenkin huvittuneena seurannut ikään kuin sivusta oman vaatekaappini kehitystä viime vuosina, ja ikähän siinä alkaa näkyä. Vielä esikoista odottaessani raahustin sinnikkäästi joka paikkaan parin kilon painoiset New Rock -saappaat jalassani (jotka jalassa menin naimisiinkin), mutta äitiysloman aikana vaihdoin jo kepeämpiin ja mukavampiin kenkiin. Nykyään sipsuttelenkin sitten korkokengissä aina, kun se on vain mahdollista.
Myös työuralla eteneminen on näkynyt vaatekaapissa, vaikkei aivan yhtä artikuloidusti kuin erään entisen, miespuolisen kolleegani: tavallisesta toimistotyöläisestä tiiminvetäjäksi noustessaan perinteinen farkut ja t-paita -yhdistelmä vaihtui farkut ja pikkutakki -yhdistelmään. Kun sama henkilö sitten siirtyi esimieheksi, oli uniformuna puku ja kauluspaita (ylin nappi auki, ei kravattia). Kun hän sitten vielä lähti kaupparatsuksi, sulkeutui se viimeinenkin nappi ja kravatti kietoutui kaulan ympärille.
Kun minusta tuli tiiminvetäjä, hankin ensimmäiset suorat housuni sekä korkokengät. Ensimmäisiin asiakastapaamisiin mennessä musta luomivärini vaihtui ruskeaan. Esimieheydyttyäni olen sitten lähinnä käyttänyt hillittyjä hameita ja korkokenkiä. Väri ei kyllä ole muuttunut mustasta mihinkään, mitä nyt satunnaiset asusteet ovat vaaleamman tumman sävyissä.
Yksi asuste, josta en ole luopunut, on piikkikaulapanta. Rekrytoidessani ja asiakkaita tavatessani en luonnollisestikaan käytä sitä (paitsi kerran unohdin sen kaulaani työhaastatteluun mennessäni - onneksi sieltä tuli sattumalta vastaan varsin rei'itetty työnhakija, terkkui vaan Teemulle), mutta tavallisessa toimistoarjessa se edelleen roikkuu mukana. Välillä se kyllä tuntuu ehkä vähän hölmöltä, mutta jotenkin niistä nuoruuden rippeistä on vain vielä pidettävä kiinni.
Mutta Marimekko? Onko se nyt sitten se seuraava askel? Olen nimittäin häpeäkseni havainnut ihastuneeni Marimekon uusiin laukkuihin, vaikken suostukaan myöntämään sen olevan Niiniskän (Niinistönnan?) röyhkeän promoamisen ansiota. En minä nyt sentään moista laukkua ostaisi saati käyttäisi, mutta kivahan sitä on kuvista katsella (niin kuin nyt vaikka tänään Kauppalehdestä).
Onneksi tulee viikonloppu ja voin kaivautua sohvannurkkaan (mustissa) verkkareissani.
Punavihreitä raitoja ei varmaankaan tarvitse lähteä tulkitsemaan, mutta mitä hemmettiä se räikeänoranssi oikein oli? Ja miksi ihmeessä juuri Marimekkoa?
Voi olla, että tämäkin on ikäkriisin ilmentymä. Olen jokseenkin huvittuneena seurannut ikään kuin sivusta oman vaatekaappini kehitystä viime vuosina, ja ikähän siinä alkaa näkyä. Vielä esikoista odottaessani raahustin sinnikkäästi joka paikkaan parin kilon painoiset New Rock -saappaat jalassani (jotka jalassa menin naimisiinkin), mutta äitiysloman aikana vaihdoin jo kepeämpiin ja mukavampiin kenkiin. Nykyään sipsuttelenkin sitten korkokengissä aina, kun se on vain mahdollista.
Myös työuralla eteneminen on näkynyt vaatekaapissa, vaikkei aivan yhtä artikuloidusti kuin erään entisen, miespuolisen kolleegani: tavallisesta toimistotyöläisestä tiiminvetäjäksi noustessaan perinteinen farkut ja t-paita -yhdistelmä vaihtui farkut ja pikkutakki -yhdistelmään. Kun sama henkilö sitten siirtyi esimieheksi, oli uniformuna puku ja kauluspaita (ylin nappi auki, ei kravattia). Kun hän sitten vielä lähti kaupparatsuksi, sulkeutui se viimeinenkin nappi ja kravatti kietoutui kaulan ympärille.
Kun minusta tuli tiiminvetäjä, hankin ensimmäiset suorat housuni sekä korkokengät. Ensimmäisiin asiakastapaamisiin mennessä musta luomivärini vaihtui ruskeaan. Esimieheydyttyäni olen sitten lähinnä käyttänyt hillittyjä hameita ja korkokenkiä. Väri ei kyllä ole muuttunut mustasta mihinkään, mitä nyt satunnaiset asusteet ovat vaaleamman tumman sävyissä.
Yksi asuste, josta en ole luopunut, on piikkikaulapanta. Rekrytoidessani ja asiakkaita tavatessani en luonnollisestikaan käytä sitä (paitsi kerran unohdin sen kaulaani työhaastatteluun mennessäni - onneksi sieltä tuli sattumalta vastaan varsin rei'itetty työnhakija, terkkui vaan Teemulle), mutta tavallisessa toimistoarjessa se edelleen roikkuu mukana. Välillä se kyllä tuntuu ehkä vähän hölmöltä, mutta jotenkin niistä nuoruuden rippeistä on vain vielä pidettävä kiinni.
Mutta Marimekko? Onko se nyt sitten se seuraava askel? Olen nimittäin häpeäkseni havainnut ihastuneeni Marimekon uusiin laukkuihin, vaikken suostukaan myöntämään sen olevan Niiniskän (Niinistönnan?) röyhkeän promoamisen ansiota. En minä nyt sentään moista laukkua ostaisi saati käyttäisi, mutta kivahan sitä on kuvista katsella (niin kuin nyt vaikka tänään Kauppalehdestä).
Onneksi tulee viikonloppu ja voin kaivautua sohvannurkkaan (mustissa) verkkareissani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti