Ostin tänään polkupyörän, sellaisen todella halvan. Vähänkään kalliimpi olisi mennyt minun hallussani ainoastaan hukkaan, kuten tulette pian huomaamaan. Jossain vaiheessa työpaikan kuntosalilla pyörää polkiessa alkoi vain tuntua siltä, että voisihan tämän tehdä ulkoilmassakin. Niin minä sitten innostuin.
Tämä ei teistä ehkä kuulosta kauhean merkittävältä tapahtumalta, mutta minun elämässäni tämä on mullistavaa. Olen nimittäin viimeksi omistanut polkupyörän ala-asteella, enkä ole muistaakseni muutamaa metriä pidempiä matkoja fillarilla ajanutkaan sitten kolmetoista täytettyäni.
Tai, no, olihan se yksi kerta siellä Leipzigissa vuosikausia sitten: kaameassa krapulassa lähdin alkuasukkaan pitkällisen taivuttelun jälkeen tämän rämisevällä pyörällä katsomaan paikallista nähtävyyttä, joka jostain käsittämättömästä syystä oli korkea hissitön rakennus. Se päivä aiheuttaa edelleen fyysisiä pelkotiloja, joten sittemmin en ole polkupyöriin vilkaissutkaan. Enkä ole innostunut kipuamaan korkeisiin rakennuksiin.
Jotakin tämä ulkomaankokemus kuitenkin opetti: fraasilla "sehän on kuin polkupyörällä ajaminen" ei ole pohjaa todellisuudessa. Kaikkien vuosien varrella olen todellakin onnistunut kadottamaan polkupyörällä ajamisen taidon. Tai sitten kaikki oli sen liitoksistaan natisevan, amatöörien tuunaileman rämän itäsaksalaisen pyörän syytä. Joka tapauksessa, nyt olisi taas opeteltava sekin taito. Mielellään huomisen aikana, koska ylihuomenna aion jo polkea töihin naapurikaupunkiin.
Ensimmäinen komplikaatio tuli mieleen juuri äsken: eihän minulla ole pyöräilyyn soveltuvia vaatteita. Omistan seuraavanlaiset takit: polviin ulottuvan kangastakin (siisti, sopii vaikkapa jakkupuvun kanssa), lähes polviin asti ulottuvan nahkatakin (ruma), nilkkaan asti ulottuvan samettitakin (aika gootti) ja nilkkaan asti ulottuvan nahkatakin (no okei, tämä on itse asiassa kotifasistin takki, mutta lainaan sitä joskus. Kaupassa se myytiin vuosia sitten nimellä Matrix-takki). Voisin ehkä lisäksi lainata kotifasistin vyötärömallista prätkärotsia, mutta se on niin jäykkä, etten ehkä saisi taivutettua käsiäni pyörän tangolle asti se päälläni. Lisäksi se on hartioista aivan liian leveä.
Saatan kallistua ruman nahkatakin puolelle. Ainakin se pitäisi tuulta. Mutta pidemmällä tähtäimellä pyörähankintani taitaa tarkoittaa sitä, että minun on ostettava itselleni kansallispuku. Ostaisimmekohan kotifasistin kanssa yhdessä samanlaiset? Voisimme sitten aina viikonloppuisin polkea Pikku-Huopalahden rantoja pitkin vieretysten lapset kyydissä ja antaa vaikutelman reippaasta suomalaisesta perheestä.
Tämä ei teistä ehkä kuulosta kauhean merkittävältä tapahtumalta, mutta minun elämässäni tämä on mullistavaa. Olen nimittäin viimeksi omistanut polkupyörän ala-asteella, enkä ole muistaakseni muutamaa metriä pidempiä matkoja fillarilla ajanutkaan sitten kolmetoista täytettyäni.
Tai, no, olihan se yksi kerta siellä Leipzigissa vuosikausia sitten: kaameassa krapulassa lähdin alkuasukkaan pitkällisen taivuttelun jälkeen tämän rämisevällä pyörällä katsomaan paikallista nähtävyyttä, joka jostain käsittämättömästä syystä oli korkea hissitön rakennus. Se päivä aiheuttaa edelleen fyysisiä pelkotiloja, joten sittemmin en ole polkupyöriin vilkaissutkaan. Enkä ole innostunut kipuamaan korkeisiin rakennuksiin.
Jotakin tämä ulkomaankokemus kuitenkin opetti: fraasilla "sehän on kuin polkupyörällä ajaminen" ei ole pohjaa todellisuudessa. Kaikkien vuosien varrella olen todellakin onnistunut kadottamaan polkupyörällä ajamisen taidon. Tai sitten kaikki oli sen liitoksistaan natisevan, amatöörien tuunaileman rämän itäsaksalaisen pyörän syytä. Joka tapauksessa, nyt olisi taas opeteltava sekin taito. Mielellään huomisen aikana, koska ylihuomenna aion jo polkea töihin naapurikaupunkiin.
Ensimmäinen komplikaatio tuli mieleen juuri äsken: eihän minulla ole pyöräilyyn soveltuvia vaatteita. Omistan seuraavanlaiset takit: polviin ulottuvan kangastakin (siisti, sopii vaikkapa jakkupuvun kanssa), lähes polviin asti ulottuvan nahkatakin (ruma), nilkkaan asti ulottuvan samettitakin (aika gootti) ja nilkkaan asti ulottuvan nahkatakin (no okei, tämä on itse asiassa kotifasistin takki, mutta lainaan sitä joskus. Kaupassa se myytiin vuosia sitten nimellä Matrix-takki). Voisin ehkä lisäksi lainata kotifasistin vyötärömallista prätkärotsia, mutta se on niin jäykkä, etten ehkä saisi taivutettua käsiäni pyörän tangolle asti se päälläni. Lisäksi se on hartioista aivan liian leveä.
Saatan kallistua ruman nahkatakin puolelle. Ainakin se pitäisi tuulta. Mutta pidemmällä tähtäimellä pyörähankintani taitaa tarkoittaa sitä, että minun on ostettava itselleni kansallispuku. Ostaisimmekohan kotifasistin kanssa yhdessä samanlaiset? Voisimme sitten aina viikonloppuisin polkea Pikku-Huopalahden rantoja pitkin vieretysten lapset kyydissä ja antaa vaikutelman reippaasta suomalaisesta perheestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti