Viikonloppu on ollut vauhdikas, tai ainakin vivahteikas. Perjantaina ehdin melkein leipoa kaksi kakkua, kunnes kuopuksesta liikkeelle lähtenyt mahatauti iski meihin muihinkin. Seuraava yö menikin sitten valveilla kouristellen ja tukehtuen, keho kun ei millään suostunut uskomaan että se vatsalaukku tuli tyhjennettyä jo alkuillasta. Kun kouristelut hieman helpottuivat (=tulivat viiden minuutin intervallien sijaan vain puolen tunnin välein), astuivat tilalle kuumehoureet.
Kun aurinko suvaitsi nousta ylös ja minä pääsin viimeisillä voimillani raahautumaan olohuoneen sohvalle, muuttuivat houreet vielä elävämmän tuntuisiksi. Olin sinnikkäästi jättämässä hyvästejä perheelleni, sillä en uskonut enää näkeväni seuraavaa aamua. Kotifasistia tämä kaikki vain nauratti, siinä vaiheessa kun hänen tautinsa oli jo selvästi painumassa taka-alalle.
Sitten tapahtui Muutos. Söin kuivan leipäpalan. Muutamissa sekunneissa oloni koheni ja mielialani nousi viemäristä vuoren huipulle. Mitä siitä, vaikka kehoni olikin kurjemmassa kunnossa kuin synnytysten jälkeen ja vaikka en pysynytkään pystyssä? Minä olin käynyt pohjalla ja selviytynyt siitä, nyt olin valmis orjuuttamaan koko loppumaailman niin tahtoessani. Ja kaikki vain Kuivan Leivänkannikan ansiosta. Minusta oli tulossa hyvin uskonnollinen ihminen, ja sen kaiken keskiössä oli tämä Leivänkannikka.
Leivänkannikasta saamillani voimilla onnistuin jopa viimeistelemään edellisenä iltana kesken jääneet kakut, vaikka se tarkoittikin uppoutumista iljettävänimelään marsipaaniin sekä sokerikreemiin. Onnistuin pysymään jalkeilla pitkiä pätkiä, vaikka pääasiassa istuinkin pöydän äärellä. Onnistuin jopa siivoamaan jälkeni leivonnan päätteeksi, vaikka olin uhonnutkin jättäväni sotkut kotifasistin kontolle.
Kaikki tämä imelyys kävi kuitenkin kohtalokseni, ja voimat alkoivat huveta uudelleen. Edes Leivänkannikat eivät enää auttaneet, kun koko ruumis oli epämääräisen huteruuden mutta silti irrationaalisen kylläisyyden tunteen valtaama. Loppuilta piti viettää sohvalla maaten ja surren hyvän leivän kuivumista. Suuri Leivänkannikkakultti osoittautuikin hyvin ontoksi uskonnoksi.
Tänä aamuna seikkailuni kuumehoureiden ja leipäpalojen maailmassa tuntuu vain kaukaiselta unelta, sillä vatsa huutaa ruokaa ja keuhkot raitista ilmaa. Taidanpa jopa syödä tänään marsipaanikakkua, jota muuten sitten riittää: se isompi kakku oli tarkoitettu ystävän polttaritarjoiluihin lauantaina, mutta eihän tuollaisia mahatautipöpöjen valtaamia tarjonnaisia viitsi viattomille syöttää. Kaikki töihinsä kyllästyneet ja sairaslomaa kaipaavat lukijani saavatkin tulla kakkukahveille.
Kun aurinko suvaitsi nousta ylös ja minä pääsin viimeisillä voimillani raahautumaan olohuoneen sohvalle, muuttuivat houreet vielä elävämmän tuntuisiksi. Olin sinnikkäästi jättämässä hyvästejä perheelleni, sillä en uskonut enää näkeväni seuraavaa aamua. Kotifasistia tämä kaikki vain nauratti, siinä vaiheessa kun hänen tautinsa oli jo selvästi painumassa taka-alalle.
Sitten tapahtui Muutos. Söin kuivan leipäpalan. Muutamissa sekunneissa oloni koheni ja mielialani nousi viemäristä vuoren huipulle. Mitä siitä, vaikka kehoni olikin kurjemmassa kunnossa kuin synnytysten jälkeen ja vaikka en pysynytkään pystyssä? Minä olin käynyt pohjalla ja selviytynyt siitä, nyt olin valmis orjuuttamaan koko loppumaailman niin tahtoessani. Ja kaikki vain Kuivan Leivänkannikan ansiosta. Minusta oli tulossa hyvin uskonnollinen ihminen, ja sen kaiken keskiössä oli tämä Leivänkannikka.
Leivänkannikasta saamillani voimilla onnistuin jopa viimeistelemään edellisenä iltana kesken jääneet kakut, vaikka se tarkoittikin uppoutumista iljettävänimelään marsipaaniin sekä sokerikreemiin. Onnistuin pysymään jalkeilla pitkiä pätkiä, vaikka pääasiassa istuinkin pöydän äärellä. Onnistuin jopa siivoamaan jälkeni leivonnan päätteeksi, vaikka olin uhonnutkin jättäväni sotkut kotifasistin kontolle.
Kaikki tämä imelyys kävi kuitenkin kohtalokseni, ja voimat alkoivat huveta uudelleen. Edes Leivänkannikat eivät enää auttaneet, kun koko ruumis oli epämääräisen huteruuden mutta silti irrationaalisen kylläisyyden tunteen valtaama. Loppuilta piti viettää sohvalla maaten ja surren hyvän leivän kuivumista. Suuri Leivänkannikkakultti osoittautuikin hyvin ontoksi uskonnoksi.
Tänä aamuna seikkailuni kuumehoureiden ja leipäpalojen maailmassa tuntuu vain kaukaiselta unelta, sillä vatsa huutaa ruokaa ja keuhkot raitista ilmaa. Taidanpa jopa syödä tänään marsipaanikakkua, jota muuten sitten riittää: se isompi kakku oli tarkoitettu ystävän polttaritarjoiluihin lauantaina, mutta eihän tuollaisia mahatautipöpöjen valtaamia tarjonnaisia viitsi viattomille syöttää. Kaikki töihinsä kyllästyneet ja sairaslomaa kaipaavat lukijani saavatkin tulla kakkukahveille.
Kuumeessa ja nestehukassa (tila, jonka hienosti saa vatsataudilla aikaseks) kokee kyllä maailman hienoimpia kuumehoureita.
VastaaPoistaKirjahyllyt kaatuvat päälle (paitsi että aamulla mitään ei ole tapahtunutkaan), vessanpöntöt ovat vihollisia (right..) ja läsnäoleville selittää ihan ihme asioita.
Argh, Leivänkannikka ei selvästikään katsonut hyvällä tätä kieltoani ja päätti näyttää mahtavan voimansa. Tauti taitaa pitää minut puolikuolleiden kirjoissa vielä ainakin huomisen.
VastaaPoistaAnna anteeksi, Leivänkannikka, olethan minulle armollinen huomisaamuna?