Lusmuilun välttämättömyydestä

Taas eilen tuli todistettua, kuinka tärkeää oikein ajoitettu lusmuilu onkaan. Olin saanut Rakkautta & Anarkiaa -sähköpostilistan kautta vapaaliput Kino Engeliin Viva Zapatero -elokuvaan eiliseksi illaksi, ja tarkoitus oli suunnata sinne heti neuvolan perhevalmennuksen jälkeen. Jo ennen valmennusta iski kuitenkin laiskuus, ja varsin tyypilliseen tapaan olisi tehnyt mieli vain jäädä kotiin. Sain kuitenkin sentään lähdettyä sinne valmennukseen.

Valmennuksen jälkeen olisi pitänyt kuluttaa tunti ennen elokuvaa, ja siinä sitten Erikin kanssa mietittiin mitä tehdä kun ei ollut nälkäkään. Lopulta kävi ilmi, ettei mun yhtään huvittanut mennä leffaan. Liput oli jo haettu ja kaikkea, mutta oikeasti teki mieli vain käydä vuokraamassa leffa, ostamassa jäätelöä ja käpertyä kotisohvalle. Hetken aikaa tuskailtuani näin sitten tapahtuikin, ja vuokraamosta mukaan lähtivät Crash sekä Wallacen ja Gromitin täyspitkä.

Mielen valtasi suunnaton kepeys heti sen jälkeen, kun olin päättänyt lusmuta illan. Onhan toki tyhmää heittää hukkaan ilmaiset liput sinänsä ihan kiinnostavaan elokuvaan, mutta etenkin näin äitiyslomalla täytyy tehdä sitä mikä kulloinkin tuntuu parhaalta (ohjekirjasessanikin muuten sanotaan, että KAIKKIEN täytyy kohdella minua nyt kuin prinsessaa).

Ei lusmuilun hyödyllisyys kuitenkaan rajoitu vain raskausaikaan, vaan muuhunkin elämään. Etenkin opiskelussa on tärkeää, että osaa lintsata riittävästi. On vain tervettä jäädä välillä luennoilta pois, kun kyse ei ole läsnäolopakosta tai vaikeasta kurssista, jonka sisältöä ei löydä mistään kirjasta tai luentoprujuista. Luennoilla edetään kuitenkin sellaista keskimääräistä tahtia, joka tuskin on jokaiselle opiskelijalle se ihanteellinen. Jossain vaiheessa luento tuntuu aina vanhan toistolta, ellei ole aiheesta täysin pihalla. Toisaalta joskus päähän ei vain tarttuisi yhtään mitään, vaikka velvollisuudentunnosta luennolle menisikin. Silloin penkissä istuminen on silkkaa hukkaan heitettyä aikaa, kun olisi voinut olla vaikka kotona tai kaupungilla tuulettamassa mieltään.

Itse en ainakaan usko, että olisin ikinä valmistunut ilman taidokkaasti säännösteltyä lintsaamista. Rajansa silläkin toki on, ennen pääaineen vaihtoa lintsasin kaikesta mahdollisesta enkä tietenkään saanut mitään tehtyäkään. Mutta sitten kun löysin oman alani, ryhdyin käymään luennoilla ja muissa opintotapahtumissa todellisen tarpeen ja fiiliksen mukaan. Ja nyt olen huomannut lintsaavani joka ikiseltä mikrotalousteorian luennolta, vaikka aluksi kuvittelin rientäväni innoissani äitiyslomalla ihmisten pariin. Se ei vain tunnu mielekkäältä, kun luen salissa käsiteltävät asiat itse paljon nopeammin kirjasta ja muistiinpanoista. Motivaatiohan siinä menee, jos istuu turhaan luennoilla.

Ylistetty olkoon akateeminen vapaus! On siinä jotain järkeäkin, meinaan. Ja ihan kiva, ettei elokuviinkaan ole pakko mennä, vaikka liput olisi jo hommattu.

T miinus kuukausi

Tänään on tasan kuukausi laskettuun aikaan, hui. Napero saattaisi periaatteessa putkahtaa ulos milloin tahansa, normaali ajoitushan synnytykselle on laskettu aika plus miinus kaksi viikkoa. Mutta vielä puuttuu kokonaan mahdollisen pojan toinen nimi! Tytön nimet on jo päätetty, tosin kutsumanimeä ei oikein osata valita. Se valikoitunee sitten ajan myötä. Mutta miten tämä voikin olla näin vaikeaa! Miten ihmeessä ihmiset keksivät nimiä suurperheissä, kun yksikin lapsi tuottaa näin paljon pulmia?

Nyt on aamupäivä mennyt netin ääressä, eli olen käynyt läpi valtavia nimilistoja erilaisista teemoista. On se vaikeaa, kun nimen pitäisi kuulostaa hyvältä, sopia yhteen jo päätetyn ensimmäisen nimen kanssa sekä olla helppo lausua suomeksi ja saksaksi. Lisäksi tietenkin nimen merkitysten täytyy sopia sekä vanhempien maailmankuvaan että jo valittuun ensimmäiseen nimeen. Eikä lapsen pitäisi joutua koulussa ja tarhassa kiusaamisen kohteeksi monitulkintaisen nimensä vuoksi. Erik hämmästelikin kykyäni ajatella kuin pikkutuhma teini, kun tyrmäsin lukuisia nimiehdotuksia niiden synnyttämien mielleyhtymien vuoksi. Mutta lapsipolohan joutuu viettämään vuosikausia pikkutuhmien teinien seurassa!

Oman pienen lisänsä tuovat sitten tietenkin kulttuureiden välillä sukupuolta vaihtavat nimet. Tytölle olisin kovasti halunnut antaa toiseksi nimeksi Suzanne Vegaa mukaillen Luka, mutta ainakin Suomessa se onkin pääasiassa pojan nimi. Pojalle se taas ei meidän kuvioissamme kävisi lainkaan.

Ja mikä siinä oikein on, että kaikki parhaat nimet on aina annettu tarinoiden pahiksille? Esimerkiksi Sauron olisi vallan mainio nimi ja rytmikin sopisi hyvin, mutta eihän nyt sellaista taakkaa voi antaa pienen pojan kannettavaksi. Samalla tavalla juuri oikein soisi nimi Samael, mutta se on merkitykseltään vieläkin karmaisevampi: vähintään se on taruissa demonin nimi, pitääpä Neil Gaiman sitä peräti itse Luciferin enkelinimenä ennen lankeamista. Rajansa kaikella.

Lauantai-ilta viihteellä

Olen viime vuosina löytänyt itsestäni aikamoisen kotihiiren, eli on ollut yllättävän vaikeaa päästä iltaisin kotoa yhtään minnekään. Ensimmäiset opiskeluvuodet kun taas toisaalta kuluivat pääasiassa kodin seinien ulkopuolella, läheskään aina ei tullut raahauduttua kotiin edes nukkumaan kun keskustassa saattoi yöpyä myös vaikkapa Limeksen kerhohuoneella.

Nyt hormonit ovat kasvattaneet pesänrakennusviettiä entisestään, eikä edes huomattavasti aiempaa useamman kotitunnin mukanaan tuonut äitiysloma ole vähentänyt oman kotisohvan houkuttelevuutta iltaisin. Eilen kuitenkin varsin poikkeuksellisesti lähdimme Erikin kanssa viettämään iltaa kodin ulkopuolelle. (No joo, onhan tässä tullut viime aikoina vierailtua sukulaisissa sekä käytyä Limeksen vuosijuhlissa, mutta ne nyt ovat olleet sellaisia erikoistilanteita joista ei ole voinut kieltäytyä edes kotisohvaan vedoten.)

Kotoa lähteminen vaati toki etukäteisvalmistautumista: Kansallisteatteriin päädyimme isommallakin porukalla siitä syystä, että liput varattiin ja maksettiin jo alkuvuodesta. Erik otti lisäksi ohjat käsiinsä ja osti alkuviikosta ennakkoliput Sosiaalifoorumin iltabileisiin Kauko Röyhkän keikalle, koska tunsi minut liian hyvin: ilman etukäteen maksettuja lippuja olisin varmasti vain halunnut suoraan teatterista kotiin.

Niinpä minä sain meikit naamaani ja Erik irokeesinsa pystyyn, ja herrasväki Herrmann lähti sivistyksen pariin. Reko Lundanin Kutsumattomia vieraita oli kyllä vähän laimea kokemus, muutama esitelty irrallinen ihmiskohtalo kun ei oikein tuntunut sanovan mitään uutta. Joo, elämä heittelee meitä kaikkia ja iän myötä sitä näkee kaikenlaista. Rakkautta on kestää toisen heikotkin hetket, rakkaus ei katso ikää, viattomuuden voi menettää maailmalla, ihmisiä ei pitäisi arvioida vain taloudellisin reaaliteetein... *haukotus*

Olin jo jonkin aikaa ajatellut, että Kauko Röyhkä olisi kiva nähdä pitkästä aikaa livenä. Kyllähän me siellä Ravintolalaiva Wäiskissä näimmekin Kaukon, kun se käveli yleisömassan läpi lavalle. Sen jälkeen näkeminen olikin tungoksessa vähän vaikeampaa... Kuuleminenkaan ei ollut järin helppoa, laivan äänentoisto kun on sen verran kehnoa että koko musiikki oli aikamoista puuroa. Jossain vaiheessa vetäydyimmekin seurustelemaan laivan paremmin ilmastoituun takaosaan, jossa moni ihminen kyseli: mikäs bändi se siellä nyt soittaa? Ongelmana ei sielläkään ollut volyymin puute, vaikka keskustelu olikin mahdollista. Biiseistä ei vain saanut mitään selvää. Erikille keikan kohokohta taisikin olla se, kun vieressämme seisova kanssakuulija osoittautui Maj Karman Herra Ylpöksi.

No, onneksi kuuden euron liput eivät olleet niin kalliit että olisi harmittanut varsinaisen keikan missaaminen. Mukavaa oli myös vain istuskella ja jutella kavereiden kanssa. Mukavaa oli myös, että Wäiskistä on niin lyhyt matka kotiin että sen voi kävellä vaikka korkkareissa. Sillä kotonahan on aina lopulta kaikkein mukavinta.

Maalaamisen aloittaminen takkuaa

Tänään tartuin seuraavaan projektiin, johon olen suunnitellut perehtyväni näin äitiyslomalla: maalaamiseen. Se ikivanha menninkäistaulu oli yhä kesken, ja hetken aikaa ajattelin ryhtyä jatkamaan sitä. Mutta sitten tuli ilmestys, ja menninkäistaulu olikin yhtäkkiä osa kahden taulun sarjaa. Eikä kyseessä ollut ehkä missään vaiheessa ollutkaan mikään menninkäistaulu, ennemminkin kuvassa on keijukainen. Mutta sellaista sanaa ei oikein voi yleisesti käyttää, kun ihmisille tulee vain mieleen Helinä-keijun kaltaisia kuulaita ja prinsessamekkoon puettuja kermakakkuja. Minä taas ajattelen ennemminkin Gaimanin Faerien kaltaisia hahmoja, ja nimenomaan ilman näiden glamour-naamaria. Niin kuin Nuala pyyhkiessään pölyjä Dreamingissä.

(Nualasta tuli mieleen: minusta olisi kovin hauskaa antaa mahdolliselle tyttövauvalle yhdeksi etunimeksi Nuala, mutta Erikille nimi ei ole kelvannut. Siispä se on hylätty.)

Kun keksin tehdä kahden taulun sarjan, ryhdyinkin kasaamaan pohjaa sitä toista taulua varten. Vaikka alkuperäinen taulu on pingotettu vuosikausia sitten, viimeisimpien puunpalojen joukosta sattui silti löytymään juuri oikean mittaisia pätkiä (100 ja 81 cm). Old habits die hard... Näyttää olevan suosikkikokoni. Ripeästi sitten kiinnitin puut yhteen ja pingotin kankaan, ja aina tuttuun tapaan viimeisimpiä kankaan kulmia nitoessa vasemman käden peukalo oli jo kaikesta kiristämisestä ihan hiertynyt. Auts.

Siinä vaiheessa (vasta) nostin maalaamattoman taulupohjan pystyyn seinää vasten ja tajusin: sehän on ihan vino! Sellaista sattuu joskus, jotkin puut vain on leikattu hieman huolimattomasti, jolloin koko kehikko vääntyy väärään asentoon eikä pysy kiltisti kaksiulotteisena pintana. Aiemman kokemukseni itsepintaisesti unohtaen yritin väännellä pohjaa oikeaan asentoon, mutta eihän se tietenkään toimi niin. Sitten yritin irrottaa niitit vain yhdestä kulmasta, teeskentelin kiristäneeni kankaan epätasaisesti vaikka tiesin paremmin.

Lopulta en voinut muuta kuin irrottaa koko kankaan, vaihtaa sen viallisen puunpalan ja nitoa koko höskän kasaan uudestaan. En tiedä millaisella työkalulla niittipyssyn niitit saisi nätisti ja nopeasti irti, mutta löytämistäni työkaluista parhaat eli vasaran perä ja pihdit eivät olleet miellyttävän tehokkaita. Puolessa tunnissa olin saanut pohjan pingotettua mutta tunti meni sen purkaamiseen. Jonka jälkeen pingotus alkoi taas alusta. Vasen peukalo on nyt entistä kipeämpi.

Tästä kokemuksesta turhautuneena maalaus jäi sikseen. En edes sutinut kankaaseen pohjamaalia, vaan menin kirjan kanssa murjottamaan sohvan nurkkaan. Huomenna on uusi päivä.

Ensimmäinen äitiysloman maanantai

Äitiysloma jatkuu edelleen, ja eilen käytiin tutustumisvierailulla Kätilöopiston sairaalassa. Meille ja muille pareille esiteltiin synnytystiloja ja vuodeosastoa sekä vastailtiin kiperiin kysymyksiin. Päällimmäinen huoli visiitin jälkeen on: mitä jos meille ei riitä perhehuonetta? Nykyaikainen synnytyshän näyttäisi olevan varsin perhelähtöistä, ainakin enemmän kuin muistan omien pienempien serkkujeni ja pikkusiskoni ajoilta. Isä ja sisaruksetkin saavat muuttaa äidin kanssa sairaalaan ja yöpyä siellä, ja vauvaa hoidetaan jatkuvasti yhdessä siinä samassa huoneessa. Siis jos ei ole ruuhkaa ja perhehuoneita riittää kaikille.

Mikäli sattuu tulemaan synnytyssuma, täytyy isien häipyä kotiin yöksi ja äidin jäädä tuntemattomien äitien seuraan vauvansa kanssa. Yh. Olen riippuvainen, en halua joutua yöpymään yksin synnytyksen jälkeen. Yksin vietetyt yöt ovat ihan riittävän tuskallisia normaalissakin tilanteessa, mitenkäs sitten tuollaisen äärimmäisen koitoksen ja tunnepurkauksen jälkeen?

Pitäisi yrittää suhtautua asiaan optimistisesti, tai ehkä olla suhtautumatta siihen lainkaan: siinä käy niin kuin siinä käy, ja aina kuitenkin parhain päin. Aika hassua oikeastaan, itse synnytys ei pelota lainkaan ainakaan vielä, mutta tuo synnytyksen jälkeinen aika sitten jo huolettaa. No, murheensa kullakin.

Eilen tuli muuten huomattua, että eivät nämä päivät kyllä mitään loputtomia ole lomallakaan. Heräsin melko aikaisin kuten yleensäkin, tuossa kahdeksan maissa siis. Söin hitaasti aamupalaa ja luin päivän lehden. Sitten tein sellaista, mitä jokaisen ihmisen pitäisi aina silloin tällöin päästä tekemään: en yhtään mitään. Sitä olikin jo ikävä. Toisin sanoen istuin vain sohvalla, radio pauhasi hiljaa taustalla, vaan en kuunnellut sitä. Olin vain paikallani parin tunnin ajan ja annoin kaikenlaisten ajatusten pyöriä mielessäni. Katselin ikkunasta komeita maisemia, katselin vielä suhteellisen tuoretta asuntoani ja olin tyytyväinen kaikkeen näkemääni.

Sitten luin tunnin Luciferia, ensimmäinen kirja on viimeinkin kahlattu läpi ja vuorossa olisi Akun synttärilahjaksi ostama toinen kirja. Ja sen tunnin jälkeen tulikin jo kiire lähteä Kätilöopistolle, kun halusin suorittaa samalla päivän ulkoiluni ja mennä sinne jalan. Reippailu tuntuikin hyvältä, kun aurinkokin lämmitti pienen harson tapaa.

Sitten olikin sairaalakierroksen aika, jonka jälkeen kävimme Erikin kanssa jälleen huonekaluliikkeessä ostamassa puuttuvia asioita ja voih, heräteostoksia. Tällä kertaa heräteostokset onneksi jäivät euron paistinlastaan ja kolmen euron jakkaroihin.

Toisin sanoen päivällä ei tullut juurikaan luettua kirjoja, opiskeltua tai maalattua. No, olihan eilen poikkeuksellisen paljon järjesteltyä/suunniteltua ohjelmaa, mutta kuitenkin. Eipä tässä kai ehdi aika tulla pitkäksi, pikemminkin päin vastoin. Loma on jo kohta ohi! Ainakin tämä itsekseen vietetty hiljainen aika, kehtaako sitä vauvan kanssa vietettävää aikaa oikein lomaksi kutsuakaan.

Nyt olenkin jo yhdeksännellä kuulla, voitteko kuvitella? Jo kahdeksannelle kuukaudelle siirtyminen oli hämmentävää: eihän sellaista tapahdu minulle. Minä olen aina vain raskauden alkuvaiheessa, kokematon nuori ensisynnyttäjä, joka ei tiedä lainkaan miten nämä jutut toimivat. Yhdeksännellä kuulla? Herranen aika! Uskaltaakohan kukaan ratikassa enää istua viereen lapsiveden tai supistusten pelossa? Yhdeksännellä kuulla? Sehän tarkoittaa, että on tosi kyseessä.

Vinkki ihmisten väliseen kanssakäymiseen

Tässäpä teille ilmainen vinkki: Jos huomaatte ovesta kulkiessanne samasta ovesta sisään pyrkivän, viimeisillään raskaana olevan ja kahta painavaa ostoskassia kantavan naisen, oven auki pitämistä ei voi luokitella erityiseksi kohteliaisuudeksi. Ei, vaan oven auki pitäminen on tässä tilanteessa vähimmäisvaatimus normaalille sivistyneelle käytökselle. Kaikille tämä ei kuitenkaan näytä olevan selvää.

Vinkkiäni saa soveltaa vapaasti esim. lastenrattaita työntäviin sekä kyynär- tai kainalosauvoilla kulkeviin kanssaihmisiin.

Mutta mitä tehtäisiin bussikuskeille, jotka roiskauttavat ämpärillisen kuraa pahaa-aavistamattoman jalankulkijan päälle?

Palkkapäivän koettelemuksia

Eilen oli palkkapäivä, ja eilen satuimme myös käymään huonekalukaupassa hakemassa kylpyhuoneen uuteen kaappiin jalat, jotka ensimmäisellä kerralla unohtuivat. Tarkoitus oli ostaa myös jalat parvekkeen pöytää varten, eikä juuri muuta.

Toisin kuitenkin kävi: mukaan tarttuivat myös nojatuoli (se Erikin vanha rotisko on jo roskiskamaa) ja lastenhuoneen vaatekaappi (ei sittenkään ostettu kirpparilta). Lisäksi maanantaina käydään hakemassa yksi lipasto, suoralta kädeltä sitä ei uskallettu ottaa mukaan ilman vaadittavien ulottuvuuksien mittaamista kotona. Nyt mittaukset on tehty, ja kyllähän se mahtuu.

Tämä huonekalujen ostovimma näyttää olevan hirmuinen. En ole ikinä eläissäni ostanut näin paljon huonekaluja näin lyhyen ajan sisällä, mutta enpä tietenkään ole ennen asunut tämän kokoisessa asunnossakaan ilman vanhempia. Säilytysongelmat alkavat ratketa, ja kaikki vauvan tarvitsema alkaa olla jo kasassa. Vielä kun keksisin mihin koloon siirrän maalausharrastukseni. Vai onkohan sillä merkitystä? Ehkä tuore äiti ei harrasta mitään, ei ainakaan mitään sellaista, mikä vaatisi useiden tuntien yhtäjaksoista keskittymistä.

Erik lähti päiväksi metsään nauhoittamaan ääniä Robertin metalliprojektia varten. No, olenhan minä jo alkanut tottua viettämään päiväni yksin kotona... Tuo komea auringonpaiste tosin kutsuu pienelle päiväkävelylle. Eilen ulkoilu jäikin kokonaan väliin, kun kurja lumimyräkkä masensi. Tänään täytyy ottaa sitten takaisin auringonvaloa eilisenkin edestä.

Paljon onnea minä

No niin, tässä se nyt sitten on: ensimmäinen äitiyslomapäivä. No virallisestihan äitiyslomani alkaa vasta ensi maanantaina eli nyt vietän ylityövapaata, mutta käytännössä sillä ei ole merkitystä. Nyt pitäisi sitten totutella olemaan kotona päivät. Mitä ihmettä sitä tekisi?

Suunnitelmia kyllä löytyy. Pitäisi saada viimeinkin se yksi menninkäistaulu maalattua, että se olisi valmiina ja seinällä siinä vaiheessa kuin tuo possu alkaa tunkea ulos (vauva on viimein saanut työnimen possu, sen potkut kun ovat jo välillä sen verran kivuliaita että täytyy otusta vähän torua). Sitten olisi tietenkin paljon luettavaa: yksi Asimov olisi kesken, ja siinä missä Ilkka nolona tunnusti vasta hiljattain nähneensä 80-lukulaisen Dyyni-leffan, minä vielä nolompana tunnustan että se alkuperäinen Herbertin kirja odottaa vasta hyllyssä lukemistaan. Kaikenlaisia leffoja ja minisarjoja olen kyllä aiheesta nähnyt. Lisäksi olen Bilal-trilogian päätösosaa odotellessani päättänyt lukea läpi Sandman-sidekickin, Luciferin, oman sarjakuvasarjan. Ensimmäinen kirja on jo ostettu.

Sitten voisi tietenkin vähän kierrellä kaupoissa. Lastenhuoneeseen pitää vielä ostaa vaatekomero, ja tulojen pienuuden / menojen suuruuden vuoksi metsästämme sopivaa lähinnä kirpputoreilta. Imetysvaatteitakin pitäisi jo ostaa, kun synnytyssairaalaan olisi hyvä pakata sellaisia mukaan.

Eilen oli viimeinen työpäivä (ihanko totta, jos tänään on ensimmäinen lomapäivä), ja aika oudolta tuntui lähteminen. Yleensä pyyhällän melko rivakasti ovesta ulos ehtiäkseni junaan, mutta nyt ei olisi millään halunnut kääntää selkäänsä kaikelle. Ympärillä oli niin paljon ihmisiä, joille olisi vielä tehnyt mieli sanoa jotain vähän lisää. Eihän sitä tiedä koska niitäkään ihmisiä näkee seuraavan kerran, aika harvoin sitä tulee työpaikan ja -ajan ulkopuolella törmättyä työkavereihin.

Töistä menin sitten ensimmäiseen neuvolan perhevalmennukseen. Paikka oli helppo löytää, ei tarvinnut tehdä muuta kuin seurata niitä muita pariskuntia joiden naisten maha oli pystyssä. Aika koomiseltahan me kaikki yhdessä näytimme, harvoin sitä on osa noinkin fyysisesti homogeenista joukkoa. Jotenkin äidin ja isänkin henkilökohtainen tyyli ja persoonallisuus peittyvät kokonaan sen mahan alle, koko olemus vain huutaa: meille tulee vauva. Näin ainakin tuollaisissa suurissa joukoissa, joissa kaikkia yhdistää juuri se yksi asia. En tiedä, miltä minä näytän ulkomaailmalle itsekseni liikkuessa. Olenkohan minä vielä persoona, vaiko vain geneerinen odottava äiti?

Ensimmäisen lomapäivän ohella juhlistin/juhlistan tänään lisäksi syntymäpäivääni. Blogin esittelyteksti ja profiili täytyykin muuttaa, Angina ei enää ole 26- vaan 27-vuotias. Tämän kunniaksi Erik tarjoili shampanja-aamiaisen (kyllä, minäkin rohkenin juoda yhden pienen lasin brutia tilastani huolimatta), ja illalla menen ravintolaan syömään paksusti. Paljon onnea siis minulle, ilmassa on suuren perhejuhlan tuntua.

Talven ja kesän raskaudesta

Kun tässä lopputalvesta/alkukeväästä kulkee ympäriinsä ison mahansa kanssa, saa kuulla kaikenlaista kommenttia. Yksi tiuhaan toistuva toteamus hämmästyttää. Moni tuttu on nimittäin päivitellyt satumaista onneani, kun olen saanut viettää raskauteni viime hetket näin kylmällä ilmalla. On kuulemma todella tuskallista olla lopuillaan raskaana keskellä kukkeinta kesää.

Siis häh? Miten niin talvella olisi muka helpompaa olla raskaana kuin kesällä? Näiden kommentoijien mukaan kun raskaana on muutenkin niin tukala olo, niin se kuuma ilma vain ahdistaa entisestään ja hikeä pukkaa. Hikeä? Suomen kesässä? Älkää viitsikö!

Kyllä talvellakin niitä epämukavuuksia löytyy. Ei ole erityisen miellyttävää pukeutua miljoonaan kiristävään vaatekappaleeseen, kun muutenkin nuo keuhkot alkavat painua kasaan. Näin kerrospukeutumista harrastavalla täytyy siis olla lukematon määrä venyviä tai muuten vain isoja vaatteita talven varalle, ja venyvyydestään huolimatta ne puristavat ja ahdistavat. Kun eräänä erityisen lämpimänä päivänä pääsin hetkeksi irti villapaidasta, ero oli sanoinkuvaamaton: askel nousi keveämmin kuin kuukausiin.

Kaikkein pahinta on kuitenkin liukkaus: Tasapaino on muutenkin vähän hakusessa, eikä äkkiliikkeitä voi tehdä reväyttämättä kaikkia vatsalihaksiaan tuskallisesti. Minkäänlaista kaatumisen riskiä ei siis tulisi sallia, joten liikkuminen on tolkuttoman hidasta ja vaivalloista. On myös ärsyttävää, kun rollaattorimummot vetävät kadulla ohi ja portaissa ohittelijat tuuppivat. Minä kun olen tottunut aina itse kävelemään nopeammin kuin ympärillä maleksivat ihmiset.

Tietenkään minulla ei ole minkäänlaista kokemusta raskaudesta kesäkuumalla, siellä Kuubassa kun olin niin alkuvaiheessa että vain pahoinvointi oli esteenä. Mutta näitä talven autuus -kommenttejakin olen saanut vain joko miehiltä tai lapsettomilta naisilta, eli eipä sielläkään päässä millään asiantuntemuksella pelata. Pitäisi varmaan päästä haastattelemaan jotain äitiä, jolla on kokemusta niin talven kuin kesänkin raskaudesta. Kissa pöydälle: kumpi on pahempaa? Sääli, etten pääse kysymään omalta äidiltäni. Minähän synnyin maaliskuun lopulla ja pikkusiskoni syyskuun alussa, joten äiti-vainaalla olisi juuri vaadittavaa kokemusta asian ratkaisemiseksi.

Vuosien odotus palkitaan jälleen

Päivän Hesari kertoi parhaan uutisensa pitkään aikaan: Enki Bilal julkaisee viimein kolmannen osan Sarajevo-trilogiaansa! Jumalaisen kauniin sarjakuvan vuosia odotettu päätösosa ilmestyy ranskaksi toukokuussa, mutta minun kieltä taitamattoman täytyy malttaa odottaa suomennosta kesäkuuhun asti.

On raastavaa odottaa jatkotarinaa näin monta vuotta, ensimmäisen ja toisenkin osan välillä taisi mennä jotain 5-6 vuotta (kertoo Hesari, itse en muista kun en bongannut ensimmäistä osaa vielä heti sen ilmestyessä). Nyt odotusta tuli "vain" kolme vuotta, mutta kohta se on ohi!

Harvenevat aamut, pitenevät päivät

Äitiysloma alkaa ensi viikolla, tarkalleen ottaen ensimmäinen lomapäiväni ja samalla syntymäpäiväni on torstaina 23.3. Viimeiset päivät kulkevat harvinaisen hitaasti, ja aamuisin on jo vaikea kiskoa itsensä sängystä ylös. Kun tässä nyt tiedostaa irtautuvansa työelämästä näillä näkymin loppuvuoden ajaksi, alkaa henkinen etäisyys työasioihin jo kasvaa.

Olenkin kulkenut tämän ja viime viikon ajan töissä aika zombiena. Öisin ei saa kunnolla nukuttua, joten päivällä väsyttää. Aivot eivät oikein enää toimi, ja normaalit työrutiinit hidastuvat tehostamisyrityksistä huolimatta. Keskittymiskyky on heikko.

Samalla se kevät on tullut kuin varkain! Eilen raahustin töistä kotiin lähes puolikuolleena, mutta väsymyksestä huolimatta huomasin ensimmäisen kevätpäivän koittaneen: mittari nousi ensimmäisen kerran yli nollan. Tarkoitukseni oli kotona soittaa viimein se Kauko Röyhkän Kevät, mutta sohvan nurkan vetovoima päihitti minut. En sentään nukahtanut, mutta vähän kurjana siellä lokoilin.

Tänään aurinko ei ole yhtä armollinen, mutta Kevät On Nyt Kuitenkin Täällä. Eilen se jo kävi näkyvissäkin.

Seinäjoki, here I come

Tänään auton nokka lähtee kohti Seinäjokea, jipii, maakuntamatkailua! Kamalan kehnosti onkin tullut matkustettua kotimaassa, aika harvan kaupungin minä olen nähnyt. Nyt pitäisi katsastaa yhden viikonlopun aikana Seinäjoki ja Kokkola, mikä tarkoittaa kyllä aivan liian pikaista visiittiä. Kun reissun pääasiana on kuitenkin tavata ihmisiä eikä tutustua kaupunkeihin, niin voipi olla ettei tämä kotimaan tuntemus hirveästi tälläkään reissulla kasva. Täytyy yrittää joskus uudelleen.

Tässä taannoin silmään pisti sanomalehti Pohjalaisen tekstiviestipalstalta ratkiriemukas seinäjokelaiskuvaus: "Seinäjoella ei ole kuin juntteja ja hölmöjä juntteja, ei satamaa eikä paljon muutakaan, paitsi niitä juntteja". Noin ratkiriemukkaassa tekstissä olisi ainesta vaikka minkälaiseksi signatureksi, mutta ulkopaikkakuntalaisena tuollaista ei tietenkään voisi käyttää. Mitä siitäkin ajateltaisiin, jos Helsingissä asuva allekirjoittaisi moisen väitteen? Turha siinä olisi selittää, että väitteessä sen sisältöä enemmän houkutti sen lakoninen tyyli.

Täytyy nyt kuitenkin katsastaa, kuinka oikeassa tuo epätoivoinen tekstiviesti onkaan. Ehkä meissä jokaisessa asuu pieni seinäjokelainen, tai ainakin juntti. Ellei jopa hölmö juntti. Odotukseni ovat korkealla.

Sohva!

Meillä on nyt sohva! Se tuli jo perjantaina, mutta muiden menojen vuoksi Erik kasasi sen vasta eilen sunnuntai-iltana. Olisin ollut koko kasaamisprosessissa lähes toimeton, ellei Erik olisi nakittanut minua liimailemaan huopatassuja jalkojen alle. Taisin lisäksi ainakin kerran nojailla pystyyn nostettuun sohvan selkämykseen, jotta ruuvit saatiin kohdalleen.

Viikon flunssan ansiosta sunnuntaina väsytti aivan tolkuttomasti, vaikka muuten olikin jo kohtalaisen terve olo. Sohvaa pitikin sovittaa makoilemalla, ja nukahdinkin sitten nopeasti Erikin kainaloon. Polo ei raaskinut herättää minua edes siinä vaiheessa, kun käsi alkoi puutua. Mutta heti kun nostin unenpöpperöisenä päätäni, miesparka pääsi livahtamaan suosikkipaikalleen eli tietokoneen ääreen. Minä jatkoin uniani uudella sohvalla vielä kuulemma tunnin verran. Olo oli sekava loppuillasta.

Sohvan tummanharmaa väri näyttää vallan mainiolta. Tuota tummempi olisi ollut hieman liian päällekäyvä, mutta kuitenkin se näyttää aivan yhtä mustalta kuin hieman haalistunut musta viltti ja saman sarjan tyynykin. Jotenkin yksivärisen kankaan kuviointikin sopii olohuoneen mattoon.

Ennen kaikkea nyt on kuitenkin huomattavasti helpompi kangeta itsensä ylös. Valitettavasti tämä saattaa tarkoittaa sitä, että joudun tästä lähtien itse hakemaan vesilasini keittiöstä kun en enää keksi tekosyitä vaatia Erikiltä palvelua.

Kevätkuu on taas täällä

Erik ei kyennyt lopettamaan nauramista eilen illalla, kun kerroin kevään alkavan tänään. Mutta kyllähän maaliskuu on kevättä! Jos kuudes kuukausi on kesäkuu, yhdeksäs kuukausi syyskuu ja kahdestoistakin olisi varmasti talvikuu ellei olisi joulukuu, niin tottahan kolmas kuukausi sitten on kevätkuu. Minun syntymäpäiväni on tämän kuun 23. päivä, enkä minä ole missään nimessä syntynyt talvella! Minä olen kevätlapsi.

Erik myöntyi tähän näkemykseen ja totesi kevään alkavan kevätpäiväntasauksesta juuri ennen syntymäpäivääni. Tätä tulkintaa en kuitenkaan suostu hyväksymään: koko minun syntymäpäiväkuukauteni on kevätkuu, vaikka vain minun syntymäni kunniaksi. Lapsena muistan aivan selvästi leikkineeni kuralammikoissa maaliskuussa, piste. No, Erik on elokuun lapsi, ei se ymmärrä näitä kevätjuttuja. Onpa vielä ulkomaalainenkin, joten auringonvalon kaipaus suomalaisittain pitkän kurjan talven jälkeen ei ole sillä niin veressä.

Myönnettäköön, aamuisen neuvolavisiitin miinus kymmenen asteen lämpötila ei aivan tukenut käsitystäni vuoden ensimmäisestä kevätpäivästä. Mutta nyt kun olen lämpimissä sisätiloissa jatkamassa sairaslomaani ja tiedostan ulkoilmasta vain tuon häikäisevän auringonpaisteen (yritän olla kiinnittämättä huomiota noihin lumikinoksiin), voin teeskennellä kevättä hieman helpommin. Jokohan olisi aika suorittaa jokavuotinen kevätrituaali eli kuunnella Kauko Röyhkän biisi Kevät? Tai jos lähtisi tällä kertaa liikkeelle Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Neiti Keväästä?

Sairasloma tentin alla on turhauttava

Torstaina olisi erään kansantaloustieteen kurssin ensimmäinen välikoe, jossa olen ajatellut menestyä nyt kun minusta on tullut kiltti ja tunnollinen opiskelijatyttö. Siinä mielessä juuri tenttiä edeltäviksi päiviksi osuva flunssa on turhauttava. Nyt näyttää kyllä vahvasti siltä että olen jo työkunnossa koepäivänä, mutta nämä muutamat sairaspäivät ovat olleet tuskallisia.

Pikkuflunssassahan periaatteessa voisi käyttää kotonaolon hyväkseen ja lukea tavallista aktiivisemmin tenttiin. Koska minun flunssani iski jo viikonloppuna, en tuolloin lukenut niin paljon kuin olin ajatellut: kuvittelin, että luen sitten lisää sairaslomalla. Mutta ei se olekaan niin helppoa. Unohdin täysin, että flunssayöt ovat niitä liskojen öitä, eli unta ei näy pimeän aikaan. Päivällä on sitten pää ihan turvoksissa ja koko ajan väsyttää, eikä lukemisesta tule yhtään mitään. Untakaan ei kuitenkaan tule, koska aina nukahtamisen hetkellä tulee paha yskäkohtaus. Lopputulos: mitään ei voi tehdä, koska koko ajan väsyttää mutta missään vaiheessa ei voi nukkua väsymystään pois.

Ei tämä mennyt nyt lainkaan niin kuin minä ajattelin! Nyt täytyy vain luottaa siihen, että jo tähän mennessä suunnitelmien mukaan sujunut opiskelu riittää menestykselliseen koesuoritukseen. Harvoinpa olen nimittäin näin tiiviiseen tahtiin (=päivittäin) lukenut yhden kurssin aiheita jo toista kuukautta. Yleensähän olen tehnyt kaikki kurssit kirjatentteinä korkeintaan muutaman viikon aktiivisina rykäisyinä, en suinkaan pitkäjänteisenä ja koko lukukautta kestävinä paketteina. Jännittäväähän tämä on.

Loppuhuomio: flunssassa on sekin ikävä puoli, ettei jaksa seurustella vauvankaan kanssa. Naperolla voi välillä olla kova meininki ja huomiontarve, mutta itse on liian väsynyt rupattelemaan ja silittelemään omaa vatsaansa. Sitä ihan unohtaa olevansa kohta äiti, kun keskittyy vain tuntemaan olonsa kurjaksi.

Vuoteen omana

Koko raskausajan olen uhonnut, että vastustuskykyni on nyt niin huikea ettei flunssa pääse koskemaan. Tämän käsityksen perustin siihen huomioon, että olen pysynyt tähän asti täysin terveänä vaikka jengiä lakoaa ympäriltä milloin minkäkin kiertävän taudin myötä. No, uho loppui nyt, kun jouduin jäämään kotiin kuumeessa ja kurkku kipeänä. Eikä se ole kivaa, vaikka olen joskus ääneenkin toivonut että kunpa tulisi pikkuflunssa ja voisi vain jäädä kotiin makoilemaan. Mutta kun jokainen sisäänhengitys tuntuu siltä kuin kurkkuun kaadettaisiin happoa eikä yöllä pysty nukkumaan kun pitää vain pyöriä ja sotkeutua houreisena lakanoihin, on kiva pieni lepohetki kaukana. Onneksi näin aamulla elämä näyttää liskojen yön jälkeen hieman valoisammalta.

Flunssainen olo iski jo lauantaina aamuyöllä, mutten antanut sen estää pientä shoppailupäivää. Olin jo niin odottanut, että pääsen kiertämään huonekalukauppoja ja ostamaan nojatuolin sekä jonkin kaapin kylppäriin/vauvan hoitohuoneeseen. Kaappi vauvan tavaroille löytyikin, mutta nojatuoli vaihtui lennosta kulmasohvaan. Olen jo jonkin aikaa halunnut luopua vuosikausia noudattamastani periaatteesta olla hankkimatta sohvaa. Tähän mennessä olen halunnut pitää kaiken oleskelun lattian tasolla, eli meidän perheen olohuoneessa on vain läjä tyynyjä ja patjoja. Mutta kun tämä masu on alkanut kasvaa, ei lattiatasolta ponnistaminen ole enää niin helppoa. Eikä lattialta kiipeily ole varmaan erityisen helppoa vauva sylissä, joten jonkinlainen tuoli piti saada. Ja kun vastaan tuli tarjous korottomasta osamaksusta, kuinka sitä olisi voinut vastustaa... Kohta meillä on siis huonekalu, jossa voimme Erikin kanssa molemmat löhöillä yhdessä, ehkä vielä vauva välissämme. Mukavaa!

Urotöitä joukkoliikennevälineissä

Muistelen jonkun raitiovaunukuskin päivitelleen joskus lehdessä, kuinka ihmiset näyttävät olevan valmiita uhraamaan henkensä päästäkseen muutamaa minuuttia aiemmin perille. Sen verran uhkarohkealta näyttävät sporaan kiirehtivien ihmisten kadunylitykset. Mikä siinä oikein on, että pysäkillä olevaan liikennevälineeseen täytyy aina yrittää ehtiä?

Enpä voi väittää olevani sen parempi, vaikka pyrinkin välttämään tuota katujen yli päättömästi juoksemista. Tänään töistä lähtiessä ihmettelin, miten olo olikaan niin hyvä. Tähän raskauteen kun tuntuu liittyvän satunnaisia vatsakipuja, erityisen kipeitä ovat juuri ne alavatsan lihakset, joilla nostetaan jalkoja. Pahimpina päivinä siis kävelykin tekee kipeää, sukkahousujen riisumisesta ja pukemisesta puhumattakaan.

Tänään askel kuitenkin nousi rivakasti, kun kävelin reippaana junaan. Junasta taas kävelin aivan yhtä reippaana alas metrotunneliin vain kuullakseni liukuportaissa metron saapuvan asemalle. Ja mitä siinä päätän tehdä? Vaikka seuraava metro tulisi viiden minuutin päästä, juoksen minä portaat alas ja rynnin ihmisiin törmäillen sisään junaan viime sekunnilla.

Se oli kyllä komea syöksy: olin vielä parin metrin päässä kilahduksen kuuluessa ja metrin päässä, kun ovet lähtivät sulkeutumaan. Loikkasin kuitenkin yllättävän sulavasti sisään metroon, ja suorastaan hölmistyin huomatessani todellakin olevani sisällä. Ovetkaan eivät edes avautuneet uudestaan, vaikka olin hetken ajan välissä niiden sulkeutuessa.

Tämä tietenkin kostautuu, minkä olen todennut jo monta kertaa juostessani milloin mihinkin kulkuneuvoon. Sörnäisissä nousin ulos metrosta, ja huomasin alavatsan huutavan tuskissaan. Portaiden nouseminen oli helvetillistä, kun pelkkä kävelykin oli hidasta laahustamista. Aikaa en siis tällä tempauksellani säästänyt: luultavasti kävelymatka metroasemalta kotiin kesti sen viisi minuuttia normaalia pidempään hitauteni vuoksi. Lisäksi sain palkakseni kipeän lantionseudun koko illaksi ja yöksi, eli kauhean hyvin ei tänä yönä nukutakaan.

Mutta arvatkaas mitä: olen varmaan silti tyytyväisempi kuin jos olisin jäänyt kiltisti odottamaan seuraavaa metroa. Nyt tuntuu siltä, kuin olisi oikeasti tehnyt jotain, saavuttanut jotain. Jos olisin vain katsellut metron perävaloja ja laahustanut penkille odottamaan seuraavaa, olisin ärtynyt ja tylsistynyt koko matkan ja pahalla tuulella kotona. Nyt taas tiedän ainakin ehtineeni metroon ja loikanneeni näyttävästi isosta mahasta huolimatta, ja kipu on vain todiste siitä.

Valokuvauksellisia ihmisiä

Päätökseni julkaista muutamia valokuvia tylsien linkkilistojen sijaan näyttää herättävän kauhua kuvatuksi joutuneiden keskuudessa... Heh. No, kuvat taitavat olla sen verran pieniä ja suttuisia, ettei kenenkään tarvitse kamalasti hävetä. Halusin vain vähän väriä tähän elämään, kun ei tuo lumi näytä mihinkään häipyvän. Samasta syystä olisin halunnut laittaa tämän viestin yhteyteen idyllisen valokuvan sukuni kesämökin rannasta aurinkoisena kesäkuun aamupäivänä, mutten millään onnistunut löytämään kyseisiä kuvia sekalaisista tiedostoistamme. Ovatkohan kenenkään muun koneen tiedostot yhtä kaoottisessa epäjärjestyksessä kuin meidän?

Noita sivulla esiintyviä kuvia valkatessani tuli vastaan runsaasti hauskoja valokuvia lähivuosien varrelta. Digikamera on satunnaisesti muistunut mukaan erilaisiin tapahtumiin, joista on sitten kertynyt epämääräisen rönsyilevää mutta aivan käyttämätöntä materiaalia. Koneen tiedostot pursuilevat valokuvia, joilla ei ole koskaan tehty yhtään mitään.

Lukuisista ihmisistä löytyykin kuvia, joiden makuuttaminen kovalevyn syövereissä tuntuu suorastaan hukkaan heitetyltä. Naapi on yksi esimerkki: luoja että siitä naisesta on kuvamateriaalia toinen toistaan näyttävämmissä poseerauksissa, mutta ainakaan Google ei kerro mokoman kulttuurihupakon ylläpitävän minkäänlaista sivustoa johon voisin laittaa linkin. Muutamat muutkin ihmiset kerjäävät nettiin pääsyä valokuvauksellisuudellaan, vaikkeivät sitten kuitenkaan vaivaudu pistämään pystyyn kotisivuja. Mur! Pitänee ryhtyä julkaisemaan jotain "Arkistojen syövereistä" -valokuvablogisarjaa... Jokaiseen viestiin voisi ottaa yhden päähenkilön, josta sitten julkaisisi mahdollisimman monta tyylikästä kuvaa ja kertoisi hauskoja anekdootteja. Kuinkakohan moni silloin säikähtäisi?

Vauvan tavaroita nurkissa

Äitiyspakkaus saapui eilen, hip hip huraa! Vauvan tavaroita alkaakin nyt olla jo vähän joka nurkassa. Ne vaunut tosiaan ostettiin jo joululomalla, ja mukaan lähti myös vauvan kantoreppu, pieni vauvabody sekä joululahjaksi saatu turvaistuin. Sittemmin on käyty ostamassa hoitopöytä (vielä pahvilaatikossa vessannurkassa) ja nyt eilen sitten tuli laatikollinen muuta sälää.

Vaikka vaunut ja turvaistuin onkin toistaiseksi saatu hyvin sijoitettua parvekkeelle, alkaa olla tarvetta uudelle säilytystilalle. Hienoisesta rahapulasta huolimatta täytyy jo kohta lähteä etsimään lastenhuoneeseen uutta vaatekomeroa, eiköhän sen naperon tavarat lähinnä räjähdä käsiin tässä lähitulevaisuudessa. Hoitopöytä sijoitetaan kakkosvessaan, ja sinnekin pitäisi varmaan jostain rautakaupasta tai muualta käydä hankkimassa kaikenlaisia lisähyllyjä ja kaappeja. Jotenkin voisin ounastella, ettei hyllytilaa voi koskaan olla liikaa.

Sänky on vielä pienoinen kysymysmerkki, koska en ole oikein tiennyt missä vaiheessa sellainen iso pinnasänky olisi hyvä hankkia. Tykkääkö ihan vastasyntynyt nukkua sellaisessa isossa hökötyksessä, vai olisiko jokin pienempi soppi mukavampi ihan alussa?

Toisaalta sänkykysymyskin lienee ratkeamassa, siitä suvussa kiertäneestä ja Kokkolassa sijaitsevasta kehdosta nimittäin tuli viikonlopun Keski-Suomi-turneella lisätietoa: kyseinen väkkyrä on rakennettu mummoni äitiä varten vuonna 1906, eli tänä vuonna perintökalu täyttää sata vuotta. Sittemmin siinä on nukkunut jokainen sukupolvi, ja kehto on aina luovutettu edelleen vanhimmalle tyttärelle, viimeksi siis äidilleni. Ja kun itse olen äitini vanhin tytär, niinikään kyseisessä kehdossa uinunut, kuuluu kehto itseoikeutetusti minulle. Olisihan se suoranainen rikos jättää kehto käyttämättä sen täyttäessä juuri nyt sata vuotta, vaikka se onkin vähän ikävän välimatkan päässä ja ilmeisesti pienen korjauksenkin tarpeessa. Täytyy varmaan vedota puusepäntaitoisiin ystäviin (kyllä, juuri sinuun Ilkka)...

Maha lähtee kiertueelle

Tänään töiden jälkeen alkaa kiertoajelu Keski-Suomeen, kun mahaa pitää päästä esittelemään vielä kun siinä on jotain nähtävää. Ensimmäisenä kohteena on Jyväskylä, jossa pitäisi päästä näkemään kouluaikaisia kavereita. Huomenna lauantaina sitten visiitti Tikkakoskella pikkusiskon luona, jonka jälkeen auton nokka päätyy Saarijärvelle mummolan pihaan. Samaisena lauantaina käydään myös kummitädin luona, kunnes palataan mummolaan yöksi. Sunnuntaina taas suuntana on Äänekoski ja isä, tai kohta jo isoisä.

Aikataulu siis on tiukka, kun kaikki alueella hengailevat tutut ja sukulaiset pitäisi käydä läpi. Toinen samanlainen viikonloppu saattaisi olla tiedossa Pohjanmaalla, mikä on sinänsä hämmentävää, sillä ei suvustani kukaan ole sieltä päin. Viime vuosien aikana sinne on kuitenkin alkanut kasautua väkeä, ja ehdottomana porkkanana olisi tädin Kokkolassa panttaama suvun kehto.

Välttämättä ei jaksaisi kovin monena viikonloppuna reissata, sillä vaikka varsinaista fyysistä väsymystä ei olekaan, pesänrakennusvietti kuitenkin vetää viettämään rauhallisia kotiviikonloppuja. Mutta se Kokkolassa majaileva kehto on ollut suvun vauvojen käytössä jo useiden sukupolvien ajan, itsekin olen siinä naperona nukkunut. Olisihan se kiva saada omakin käärönsä sinne... Onkohan se huonekalu Helsinki-Kokkola-ajomatkan arvoinen?

Sitten voisi samalla käydä katsomassa serkkua Vaasassa, ja Naapi, varo vain, Naapukkaa Seinäjoella.

No, katsotaan nyt miten tämä yksi vierailuviikonloppu menee. Ehkä sen reissun jälkeen on kaikki mehut menneet, mä kun en ole uudenvuoden/joulun matkan jälkeen halunnut enää lähteä oikein minnekään.

Vaikea ystävyys

Nyt pitäisi varmaan lainata Ilkalta sellainen "EI NÄIN" leima, kun vähän sellainen tunne on itsellänikin. Joskus asioiden hoitaminen vain tuntuu käsittämättömän vaikealta, vaikka niin ei tarvitsisi olla.

Jo taannoin pohdin liittyväni jälleen Kiasman ystäviin, jotta äitiyslomalla voisin saada virikkeitä muualtakin kuin television päiväsaippuoista ja Oprah Winfrey -spesiaaleista. Ilahduinkin huomatessani, että Kiasman ystävät ovat siirtyneet nettiaikaan ja tarjoavat sivuillaan sähköisen liittymislomakkeen. Niinpä sitten täytin moisen lomakkeen, tartuinpa vielä edulliseen vaihtoehtoon ja liitin kaksi jäsentä samasta taloudesta kerralla. Vähän kyllä ihmetytti, että kahden jäsenen liittäminen oli mahdollista vaikkei kahden ihmisen tietoja voinut lomakkeeseen syöttää.

Oletin, että "lähetä"-napin painaminen johtaisi minut verkkopankkiin maksamaan jäsenmaksuni suoraan. Tällaista ei kuitenkaan tapahtunut, joten oletin saavani maksuohjeet lomakkeessa antamaani sähköpostiin. Kiasmalaiset vastasivatkin lähes viipymättä sähköpostitse, mutta sisältö oli spartalaisen lyhyt yksirivinen kiitos liittymisestä. Jahas, he siis aikovat lähettää maksuohjeet vanhan kunnon Postin kautta, no, mikäs kiire tässä onkaan.

Odotin viikon, toisenkin, kunnes Kiasman ystäviltä viimein tuli postia. Tuli se tavanomainen jäsenkirje, ja kirje kertoi maksulomakkeiden saapuvan vanhoille jäsenille helmi-maaliskuussa. Ohimennen kirjeessä sentään mainittiin, että uudet jäsenet voivat käydä hakemassa jäsenkorttinsa Kiasman infopisteestä.

Sunnuntaina kipaisin sitten kauniilla pakkasilmalla Kiasman infopisteeseen, jossa minulle ei kuitenkaan ollut mitään korttia. Korttia ei löytynyt, koska minähän en ole vielä maksanut jäsenmaksuani. No enpä ole, en, kun ei kukaan ole edes kertonut miten ja minne se maksetaan. Seuloin nettisivut läpi, eikä niiltä löytynyt ainuttakaan tilinumeroa.

Infopiste sitten oli jonkin aikaa hämmästynyt, mutta sanoutui irti kaikista Kiasman ystävät ry:n tekemisistä. Antoivat mulle kuitenkin vuoden 2004 jäsenesitteen johon on niitattu kiinni kopio vuoden 2005 jäsenmaksuista, no kiva. Tästä painetusta esitteestä sitten löytyi tilinumero, johon minun pitäisi jäsenmaksuni osoittaa.

Maksua ei voi siis hoitaa kortilla tai käteisellä Kiasman kassalla, vaan minun piti taas erikseen marssia maksuautomaatille tai verkkopankkiin, maksaa siellä, tulostaa kuitti ja marssia kuitin kanssa takaisin Kiasmaan. Tästä suivaantuneena lähdin pois ja päätin sittenkin jättää liittymisen väliin.

Temperamenttini tuntien otin kuitenkin tuon Kiasman ystävien vuoden 2004 jäsenesitteen mukaan, ja tänään pari päivää tunteitani viilennettyä kävin sitten kiltisti verkkopankissa maksamassa jäsenyyteni. Muistin jopa tulostaa kuitin, kiukkuni keskellä olin nimittäin älynnyt varmistaa sentään epävirallisenkin nettitulosteen riittävän kassalla todisteeksi maksusta.

Summa summarum: Kiasman ystäväksi liittyminen on aika hemmetinmoinen projekti. Jos harkitset sitä, noudata seuraavia ohjeita.

1. Käy verkossa täyttämässä jäsentietolomake.
2. Marssi fyysisesti Kiasmaan hakemaan esitteeseen painettu tilinumero.
3. Marssi ulos Kiasmasta lähimmälle maksuautomaatille tai tulostimella ja internetyhteydellä varustetun tietokoneen luo. Maksa jäsenyytesi tililtä.
4. Tulosta kuitti.
5. Ota kuitti mukaan ja marssi toistamiseen Kiasmaan hakemaan jäsenkorttisi, jolla pääset jatkossa museoon maksutta.

Tuo viides kohta on tietenkin jonkinlaista toiveajattelua, koska en ole vielä ehtinyt tehdä sitä. Mutta näin aurinkoisena päivänä haluan olettaa sen sujuvan ongelmitta.

Opintomenestystä ei voi estää

Melkoisen viiveen jälkeen olen saanut lisää tenttituloksia tammikuun aherruksesta, ja opintomenestys se vain jatkuu. Tällä kertaa aiheena oli viestintä, ja koe tuntui menevän erinomaisesti. Näin myös kävi, koska koko kurssista tuli arvosanaksi, tattadadaa, 4/5! Tämä on erityisen merkillepantavaa siksi, että kurssista oli taustalla jo yksi ykkösen (...) arvoinen osasuoritus. Tämäkin tammikuinen tentti siis tuotti tulokseksi 5/5.

Taidan olla voittamaton, I'm on fire. Pitäisiköhän ryhtyä kokopäiväiseksi opiskelijaksi, vai onkohan satumaisen taituruuteni taustalla juuri tasapainoilu työn, opiskelun ja kutistuvan vapaa-ajan välillä?

Yksityistä terveydenhuoltoa

Eilen käytiin vakuutusyhtiössä tekemässä sopimus vauvavakuutuksesta. Tämän vakuutuksen myötä meidän perheen lellikkiä käytetään joka ikisen korvatulehduksen ja ilmavaivan myötä yksityisellä lääkärillä julkisen terveysaseman sijaan, ja vieläpä parikymppiseksi asti.

Vähän tuo kyllä pohdituttaa, tuo tuollainen terveydenhuoltovakuutus. Kuulun luonnollisesti hyvinvointivaltion ja laadukkaan sekä tasa-arvoisen julkisen terveydenhuollon kannattajiin, ja siinä mielessä maailmankuvaani istuu huonosti yksityisten palveluiden käyttäminen silloin kun se ei ole välttämätöntä. Eikä sellaisen tilanteen pitäisi tietenkään maailmankuvassani olla koskaan välttämätöntä kenellekään.

Mitä meidän perheestämme kertoo se, että haluamme viedä lapsemme yksityiselle asiantuntijalle julkisen terveyskeskuksen sijaan? Olemmeko me elitistejä, emmekö me luota Helsingin kaupungin terveyspalveluihin? Ajattelemmeko me, ettei Kallion terveyskeskukseen viitsi pienen itkevän vauvan kanssa mennä, ties mitä juoppoja ja narkkareita siellä lojuukaan nurkissa?

En haluaisi ajatella, että me olisimme tällaisia elitistejä. Mutta miksi ihmeessä muuten haluaisimme maksaa ylimääräistä vakuutusta, kun hoito kuitenkin taataan kaikille suomalaisille?

Voihan asiaa katsella siitäkin kulmasta, että tällä tavalla vähennämme tunnetusti raskasta julkisen terveydenhuollon taakkaa. Jos meillä kerran on varaa maksaa yksityisistäkin palveluista, niin eikö olisi reilumpaa olla viemättä julkisen puolen resursseja ja antaa enemmän tilaa vähempiosaisille.

En vain ole varma, toimiiko yhteiskunta tuolla tavalla. Mikäli yhä useampi perhe hakeutuu yksityisten palvelujen pariin, ehkä se vain edistää yhteiskunnallista eriarvoistumista. Julkisten palveluiden kysynnän laskiessa myös niiden resursseja heikennetään entisestään, kunnes kansalaiset on selvästi jaettu maksukykyisiin, hyväosaisiin yksityispalveluiden käyttäjiin ja heikosti toimeentuleviin julkisen puolen asiakkaisiin.

Edistääkö meidän perheemme epätasa-arvoa? Erik näkee vakuutuksemme silkkana laiskuutena: voimme valita lääkärimme tilanteen mukaan ja päästä hoitoon jonottamatta, miksipä siitä ei maksaisi. Enpä minäkään tätä päätöstä ryhdy enää perumaan, sen verran mukavuudenhaluinen olen. Mutta olisi mukava tietää, millaisena ihmisenä itsäni ryhdyn pitämään.

Oikealla alalla ollaan

Alkaa lähestulkoon tuntua siltä, että taidan olla ihan oikealla opiskelualalla (kerrankin?). Opintorekisteriini on tullut merkintä reilun viikon takaisesta kansantaloustieteen tentistäni, eli ihka ensimmäinen suoritus uudesta pääaineestani. Tentti tuntui vaikealta, ja joihinkin kysymyksiin jouduin vastaamaan ihan vain yleissivistyksen perusteella kun oli lukeminen jäänyt niiltä osin vähän heppoiseksi.

Läpi se kuitenkin meni, enkä sitä oikeastaan missään vaiheessa epäillytkään. Mutta uskokaa tai älkää, jostain syystä kurssin arvosanaksi tuli 5/5! Mikäli arvosanat on viskattu jonkin Gaussin käyrän avulla, ei voi muuta sanoa kuin että ilmeisesti kaikki muut tenttijät olivat vielä minuakin enemmän pihalla. Enhän mä nyt oikeasti osannut vastata läheskään kaikkiin kysymyksiin, mutta filosofian jaaritteluopintojen pohjalta osaan totta kai lätistä jotain ympäripyöreätä mistä tahansa aiheesta.

Tässä vaiheessa pidän avoinna sitäkin mahdollisuutta, että tenttivastaukseni on sekoitettu jonkun oikeasti asiaan perehtyneen lappuihin. Mutta kunnes mahdollinen korjaus tulee, riemuitsen mainiosti menneestä Ensimmäisestä Toisen Tutkintoni Suorituksesta.

Makuasioita, osa 3

Nyt on kulunut jo aivan liian paljon aikaa siitä, kun viimeksi kartoitin pitämisiäni ja nolouksiani. Jotta tämä aurinkoinen perjantai-iltapäivä toisi viikonlopulle riittävän kepeän alun, raportoin siis jo tuttuun tapaan makuasioita.

Tällä kertaa nolojen pitämisien lista jäi hämmentävän lyhyeksi. Mieleen ei vain oikeasti tullut tuon enempää. Ilmeisesti alitajuiset suojelumekanismini toimivat, eli pyrin välttämään kovin laajamittaista itseni nolausta. Tästä samasta syystä en luultavasti puhu koskaan politiikkaa (kenenkään muun kuin Erikin kanssa), vaikka työpaikan lounastunnilla heräsi kovinkin kiivas keskustelu presidentinvaaleista ja presidentti-instituutiosta.

Ai niin, etukäteen onnitteluja Bärtsylle. Miekkosen publiikki alkaa ihan kohta. Ai jai, sitä alkaa tulla vanhaksi kun kaikki valmistuvat ympäriltä… [tätimäiseen, mutta myös raskaana olevan filosofian maisterin sarkastiseen sävyyn]

Pidän:

-saksalaiset oluttuvat
-Depeche Mode
-Dilbert-sarjakuvat
-Tartto
-Jarhead-elokuva
-fetajuusto
-homejuusto-kerma-hunaja-kanapata (omalla reseptillä)
-tomaatti-jauhelihakeitto (omalla reseptillä)
-maksalaatikko
-pikkupakkaset

En pidä:

-liian ranskalaiset kahvilat
-Puolan pimeät pikkutiet
-kuubalaisittain friteeratut banaanit
-kuubalainen juusto
-kalanruodot
-loskakeli

Pidän, vaikka se nolottaakin:

-Muotidiili –tosi-tv-sarja

Eilen nähtyä: Jarhead

Lopetin jossain vaiheessa jokaisen näkemäni elokuvan arvostelun täällä blogissa, kun se tuntui jotenkin turhalta. Ei suurimmasta osasta kuitenkaan ole juuri mitään sanottavaa, joten miksi yrittää väkisin vääntää jotain nerokasta.

Eilen käytiin Erikin kanssa katsomassa Jarhead, tai Merijalkaväen mies, mikä on kyllä hauskan lakoninen käännös. Kuten yleensä kiinnostavien elokuvien kohdalla, en tälläkään kertaa halunnut lukea mitään elokuva-arvosteluja etukäteen. Illalla luin sitten kotona Nytin arvostelun kyseisestä elokuvasta, ja olin jokseenkin eri mieltä.

Lyhyesti sanottuna: pidin elokuvasta kovasti, eivätkä Nytin mainitsemat heikkoudet olleet mielestäni heikkouksia lainkaan. Leffan soundtrack sopi fiiliksiin jotenkin mainiosti (tai, no, varmaan loi ne fiilikset), joukkoon mahtui muutamia oikein svengaavia hetkiä keskellä aavikkoa.

Nytin arviossa moitittiin sitä, että elokuvassa olisi ollut liian paljon kohtauksia, liian paljon materiaalia. Toisaalta pahoiteltiin myös sitä, ettei mikään lopulta koskettanut kamalan syvältä. Omasta mielestäni leffassa ei ollut liikaa tavaraa, vaan kaikki se sälä vain korosti pointtia. Samalla tavalla pointti korostui mielestäni siinä, ettei traagisuuksistakaan tehty mitään elämää suurempia hetkiä, ruumiiden näkeminen ei ollut elokuvahistorian raastavin tapahtuma eivätkä muutkaan vastoinkäymiset kolunneet sielun pohjia.

Minun mielestäni elokuva olikin vähän niin kuin tällaisen perustaapertajan henkilökohtainen blogi: otteita nuoren miehen elämästä. Kaikki ne erilaiset kohtaukset vain osoittavat, mitä kaikkea voikaan tapahtua silloin, kun odotat jotain aivan muuta. Kun lähdet aavikolle päästäksesi sotimaan, mutta pääsetkin/joudutkin tekemään kaikkea muuta paitsi sitä. Ei sen tarvitse olla mitään eeppistä ja repivää, se on vain elämää. Elämä voi olla kevyttäkin, jokaisen tunteen ei tarvitse olla ravistava.

Heh, tämäpäs nyt kuulostaa lähinnä puolustuspuheenvuorolta. Mutta minun on jotenkin helpompi jäsentää mielipiteitäni, kun on jokin vastakkainen esitys verrokkina. Mutta tuo elokuva tuntui jotenkin raikkaalta ehkä juuri niistä syistä, jotka Nytin arvostelussa laskivat filkan tähtimäärää. Leffassa voi aivan vapaasti nauraa kippurassa ja välillä taas pysähtyä vakavana, mutta itkeä ei tarvitse eikä juuri pelätäkään. Miksi elokuvissa pitäisi olla kurjuutta, täytyykö päähenkilön aina "löytää itsensä" ja mielellään vielä pohjamutien kautta?

Henkilökohtaisesti yleensä ärsyynnyn tavallisesta draaman kaaresta: aluksi kaikilla on kivaa, musiikki soi ja katsojaakin naurattaa, mutta puolivälin tienoilla osaa jo odottaa sitä Suurta Romahdusta. Sitten hieman lajityypistä riippuen, mutta yleensä kuitenkin ennustettavasti, Suuren Romahduksen jälkeen tulee uusi nousu tai vaihtoehtoisesti tarinan katkera opetus. Ei enää Suuria Romahduksia vähään hetkeen, pliis?

Opiskelumaailma hämmästyttää edelleen

Kun vasta pääsin ihmettelemästä opiskelijoiden luentokäyttäytymistä, sain viime lauantain tiedekuntatentissä tilaisuuden kummastella myös valtsikalaisten tenttikäyttäytymistä. Tarkemmin ottaen ihmettelin eväiden yleisyyttä.

Kyllähän me muistamme sen eväsrituaalin, joka oli olennainen osa ylioppilaskirjoituksia. Itselläni ainakin oli joissain helpommissa kokeissa tärkeämpää pakata mieluisat eväät kuin keskittyä itse koekysymyksiin. Kielikokeissa väsäsinkin ensin kysymykset pikapikaa pois alta ja sen jälkeen keskityin onnellisena hedelmiini, voileipiini ja suklaapatukoihini. Pitihän siellä kokeessa istuakin niin kauan vaikka olisi valmistunut ajoissa, että nälkä ehti tulla. Varsinkin, jos ei saanut aamulla vedettyä kunnon aamupalaa.

Kansantaloustieteen pääsykokeessa istuessani huomasin, että hirvittävän monella oli sielläkin eväät. Se oli jotenkin sympaattista, ja ajattelin sen olevan vain ylioppilaskokeiden jäännettä: kiltit ei-enää-abiturientit pakkasivat mukaan kaiken sen, minkä olivat kevään kokeissakin nähneet tarpeellisina. Tämä siitä huolimatta, että pääsykoe kestää huomattavasti lyhyemmän ajan.

Mutta että vielä tiedekuntatentissä on niin paljon jengiä, joka ei pysty olemaan kahta tai kolmea tuntia syömättä! Tentistä voi poistua jo puolen tunnin kuluttua sen alkamisesta, joten kenenkään ei tarvitse ylppäreiden tavoin jäädä sinne pyörittelemään peukaloitaan ja tuijottelemaan kelloa.

Toki on varmasti mm. kaltaisiani raskaana olevia naisia tai vaikkapa diabeetikoita, joiden on oikeasti syötävä jotain pientä aika usein. Mutta ovatko kaikki ne kymmenet lattavatsaiset ja/tai miespuoliset opiskelijat oikeasti diabeetikoita, vai mistä ihmeestä on kyse? Onko tentissä syöminen tai vähintään eväiden pakkaaminen yliopistossakin jonkinlainen rituaali, vai eikö nykyopiskelija voi selvitä paria tuntia ilman banaania ja voileipää?

Koulunpenkillä jälleen

Tänään kävin mikrotalousteorian toisella luennolla, enpä ole pitkästä aikaa luennoilla ollutkaan. Kyllä teki hyvää päästä takaisin koulun penkille, ja etenkin oli mukava päästä taas matematiikan pariin. Juu, tottahan toki se on pelkkää pilipalimatikkaa, lukion lyhyen matikan tasoa ainakin toistaiseksi, mutta kuitenkin. Filosofiassa kun kahlattiin vain läpi pelkkää tekstiä, sen jälkeen kun ne pakolliset logiikan kurssit tuli suoritettua.

Sepä olikin yksi syy kansantaloustieteen valinnalle: päästä taas pyörittelemään yhtälöitä ja käppyröitä. Fysiikassa tuota tuli liikaa ja filosofiaan vaihtaminen teki silloin terää, kokeilen nyt sitten vähän kevyempää otetta samaan. Ehkä tällä kertaa selviänkin kaikista näistä derivaatoista ja käyristä.

Luennolla muistuvat taas mieleen ne kaukaiset ja varsin harvinaiset kokemukset aiemmista yliopiston luennoista. Ainakin näin perusopintotasolla tuntuu jokaiselta luentokurssilta löytyvän niitä kilttejä lukiotyttöjä, jotka istuvat rivillä 1-3 ja kirjoittavat kaiken tunnollisesti yli. Nimitystä ”lukiotyttö” ei tule ajatella liian konkreettisesti, vastaavanlaisia poikiakin löytyy kyllä.

Mutta tiedätte kai ihmistyypin: Varta vasten kyseistä kurssia varten ostettu vihko, tai vaihtoehtoisesti irtopaperia joka aina luennon jälkeen arkistoidaan huolellisesti kansioon oikean kurssin kohdalle. Kynät on teroitettu, tai itse asiassa mieluummin käytössä on lyijytäytekyniä sekä värillisiä kuulakärkikyniä ja tusseja huomiomerkintöjä varten.

Varustetaso ei ehkä aina ole näin vakuuttava, mutta käytös on kuitenkin se sama: kaikki, minkä luennoitsija kirjoittaa taululle tai kalvolle, kirjoitetaan ylös sinne vihkoon. Nämä säntilliset muistiinpanijat kirjoittavat erityisen huolellisesti vihkoonsa ne asiat, jotka löytyvät netistä printattavista luentokalvoista. Siis mitä järkeä?

Ilmeisesti kyseessä on koulukunta, joka tuntee oppivansa parhaiten kirjoittamalla kaiken ylös sanasta sanaan. Minun on kuitenkin vaikea uskoa tähän oppimisteoriaan. Eikö olisi huomattavasti opettavaisempaa vain istua ja kuunnella sitä luennoitsijaa, ja sitten printata ne tekstit jälkikäteen (tai jopa etukäteen) sieltä netistä? Varsinkin ne kiltit humanistit, jotka ilmeisesti kokivat ongelmalliseksi tänäänkin opetetun osittaisderivaatan sisäistämisen: josko nyt kuitenkin laittaisitte sen kynän sivuun ja yrittäisitte ennemminkin kuunnella.

Eloonjäämisen toivoa

Raskaus on tänään jo 24 viikkoa vanha juttu, ja tästä lähtien vauvalla on jo edes pieni mahdollisuus selvitä hengissä ennenaikaisesta synnytyksestä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos olio syystä tai toisesta puskeekin jo nyt ulos, terveydenhuolto käyttää tästä viikosta alkaen resurssejaan naperon pelastamiseksi.

Maha on jo iso, vaikka vieläkin isompi siitä varmaan tulee. Riiviö on jo löytänyt ympäröivästä maailmastaan mm. erilaisia hermoja ja virtsarakon, eli täytyy muistaa käydä mahdollisimman usein vessassa vahingon varalta. Onneksi en harrasta autoilua, hermoon osuvien potkujen ansiosta kiljahteleva ja sätkähtelevä kuski olisi varmasti melko vaarallinen.

Eilen tutustuin raskaudenaikaiseen byrokratiaan, joka on kieltämättä vakuuttavaa. Miljoonasta eri asiasta täytyy ilmoittaa miljoonaan eri paikkaan, kun esim. tämän kuun loppuun mennessä täytyy ilmoittaa töihin äitiysloman aloittamisesta. Olenkin yrittänyt laatia jonkinlaista suunnitelmaa vanhempainloman pitämisestä, mutta onhan se aika vaikeaa. Tulisinko töihin heti reilun neljän kuukauden äitiysloman jälkeen ja päästäisin Erikin vuorollaan kotiin? Vai ryhtyisimmekö siinä vaiheessa osa-aikaisiksi työntekijöiksi ja osa-aikaisiksi vanhemmiksi? Vai pitäisikö olla lomalla vaikkapa vuoden loppuun asti ja päästä isi suitsimiin vasta silloin?

Ehkä elokuussa jo sormet syyhyävät päästä aikuisten ihmisten ilmoille, vaikka vain puolipäiväisesti. Tai sitten vielä joulukuussakin tekisi mieli jäädä kotiin hyysäämään kääröä avokonttorin metelin sijaan. Kuka sen tietää? No, onneksi näitä asioita ei tarvitse tässä vaiheessa vielä lyödä lukkoon, muutoksia voi tehdä aina fiiliksen mukaan. Mutta jonkinlainen alustava suunnitelma nyt olisi jo eri tahoille luovutettava. Arvallako minä ne kaavakkeet täytän? Monimutkaista, niin kovin monimutkaista.

Pikku-Myy junassa

Voisin vaikka vannoa, että tänä aamuna M-junan konduktööri oli Pikku-Myy. Kuulutus tuli niin tutulla Pikku-Myy-tv-sarjaäänellä, että oikein hymyilytti. Olisikohan Pikku-Myyn näyttelijä vaihtanut ammattia, vai onko Pikku-Myitä enemmänkin liikkeellä maailmalla?

Junassa saisi olla useamminkin vastaavia hahmoja kovaäänisesti kännykkään puhuvien kanssamatkustajien vastapainoksi. Käytäviä pitkin voisi esimerkiksi juoksennella Peppi Pitkätossu ja lipuntarkastajiksi sopisivat Pilli ja Pulla.

Uupuneena Suomessa jälleen

Viime torstaina ajettiin Tartosta Tallinnaan ja sieltä lautalla takaisin Helsinkiin. Tien päällä pääsimme todistamaan paikallista autoilukulttuuria ja totesimme sen olevan sukua muunkin Baltian sekä Puolan touhulle: ohitukset todellakin olivat järjettömiä mutta nopeudet hillittyjä.

Kotimaahan palattuani en ole saanut itseäni nettiin blogin äärelle, kun ylihuominen tentti on painanut kovasti päälle töiden lisäksi. Kolmen viikon lokoilun jälkeen on yllättävän vaikeaa ryhtyä sekä opiskelemaan että tekemään taas täysiä työpäiviä. Varsinkin, kun päivittäinen päivänvalon määrä on mitä on. Jo pelkän vuorokausirytmin palauttaminen ennalleen on tuskallista.

Tänään koin pienen säikähdyksen raitiovaunupysäkillä, kun pikkupoika meinasi jäädä vaunun alle. Poju oli ilmeisesti ajatellut kipaisevansa kiskojen yli punaisilla valoilla, mutta liukastuikin suoraan kiskojen päälle. Samaan aikaan pysäkillä seissyt spora oli kuitenkin jo lähtenyt liikkeelle, ja hetken aikaa poika näytti jäävän vaunun alle. Kuljettaja sai kuitenkin pysäytettyä ratikan muutamaa kymmentä senttiä ennen pojan jalkoja, ja tilanne oli ohi. Kehenkään ei siis sattunut, mutta ahdistavaa katseltavaa se oli.

Tästä tilanteesta tuli mieleen toinenkin liikenneteema, jota pohdin virolaisilla maanteillä: ylinopeus. Suomessahan kaikki ajavat ainakin vähän ylinopeutta, aivan samoin kuin kaikki ylittävät suojatien ainakin joskus punaisilla valoilla.

Molemmat käytännöt herättävät kuitenkin kysymyksen: miten sellaisen voi selittää omalle lapselleen? Miten voin saada lapset noudattamaan lakia, jos itse kävelen päin punaisia ja isi ajaa ylinopeutta? Miten selittää leikkikouluikäiselle, että joitain sääntöjä voi rikkoa mutta toisia ei?

Eihän lapselle voi missään tilanteessa antaa lupaa kävellä päin punaisia. Mutta jos yrität sanoa, että aikuiset havainnoivat ympäristöään paremmin ja kykenevät siten järkevämpiin päätöksiin eli tietävät milloin tien yli voi mennä punaisen palaessa, uhmaikäinen kakara vain kimpaantuu. Ei kai kukaan lapsi suostu uskomaan, että juuri hän olisi niin vauva ettei osaisi itse arvioida auton etäisyyttä ja nopeutta.

Lapsen kanssa liikkuessa täytyykin varmasti noudattaa kiltisti liikennevaloja. Mutta kun iso osa ympärillä kulkevista aikaihmisistä kävelee päin punaisia, herää pienessä mielessä varmasti kysymyksiä. Ja ajaakohan se isi lapsia kyyditessään muka vain suurinta sallittua nopeutta?

Miten ylipäänsä voit kertoa lapselle, että aikuiset eivät läheskään aina tee sitä minkä tietävät oikeaksi?

Puolan kinttupoluilta lumiseen Baltiaan

Matka on jo edennyt Saksasta Puolan, Liettuan ja Latvian kautta Viron Tarttoon. Maanantaina ajettiin noin 1000 km Rothemühlistä puolalaisia kinttupolkuja pitkin Liettuan Kaunasiin, ja matkaan meni tuskalliset 15 tuntia. Erityisen rasittavan matkasta teki se, ettemme saaneet aikaiseksi syödä ajomatkan aikana mitään. Sitten kun puolenyön jälkeen saavuimme Kaunasiin, oli yllättävän vaikea löytää enää ruokaa. Lopulta kuitenkin onnistuimme.

Tänään sitten ajettiin huomattavasti lyhyempi tai ainakin ripeämpi matka leveiden liettualaiskatujen ja keskinkertaisten latvialaisteiden kautta Tarttoon, ja ehdittiinpä ruokailun ohella kierrellä paikallisen oppaamme kanssa muutamassa baarissakin. Miellyttävä tunnelma ja matkan tuoma raukeus toi minunkin päähäni pienen hiprakan tunteen, vaikka ilta menikin tietenkin totuttuun tapaan alkoholittomalla linjalla. Nyt pitäisi päästä lepuuttamaan silmiään hostellissa, kunhan on ensin hyödyntänyt huoneesta löytyvää ilmaista laajakaistayhteyttä.

Parina viime päivänä on tullut nähtyä paljon maantietä, ja päässyt tutustumaan paikallisradioiden ohella myös tiekulttuuriin. Maantiekäyttäytyminen Puolassa ja Liettuassa eroaakin jonkin verran suomalaisesta, ainakin näiden pikaisten kokemusten perusteella. Suomessahan kaikki vetävät periaatteessa jonkin verran ylinopeutta: kahdeksankympin alueella mennään aika usein satasta, ja moottoritiellä nyt varsinkin mennään ehkä ennemmin vähintään sataaneljääkymppiä kuin sitä korkeinta sallittua. Sen sijaan suomalaiset kuitenkin ovat varsin hillittyjä ohittajia: sulkuviivan ylittävät vain harvat ääliöt eikä uhkapeliä vastaan tulevien autojen kanssa juuri näe.

Puolassa ja Liettuassa tämä näyttää kuitenkin olevan aivan päinvastoin: lähes kukaan ei aja ylinopeutta, mutta kaikki harrastavat aivan päättömiä ohituksia. Näin suomalaisen silmään se ei näytä kovin loogiselta: miksi ihmeessä vaarantaa henkensä uhkarohkealla ohituksella, jos aikoo vain jäädä roikkumaan sen ohitetun auton eteen?

Sulkuviiva ei merkitse noilla seuduilla juuri mitään, ja etenkin risteysalueet ovat suosittuja ohituspaikkoja. Onhan se kätevää, kun ison risteyksen kohdalla voi käyttää sitä kääntyville tarkoitettua kaistaa ohittamiseen. Rekat ja muuten vain röyhkeät taas luottavat kanssa-autoilijoiden itsesuojeluvaistoon: ohitukseen ryhdytään, vaikka autoja olisi tulossa vastaan. Nämä vastaantulijat sitten jarruttavat ja väistävät penkan puolelle, sillä kukapa haluaisi törmätä täydessä lastissa kiitävän rekan nokkaan.

Viron puolella emme ole ajaneet niin paljon, että olisimme saaneet tarpeeksi aineistoa yleisen tiekulttuurin tunnistamiseksi. Eilen illalla Valgasta oli kuitenkin varsin lyhyt matka Tarttoon, lisäksi pimeys ja runsaslumisuus saattoi hillitä matkailijoiden tempauksia. Ehkä torstaina Tarton ja Tallinnan välillä saadaan jo kunnon esimerkkejä virolaisesta autoilusta, mitä se sitten onkaan.

Vuoden viimeinen kirjoitus

Pääsinpä taas kirjoittamaan, tai lähinnä vaivauduinpa taas kirjoittamaan. Eipä tämä joululoman aika mitään kiireistä ole ollut, mutta läppärin esiin poimiminen tuntuu jotenkin turhan työläältä. Ei näin lomalla tee mieli tehdä muuta kuin syödä, juoda ja lukea kirjoja, joskus vähän heitellä noppaa ja pelata Kimbleä. Nyt on luettu jokunen Pratchett sekä Gaimanin Anansi Boys, ja katsottu runsaasti saksalaista roskaa televisiosta. Etenkin joulun aikaan televisiossa näytettävät dubatut blockbusterit kuten Pearl Harbor ja Rautanaamio ovat olleet suurta hupia nopanheittelyn taustalla. Tosin Ben Affleckin leukaloven ja Leo DiCaprion kulmakarvojen katselu käy joskus työstä, ellei siihen osaa ottaa riittävän camppia asennetta.

Ei tämä ole mennyt ihan silkaksi lokoiluksi, sillä kuluneeseen viikkoon mahtuu myös parin päivän ostosreissu Berliiniin. Matkaan tarttuivat mm.
-lastenvaunut
-vauvan kantoreppu
-musta pääkallokuvioinen vauvabody (ne makeat ”my first black metal t-shirt” ja ”dark child” –vauvapaidat olivat jo loppuneet X-Trasta.)
-juhlakengät Limeksen vuosijuhliin (kaupan viimeinen pari sattui olemaan juuri minun kokoani ja maksoi superalennuksessa 20 euroa... Eihän sellaista tapahdu itselle koskaan.)
-vaatteita Erikille (miesten vaatteiden shoppailu oli minulle uusi kokemus, ja myötämielisen miehen kanssa se oli riemastuttavaa.)

Viikko on myös osoittautunut varsin runsaslumiseksi. Ilmeisesti Suomessakin on saatu nauttia pakkasesta ja lumesta, mutta täällä se on ollut erityisen tervetullutta. Lumi kun ei ole mikään jokavuotinen vieras täällä Pohjois-Saksassakaan. Oliko se nyt maanantaiaamu, kun ikkunan takana olikin aivan satumaisen valkoista ensimmäisen kerran, eikä se siitä ole mihinkään sulanut. Lämpötila on pysynyt nätisti siinä 2-3 asteen tuntumassa koko ajan.

Lunta sataa edelleen koko ajan. Pyryttelyn intensiivisyyttä kuvastaa hyvin pieni kauppareissu. Sillä välin, kun kiersimme kaupassa tekemässä parin päivän ruokaostokset, auto peittyi kokonaan lumeen. Sen pienen hetkisen jälkeen piti kiltisti kaivaa esiin harja sekä rapsutuslasta, jotta pääsisi taas ajamaan kotiin. Kun auto oli kertaalleen putsattu läpi, olisi pitänyt taas aloittaa alusta. Siihen ei kuitenkaan löytynyt haluja, vaan luotimme lopulta ikkunanlämmittimiin.

Saksa nyt on tietenkin aivan sekaisin, täällähän ei ole edes talvirengaspakkoa (tänä vuonna – huomisesta alkaen se pakko kuitenkin jo on). Onkin aika surkuhupaisaa katsella, kun paikalliset yrittävät kesärenkaillaan madella lumisia teitä kolmeakymppiä, ja jokainen jarrutus ja ratin käännös saa auton heittelehtimään holtittomasti. Täällähän ei maaseudulla aurata edes maanteitä, pikkukylien kaduista puhumattakaan. No, olenpa itsekin nähnyt kerran sen ihmeen, kun Erik ajaa kahdeksankympin alueella kiltisti kuuttakymppiä. Yleensä ylinopeutta löytyy vähintään 30 %.

Koska tämä on aivan varmasti vuoden viimeinen kirjoitukseni, Hyvää Uutta Vuotta vain kaikille. Täällä Rothemühlissäkin raketit ovat jo paukkuneet keskipäivän aikoihin, odottakaapas naapurit vain iltaa. Me nimittäin olemme käyneet tyhjentämässä marketin erilaisista raketeista, paukuista, tähtisadetikuista ja serpentiinistä. Uuden Vuoden kunniaksi minäkin aion juoda ensi yönä lasin ritisevän kuivaa kuohuviiniä.

Jouluaskareita Herrmannien malliin

Nyt on lomaa kestänyt hieman yli viikon, ja aikamoiseksi nukkumiseksihan se on mennyt. Nyt aivan joulun alla puuhaa tosin alkaa riittää, kun Herrmannin perheen lapset pyrkivät astumaan äitinsä jalanjäljissä ja valmistamaan perinteisen jouluaterian kaikkien perinteiden sääntöjen mukaan. Aika käsittämätön työ tällaisissa juhla-aterioissa on, vaikea nähdä itseään samanlaisena töissäkäyvänä mutta silti lyhyen joululoman aikana yötä myöten puurtavana perheenäitinä.

Ilmeisesti koko Saksassa on tapana syödä jouluateria vasta joulupäivänä, tai ainakin Herrmannien perheessä näin tehdään. Tänään on siis vielä syöty aivan tavallista ruokaa, mutta kohta kyllä avataan lahjat. No, kyllä sitä ruokaa sitten riittää joulupäivästä eteenpäin, niin kuin muissakin kodeissa.

Meitä matkaajia on ilahdutettu myös yllättävillä joulukeleillä, ainakin aina hetkellisesti. Ruotsin Knivstassa oli aivan käsittämätön lumisade viime viikonloppuna sunnuntain vastaisena yönä. Täysin lumettoman harmaassa maisemassa käytiin nukkumaan, mutta muutaman tunnin kuluttua herättiin 15 sentin lumikerroksen keskeltä. Onneksi lumi oli kunnon pakkaspuuteria, eli auton puhdistaminen ei ollut liian työlästä.

Etelä-Ruotsissa ei sitten ajomatkan aikana ollut lumesta tietoakaan, eikä aivan rannikolla Saksassakaan. Mutta kun lähestyttiin Rothemühliä, alkoivat kinokset kasvaa ja lämpötila laskea. Täällä olikin sitten upea lähes-täysikuu, korkeat kinokset ja viitisen astetta pakkasta. No, seuraavana iltana sekin sitten suli pois, mutta onpa nähty tänäkin vuonna lunta.

Jotta joulu olisi täydellinen, käytiin eilen Erikin veljen Axelin lievästä vastustuksesta huolimatta ostamassa pieni ja nätti joulukuusi. Pääsin rikkomaan Herrmannien perinteisiä lasisia joulukoristeita kuusta pukiessani, mutta ihan hyvä siitä taisi silti tulla. Niitä hopeisia palloja oli kuitenkin niin monta laatikollista, että oli niitä vähän varaa rikkoakin. Eikä kuulemma ollut ihan ensimmäinen haljennut pallo, kertoi Erik. No ei varmaan.

Kuusen ja muiden jouluun liittyvien asioiden ostaminen on muuten välillä osoittautunut yllättävän vaikeaksi täällä Mecklenburg-Vorpommernissa. Olemme nimittäin huomanneet, ettei alueen pikkukaupungeissa juurikaan tunneta käsitettä luottokortti. Paikallisella Visa Electronilla eli EC-kortilla voi kyllä maksaa aivan kaikkialla, mutta mitään kansainvälisesti tunnustettuja luottokortteja täällä ei kelpuuteta. Automaatista sentään saa rahaa, mutta sehän maksaa sitten ylimääräistä.

Minua tämä nyt ei niin kamalasti häiritse, mutta Erikin mielestä se on pöyristyttävää. Alue haluaa muka profiloitua turistiseutuna, muttei edes bensa-asemilla voi täyttää tankkia luottokortilla. Onhan se kieltämättä vähän vaikeaa, jos vain kulkee seudun läpi autobahnia pitkin eikä kanna käteistä mukanaan. Joka välissä Erik muistaa huomauttaa, että sosialistisessa Kuubassakin voi maksaa MasterCardilla mutta Pohjois-Saksassa ei. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin huomautettava, ettei se luottokortti Kuubassakaan nyt ihan lähikaupoissa käynyt.

Loma loma, lomalomalomalomaloma...

...lomaloma, lomaloma loma! Kuka tunnisti biisin? No sehän on tietenkin Ismo Alangon Kamaan ja Tavaraan. Eräs suosikkibiiseistäni näin viimeisinä työpäivinä, ja etenkin lukion abivuoden lukuloman alkaessa tuota tuli hoilattua.

Niin, eli kohta pitäisi lähteä kohti Helsinki-Vantaata ja ruhtinaallista kolmen viikon joululomaa. Ensin lennän Tukholmaan, jossa Erik jo odottaakin oman autokullan kera. Viikonloppu menee pikkiriikkisessä Knivstassa sukulaisten luona, mutta sunnuntaina ajetaan Trelleborgiin, ylitetään lautalla meri, rantaudutaan Saksan Sassnitzissa ja ajetaan yötä vasten Rothemühliin Erikin isän luo. Siellä sitten meneekin aikaa, kun vain lojutaan nojatuoleissa, luetaan Pratchetteja ja juodaan glühweinia (se on hyvää myös alkoholittomasta viinistä tehtynä).

Takaisin sieltä lähdetään joko ennen vuodenvaihdetta tai sen jälkeen, fiiliksestä riippuen. Puolan kautta ajetaan Baltiaan, ja kai sitä pitäisi hetkinen viivähtää Tartossa eräänkin tuttavan luona. Kotiin täytyy hipsiä loppiaisen jälkeen.

Ei paha.

Puolivälissä matkaa

Tänään on sitten saavutettu Virallinen Keskimääräinen Puoliväli, eli raskaudesta on tänään laskennallisesti ohi tasan maagiset 20 viikkoa. Teille asiaan vähemmän perehtyneille kerrottakoon, ettette valitettavasti voi tällä perusteella laskea minä viikonpäivänä olen harrastanut seksiä. Sen sijaan tiedätte nyt, minä päivänä minun viimeiset kuukautiseni alkoivat.

Tästä on siis toiset neljä ja puoli kuukautta jäljellä H-hetkeen, mikäli kaikki menee tilastojen mukaan ja hyvin. Aika on mennyt hurjan nopeasti, ja varsinkin viime päivinä kehitys on tuntunut rajulta. Tuntuu siltä, että viimeisen reilun viikon ajan on tapahtunut enemmän huomattavia muutoksia kuin koko sitä edeltävänä aikana.

Vasta itsenäisyyspäivänä nassikka potkaisi ensimmäisen kerran niin, että minäkin sen tunsin. Mutta tämän viikon ajan viikarilla on ollut kauhea meno päällä, eikä se tunnu pysyvän enää hetkeäkään paikallaan. Se vie jo vähän keskittymiskykyä töissäkin, kun olio muistuttaa jatkuvasti olemassaolostaan. Ikään kuin se kaipaisi huomiota, ja kyllä se sitä sitten iltaisin saakin. Nyt kun Erik ei ole kotona kuuntelemassa juttujani, höpöttelen illat pitkät vauvalle. Varmaan aika koomisen näköistä ja kuuloista.

Vatsakin tuntuu yhtäkkiä vain ilmaantuneen. Olenhan minä sen kovettumisen huomannut jo pitkään, mutta nyt tässä viimeisen viikon aikana koko tuntuu kasvaneen kohisten silmissä. Jotkin vaatteet alkavat jo kiristää, ja napa on nousemassa vatsamakkaroiden välistä koko maailman tietoisuuteen. On vaikea päättää, missä kohtaa pitäisi hameen ja housujen vyötäröä: Pyrkisikö pitämään vaikkapa sukkahousut siinä entisellä paikalla navan päällä tai hieman sen alapuolella, vai joko ne pitäisi nostaa korkeammalle kylkiluiden tasolle? Vähän kustakin asennosta ja viimeisen ruokahetken ajankohdasta riippuu, mikä milloinkin on miellyttävintä.

Jossain vaiheessa täytyy varmaan ostaa äitiysvaatteita, vaikka ajatus jotenkin ärsyttää. En ole koskaan tutustunut äitiysvaatevalikoimiin tai hintoihin, mutta olen varma, että meitä tulevia äitejä yritetään kusettaa. Joudun varmasti maksamaan tuhottomasti jostain vaatteesta, jota voin pitää ehkä kahden kuukauden ajan. Mitä järkeä?

Minun pitäisi varmaan olla päinvastoin aivan innoissani. Kaikki naisethan pitävät vaatteiden ostamisesta, ja onhan se nyt vain niin iiiiiihanaa ostaa äitiysvaatteita kun vain vauvat pyörivät mielessä. Right? Ehkä löydän jotain söpöjä pitsi- tai flanellipaitoja, joissa on vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä kukkia, ehkä myös elefantteja.

Tyhjän kodin kotkotuksia

Vaikka olenkin tottunut palaamaan työpäivän jälkeen tyhjään kotiin, tuntuu se tällä viikolla normaalia oudommalta. Yleensähän Erik menee töihin minua myöhemmin ja palaa kotiinkin myöhemmin, eli jää aamulla vielä kotiin hengailemaan minun kiitäessäni Vantaankoskelle. Mutta tämän viikon Erik viettää jälleen Tukholmassa kurssilla, kun taas minä jäin tällä kertaa kotiin. Lennän kyllä perjantaina perästä, ja taas hetken sukuloituamme Ruotsissa jatkamme matkaa autolla Saksaan päästäksemme joulun ajaksi sukuloimaan hieman lisää. Sieltä sitten Puolan ja Baltian kautta takaisin Suomeen, mutta se onkin jo uusi tarina.

Olen siis tämän viikon arkipäivät yksin, mikä on aika tylsää. Raskaushormonit ovat selvästi valloillaan, kun sunnuntainen eron hetki tuntui pieneltä kuolemalta. Kummallista, miten juuri raskaana ollessa yksinäisyys tuntuu jotenkin tavallista syvemmältä, vaikka juuri nyt ei ole koskaan yksin. Erityisesti tänään kovaan salsaamiseen intoutunut vauva tosin lievensi yksinäisyyden vaikutelmaa.

Mieliala kuitenkin koheni varsinaisen erotilanteen mentyä ohi, ja arki tuntuu jo ihan leppoisalta. Mutta on kummallista palata kotiin, kun kaikki on tismalleen siinä kunnossa kuin lähtiessä. On jotenkin tylsää ja yllätyksetöntä, että jokainen raolleen jätetty ovi ja pöydällä lojuva lusikka on aivan samassa kulmassa kuin töihin lähtiessäni. Kyse ei ole siitä, että normaalisti kämppä olisi joko siivottu tai sotkettu poissaollessani. Jotenkin elämä vain tuntuu, no, elollisemmalta, jos joku muukin siirtelee ovia ja tavaroita tässä asunnossa. Jo se, että naulakossa hengarit ovat hieman siirtyneet, antaa vaikutelman elämästä. Nyt mikään ei liiku ilman minua, kaikki on niin kovin staattista. Pitäisiköhän jättää läpiveto päiväksi, jotta edes jokunen paperi vaihtaisi paikkaa.

Markkinointihenkeä Postissa

Kävin tänään hoitamassa asioita Postissa, suomeksi sanottuna siis lähettämässä kirjeitä ja paketteja. Ajankohta ei ollut luonnollisesti mitä parhain, onhan nyt viimeinen viikko halpojen joulukorttien sekä lahjapakettien lähettämiselle. Kurvin pisteen ruuhkaa lisäsi tietenkin myös se, että olin liikkeellä hieman kello neljän jälkeen.

Paikan markkinahenkinen asiakaspalvelu kuitenkin yllätti ja jossain määrin ilahduttikin. Olin hädin tuskin saanut itseni pakkausmateriaalihyllyn eteen, kun virkailija tuli tiedustelemaan etsinkö kenties postipakettia. No sellaistahan minä juuri etsin, jotta saisin lahjamateriaalin postitetuksi Keski-Suomeen. Täti ryhtyi sitten kovasti markkinoimaan ilmeisen tuoretta Kotipaketti-palvelua, johon sisältyy paketin lisäksi myös kustomoitu toimitus saajan kotiovelle. Paketin vastaanottajalle siis soitetaan etukäteen ja sovitaan toimitusajankohdasta.

Koska minun pakettini sattui olemaan juuri sen verran paksu ettei se aivan kaikista postiluukuista mahtuisi, lankesin sitten tähän hieman tyyriimpään mutta varmempaan toimitusvaihtoehtoon. Markkinointi kannatti ainakin minun tapauksessani: enpä olisi moista vaihtoehtoa edes harkinnut ilman hienoista tuputusta.

Asiakaspalvelu jatkui ihanteellisesti: Täti näytti kuinka paketti taivutetaan, tai itse asiassa taivutti sen oikeaan muotoonsa kokonaan itse. Sitten kouraani lykättiin lähetyskortti, jonka sain täyttää samalla, kun täti teippasi pakettini kiinni ja jotenkin käsittämättömällä tavalla palveli samalla lukuisia muita asiakkaita. Lopuksi Postin täti sitten pahoitteli, että minun on nyt mentävä jonoon maksamaan paketti. Hän kun ei voi käsitellä maksuja, tietenkään, ilman kassakonetta ja muuta tilpehööriä.

Kun sitten seisoin yllättävän lyhyen ja ripeästi etenevän jonon hännillä, tämä samainen täti mainosti jo uudelle asiakkaalle kaikkia kivoja saatavilla olevia Postin joululahjoja. Löytyy ihanan joulusia cd-levyjä ja vaikka mitä tavaraa, kannattaa katsella, josko jokin vielä pistäisi silmään. Ja asiakashan katseli.

Onhan Posti toki mainostanut itseään iät ja ajat, mutta noin kova markkinahenkisyys sai huvittumaan. Eipä ollut siis ainakaan Kurvin postissa joulun alla byrokraattista virastohenkeä, vaan kaupallisilla kulutusmarkkinoilla sielläkin elettiin. Sellaista se taitaa olla nykyään vähän joka puolella.

Triptyykki valokuvina

Kun nyt kerran pääsin vauhtiin, niin voisin laittaa viimein nämäkin kuvat tänne blogiin. Armas triptyykkinihän valmistui jo kaksi viikkoa sitten, mutta tämä valokuvien postaaminen on jotenkin yllättävän rasittavaa. Nytkään en voi olla lainkaan varma siitä, miltä nämä sitten lopulta näyttävät itse blogissa, eri selaimista puhumattakaan.

No, joitain valokuvia on nyt siis tuotu julkisuuteenkin. Triptyykki sai myös kaipaamaansa huomiota viikko sitten järjestämissämme tupareissa, ja erityisesti triptyykin mieltä lämmittivät pohdiskelut hahmojen sukupuolesta. Aika harva osasi sanoa mitään oikeanpuoleisen hahmon sukupuolesta, suurin osa (vaan eivät kaikki) tuntui pitävän vasemmanpuolista ilmiselvästi miehenä kun taas keskimmäinen herätti eniten keskustelua.

Ja mikäs sen mukavampaa, kun tarkoitus todellakin oli saada aikaan jotain androgyyniä. Sukupuolen pitäisi siis pysyä peitossa myös triptyykin nimessä, mutta siitä tulikin yllättävän vaikeaa. Jos minulla olisi jokin peruste antaa taulurykelmälle englanninkielinen nimi, se voisi olla "Parent, Child and the Unholy Spirit". Mutta koska suomenkielisellä maalaajalla ei ole mitään järjellistä perustetta moiseen (ne antamani nimet, jotka ovat ulkomaankielisiä, perustuvat yleensä maalausten taustalla kuuntelemieni ulkomaankielisten kappaleiden nimiin ja sanoituksiin), en voi käyttää moista nimeä.

Mutta suomeksi sana parent on aivan idiootti: vanhempi. Mikä ihmeen nimi se sellainen olisi: Vanhempi, lapsi ja epäpyhä henki. Niinpä joudun kuin joudunkin antamaan taulun hahmoille sukupuolet nimessä, mutta tietäkää tämä: niihin kannattaa suhtautua hyvin varauksellisesti ja lähinnä symbolisesti. Sitä paitsi, nythän voitte sitten ryhtyä kiistelemään siitä mihin hahmoon mikäkin nimen osa viittaa.

Taulun nimi on siis: Äiti, poika ja epäpyhä henki. Eikö se maistukin ihan hyvältä suussa?

Kenen on maksettava lapsista?

Eilisessä Talouselämässä nostettiin esiin eräskin ikuisuusaihe, joka absurdiudessaan ylittää ymmärrykseni: vanhemmuuden kulut. Artikkeli käsitteli laajemmin vanhemmuuden ja työelämän yhdistämisen karikoita, ja mielestäni valitettavan ohimennen sivusi noita kustannuskysymyksiä. Linja vaikutti kuitenkin inhimilliseltä: "Suomen käy köpelösti, ellei maksu- ja joustohalua lapsen hyväksi löydy vähän kaikilta."

Artikkelin ohessa vanhemmuuden kulujen jakamista ennenkin liputtanut, naisvaltaisen alan työnantaja Sirpa Mansner toivotti tervetulleeksi selvitysmies Janne Metsämäen ehdotuksen vanhempainvakuutusmaksusta. Ehdotuksen mukaan kaikilta työnantajilta kerättäisiin puoli prosenttia palkoista, ja tämän rahan avulla kustannettaisiin vanhempainvapaat niin äideille kuin isillekin.

Yllätyksenä ei tule, että asiaa ponnekkaasti vastustanut Elinkeinoelämän keskusliitto on taas äänessä teollisuustyönantajan edut mielessä. EK:n Lasse Laatunen toteaa: "Tämä merkitsisi sitä, että työnantajien sosiaalimaksut nousisivat 0,3 prosenttyksikköä, mikä on vastoin niitä raameja, joista sovittiin tupossa". Siis häh? Mansnerin toteamus saa Laatusen kuulostamaan aika idiootilta: "[J]os nyt osa työnantajista maksaa 15 prosenttia, niin olisiko se niin paljon, jos kaikki maksaisivat puoli prosenttia?" Hyvä kysymys.

Tämä asia ylittää ymmärrykseni siksi, etten voi käsittää, miten nyky-yhteiskunnassa joku voi vielä vastustaa vanhemmuuden kulujen tasausta. Minun silmissäni moinen vastustus olisi sama asia kuin vastustaa naisten äänioikeutta. Kuka oikeasti voi enää ajatella, että naisten työnantajien ja sitä kautta synnytysikäisten naisten on otettava koko vastuu tämän kansakunnan jatkumisesta? EK:n Laatunen toteaa, ettei EK ole ajamassa nykyisten etuuksien poistoa. Oi Armollinen Keskusliitto, kiitos Teille siitä!

Tottahan toki ongelma muuttuisi hieman pienemmäksi, jos isät jäisivät nykyistä useammin äitien sijasta vanhempainvapaalle. Ruotsissa keskustellaan niinkin radikaalista ratkaisusta kuin pakosta: syntyvien lasten isien olisi pakko jäädä kotiin puoleksi vuodeksi. Itse karsastaisin kyllä tuollaista joustamatonta ratkaisua, vaikka tarkoitus olisi varmasti hyvä. Mutta koska isien vanhempainvapaiden suosion kasvattaminen vaatii selvästikin yleisempää asennemuutosta, miksei tasa-arvoon voitaisi mennä niillä keinoilla, joita meillä on käytettävissä?

Täytyy toki myöntää, ettei tämä asia ole omalla kohdallani kuitenkaan kauhean akuutti. Luonnollisesti raskaus nostaa tällaiset teemat esiin, mutta olen kyllä mielessäni ja pienessä seurassakin vaahdonnut näistä vanhempainvapaiden kustannuksista jo pidemmän aikaa. Me tulemme Erikin kanssa kyllä hyvin toimeen taloudellisesti, molemmilla on töitä ja me taitamme peistä siitä, kumpi meistä SAA jäädä kotiin lapsen kanssa. Ratkaisu tulee luultavasti olemaan jonkinlainen puolipäiväinen vuorottelu.

Mutta kyllä minua harmittaa katsella Toimitusjohtajan hikikarpaloita yhä useamman naisen ilmoittaessa äitiyslomastaan. Työpaikassani valtaisa enemmistö on kaltaisiani nuoria naisia parhaassa perheenperustamisiässä, ja kyllä se näkyy avokonttorissa isojen vatsojen määrässäkin. Kun firma vielä tarjoaa kolmen kuukauden palkallisen äitiysloman, nousevat kustannukset nopeasti yli tuon puolen prosentin. Miksi ihmeessä juuri minun työnantajani pitää huolehtia teollisuuspamppujen eläketurvan maksajista ja tulevista työntekijöistä?

Näin kauniina aamuna ei pitäisi paasata, mutta kun tämä yhteiskunta vain osaa olla paikoitellen niin vino.

Lisää kuvia androgyynistä vauvasta

Eilen oli toinen ultraäänikuvaus, ja vauvasta saatiin lisää mainioita kuvia. Loput kuvat löytyvät samasta vanhasta osoitteesta. Oheisessa kuvassa näkyy mainiosti pää oikealla sekä vilkuttava käsi. Oli mukava nähdä taas pitkästä aikaa tuo pieni otus.

Pettymys oli kuitenkin karvas, kun sain tietää Kätilöopiston olevan vankkumaton kannassaan: sikiön sukupuolta ei täällä Helsingissä selvitetä etukäteen, vaikka vanhemmat sen haluaisivatkin tietää. Perusteluksi annettiin jotain laimeaa "no kun se on kuitenkin epävarmaa" ja bla bla bla.

Mistäköhän siinäkin on kysymys? Onko se tätä "varo, kahvi on kuumaa" -kahvikuppivaroitustekstin kaltaista ylireagointia? Luulevatko ne, että aion haastaa ne oikeuteen mahdollisen virheellisen arvion jälkeen? Erikin mielestä kyse taas oli "pohjoismaisesta sosialismista": kun kerran kaikki eivät voi saada tietää sukupuolta (kätilön mukaan 25 %:ssa tapauksista ei voida edes antaa arviota huonon näkyvyyden vuoksi), ei sitä kerrota kenellekään.

Nyt pohdin sitten, olisiko ylimääräistä rahaa heitettäväksi yksityiselle lääkärille. Luultavasti ei, taitavat nuo taksat olla kuitenkin aika korkeita ja rahalle on parempaakin käyttöä. Suunnitelma B onkin sitten odottaa seuraavaan neuvolatapaamiseen, johon sisältyy myös lääkärintarkastus. Ainakin viimeksi neuvolalääkäri katsoi tilannetta myös ultralla, ehkä voisin nytkin pyytää tällaista toimenpidettä. Mutta ehkä neuvolalääkäreillä on sama tiukkapipoinen ohjeistus kuin Helsingin seudun kätilöillä. Sen näkee sitten tammikuussa.

Ensimmäinen potku

Jälkikasvu vaikuttaa erityisen isänmaalliselta, sillä uskoisin tunteneeni vauvelin ensimmäisen potkun eilen illalla. Neuvolan mukaan potkujen alettua yleensä tajuaa, että tätähän minä olen jo jonkin aikaa tuntenut. Jossain vaiheessa se vain ylittää kai huomiokynnyksen rajan.

Eilen sitten makoilin sängyssä ja yritin päättää, onko kyseessä todellakin sikiön liikehdintä vaiko pelkkä vatsassa kiertävä ilma. Varmuuteen en ikinä päässyt, niin hentoisia tönäisyjä ne liikkeet olivat. Enpä siis vieläkään voi olla aivan varma raskaudestani, kun eivät nuo aistimukset niin pomminvarmoja olekaan. Kuinka kauan tässä pitää odottaa, ennen kuin asiasta ei ole epäilystäkään? Painokaan ei ole noussut yhtään, eikä masu ulkopuolisin silmin näytä kovin vauvamaiselta. Kukaan ei siis näe raskauttani päälle päin, miten tyhmää! Vieläkään en voi istua raitiovaunussa invapaikalla hyvällä omallatunnolla, en vaikka korkokengät kivistäisivät.

Eilen pipareita leipoessani näytin kyllä jo aivan äidiltä, kun jauhoinen essu pullotti taidokkaan sitomisen ansiosta juuri oikeasta kohtaa. Minkäköhän ikäisten lasten kanssa voi jo leipoa? Kahden viikon ikäinen sintti ei varmaan saa maistella raakaa taikinaa. Miksi kaikkea pitää odottaa niin kauan?