Koherenssi vs. kognitiivinen dissonanssi

Sanovat, että ihminen pyrkii eroon kognitiivisesta dissonanssista ja kohti koherenssia. Ylipäänsä koherenssi lienee aika arvostettu piirre, ja käsittelihän minun gradunikin koherenssia tieteellisten teorioiden hyvyyden kriteerinä.

Tiede sikseen: miksi minusta tuntuu siltä, että minun sisäinen suuntani olisikin kohti kognitiivista dissonanssia? Onko tämä sitä kolmenkympin kriisiä, vai olenko vain viallinen yksilö? Vai onko kyse sittenkin syvällisemmästä koherenssitavoitteesta: pyrin haalimaan kasaan mahdollisimman ristiriitaisia aineksia ja muodostamaan niistä koherentin kokonaisuuden vastoin kaikkia todennäköisyyksiä? Ehkä tämä on paras selitys.

Jos olisi olemassa kognitiivinen dissonanssipuolue, voisin ehkä äänestää sitä. Kuten olen joskus aiemmin tunnustanut, olen jotenkin kovin viehtynyt niin vihreisiin kuin perussuomalaisiinkin. Kannattaa taas muistaa, ettei keskittymiskykyni salli minun muodostaa kovinkaan analyyttistä ja hienovireistä kuvaa poliittisista puolueista, vaan operoin lähinnä mielikuvilla. Näiden omien yksinkertaistuksieni pohjalta perinteinen vasemmisto ja oikeisto ovat vähän tylsiä: vasemmisto on liian ideologista ja oikeisto liian vähän. Sitä paitsi tämä rintamalinja on jotenkin kulunut.

Sen sijaan vihreiden ja perussuomalaisten rintamalinja on mediaseksikkäämpi, siis tietenkin kiinnostavampi näin mediaseuraajan näkökulmasta. Perussuomalaisten imago on jotenkin juntti, ja onhan siellä kaikennäköistä ihme hiihtäjää ja kylähullua joukossa. Mutta Hesarin ja monen muun yllätykseksi sekä äänestäjistä että poliitikoista löytyykin aika paljon kouluttautunutta porukkaa, jolla nyt vain on tarve sanoa jotain, mitä muissa puolueissa ei pääse sanomaan. Oli se jokin sitten hyvää tai huonoa, väärää tai oikeaa, siinä asetelmassa on jotain vetoavaa.

Vihreät puolestaan ovat toisaalta ihastuttavia kehitysoptimisteja, jotka eivät arastele heitellä ilmaan radikaalejakin ehdotuksia. Toisaalta ne ehdotukset voivatkin sitten olla todella typeriä; lisäksi vihreät tuntuvat kaikessa Suvaitsevaisuudessaan ja Pahuudenvastaisessa Taistelussaan saavan usein päättömän kanalauman piirteitä. Mutta virkeä ja elinvoimainen vaikutelma siitä touhukkaasta puolueesta tulee - eipähän voi yrityksen puutteesta syyttää. Tai, no, kotifasistin mielestä kyseinen puolue on kyllä myynyt kaikki arvonsa hallituskaudellaan, mutta ei nyt mennä sellaisiin yksityiskohtiin.

Joten saavuttaakseni kognitiivisen dissonanssin haluaisin äänestää jotakuta perussuomalaista vihreää. Tai kyllä minulle riittäisi mokuttava persu tai mamukriittinen vihreäkin. Jos siihen saisi vielä uskoa verotuksen autuaaksitekevyyteen sekä elinkeinomyönteisyyttä, olisi paketti jo aika hieno.

Koska tällaisten pinnallisten mielikuvien perusteella ei kuitenkaan voi itseään kunnioittava, akateemisesti kouluttautunut ja mediaa kriittisesti seuraava ihminen äänestää, ei minulla ole hajuakaan, kenelle annan ääneni seuraavissa vaaleissa. Onneksi sinne on vielä matkaa.