Miehistä ja limasta

Tänään sattui kaksi arkista kohtausta, jotka saivat minut pohtimaan sitä, miten nuorten naisten kuuluu suhtautua miehiin. En kyllä enää ole itse nuori nainen, mutta nuoruus on vielä niin tuoreessa muistissa, että uskon pystyväni siitä jotain sanomaan. Yritän kuitenkin olla sortumatta ATM-diskurssiin, niin houkuttelevaa ja helppoa kuin se olisikin.

Ensimmäinen arkihetkistä oli työpaikan kuntosalilla. Tajusin viihtyväni erittäin hyvin kyseisellä salilla, vaikka siellä käy pääasiassa keski-ikäisiä miehiä. Toinen kohtaus oli bussipysäkillä: joku rehdin ja mukavan oloinen nuori mies pysäytti pakettiautonsa ja kysäisi, tarvitsisinko kyydin. En tarvinnut.

Keski-ikäiset miehet ovat jo käsitteenä vain kasa limaa ja rasvaisia vitsejä, mikäli nuorilta naisilta kysytään. Normaali nuori nainen inhoaa kuntosalia, jossa käy keski-ikäisiä miehiä, sillä hänen mielestään kaikki keski-ikäiset miehet vain tuijottavat häntä. Ja vaikkeivät tuijottaisikaan, ainakin ajattelevat ja haluaisivat tuijottaa. Ja kyllähän me tiedämme, mitä keski-ikäiset miehet nuorista naisista ajattelevat.

Niinpä nuorten naisten ei tule puhua keski-ikäisille miehille, vaan pysyä heistä mahdollisimman kaukana. Jos keski-ikäinen mies puhuu nuorelle naiselle viattomasti, tulee naisen tiuskaista takaisin mahdollisimman tylysti, ettei keski-ikäinen mies vain saa päähänsä sanoa seuraavaksi jotain irstasta. Varsinaiseen irstailuun ei näiden varotoimien ansiosta kaiketi usein joudutakaan.

Mitä tulee nuoriin autokyytiä tarjoaviin miehiin, tiedämme jälleen mistä on kyse: hullusta raiskaajasta. Kyydistä on kieltäydyttävä jäätävällä äänellä, ellei nuorella naisella sitten ole tulisempi luonne, jolloin täytyy sanoa rumasti. Mikäli kyseessä ei jostain sattuman oikusta juuri tällä kertaa olisikaan raiskaaja vaan muuten vain onneaan kokeileva tapaus, on kyydin tarjoaminen kuitenkin säälittävää, ja ansaitsee vähintään halveksuvan mulkaisun nenänvartta pitkin sekä ivallista kikatusta, mikäli lähellä on muita nuoria naisia.

Näistä kaikista käyttäytymismalleista minä olen silkkaa osaamattomuuttani jäänyt paitsi. Salillani ähisevät keski-ikäiset miehet ovat kohteliaan sympaattisia, sikäli kun minä sieltä tulppakuulokkeideni ja suljettujen silmieni takaa mitään havainnoin. Ainakin saan aina olla rauhassa, ellen sitten itse käynnistä keskustelua.

Siihen autokyytiin en sentään mennyt, mutta äidyin kieltäytymään kohteliaasti hymyillen. Harmittelinpa vielä jälkeenpäin, että sanoin vain "en tarvitse" enkä "en tarvitse, kiitos". Yleensä pyrin käyttämään paljon kiitos-sanaa tuntemattomille puhuessani, mutta oli tuo nyt kuitenkin sen verran omituinen ehdotus keskellä päivää, että meni kieli solmuun.

Ehkä minulla ei ole riittävästi kokemusta niistä limaisista miehistä, kun en osaa olla tarpeeksi varovainen. En juurikaan käy iskubaareissa tai muissa kontaktipaikoissa, enkä varsinkaan nuorempana keimaillut korkokengissä ja pikkumekoissa. En aio lähteä ATN-linjalle pohtimaan, ettenkö olisi tarpeeksi puoleensavetävä - sanotaanhan, että ne kyllä kuolaavat kaiken hameessa kulkevan perään.

Lähtökohtaisesti tuntemattoman miehen lähestyminen on nuorten naisten keskuudessa limaista/epäilyttävää/säälittävää. Siinäkin tapauksessa, että lähestyjä on lähestyttävän mielestä kiinnostava, on vähintäänkin tuhahdettava ystäville Vähäks törkee!!1!! Minä sen sijaan olen jopa vaihtanut baarissa muutaman sanan tuntemattoman miehen kanssa, vaikkei minulla ollut aikomustakaan viettää villiä yötä hänen kanssaan. Tiedä sitten, särkyikö polon sydän tästä väärästä toivosta.

Kahviautomaatilla

Vaikken koe olevani pahimmasta päästä kofeiininarkkareita, haluan juoda kahvia kun kahvia juomaan ryhdyn. Tämä tarkoittaa sitä, että standardin toimistokahviautomaattikupin koosta tulee lähinnä vihaiseksi, joten kuppiin täytyy lorottaa kerralla kaksi annosta.

Jos automaatti olisi kiva, se sallisi kahden annoksen tilaamisen parilla napinpainalluksella - onhan kyse kuitenkin fiinillä käyttöjärjestelmällä ja tyylikkään sinisellä näytöllä varustetusta kahviteknologian riemuvoitosta. Jos automaatti olisi edes ookoo, se sallisi uuden kahviannoksen valinnan välittömästi edellisen lorahdettua kuppiin.

Vaan eipä ole meidän kahviautomaattimme näin reilu, vaan kone vaatii kupin poistamista ja uudelleen asettamista ennen seuraavan annoksen valintaa. Se kuppi saa seistä vaikka viikon siinä hanan alla, mutta uutta annosta ei tipu, ellei kuppia käytetä vähintään muutaman sekunnin ajan muualla.

Mikäli tämä ominaisuus ei vielä ärsytä riittävästi, on kahvin annostelussa omat koukkunsa. Laite ilmoittaa piippauksella, kun kahvi on kupissa valmiina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki kahvi olisi kupissa valmiina: noin 3-4 sekunnin päästä putoaa vielä yksi pisara.

Koska olen perussiisti luonne (kotifasisti hiljaa), en halua päästää tätä yhtä pisaraa sotkemaan automaattia, vaan mieluiten odotan sen putoamista ennen kuppini poistoa. Kahden kahviannoksen tilaaminen on tämän vuoksi varsin polveileva prosessi, joka edellyttää päivystystä automaatin edessä sekä erinäisiä ranne- ja kyynärliikkeitä.

Ruuhkattomalla hetkellä tilanne on vielä siedettävä: voin ottaa aikani automaatin äärellä ja vaikka kaivella nenääni automaatin viereisen peilin edessä. Mutta jos takana odottaa useampikin kahvinhimoinen omaa vuoroaan, on vitkastelu jo sosiaalisesti arveluttavampaa, nenänkaivuusta puhumattakaan. Olen onnistunut jo kovettamaan sydämeni kahden annoksen valuttamisen osalta, mutta on vaikeampi perustella kupin seisottamista näennäisen turhaan sen neljän sekunnin ajan ennen seuraavia käsiharjoituksia.

Olisiko kenelläkään ratkaisuehdotuksia? En aio ryhtyä itse valmistamaan kahvia perinteisellä kahvinkeittimellä, ja diletanttien keitoskokeilut jäävät kakkoseksi automaattikahvillekin. Sitä paitsi kahvinkeittimellä tehtyä kahvia pitää odottaa liian pitkään, teki sen sitten sihteeri tai toimitusjohtaja. Toisaalta itäisellä Saksanmaalla turkkilaiseksi haukuttu tyyli viskata kahvinporot suoraan kahvikuppiin ja kuuman veden joukkoon on kyllä kotioloissa paras keino valmistaa yksittäisiä kupillisia, mutta toimisto-olosuhteissa sen vaatima ylimääräinen kupintyhjennysreissu kahvihetken jälkeen on liian vaivalloinen.

Luomu - maapallon pelastus vai nykyajan anekauppaa?

(Pahoittelut tuosta paluusta lukion äidinkielen tunneille, en vain voinut vastustaa kiusausta).

Luomun ihanuus on jonkinlainen hippeyden itsestäänselvyys, joka on kuitenkin viime aikoina kyseenalaistettu ainakin Hesarin mielipidepalstalla. Siinä missä eilisessä lehdessä yksi mielipidekirjoittaja vaati luomutuotteille vapautusta arvonlisäverosta perusteinaan puhtaus, turvallisuus, lähituotannon työllistävyys sekä luomumaatalouden parempi taloudellinen kannattavuus suurien tukien ja tuotteiden korkeampien hintojen vuoksi (sic!), kasvinjalostuksen dosentti Jussi Tammisola kritisoi luomun dogmaattista määritelmää. Kuten taustan perusteella arvata saattaa, dosentin mielestä on pöhköä kieltää kategorisesti luomustatus isolta osalta tieteellisesti kehitettyjä tuotteita.

Minä en tiedä tästä mitään, mutta ehkä joku lukija osaisi valaista. Voisin kuvitella, että kaiken maatalouden kehitystyön tavoitteena on vähentää torjunta-aineiden käyttöä, joten siinä luomuaate ja kasvinjalostus eivät erkane toisistaan. Luomu sen sijaan tuottaa ilmeisesti huomattavasti vaatimattomampia satoja kuin tieteen kehittämät superkasvit; lisäpiste tieteelle. Olenpa kuullut sanottavan jopa, ettei maapallon pinta-ala riitä ruokkimaan koko väestöä luomumenetelmillä - pohjolan hipit siis vievät kaikessa trendikkyydessään ja puhtaudessaan leivän etelän köyhien suusta.

Kaikki gm/gmo-lyhenteen sisältävä on ilmeisesti aika paha juttu. Vaikka otettaisiin tämä annettuna, entä muut kasvinjalostustuotteet, jotka eivät mahdu luomukategoriaan? Ovatko superkasvit oikeasti riski siirtyessään kontrolloiduista laboratorio-olosuhteista arvaamattomaan luontoon, vai onko luomu amishien tavoin vain varmuuden välttämisen ehkäisemisen torjumisen estämiseksi kieltäytynyt kaikesta tieteeseen vivahtavasta? Tuleeko tästä nyt luomulle lisäpiste järkevästä riskienhallinnasta vai kenties miinuspiste foliohatusta? Voisiko tämä olla jotain muuta kuin mustavalkoista?

Voisiko joku kertoa yksiselitteisesti, onko luomutuotanto

a) hyödyllistä kaikille ihmisille (esim. kaikki saavat parempaa ruokaa ja töitä kotiseudultaan)
b) hyödyllistä rikkaille, samantekevää/haitallista köyhille (esim. pelkkää tuhlailevaa luksusta tai hyvän omantunnon kauppaa)
c) hyödyllistä köyhille, haitallista rikkaille
d) haitallista kaikille
e) samantekevää
f) jotain muuta, mitä?

Kevät ja kanssakulkijat

Nyt kun kevät on tuloillaan, vaikkakin tuskallisen hitaasti, lisääntyy väkimäärä kaduilla. Liikkeellä on monenlaista idaria, niin autoilijoiden, pyöräilijöiden kuin jalankulkijoidenkin keskuudessa. Tässä ei nyt ole mitään uutta, mutta kertaushan tekee vain hyvää.

Autoilijat. Kuten tunnettua, autoilijat luottavat silkkaan massaan ja kevyen liikenteen itsesuojeluvaistoon, toisin sanoen menevät minne haluavat ja olettavat muiden väistävän. Sen lisäksi autoilijat roiskivat kuravettä kevyen liikenteen päälle ihan silkasta ilosta ja parkkeeraavat peltilehmänsä jalkakäytäville ja invapaikoille. Autoilijat kiihdyttelevät kantakaupungissakin liikennevalosta toiseen ympärilleen vilkuilematta ja pitävät kännykkää korvalla vasemmalle kääntyessään. Pyöräteiden puuttuessa autojen joukossa pyöräilevät saavat autoilijoilta keskisormia ja tuuttauksia, sikäli kun heitä ei yritetä kiilata ulos tieltä. Valottomalla suojatiellä ei koskaan, toistan: EI KOSKAAN tule päästää jalankulkijaa yli, sillä viereisellä kaistalla ajava kaistapää kuitenkin liiskaisi tämän katuun.

Pyöräilijät. Pyöräilijät ostavat moderneimmat ja hiljaisimmat sotkimet, mitä maa päällään kantaa, jotta voivat säikäyttää mummot puolikuoliaaksi suhahtaessaan äänettä puolen sentin päästä ohi. Jos aurausauto on kasannut lumet jalkakäytävän päälle ja jalankulkijat joutuvat käyttämään parin metrin matkalla pyörätietä, ajavat nämä stubbit surutta heidän ylitseen omaan reviiriinsä vedoten. Toisaalta pyöräteiden puuttuessa halvemmilla fillareilla polkevat vetävät siksakkia jalkakäytävällä, kun siellä autojen välissä on niin tosi pelottavaa ajaa.

Jalankulkijat. Omilla pikku tassuillaan liikenteen joukkoon eksyneet tuntuvat olevan autuaan tietämättömiä kaikenlaisista liikennesäännöistä. Jalankulkijat tapaavat kävellä laumoissa pyöräteillä, ja etenkin vihreää valoa mennään odottamaan juuri siihen keskelle pyörätietä. Jalankulkijat katselevat ympärilleen vielä autoilijoitakin harvemmin ja haluavat ylittää autotien juuri siitä kaupan edestä eivätkä vasta viiden metrin päässä sijaitsevaa jalkakäytävää pitkin. Tepastelijat saavat itkupotkuraivareita, jos takaa tuleva polkupyöräilijä kehtaa ajatella heidän henkeään ja törkeästi varoittaa lähestymisestään kellon avulla. Mikäli aurausauto on tukkinut lumella pyörätieten ja syklaajat joutuvat koukkaamaan jalkakäytävän kautta, asettuvat nokkavat jalankulkijat riviin estääkseen pääsyn reviirilleen.

Miksi kolmosratikan reitti oikeasti siirrettiin

Helsingin kolmosratikan uusien rataosuuksien avajaisia juhlitaan tänään, ja varsinaisesti vaunu siirtyy kiertämään uutta reittiään ensi maanantaina. Muutokset eivät ole päällisin puolin tarkasteltuna suuren suuria, mutta todellisuudessa reittiuudistuksen takana on erittäin huolestuttava suunnitelma.

Kolmoslinjahan tunnetaan erityisenä turistilinjana, sillä sen varrella on iso osa Helsingin tärkeimmistä nähtävyyksistä. Muutosten myötä moni perinteinen täky putoaa reitin varrelta ja korvautuu uusilla. Jatkossa kolmosesta eivät enää näy Eduskuntatalo, Ylioppilastalot, Luonnontieteellinen museo tai Kiasma. Tilalle sen sijaan ovat tulleet Kampin keskus, Tennispalatsi ja Tavastia.

Motiivit ovat ilmeisiä, mutta kirjoitetaan ne nyt tässä auki.

Eduskuntataloa ei nähtävyyslistalta enää löydy, koska demoktratia alkaa olla muisto vain - muisto, jonka nykyiset hallitsijat haluavat tukahduttaa. Ylioppilastalot ovat niinikään ikävä muistutus niistä ajoista, kun sivistystä ja yliopistojen kolmikantaa vielä vaalittiin. Luonnontieteellinen museo taas saattaisi sekoittaa rahvaan pään kaikella sillä puolueettomalla tiedolla; sitä paitsi evoluutio ei ole kovassa huudossa kaikkien vähemmistöjemme keskuudessa. Kiasman esittelemä nykytaide taas on tietenkin valtarakenteita horjuttavaa ja siten paheksuttavaa; turvallisiin historiallisiin taideteoksiin keskittyvä Ateneum korostuukin uudella reitillä entisestään.

Nämä uudet kohteethan sitten ovat silkkaa kapitalistista leipää ja sirkushuveja. Kansa saa shoppailla päänsä sekaisin Kampin ostoskeskuksessa ja jatkaa siitä sitten Tennispalatsiin viimeisimmän Hollywood-tuotannon pariin. Välillä voikin sitten käydä Tavastialla nyökyttelemässä kanonisoitujen rock-bändien tahdissa.

Minä liikun jalan.

Asento!

Tunnustan, että herkillä naapureilla olisi tänään saattanut olla perusteita ilmiantoon: puuhastelinhan minä arveluttavalla tavalla keskellä olohuoneen lattiaa. Niin noloa / edesvastuutonta / vallankumouksellista / kiihottavaa (kansanryhmiä vastaan, pervot) kuin se onkin, yritin treenata minulle sopivinta ampumisasentoa. Viimeisimmällä ratavisiitillä kun kävi ilmeiseksi, etten ole vielä löytänyt mukavaa asentoa, minkä vuoksi kädet tärisevät turhan paljon ja ajatukset ovat ennemmin hartioissa ja kyynärpäissä kuin tähtäinkuvassa.

Kovin autenttista kuivaharjoittelua en saanut aikaan, sillä milläpäs minä nyt olisin harjoitellut. Hiustenkuivaaja olisi ehkä ollut yksi vaihtoehto, mutta lopulta paras työkalu oli se surullisenkuuluisa leikkipyssy piskuisesta koostaan huolimatta. Koska lelu nyt oli aivan liian kevyt paljastaakseen käsivarsia liikaa rasittavat asennot, piti siihen lisätä kotikutoisia painoja.

Kuivaharjoittelun huipennus olikin, kun liipaisinkaaresta roikkui hengariin ripustettu vauvan toppahaalari; toppahaalarista puolestaan roikkui kielloista huolimatta uhmaikäinen, jonka mielestä kyseinen leikki oli ehkä päivän toistaiseksi paras. Yksivuotias keskittyi hurraamaan vieressä.

Jos ei se näky hämmennä naapureita, niin ei sitten mikään.

Eräs hippiystäväni on harrastanut jousiammuntaa, ja aina välillä minäkin sitä pohdin. Olisikohan siitä mitään apua hyvän asennon löytämisessä? Jonkinlaista kehontuntemusta se varmasti lisää tuolla hartiaseudulla.

Suklaasta

Olen ehkä hieman huolissani itsestäni. Keittiön kaapissa on jo viikon ajan lojunut pari kennollista Mignon-munia täysin koskemattomina, sama kohtalo on ollut Fazerin punaisella suklaalevyllä viime maanantaista asti. Viikonloppuna leivoin sekä töihin että kotiin minttusuklaaleivoksia, mutta nekään eivät oikein maistuneet. Muutaman päivän aikana pakotin alas muutaman palan ja katsoin samalla yökkäillen vierestä, millaista tuhoa kotifasisti ja uhmaikäinen saivat leivosten keskuudessa aikaan.

On minulla kyllä yksi selitys. Eikös olekin niin, että vanhemmat ihmiset eivät ole enää niin persoja makealle? Näinköhän minäkin siirryn kohta lähinnä hopeateen pariin.

Aamunauru

Käänsin aamubussissa katseita tyrskähdellessäni kuulokkeistani virtaavalle musiikille. Jos nämä kaverit tulevat joskus Helsinkiin keikalle, minä olen varmasti siellä.

Kriisit, hui hai

Uusi uljaampi minä

Tuli taas tehtyä reikiä pahviin, ja hauskaa oli, tietenkin. Aina aiemmin ampuminen on ollut lähinnä mukavaa ajanvietettä, oikeastaan lähinnä räiskintää. Tänään kuitenkin alkoi ensimmäistä kertaa tuntua siltä, että haluan opetella tekemään sen Oikein eli jopa vähän kehittyä siinä.

Sillä saattoi olla vaikutusta, että olin pitkästä aikaa yksin radalla. Aivan ensimmäisellä kerralla olin yksin, mutta silloin kaikki energia meni lähinnä tajuissaan pysymiseen. Sen jälkeen mukana onkin aina ollut joku tuttu, ja sessio on mennyt isolta osalta leppoisaksi jutusteluksi. Tänään taas pääsin keskittymään lähinnä itse ampumistapahtumaan.

Ymmärsin myös ensimmäistä kertaa, että tästä harrastuksesta voisi olla yleisempääkin hyötyä: saattaisin sen avulla kehittyä en ainoastaan ampujana vaan ihmisenä, jos sallitte näin naiivin ilmaisun. Minun heikkouteni (tai vahvuuteni, sehän vähän riippuu) on se, etten juurikaan malta keskittyä pieniin yksityiskohtiin ja täydellisiin suorituksiin - ennemminkin vain häröilen vähän siellä täällä suuremmassa mittakaavassa. Ampumisessa sellainen tuskin tuottaa tulosta, vaan pitäisi oppia rauhoittumaan ja seisahtumaan niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Tänään opin ensimmäistä kertaa jälkivedon käsitteen sekä sen, etten irrota liipaisinsormea laukaisun jälkeen vaan vedän sen hitaasti takaisin laukaisukynnyksen yli ja jätän sitten paikalleen. Tämä rauhoitti heilumistani jo kummasti, vaikkei se kyllä välittömästi tuloksiin heijastunutkaan. Kielteisesti taululle päätyvissä rei'issä sen sijaan näkyi yhden kouluttajan kehotus koukistaa kyynärpäitä: minä kun vaistomaisesti tähtään kyynärpäät lukossa. Tästä menikin sitten kaikki pasmat niin sekaisin, että seuraavalla kerralla noudatan toisen kouluttajan lupaa ampua kyynärpäät juuri niin suorassa kuin haluan.

Optimaalinen ja minulle sopiva ampumisasento on vielä ihan täysin hakusessa, mutta nyt alkaa olla sentään oikeanlaista motivaatiota sen hakemiseen. Ilmeisesti tähänkin puuhasteluun sopii sama nyrkkisääntö kuin muihinkin virallisiin harrastuksiini: sitä on parasta tehdä yksin.

Minä ja örinä

Musiikilliseen odysseiaani sisältyy sellainenkin mutka, että suhteeni örinälauluun on varsin vaivalloinen. Huolimatta kahdeksan vuoden mittaisesta lähes päivittäisestä altistumisesta en ole vieläkään oppinut ottamaan tosissaan sellaista ilmaisumuotoa. Taustat saattavat olla vaikka kuinka hyviä, mutta kun se örinä alkaa, minä ryhdyn hihittämään. Ainakin sisäisesti, jos en ulkoisesti kehtaa.

Se on aika sääli, sillä vaikken metallimusiikista juuri mitään ymmärrä, tuntuu sieltä löytyvän varsin kiinnostavia asioita kuunneltavaksi. Ei ole ihan harvoin käynyt niin, että innostun jostain taustalla soivasta kappaleesta... kunnes se laulu alkaa.

Olen nyt kuitenkin ajatellut kokeilla siedätyshoitoa, ja mm. tänään laajensin tajuntaani kuuntelemalla työmatkalla Reaktor 4 -nimistä laulu- ja soitinyhtyettä. Örinä on helpompi käsitellä, kun muu äänimaailma on helposti pureskeltavissa / minua miellyttävässä muodossa, niin kuin tässä tapauksessa.

Aikamoista pinnistelyä se silti on. Miksi ihmeessä aikuiset ihmiset tekevät noin, vieläpä ihan tosissaan?

Olen minä ollut kotifasistin mukana satunnaisilla BM-livekeikoillakin villeinä nuoruusvuosinani. Jos sen örinän vielä oppisikin kestämään, niin sitä päänpyörittelyä en kyllä ikinä aio ymmärtää. Varsinkaan, jos sitä tekee useampikin pitkätukka rivissä samaan tahtiin jalat harallaan, eikä sille ole tarkoitus nauraa.

Uskottavuus nousussa

Onpas mukavaa olla näinkin vanha. Sitä tuntee olevansa jotenkin uskottavampi, kun ei ole enää parikymppinen pimu vaan melkkis. Onhan minulla ollut aina taipumus esittää suurempaa auktoriteettia kuin olenkaan, mutta tästä päivästä eteenpäin olen todellinen Äiti Aurinkoinen.

Työkaverit on korruptoitu minttusuklaaleivonnaisilla, vapaa-ajan kaverit margaritoilla ja ginitoniceilla. Kotona minua odottavat tiettävästi ystäväni Moët ja Chandon, huomenna taas pääsen kuluttamaan lahjaksi saamaani sarjakorttia ruudinkatkuisessa kellarissa. Ei ole valittamista, ei.

Lahjottu

Syntymäpäiväjuhlia vietettiin, lahjoja vastaanotettiin ja poissaolijoista juoruttiin. Vallan erinomainen lauantai-ilta, siis. Kiitos kaikille paikalla olleille sekä niillekin, jotka syystä tai toisesta eivät päässeet tulemaan.

Lahjojen vastaanottaminen on aikuisiällä aina jotenkin vaikeaa. Lapsena oli helppoa, sen kuin vain syöksyi repimään papereita kaikista niistä paketeista ja ehkä vanhempien pakottamana sanoi puolinaisen kiitoksen lahjan antajalle ennen seuraavaan siirtymistä. Aikuisena sen sijaan pitää olla sivistynyt sekä pidättynyt mutta kuitenkin innostunut. Tasapainoilu on yllättävän vaikeaa.

Ilokseni lahjonnasta tuli säväyttävällä tavalla poliittisesti epäkorrektia. Ystäväpiirini hippeys on vakavasti liioiteltua, sillä yksi lahjoista oli sarjakortti HSC:lle asevuokrineen. Jottei konsensus kuitenkaan olisi tikahduttavaa, on tämä lahjaidea käsittääkseni sentään nostattanut etukäteen hienoista porua ja moraalisia vastalauseita. Aivan jokainen ei kokenut voivansa seistä moisen lahjan takana, minkä ansiosta sainkin useampia paketteja (hah!).

Jos fasistisista harrastuksistani ei olisi noussut kuohuntaa, olisi sellainen saatu kuitenkin aikaan kotikutoisesti: kotifasisti nimittäin antoi lahjaksi Jussi Halla-ahon signeeratun teoksen Kirjoituksia uppoavasta lännestä. Noin minuutin kuluessa tämän paketin avaamisesta oli huoneessa jo lausuttu ääneen "vihreät naiset", "raiskaukset" sekä "Mein Kampf".

Ilta oli hyvä ja se päättyi ajoissa - sellaiset asiat ovat tärkeitä meille vanhemmille ihmisille.

Nuoruuden rippeitä

Käynnissä on nuoruuteni viimeinen viikonloppu, ja se huipentuu tänään rellestämisen merkeissä helsinkiläisessä ravitsemusliikkeessä. Luvassa on tietenkin viinaa, huumeita ja vapaata seksiä, tai sitten ei. Villeille vuosikymmenille on mahdollisuus heittää hyvästejä aamuun asti, mutta toisaalta keski-ikäistyvän niveliä saattaa alkaa jo pahasti kolottaa illan hämärtyessä. Tämän kaiken moraalittomuuden ajan viattomat lapsukaisemme ovat vastuuttoman Pikkusiskon hoidossa.

Aurinko paistaa ja päivä on yötä pidempi. Valittamisen aiheita ei ole montaa, ja niistäkin voin poikkeuksellisesti vaieta.

Partavedestä

Osaisiko joku mies selittää, millaisella tekniikalla partavettä oikein tavataan käyttää? Pestäänkö sillä käsiä? Vai miksi muuten kaupan ostoskärryn kahva olisi partavedessä uitettu?

On meinaan jokseenkin ärsyttävää, että kauppareissun jälkeen kädet löyhkäävät halvalle kölninlitkulle vielä parin saippuapesun jälkeenkin. Puhumattakaan siitä, että haju on tietenkin levinnyt myös mm. kaikkiin lasten vaatteisiin, ostoskasseihin ja muihin asioihin, joihin käsillä on ollut pakko koskea kotiin päästäkseen.

Päätä särkee.

Ongelma ja sen ratkaisu

Voi olla, että naamakirjan "Mikä olet sotilasarvoltasi?" -testin tulos "Sotajumala" on hieman kihahtanut hattuuni. Tai sitten voi olla, että ihmisillä vain on luonnostaan erilaisia ratkaisukeinoja.

Luin lehdestä typeriä asioita ja turhauduin paikallisjournalismin heikkoon tasoon. Työtoverini ehdotti, että lähetän lehden toimitukselle viiltävää lukijapalautetta. Minun samanaikaisesti saama ideani sen sijaan oli, että lehden toimitus tulisi pommittaa maan tasalle.

Pidän itseäni varsin ratkaisukeskeisenä ja tulosorientoituneena, ja uskonkin, että minun ratkaisuni tuottaisi nopeampia ja pysyvämpiä tuloksia. En kuitenkaan ole riittävän vakuuttunut julkisuudenhallintaosastoni kyvykkyydestä selvitä tapahtuman jälkimainingeista naarmuitta.

(Onxmunpakko liittää tähän disclaimer, etten mä oikeasti kannata väkivaltaa?)

Jotain uutta auringon alla

Joskus taannoin huomasin vihaavani sinistä väriä, mistä syystä sininen värituubini oli täysin koskematon. Tuolloin innostuin hetkeksi kokeilemaan sinistä taustaa maalauksessa, mutta totesin kokeilun katastrofaaliseksi ja hylkäsin tuubin pölyttymään.

Nyt tuli kuitenkin vastustamaton halu maalata taulu, jonka tausta on turkoosi. No, siinä se nyt on. Valokuvassa väri tosin näyttää sinisemmältä kuin onkaan, todellisuudessa siinä on mukana vähän enemmän vihreää sävyä.

Pikaisesti sutaistu taulu on kyllä varsin keskinkertainen, mutta selittelen vajaavaisuuksia sillä, että kyseessä on vasta ensimmäinen kolmesta: taannoisen triptyykkini innostamana ryhdyin jälleen kokoamaan taulusarjaa. Tästä on tulossa ehkä jokin sarjakuva, tai sitten muuten vain sellainen alleviivattu ja naiivi tarina.

Lopun alku

No niin, nyt kuopus on sitten oppinut kiipeämään sohvallekin. Ja mistäänhän ei sitten tulla alas muuten kuin pää edellä.

Tästä ei seuraa kenellekään mitään hyvää.

Riskienhallinnasta

Jatkanpa nyt vielä tästä edellisestä aiheesta, eli aseiden hallussapidosta. Eilen sivusin aihetta hieman riskienhallinnan näkökulmasta: kuinka realistinen on se riski, että vanhemmat eivät noudata aseiden säilytykseen liittyviä lakeja? Entä se riski, että tästä huolimatta kapinoiva teini-ikäinen saa haltuunsa asekaapin avaimen ja lähtee kylille riehumaan?

Riskienhallinnasta tässä kai on yhteiskunnallisella tasolla kyse. Voidaanko tässä tähdätä nollatoleranssiin? Moni sellaista ainakin juhlapuheissa vaatii, oikeastaan nollatoleranssin hokeminen lienee aika tyypillistä retoriikkaa. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaisi? Liikennekuolemien nollatoleranssi lienee mahdollinen, mutta liian kovin kustannuksin. Harva OIKEASTI haluaakaan liikennekuolemien nollatasoa, sillä se kai edellyttäisi kaiken liikenteen lakkauttamista.

Huomattavasti useampi tavoittelee kaiketi tosissaan ampuma-asekuolemien nollatoleranssia, ja on valmis kieltämään käsiaseet, villeimmät jopa muutkin ruutiaseet. Kuitenkaan kielto ei mitenkään kiistatta johda aserikollisuuden nollatasoon tai edes merkittäviin parannuksiin. Joten mitä tässä nyt taas tavoiteltiinkaan?

Jos tilanne on yhteiskunnallisella tasolla tämä, niin entä henkilökohtaisella tasolla? Miksi minä en haluaisi kotiini asetta, vaikka pitäisinkin sen visusti lukkojen takana lapsilta turvassa? Entä jos olisikin teoreettisesti mahdollista kuvitella lapsen siitä huolimatta saavan aseen käsiinsä, kuinka realistinen se riski on? Onko muita marginaalisia riskejä, jotka otan yhtä voimallisesti huomioon?

No hyvä on, käytimme kummallakin lapsella kätkythälytintä yhden vuoden ikään asti; koimme kätkytkuoleman marginaalisenkin riskin sen verran merkittävänä, että sen sadan dollarin laitteen hankinta ja jokaöinen käyttö toi meille arvoisensa mielenrauhan. Mutta kätkytkuolemankin riski taitaa olla silti eri luokkaa kuin pyssyvarkauden - vai onko?

Konttauskypäriä meillä ei ole käytetty; raskausaikana minä söin hunajaa, raakoja (suomalaisia) kananmunia ja homejuustoja (pastöroidusta maidosta tehtyjä, tosin); lisäksi molemmat tytöt ovat saaneet lehmänmaitoa ja vähän suolaakin jo ennen vuoden ikää. Levitän joka lounaalla leivälleni 80-prosenttista vääristä rasvoista koostuvaa Oivariinia sen 40-prosenttisen kasvisrasvalevitteen sijaan. Juon alkoholia. Kävelen viikonloppuöisinkin pelotta epämääräisissä helsinkiläisissä kaupunginosissa, Kaisaniemen puistossa ja Keskuspuistossa.

Mikä siinä aseessa niin pelottavaa on? En minä tiedä. Vieraus? Joka tapauksessa kyse lienee tunteesta. Henkilökohtaisessa elämässä päätöksiä saa perustaa tunteisiinkin; varsinkin, kun ei minulla ole näköpiirissä tarvettakaan sille aseelle. Mutta perustuuko se kollektiivinen aseinho samanlaiseen tunteeseen?

Aseista jälleen

Minun on tunnustettava, että vielä puolen vuoden pohtimisenkaan jälkeen en ole kyennyt muodostamaan mielipidettä aseiden hallussapidosta. Tai ainakin asia nousi nyt jälleen pinnalle, enkä osaa sanoa siitä oikein mitään järkevää.

Nämä Suomen kouluammuskelut ovat olleet jossain mielessä helpommin käsiteltävissä, sillä niissä on ollut kyse ampujan omasta, laillisesta aseesta. En väitä, että on yksinkertaista seuloa hakijoiden joukosta potentiaaliset sekoajat, mutta ainakin tarkasteltavana ovat vain nämä itse hakijat.

Mutta nyt se tyyppi meni Saksassa ampumaan isänsä aseella, joka oli vieläpä täysin lukitsematta isukin makuuhuoneessa. Siis mitä hemmettiä?! Saksan aselait ovat ymmärtääkseni aika samansuuntaisia kuin Suomenkin, eli säilytys ja käsittely on hyvin tarkasti säänneltyä. Luulin, ettei kenellekään vakavalle harrastajalle tulisi mieleen säilyttää Berettaansa tyynyn alla tai yöpöydän laatikossa. Olin joko väärässä, tai sitten kyse ei ole vakavasta harrastajasta. Mistä voisimme etukäteen tunnistaa henkilöt, jotka aikovat lipsua säilyttämiseen liittyvistä säännöistä? Vai pitäisikö seuloa läpi hakijan kaikki läheiset ja etsiä potentiaaliset pyssyvarkaat?

Sitä paitsi, vaikka ase olisikin ollut asianmukaisesti jykevässä kaaapissa lukkojen takana - missä olisi avain? Onko se kaikilla harrastajilla varmasti aina kaulanauhassa, suihkussa ja saunassakin, vai roikkuukohan se satunnaisesti naulassa höyrysession tai krapulan aikana? Mikä estää kapinoivaa nuorta hiippailemasta kaapille nukkuvan vanhemman yöpöydän laatikosta nyysityn avaimen kera?

Myönnän, että suhteellisuudentajuni heittää aina silloin tällöin häränpyllyä Elämää Suurempien Uutisten iskiessä vasten kasvoja. Kuinka realistisia tällaiset kauhuskenaariot oikein ovat? Kuinka realistisia niiden tulisi olla, että niiden välttämiseksi tulisi tehdä valtavia toimenpiteitä? Ja mitä ne toimenpiteet sitten olisivat?

Minusta ampuminen on hurjan hauskaa, ja jos voisin nähdä itseni nyhertämässä ja putsaamassa revolveria, saattaisin sellaisen halutakin omistaa. Mutta ihan tunnepohjalta en vain pidä siitä ajatuksesta, että moinen kapine olisi kotona lasteni ulottuvilla, vaikka kuinka lukkojen takana. En väitä sitä ajatusta rationaaliseksi, mutten pääse siitä eroonkaan.

Okei, tilastojen mukaan ampuma-aserikokset eivät siis ole vähentyneet käsiasekiellon myötä, mikäli fasistisiin ystäviini ja heidän graafeihinsa on uskominen. Millä muulla tavalla voitaisiin sitten estää mutkien päätyminen vääriin käsiin? Kun näköjään aina on niitä, joita ei huvita noudattaa lakeja.

Korjatkaa maailma, pliis.

Sisarellisen tasapuolisuuden nimissä

Olen tainnut keskittyä valittamaan perheemme uhmaikäisen kolttosista ja jättänyt yksivuotiaan pikkusiskon hieman paitsioon. Toki uhmaikäinen osaa kehittyneemmän verbaliikkansa ja äänenkäyttönsä ansiosta tuoda itsensä siskoaan paremmin esille, mutta ei siskokaan mikään seinäkukkanen ole.

Perheemme pienin on oppinut uusia asioita vinhaa vauhtia. Hiljattain tyttö oppi kiipeämään matalalle tuolille, ja vain muutaman minuutin päästä neiti oli jo oppinut siirtämään tuolin haluamaansa paikkaan. Nyt hän ylettyykin huomattavasti aiempaa korkeammille hyllyille, eikä pidä unohtaa päälleen putoamisen jo realisoitunutta mahdollisuutta.

Samoihin aikoihin neilikkamme on oppinut kiipeämään syöttötuolistaan pöydälle. Pari päivää tätä rutiinia katseltuamme kyllästyimme ja keksimme sitoa tytön liinoilla kiinni tuoliinsa. Sanokaa minulle, että se on ihan normaalia? Kyllähän muutkin vanhemmat sitovat lapsensa syöttötuoliin? Ensimmäisellä kerralla pirpana huusi kuin syötävä, mutta nykyään tytär on jo hyväksynyt paikkansa ja hymyilee kuin aurinko.

Kuten isosiskonsa aikoinaan, Neila on myös oppinut puremaan. Kaikkea ja kaikkia, aina kun vain joku tulee tarpeeksi lähelle. Neiti puree, jos häntä yritetään estää pääsemästä kirjahyllyyn, mutta myös ihan vain huvittaakseen itseään. Ja päälle tulee aina sydämellinen nauru, joka äityy hysteriaksi, mikäli tyttöä torutaan. Jos kieltoa korostetaan vihaisella katseella, puhkeaa rääpäle huonosti teeskenneltyyn itkuun. Itku lakkaa heti, jos eteen tulee jotain purtavaksi sopivaa.

Kotifasisti on yrittänyt opettaa tyttöä puremaan omaa kättään, mutta niin tyhmä ei kuopuksemme ole: isin peukaloon ne hampaat pureutuvat kerta toisensa jälkeen. Kotifasisti sen sijaan ei ole vielä ottanut opikseen.

Lopuksi onkin todettava, että uhmaikäinen on tällä hetkellä huomattavasti hedelmällisempää maaperää kotifasistin opetuksille. Minulla on täysi työ de-opettaa tytärtämme; mm. eilen Mella oppi lesbojen olevan naisia, jotka takaapäin tarkasteltuna näyttävät miehiltä. Ne muut opetukset eivät sitten kestä tämänkään vertaa päivänvaloa.

Lastenkulttuuria

Vaikka itse ehkä olenkin jo toivoton tapaus kulttuurin saralla, ajattelin indoktrinoida jälkikasvuni kuitenkin arvostamaan edes jonkinlaista taidetta. Niinpä olenkin viime aikoina etsiskellyt netistä kiinnostavia teattereita, tanssiesityksiä ja työpajoja alle 3-vuotiaille. Laihoin tuloksin.

Kivaa tekemistä kyllä löytyy: on nukketeatteria, varjoteatteria, ihmisteatteria (onko tällainen käsite olemassa?), taidetyöpajaa ja opastettuja lastenkierroksia vaikkapa Kiasmaan. Mutta arvatkaapas, millaisina ajankohtina kaikki nämä tapahtumat on järjestetty? Arkisin aamupäivästä. Ei niihin paikkoihin työläisten lapsia näköjään haluta.

Onhan se toki ymmärrettävää ja kivaa, että kotihoidossa oleville lapsille on myös tarjolla virikkeitä; päiväkodissahan tämä puoli on kohtuullisesti hoidettu. Mutta kyllä me työssäkäyvät vanhemmatkin oikeasti haluaisimme joskus viedä lapsemme teatteriin tai taidenäyttelyyn.

Kotifasisti tästäkin asiasta ehti jo puhkua, että "eikö riitä, että meidän verovaroilla maksetaan ne rouvien kotihoidontuet, pitääkö niiden rikkaiden vanhempien lasten vielä saada kaikki verovaroilla tuetut kulttuurivirikkeetkin meidän muiden nenän edestä?". Itse en juurikaan haluaisi osallistua keskusteluun kotihoito vs. päiväkoti, mutta josko meille päiväkodinkin valinneille silti tulisi ihan vaikka vain murunen jotain pientä?

No, ehkä se on vain raakaa kysyntää ja tarjontaa. Kuka tietäisi?

Hyvä mieli naistenpäivän kunniaksi

Yllätin itseni ja sain hyvän mielen, kun luin verkko-Hesarista asiallisen oloisen kolumnin trendiaiheestamme eli maahanmuutosta. No, itse asiassa kolumni ei niinkään käsittele maahanmuuttoa vaan kehitysapua, mutta M-sana on isketty otsikkoon arvatenkin lukijoiden houkuttelemiseksi. Ja hyvä niin, kai.

Eihän tuon kolumnin sisältö nyt mitään hirveän ihmeellistä ja vallankumouksellista ole, mutta jotenkin kiihkottomampaa kuin Hesarilta olen tottunut odottamaan. Ja perusasiasta on helppo olla samaa mieltä: jos halutaan auttaa, on oikeasti pohdittava, missä auttaminen on järkevämpää. Onko parempi kasvattaa kehitysapua vai maahanmuuttoa? Minä ihan oikeasti loukkaannuin siitä taannoisesta yhteisvastuukampanjasta, jonka mukaan on rasismia pohtia, että "eikö niitä voitaisi auttaa siellä mistä ne on kotoisin".

Ei tämä tarkoita sitä, etteikö nykyistä kehitysapua voisi kritisoida rankastikin - tehdään siitä parempi. Lisäksi ymmärrän, että joku saattaa käyttää kehitysapuargumenttia auttamisenhalun sijaan pitääkseen katukuvan valkoisena, mutta ei tämä vielä tee argumentista väärää.

Kaikesta tästä öyhöttämisestä huolimatta minä edelleen haluaisin parantaa maailman, kaikkine naiiveine lisävivahteineen. Minä edelleen koen jonkinlaista kollektiivista vastuuta kaikista muistakin maailman ihmisistä, ja olen sitä mieltä, että parempiosaisten on yritettävä auttaa heikompiosaisia. Kehittyneillä yhteiskunnilla on velvollisuuden lisäksi myös varaa auttaa kehittymättömämpiä, semminkin kun kehittyneiden maiden kuluttava elämäntapa ei ole se kaikkein ekologisin.

Minä en hitto soikoon anna kenekään enää väittää minua rasistiksi sen vuoksi, että haluan nähdä avointa pohdintaa tehokkaimmista auttamiskeinoista. En, vaikka minun epäkäytännölliset ja abstraktit pohdintani eivät edistäkään asiaa vaan korkeintaan omaa henkistä kasvuani.

Miksi kaksi lasta on oikea määrä

Kun kotona ja lasten ollessa hereillä istun alas, mihin tahansa, on kymmenen sekunnin sisällä kummallakin polvellani yksi alaikäinen. Jos noita olisi vielä kolmas, ei sille olisi enää tilaa.

Uhmaiän seuraava vaihe

Mellan uhmaikä tuli meille aika lailla puun takaa, sillä emme olleet osanneet varautua aivan sellaiseen käytökseen. Minä olin kuvitellut uhmaiän tarkoittavan lähinnä itkupotkuraivareita lähikaupan karkkihyllyn edessä, mutta pokerinaamainen julma manipuloija olikin jotain paljon hirveämpää. Jonkin aikaa tuntuikin siltä, että rääpäleemme oli niskan päällä: äiti ja isä menettivät hermonsa ja tyttö vain nauroi pirullisesti kaikelle.

Nyt tilanne on kuitenkin selvästi muuttunut: esikoisemme uhmaiän vaihe on jo tämän talven ajan ollut selvästi tutumpi. Äiti ja isä eivät enää menetä hermojaan, mutta neiti sen sijaan heittäytyy puolen tunnin välein lattialle kiljumaan elämääkin suuremmista kiistakapuloista. Tyypillisimpiä itkupotkuraivarin aiheita ovat mm. nämä:

-Mella olisi halunnut itse kattaa oman paikkansa ruokapöydässä. Tätä mahdollisuutta toki kaukonäköisesti tarjottiin hänelle kattauksen alkaessa, mutta juuri silloin tyttö ei vielä halunnut.

-Mella haluaa laittaa talvisaappaat jalkaan sisällä. Vapaamielisinä vanhempina sallimme sen, jos saappaiden pohjat ovat puhtaat. Aina kengät eivät kuitenkaan suostu menemään jalkoihin, ja tyttö haluaa apua vanhemmiltaan. Vanhemmat eivät saa auttaessaan koskea tai edes katsoa Mellaan tai kenkiin. Myös pelkkä avunannon ele on loukkaus avunpyynnön jälkeen, ihan kuin Mellan kaltainen iso tyttö ei muka osaisi itse pukea kenkiä jalkaan.

-Mella haluaisi äidin syövän vasemmalla kädellä oikean sijaan. Äiti ei suostu.

-Isi katsoo Mellaan päin juuri silloin, kun Mellalla alkaa olla paha mieli.

On pakko myöntää, että esikoinen on kuitenkin yllättävän kypsä ja tietoinen omasta tilastaan. Monesti neiti ei nimittäin edes yritä keksiä tekosyytä kiukulleen, vaan myöntää suoraan itkun johtuvan pahantuulisuudesta ("mä ikken, mulla schlechte Laune!").

Yhtä kaikki, koko perhe Mellaa lukuunottamatta on tavattoman huvittunut näistä kohtauksista. Kyllä minä tämän känkkäränkän otan mielelläni sen damienin tilalle. Ristit ja vihkivedet on kuitenkin laitettu hyvään talteen kuopusta varten.

En tykkää, en yhtään

Nyt kun on viime viikkojen (no, oikeastaan jo kuukausien) ajan tullut kuunneltua aktiivisemmin noita vanhoja suosikkilevyjä mp3-soittimella, huomaan makuni muuttuneen. Jotkin aiemmin niin kovin hyviltä tuntuneet artistit ja kokonaiset musiikkityylit herättävät nyt suorastaan inhoa, tai ainakin syvää halveksuntaa.

Mitä sitä kiertelemään: minä en voi enää sietää suomirokkia, varsinkaan sitä vähän raskaamman tyylistä valtavirtarokkia (nämä kotiteollisuudet ja mitä niitä nyt on). Ja sitten joku runotyttöjen CMX, hyi hitto! Ja minulla on sentään varsin kattava valikoima kyseisen bändin levyjä.

Keski-ikäistymiseni onkin nyt johtamassa siihen, että alkaa olla yhä enemmän asioita, joista en pidä. Näitä ei kuitenkaan kompensoi vastaava määrä uusia asioita, joista pitäisin. Jotkin vanhat sentään ovat ennallaan: Depeche Mode ja Rammstein ovat edelleen ihan jees, vaikka olenkin loputtoman kyllästynyt niihin juuri nyt. Nick Caveen en ole onnistunut kyllästymään vuosienkaan aikana, ja pelkäänkin sitä henkistä ja taiteellista aavikkoa, johon joku päivä joudun tämänkin artistin menettäessä hohtonsa.

Pienen toivonpilkahduksen havaitsen siinä, että olen löytämässä uudelleen Nine Inch Nailsin. Tarkoitus olisikin nyt hankkia vähän enemmän tällaista industrialhenkistä rokkenrollia, sillä sellaisen tahtiin on todistettavasti tuloksellista polkea kuntosalin crosstraineria. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan; etenkin kipaleet, joiden tempo on lähellä Closer-biisiä toimivat erinomaisesti kuntoilun taustalla. Toisaalta vaatimus voi olla aika rankka, kappalehan on hitaammasta päästä mutta vauhdin kaksinkertaistaminen taas olisi jo aikamoista ripaskaa.

Kuntoilun taustalla voisi ehkä kuunnella jotain pirtsakampaa, kuten vaikkapa suuresti rakastamaani Scissor Sistersiä. Mutta kuka ihme rehkii hymy naamalla? Kyllä minä ainakin menen salille näyttämään niille vempaimille ja kaikille kuvitteellisille vihamiehilleni mistä kana pissii. Siinä ei rallattelulle ole sijaa.

Ei pakotietä

En muistanut (no hyvä on, en vain mitenkään kehdannut) laittaa eilen sitä baskeria päähän, mutta punaviinillä kyllä käytiin jälkeenpäin. Toisin sanoen kultturellit ystäväni veivät minut eilen Kiasmaan, ja tavoitteenani oli löytää jotain suurta/kaunista/sykähdyttävää/tajunnan räjäyttävää. No, en löytänyt. Huolimatta jokseenkin skeptisestä ennakkoasenteestani ja suorastaan aggressiivisesta mielialastani yritin kyllä kovasti tyhjentää mieleni ja ottaa vastaan mitä tahansa, mutta ei sieltä mitään puskenut läpi. No, olivathan ne rakennuskuvat hienoja, mutteivät mieleenpainuvia.

Jos totta puhutaan, en minä ole oikeasti pitänyt itseäni toivottomana tapauksena. Minähän olin kuitenkin usean vuoden ajan jäsen Kiasman ystävissä, ja tapasin hengailla kyseisessä paikassa enemmänkin opiskeluaikoina. Minähän suorastan rakastin sitä taloa ja sen näyttelyitä! Olen aina ollut enemmän Kiasma- kuin Ateneum-ihminen, poikkeuksena ne klassiset, suorastaan sarjakuvamaiset Kalevala-aiheiset Gallén-Kallelat.

Mikä sitten oli vikana?

1. Ihmismassat. Olin kyseisessä paikassa ensimmäistä kertaa ilmaisiltana, kuten muutama sata muukin. Yäk.

2. Uskontoaiheinen näyttely. Siitä olisi voinut tulla jotain kiinnostavaa, muttei tullut. Aika kliseistä kuvastoa: ai että Jeesuksen elämää käsittelevä triptyykki esittelee ensin muovisia jeesusvauvoja myyntipakkauksessaan, sitten eteerisen jeesusikonin ja lopuksi muovisia ristejä myyntikojussa. Islam taas on burkhaa ja animismi puunlatvoja. Hohhoijaa.

2. Perusnäyttelyt, tai lähinnä niiden olemattomuus: lähes kaksi kokonaista kerrosta oli suljettu uusien näyttelyjen rakentamisen vuoksi. Pah, tästäkö hyvästä minä maksoin nolla euroa ja raahauduin paikalle tungoksessa?

3. Se ainoa perusnäyttelyn taideteos. Okei, taideteos koostuu valkoiseksi maalatuista puuportaista, jotka päättyvät tyhjyyteen. Sen ympärillä on jykeviä puupilareita. Kaikki hyvin tähän asti. Mutta pitääkö sille antaa nimeksi "Ei pakotietä"? Ihan niin kuin vain vink vink, huomaattekste, noi portaat ei oikeesti vie minnekään, taisitte luulla että ne oikeesti menis jonnekin?

Eikä siinä vielä kaikki: ihan kuin nimi ei vielä riittäisi, nimikyltissä oli kappaletolkulla selitystä. Siinä kerrottiin, että nää portaat on toisaalta tosi houkuttelevan näköiset, mutta toisaalta tosi ahdistavat. Ne ei nimittäin vie minnekään, huomaattekste, ei mihinkään. Ja siks tän teoksen nimi onkin "Ei pakotietä", huomaattekste? Tajuuttekste, tässon niinku noi portaat, ja ne ei vie minnekään, ja sit sen nimi on niinku "Ei pakotietä"? Koska jos niitä niinku kiipee ylös, niin huomaakin olevansa vielä pahemmassa loukossa. Tajuuttekste? Sieltä ylhäältä ei löytynytkään pakotietä! Ja siks tän teoksen nimi onkin "Ei pakotietä"!

Sitä luulisi, että nykytaiteen museossa saisi pureskella itse taiteensa, mutta ilmeisesti ei.

Täytyy kokeilla jossain vaiheessa se Ateneumin Kalevala-näyttely. Kalevalassa ei voi mennä pieleen, vai voiko?

Lukusanoja

Jälleen kerran löysin itseni tilanteesta, jossa pohdittiin epämääräisten lukumäärää ilmaisevien sanojen tarkkaa merkitystä. Jotta moisista ongelmista selvittäisiin, käytän koko tieteenfilosofian maisterintutkintoni tuoman auktoriteetin ja määrittelen seuraavassa tällaisia käsitteitä.

pari. Tämä on käytännössä synonyymi sanalle kaksi, sillä pari merkitsee jokseenkin aina kahta. Kuullessasi jonkun käyttävän sanaa pari kannattaa sinun kuitenkin varautua siihen, että kyseessä on idiootti, joka tarkoittaakin kolmea. Sellainen käyttö on mautonta, ja sitä saa paheksua.

Poikkeus: paria voi käyttää myös vähättelymerkityksessä, ts. "mennäänkö parille?". Tuolloin kaikille on selvää, että kyseessä on useampi kuin kaksi.

muutama. Muutama lähtee liikkeelle kolmesta ja päättyy viimeistään kymmenessä. Tosin kaksinumeroisiin lukuihin viittaaminen sanalla muutama on mautonta, joten sen käyttö kannattaa lopettaa yhdeksän jälkeen.

jokunen. Downgreidattu ja harvemmin käytetty versio muutamasta, vaihteluväli 2-8.

moni, usea. Nämä ovat varsin suhteellisia sanoja, jotka voivat asiayhteydestä riippuen merkitä jokseenkin mitä tahansa. Niiden käyttöä tulisikin välttää. Erityisen tyypillisiä nämä ovat liioittelusanoina, tyyliin "moni on kanssani samaa mieltä tästä poliittisesta kysymyksestä" tai "adressin allekirjoittivat useat merkkihenkilöt". Näissä tapauksissa moni ja usea voivat hyvinkin merkitä kahta, pahimmissa tapauksissa jopa vain yhtä. Ryyditettynä sanalla todella saatetaan päästä samanlaisiin lukuihin kuin muutaman kohdalla.

liuta, läjä, vino pino. Henkilökohtaisia suosikkejani. Nämä ovat enemmän kuin muutama, ja tarkoittavatkin suunnilleen lukuja 10-50.

Tätä suurempia lukuja merkitsevät epämääräiset sanat ovatkin jo niin epämääräisiä, ettei niillä voi olla merkittävää käyttöä jokapäiväisessä elämässä. Satapäistä ihmisjoukkoa ei pitäisikään kuvata millään löperöllä kädenhuitaisulla, vaan oikeilla numeroilla. Poikkeuksen tästä tekevät luonnollisesti tilanteet, jossa suurempi ihmisjoukko halutaan nimenomaan halventaa mielikuvien tasolla pienemmäksi. Tällainen toiminta on kannatettavaa huumorin merkeissä.

Aivan mahdotonta

Tämä elo menee nyt aikamoiseksi pään seinään puskemiseksi. Miten minä olenkin niin kykenemätön viihtymään hetken hiljaa paikallani? On muksujen sairaspäivä, minä heitä kotona vahtimassa. Ja nyt olisi päiväuniaika sekä äidin vapaahetki.

Ja mitä tekee äiti? Tylsistyy, tylsistyy ja tylsistyy. Mutta oikeasti kahden tunnin viettäminen on aivan mahdoton tehtävä. Jos vapaata olisi koko ilta, ottaisin reteästi esiin maalaustarvikkeet, levittäisin sanomalehtiä lattialle ja alkaisin räiskiä värejä kankaalle. Taustalle laittaisin tietenkin soimaan metelimusiikkia. Mutta kahdessa tunnissa ei ehdi edes pohjamaali kuivua, eikä musiikkia voi soittaa lapsosten nukkuessa. Niin eikä niitä taulupohjia ole pingotettukaan, ja niittipyssystä kuuluu aivan liian kova räime.

Saamarin saamari. Ja kun oikein ei uskalla blogatakaan, kun sekin menee aina vain sellaiseksi päänaukomiseksi. Toisaalta tällaisen vuorokauden tauon jälkeen päänaukominenkin alkaa tuntua jo virkistävältä ajatukselta.

Päänaukomisesta selänraapimiseen

Nyt alan uskoa, että todellakin kykenen ärsyttämään ihmisiä; taidanpa peräti kerätä virtuaalista verta virtuaalisesta nenästäni. Vai miten muuten voi selittää sen, että käynnissä on suoranaiset auotaan päätä Anginalle -viikot? Nykyään minulle auotaan päätä niin blogissa, sähköpostissa kuin naamakirjassakin. Ja tästä riemastuneena kotifasistikin päätti ryhtyä aukomaan ihan kasvotusten, periaatteella kunkerrankaikkimuutkinsaaniinmiksenminä.

Todellisuudessahan minä olen lempeä ja ystävällinen ihminen, joka haluaa kaikille hyviä asioita. Niinpä julistankin nyt alkaneeksi ollaan kilttejä Anginalle -viikot, jotka kestävät ainakin syntymäpäivääni asti eli kolmen viikon päähän. Siinä vaiheessa lienee turhaa yrittää väistellä niitä kaikkiä pinnan alla kyteviä ikävitsejä.

Selänraapimisvälineet esiin, ystävät. On aika hymistellä.

Se on tää paniikintunne

On taas se aika vuodesta, jolloin meidän perheessä korotetaan ääntä pyhän erimielisyyden merkeissä. Kalenterissahan on selvä logiikka: kuudes kuukausi on kesäkuu, yhdeksäs on syyskuu. Kahdestoista olisi varmasti talvikuu ellei olisi joulukuu, ja jostain kummasta syystä kolmas kuukausi on nimetty maaliskuuksi kevätkuun sijaan. Yhtä kaikki, lienee selvää, että maaliskuussa alkaa kevät. Minä olen syntynyt keväällä.

Kotifasistin mielestä näin ei voi olla, kun kerran sinäkin yhtenä vuonna tuli juuri kymmenen asteen pakkaset kun helmikuu vaihtui maaliskuuksi. Ja joka vuosi se hölisee jotain jostain kevätpäiväntasauksesta. Eihän se nyt kuitenkaan niin ole: tänään on kevät.

Sen kunniaksi olenkin jo ehtinyt toteuttaa jokavuotisen kevätrituaalini eli Kauko Röyhkän Kevät-biisin kuuntelemisen. Pitäisiköhän kevätrepertuaaria joku vuosi kasvattaa?

Tytöt tahtoo pitää hauskaa

Onpas ollut poikkeuksellisen tyttömäinen viikonloppu: eilen istuin tyttöseurassa juomassa skumppaa (terkkui vaan Jonnalle) ja tänään shoppailin kaupungilla kenkiä. Ja löysin tarvitsemani popot mega-alennuksesta, mikä on luonnollisesti aina ihkua.

Miten tästä pitäisi jatkaa? Suklaatahan kotoa jo löytyy, kun sitä tuli yllättäen laatikollinen kotifasistin tädiltä Saksasta. Pitäisi ehkä lakata myös kynnet. Tulisiko joku värjäämään hiukseni? Vaikkapa sellaiseksi kuparinpunaiseksi. Ja voitais puhua miehistä.

Vastaisku

Koska tämä elämä on viime aikoina mennyt lähinnä sarkastiseksi öyhöttämiseksi, on vastaiskun aika. Olen jo sopinut kultturellien ystävieni kanssa treffeistä ainakin Kiasmassa ja Ateneumissa - on aika oppia taas arvostamaan hyvää ja kaunista. Aion laittaa baskerin päähäni ja mennä jälkeenpäin punkkulasillisen ääreen puimaan kokemaani. Voi olla, että lisäksi parannamme maailmaa.

Eilen en pystynyt kävelemään ekokaupan ohi hihittämättä, mutta sekin päivä kyllä vielä tulee.

Kurinpalautuksen tarpeessa

Nyt on mennyt jo hyvä tovi tätä poliittista kolmenkympin kriisiä käsitellessä, ja lienee aika seisahtaa ja katsoa, mihin on tultu. On sanottava, että alkaahan tämä pikkuisen huolestuttaa.

Tarkoitus oli alun perin heittää raskas punavihreä viitta harteilta, tarkastella ympäristöä kriittisesti ja tehdä sitten valintoja aiempaa rationaalisemmin ja harkitummin. Viittoja on tullut viskeltyä ja ympäristöä tarkasteltua, mutta ei tästä elämästä kyllä ole tullut yhtään aiempaa rationaalisempaa eikä harkitumpaa; ennemminkin tilanne on vain pahentunut.

Esimerkiksi ruokakaupassa käydessäni olen huomannut arpovani banaanihyllyn edessä: aina aiemmin ostin automaattisesti reilun kaupan banaaneja, mutta nyt mieleni tekisi suunnata kohti riisto-Chiquitaa ihan vain koska reilu kauppahan on siis niinku tosi noloo viherpiiperrystä. Ja itse asiassa kerran ennen joulua ostin ihan vain kiusallani riistosatsumia reilujen klementiinien sijaan.

Lisäksi viime aikoina on tullut luettua lähinnä Scriptaa ja haukuttua Helsingin Sanomien toimituksen joukkopsykoosia. Mutta entä jos minä olenkin se psykoosiin ajautunut ja hesarilaiset oikeassa? Entä jos minä olenkin rasisti enkä muodikkaasti maahanmuuttokriittinen? Leikinkö minäkin vain sanoilla ja peitän todelliset alkukantaiset ennakkoluuloni vain ohuesti?

Kaikki Star Warsinsa katsoneet tietävät, että pimeä puoli on vahva ja vetoava. Näinköhän minäkin olen lupaava Anakin, joka lipuu väärälle puolelle aitaa vain joutuakseen myöhemmin kohtaamaan hyveellisen jälkikasvunsa ja tehdäkseen parannuksen juuri ennen kuolemaansa (sori, spoileri)? Vai olenko kenties jo kokonaan menetetty tapaus? Ihan vain siksi, että on niin hauskaa tehdä vähän toisin kuin ennen?

Ja toisaalta.

Viime aikojen parhaita selityksiä

-Sehän oli vain vitsi.

-Me vain uhkailimme.

-Käytin normaalia neuvottelukieltä.

Ehdottaisinkin seuraavia jatkotoimenpiteitä:

-Kielletään internetti, eikulälläslää se oli läppä!

-Laitetaan koulun ruokalaan varoituskyltit: vain kolme kalapalaa, tai katkaisemme kätesi.

-Tehdään seuraavissa tes-neuvotteluissa tarjous, josta ei voi kieltäytyä.

Pähkinä ratkaistavaksi

Minulla on ongelma. Arkeni kuluu kolmiyhteydessä koti-työpaikka-päiväkoti, joskus satunnaisesti tähän tosin sekaantuvat myös hypermarketti ja uimahalli. Näitä kaikkia yhdistää minun lisäkseni se, ettei niiden välittömässä läheisyydessä ole taidetarvikeliikettä tai hyvinvarusteltua kirjakauppaa. Eikä oikeastaan mitään muutakaan erikoisliikettä.

Sitten tulee näitä päiviä, kun tekisi mieli vaikka maalata. Vaan gessostapa on kuivat lirut purkin pohjalla ja pingotuspuita on jäljellä pariton määrä, nekin vääränpituisia. Musta maalituubikin on edelleen tyhjä, mutta sehän ei ole ylitsepääsemätön ongelma niin kauan kuin sinistä, ruskeaa ja punaista riittää.

Ja kun olisi ollut oikein taustamusiikiksi sovittu levykin jo mielessä. Väsymyskään ei haittaa, maalaaminen kun kuittaa aina muutaman päivän univelat jollain mystisellä tavalla.

Mutta kun ei. Ja tähän ongelmaan törmätään vielä monen monituista kertaa, koska minä nyt en vain käy siellä keskustassa, en ainakaan kauppojen aukioloaikaan. Ja jos käyn, niin kuka nyt jaksaisi raahata jotain pingotuspuita kilometritolkulla?

Perustaisikohan joku kotiinkuljetuspalvelun? Sellaisen 24/7? Koska iltaisinhan se maalaushimo iskee.

Juhlahumua

(kuvassa: Neila ei suostunut puhaltamaan iglukakun kynttilää)

Arki on näemmä yhtä juhlaa: lapset on saatu lahjottua ja yhdet tuparitkin vietettyä, mutta kolmenkympin kriisi se vain elää. Pahimmat kauhunhetket kyllä koettiin muutama päivä sitten, kun alkoi pahasti vaikuttaa siltä, ettei mistään ravintolasta löydy tilaa vaatimattomalle seurueelleni. Joko ne parhaat eivät ota vastaan pöytävarauksia tai sitten ne eivät lueskele sähköpostejaan. Yhtä kaikki: paikan löytäminen oli tuskan takana. Sen verran jouduin tinkimään vaatimuksistani, että belgialaisia oluita ei juottolasta löydy. Nyt on kuitenkin kievari varattu ja neuvottelut lastenvahdin kanssa käynnissä, joten raaka ikääntymisen todellisuus on vain kohdattava.

Hauskintahan olisi, jos ravintolaan pääsisivät pelkästään jo 30 täyttäneet, mutta valitettavasti ravintolan ikäraja on vain 20. Pikkusisko sentään jää juuri ja juuri ikärajan alle, mikä helpottaa lastenvahtineuvotteluja. Kaikki yli 29-vuotiaat lukijani ovatkin sydämellisesti tervetuloa tapahtumaan, muille voidaan myöntää erikoislupia anomuksesta. Nuoremmilta odotan kuitenkin hyviä lahjoja ja/tai varauksetonta ihailua.

Vauvatonna

Nyt on sitten päässyt käymään niin, ettei meidän perheessä ole enää ainuttakaan vauvaa; kuopuskin kun on tänään saavuttanut kunnioitettavan yhden vuoden iän. Toki minulla on edelleen vaikeuksia käsittää, miten jokin niin pieni voi olla jo niin iso.

Mutta ehkä pienuus on harha, tai ainakin erittäin nopeasti ohimenevä tila. Laskimme nimittäin hiljattain, että neiti syö päivittäin enemmän kuin isänsä. Siis enemmän kuin 31-vuotias raavas mies, joka vieläpä kulkee n. 5 kilometrin mittaisen työmatkansa lihasvoimalla aamuin illoin. Tästä voi päätellä, että jos vain katsoisin tarpeeksi tarkkaan, pystyisin luultavasti havaitsemaan tytön kasvun reaaliajassa. Johonkin se kaikki ruoka menee, ei sen rääpäleen maha niin iso ole eikä se tavara viivytyksettä tule uloskaan.

Olo on hieman haikea, mutta hukutan sen tänään imurointiin ja marsipaanin vaivaamiseen.

Niitä päiviä

Aina ei voi olla hyvä päivä, joskus on suorastaan kurja päivä. Tiivistetysti voisi sanoa, että joskus sitä huomaa hirvittävällä selkeyden hetkellä olevansa huono äiti, kehno esimies, saamaton työntekijä, tarpeeton ystävä ja kaikin puolin ikävä ihminen. Ja sitten jotkut näsäviisaat vielä ryhtyvät heittämään kulunutta humanistiläppää toisen heikkona hetkenä.

Koska olen kuitenkin peruspositiivinen ja yltiöoptimistinen, psyykkaan itseni jälleen nousuun. Seuraavassa lista Hyvistä Asioista, muitakin saa ehdottaa:

-Illalla pääsen leipomaan kakkua ja viikonloppuna syömään sitä.

-Nykyään ulkona on jo valoisaa sekä töihin mennessäni että töistä palatessani.

-Muutaman vuoden kuluttua molemmat lapset osaavat jo itse syödä, käydä vessassa ja pukea päälleen.

-Helsingissä on ainakin kaksi ravintolaa, joista saa tiettyä georgialaista kuohuviiniä edullisesti.

-Tänäkin vuonna on kesä ja kesäloma.

-Palkkapäivään on enää viikko.

-Suomi ei ole sodassa.

Pulkka

Rakas Joulupukki,

ilkeä kaksoisveljesi Nuuttipukki on rikkonut lastemme pulkan. Ole kiltti ja tuo meille uusi, mieluiten laskiaiseen mennessä.

Terveisin vanha ystäväsi A.

Tarpeellisia fraaseja

Kuten olen tainnut aiemminkin kertoa, Mellan fraasivarasto ja ylipäänsä puhumisen sujuvuus on selvästi kohentunut näiden päiväkodissa vietettyjen viikkojen aikana. Sitä en kuitenkaan maininnut, että typykästä on tullut ennen kaikkea näsäviisas. Tyypillisimmät keskustelunpätkät meillä menevät nykyään näin:

(minä): Katso Mella, miten kivoja kukkia / iso koira / hieno kaivinkone / paljon vauvoja!

(Mella, silmiään pyöräytellen): Kyllä mää nään!

(minä): Tulepas nyt jo Mella, alkaa olla kiire!

(Mella, silmiään pyöräytellen): Koko ajan!

Sen lisäksi saksankieliset sanat "Ski fahren" ja "schiessen" ilmeisesti kuulostavat Mellan korvaan samalta, minkä vuoksi tyttönen huudahtaa aina hiihtäjiä nähdessään: "Kato äiti, ne ampuu!" Olemme päätelleet, että Mellasta tulee ehkä ampumahiihtäjä, tosin toivottavasti vähän varovaisempi sellainen.

Pahe leviää

Raahasin kotifasistin tänään kanssani ampumaradalle, noin niin kuin ystävänpäivän kunniaksi. Alun perin reissun piti olla yllätys, mutta eilen kotifasisti kyseli suunnitelmistani ja heitteli arvauksia niin pitkään, että lopulta osui oikeaan. Ja minä olen huono valehtelemaan, joten tietenkin piti myöntää. No, kävimme me syömässäkin, eli ei siinä kaikki. Kiitos vain jälleen kerran lasten vahtimisesta, Pikkusisko.

Kun silloin syksyllä suunnittelin ensimmäistä ampumareissuani, ei kotifasisti suostunut millään tulemaan mukaan: on kuulemma ampunut armeijassa ihan tarpeeksi (ja olisiko vielä rehennellyt ampuneensa isommilla pyssyillä, kun kerran panssarivaunussa sotaisan velvollisuutensa suoritti). Sittemmin mies rupesi pohtimaan, että ehkä armeija teki ampumiselle sen minkä koulun liikuntatunnit urheilulle - kenties ampuminen voisikin rennossa ympäristössä olla ihan mukavaa puuhaa.

Tästä minä sitten rohkaistuin, ja tulos oli hyvä: kotifasistilla oli kuulemma kivaa ja toistekin lupasi lähteä mukaan. Ilmeisesti ruudinkäry sai äijävaihteen päälle, sillä nuppuseni ryhtyi nostalgisesti muistelemaan sitä upeaa päivää, kun sai varastojen tyhjennyksen varjolla ampua peräti 40 tuolloin 400 D-markan arvoista panssarivaunun tykin patruunaa ihan vain omaksi ilokseen siellä paikassa, jossa pojista tulee miehiä. Koska minulla ei ole moisia kokemuksia, olen edelleen ihan tyytyväinen niihin kakskakkosiin.

Mutta hittolainen, että se on kerta kerralta hauskempaa. Sihtini ei kylläkään ole pahemmin kehittynyt, mutta asentoni on nyt hieman aiempaa parempi ja aseen käsittely sujuu paniikitta.

Sensuurin kylmä käsi

Oikeusmurha! Vaiko sittenkin järkevää proaktiivista toimintaa? Joka tapauksessa Valtio on selvästi jäljilläni, ellei kyseessä ole peräti Nokia (no älkää nyt kysykö miksi, kyllä tämäkin jotenkin voi Nokiaan liittyä), sillä ikioma Facebook-ryhmäni "Punavihreät fasistikyynikot, jotka haluavat pelastaa maailman" on ilmeisesti poistettu. Joku on selvästi tajunnut, että perussuomalaisten sijaan yhteiskuntarauhaa uhkaammekin me.

Paskat. Kyllä täältä vielä noustaan. Tällä tavalla te teette minusta vain marttyyrin.

Perhevapaat jälleen

Nyt sitten jälleen kerran puhutaan perhevapaista, kun hallitus riitelee asiasta keskenään. Minun on sanottava, että tuo esitetty 6+6+6 tai oikeastaan mieluummin 5+5+5 vaikuttaa noin niin kuin ensilukemalta varsin kannatettavalta ajatukselta. Aika moni sitä kuitenkin vastustaa, ainakin aina yhtä asiallisella ja henkevällä Heserin keskustelupalstalla.

No, kyllä minä heti yhden ilmeisen vasta-argumentin näen: vapaiden lisääminen siitä nykyisestä 11 kuukaudesta 15-18 kuukauteen maksaisi. Mistä nekin rahat sitten otettaisiin? Henkilökohtaisesti en ole koskaan ymmärtänyt, miksi työnantajien harteilla on niinkin iso osa vanhemmuuden kustannuksista. Mitä tekemistä työnantajilla on lastenhankinnan kanssa? Jos ei haluta, että lisääntyminen on mahdollista vain rikkaille vaan päätetään tukea lapsiperheitä, niin tuetaan sitten niistä pahamaineisista verovaroista, mutta annetaan työnantajien keskittyä siihen työn antamiseen.

Jos nyt leikitään, että tämä raha-asia olisi jotenkin mystisesti ratkaistu, niin mitä vikaa tuossa mallissa sitten olisi? Hesarin keskustelupalstalla tietenkin rynnättiin taas moittimaan niitä holhoavia sosialisteja, jotka taas kerran haluavat määrätä perheiden elämää eivätkä luota ihmisten omiin valintoihin.

Tätä en oikein ymmärrä: tuossa uudessa mallissa olisi edelleen mahdollista tehdä kaikki juuri niin kuin nytkin. Äiti voi olla (vajaan) vuoden kotona vanhempainvapaalla, jos haluaa. Isä voi olla (vajaan) vuoden kotona vanhempainvapaalla, jos haluaa. Samaten kaikki kombinaatiot tällä välillä ovat mahdollisia. (Itse asiassa nykymallissa ensimmäiset kolme kuukautta lomaa on sallittu ainoastaan äidille, joten uudessa mallissa valinnanvapaus lisääntyisi.) Uudessa mallissa tulisi vain tähän päälle vielä muutama bonuskuukausi, jotka on käytännössä korvamerkitty sille, joka on siihen mennessä ollut selvästi vähemmän kotona. Niitä lisäkuukausia ei ole pakko käyttää, jos ei tykkää korvamerkinnöistä tai pitkistä lomista.

Voisiko joku avata tätä vastustamisen logiikkaa vähän?

Menetetty tapaus

Mitä tapahtui sille kaunosieluiselle runotytölle, joka arvosti kaikenlaisia kaunotaiteita (populaarikulttuuria unohtamatta) ja jota kiehtoi suuresti tutustua uudenlaisiin ilmaisuihin? Missä vaiheessa minusta tuli tällainen ivallisen kyyninen ja konservatiivinen?

Nimittäin tätä kuvaa ja kuvatekstiä katsellessani ainoa mieleeni tuleva käsite on "parodiahorisontti".

Ranskalainen Latifa Laâbissi käsitteli esityksessään Self Portrait Camouflage kotimaansa siirtomaa- ja maahanmuuttopolitiikkaa. (Demari)

Nakit ja ranskanperunat

Päivän Kauppalehdessä Hans Välimäki motkottaa kolumnissaan samasta asiasta, joka minuakin on kismittänyt muutaman vuoden ajan: ravintoloiden lastenruuista. On mielestäni käsittämätöntä, että perheen pienimmille on ylivoimaisen vaikeaa löytää ravintolasta ruokaa, jota ei olisi uitettu rasvassa ja suolassa. Olipa ravintolan teema mikä hyvänsä, löytyy lastenlistalta aina ne samat annokset nauravia nakkeja ja eineslihapullia, tietenkin ranskanperunoiden kera. Onneksi ne ranskanperunat sentään voi useassa paikassa vaihtaa perunamuusiin, mutta lohtu jää silti laihaksi.

Mitä, oi mitä, ajatellaan ravintolassa, jossa äiti ja isä saavat valita laajasta listasta vaikkapa höyrytettyjä vihanneksia tai mitä tahansa ituhippien terveellistä ruokaa, mutta muksuille on tarjolla silkkaa rasvasuolamättöä? Miksi ihmeessä ravintoloitsija kuvittelee pikkulasten kehojen kestävän rasvaa ja suolaa aikuisia paremmin?

Meidän rääpäleille ei ranskanperunoita syötetä, ei ainakaan ennen kuin he ovat riittävän vanhoja itse vaatimaan sellaisia. Ja jos ei ole taaperosta asti ehdollistettu mässyämään pakasteperunaa ja natriumglutamaattia, ei lapsi välttämättä jatkuvasti sellaista toivo vanhempanakaan. Satunnaisesti nyt tietenkin voi syödä vaikka lunta, en minä sillä.

Jälleen yksi särkynyt unelma

Uimahallit ovat kivoja paikkoja, suoranaisia sosialistisia paratiiseja. Ajatelkaapa nyt: paikka, jossa kohtaavat lapset ja vanhukset, työssäkäyvät ja työttömät, köyhät ja rikkaat, laihat ja lihavat, sairaat ja terveet, huippu-urheilijat ja sunnuntaiuimarit. Siellä ei kyräillä, vaan tunnelma on välitön, leppoisa ja suvaitsevainen. Harva harrastus kokoaa niin erilaista porukkaa yhteen tilaan.

Tässä hippiunelmassa on kuitenkin paha virhe: kaikkien erilaisten ihmistyyppien joukosta olin unohtanut ne idiootit ja pahansuovat kanssakulkijat. Jotenkin heidät on niin helppo jättää huomiotta ihanneyhteiskuntaa muodostettaessa. Pitkään olin saanut elätellä illuusiota uimahallista rauhan ja keskinäisen ystävyyden tyyssijana, kunnes törmäsin siihen yhteen ikävikköön.

Kävin tänään ensimmäistä kertaa uimassa sitten tuon kohtaamisen. Vaikka pitkä tauko selittyy pääosin erinäisillä flunssilla, on illuusion särkyminen varmasti yksi tekijä laiskuuteni takana. Tänään huomasin haavan olevan vielä tuore: kanssauimareille hymyilemisen sijaan suhtauduin jokaiseen vastaantulijaan potentiaalisena kusipäänä, enkä halunnut enää antaa kenenkään särkeä mustuvaa sydäntäni. Kuin ihmeen kaupalla sain hampaat irvessä suoritettua kilometritavoitteeni kauheassa ruuhkassa ja poistuttua hallista purematta ketään.

Tuntuuko oikeistolaisista aina tältä?

Poteronkaivuun MM-kisat

Ei pitäisi jauhaa vanhoista aiheista, mutta kun ne putkahtavat jatkuvasti esiin aina vain hämmästyttävämmässä muodossa. Luulin jo nähneeni kaiken, kunnes eilen illalla lueskelin päivän Hesaria ja meinasin pudottaa silmäni mielipidepalstalla. Siellä oli toimitukselta teksti, jossa päiviteltiin maahanmuuttokeskustelun luokattomuutta ja kerrottiin, että nykyään Hesarin verkkokeskusteluista täytyy koko ajan poistaa asiattomia maahanmuuttokommentteja. No, tähän asti ei mitään ihmeellistä, voin hyvinkin kuvitella, että sieltä löytyy aikamoista törkyä tästä aiheesta.

Mutta kun tässä tekstissä annettiin sitten esimerkkejä kommenteista, jotka toimituksen mukaan olivat asiattomia aasinsiltoja järkevästä keskustelusta maahanmuuttojankkaukseen:

Viikon perhemuotokeskustelussa joku piti lapsettomuutta ekologisesti hyvänä ratkaisuna "Samanlainen ekoteko on estää maahanmuuttajan muuttaminen köyhästä Kongosta rikkaaseen Suomeen", kuului verkkokommentti.

Ja kun kerrottiin ruotsalaisten koulutietojen heikentyneen, esitti nimimerkki Pecos Bill syyn: "Tämän päivän ruotsalaiset koululaiset poikkeavat melko lailla parinkymmenen vuoden takaisista niin uskonnoltaan, pigmentiltään kuin kulttuuriltaankin."

Nämä ovat siis kommentteja, jotka Hesari on asiattomuuden vuoksi poistanut. En väitä, että seisoisin moisten mielipiteiden takana, mutta silti minun on vaikea tunnistaa niiden pöyristyttävyyttä. Oliko ongelmana siis se, että jutut menivät off topiciksi? Niin tosiaan, sitä kun tapahtuu muuten niin tavattoman harvoin noissa Hesarin "laadukkaissa" keskusteluissa. Vai onko ongelma tosiaan vain se, että niissä puhutaan maahanmuutosta?

Hesarin keskustelupalstalla ei minun mielestäni ole mitään mielekästä luettavaa: kommentteja on aivan liian paljon, ne kaikki toistelevat samoja asioista ja keskustelu rönsyilee holtittomasti ja asiantuntemattomasti. Mutta silti, tai juuri sitä taustaa vasten, tuntuu todella oudolta, että toimitus on lähtenyt sen kaiken turhan joukosta poistamaan juuri em. kommentit. Ja omituisinta on se, että arvon toimittajat vieläpä kertovat sen aivan suoraan ja avoimesti, ikään kuin olettaisivat kaikkien järkevien ihmisten olevan tietenkin samaa mieltä.

Edelleen ei näytä siltä, että asiasta ainakaan Hesarissa käytäisiin mitään keskustelua. En koe tarvetta puolustella "maahanmuuttokriitikoita" (nämä halla-ahot osaavat sen kyllä hyvin itsekin), mutta eipä tuo pk-seudun vastapuolikaan ole ainakaan julkisuudessa mitään asiallisen argumentaation sulkaa hattuunsa saanut. Edelleen, yhä vain, puhutaan siitä että ei saisi puhua.

Ja mitä ihmettä se Yhteisvastuukampanja oikein hakee takaa? Kun tein tämän testin, olin kysymyksiin vastatessani positiivisen yllättynyt: ihanaa, että vastauksissa on selvästi kumpaankin suuntaan överiksi vedettyjä vaihtoehtoja. Että jutusta näkee, miten sokeita jääräpäitä sekä mokukriitikot että multikultifanit voivat pahimmillaan olla. Mutta ei: parhaat pisteet kyselystä saakin, jos on mm. sitä mieltä, että mustat ovat parempia kuskeja kuin valkoiset, että minäkin haluan käyttää huivia kun noillakin on, että ulkomaalaiset lääkärit ovat ennakkoluulottomampia kuin suomalaiset, että leipäjonosta pitää kutsua kaikki tummaihoiset omaan kotiinsa syömään sekä että maahanmuuttajat ovat motivoituneempia työntekijöitä kuin suomalaiset.

Siinähän sitä sitten onkin tavoitetta riittämiin. Mokukriitikot on nyt varmasti ympäripuhuttu tällä kampanjalla.

Minä en edelleenkään halunnut joutua olemaan tällaista mieltä näistä asioista, mutta koko ajan tuntuu enemmän ja enemmän siltä, että maailma ympärilläni on tullut aivan hulluksi. Näissä tilanteissa tietenkin pitäisi tarkistaa oma lääkityksensä, mutta yritän nyt ensin muuttaa maailmaa.

Savuton linja

Minä olen hyvin tupakkavastainen, ja ihan vain itsekkäistä syistä. En ole itse koskaan polttanut, joten mitkään rajoitteet eivät minua henkilökohtaisesti haittaa. Lisäksi en halua hengittää moista pahanhajuista ja silmiä kirveltävää savua saati joutua tuulettamaan kaikkia vaatteita baari-illan jälkeen. En siis suostu istumaan iltaa tupakoinnin sallivassa ravintolassa (en, vaikka tupakoimaton tila löytyisi - aina se haju kuitenkin leviää), enkä halua hotellista tupakointihuonetta. Jopa kadulla kävellessäni hidastan askellustani tai peräti siirryn toiselle puolelle katua, mikäli edessäni kävelevä polttaa ja savu ympäröi minutkin.

En kuitenkaan halveksu tupakoivia ystäviäni, mitä nyt joskus saatan aukoa päätäni heidän joutuessaan karkuun parvekkeelle tai ulko-ovelle. Enkä missään nimessä enää kykene samaistumaan niihin, jotka vaativat lakritsipiippujen kieltoa tai sitten tätä viimeisintä eli tupakoivien ihmisten sensurointia mediassa. Joku raja.

Neitijumppaa ja äijäurheilua

Kokeilin tänään uutta lajia, kuntonyrkkeilyä. Koko matkan töistä sinne pohdiskelin eroja neitijumpan ja äijäurheilun välillä, ja mielenkiitoisia esimerkkejä illan mittaan tulikin vastaan. No, älkää nyt pilkkakirvestä kaivako esiin: kyllä minä tiedän, ettei mediakonsernin konttorirotilleen kustantama kuntoilu voi olla mitään todellista äijäurheilua. Mutta ottaen huomioon minun taustani (vielä neitejä ja äijiä pahempi eli rouva: kaltaiselleni sopivia lajeja lienevät hyötyliikunta, uinti ja sauvakävely), oli tämäkin jo elämys.

Neitijumpan erottaa äijäurheilusta mm. siitä, että neitiurheilu maksaa kaksi kertaa enemmän. Se myös edellyttää kauniimpia tekstiilejä. Tämän lisäksi on kuitenkin muitakin eroja, joita havainnollistan seuraavassa kuvauksessa tämän illan kokemuksestani.

Tapahtumapaikka

Illan kuntonyrkkeilysessio tapahtui autenttisella nyrkkeilysalilla kellarin kätköissä, vetäjänä oli kyseisen seuran autenttinen opettaja. Salille kehotettiin suunnistamaan hajun perässä, ja tästä kuvauksesta kieltämättä oli apua. Naisille oli pieni pukuhuone, muttei suihkua. Tai oli miesten puolella kuulemma yksi naisille varattu suihku, mutta en sitten mennyt kokeilemaan (sainpahan matkustaa rauhassa bussissa kotimatkalla). Salissa soi taustalla Radio Rock, seinillä oli kuvia Tony "Viikinki" Halmeesta ja Amin Asikaisesta.

Neitiurheilu sen sijaan järjestetään miedosti kukkasilta tuoksuvilla saleilla, joiden seiniä peittävät peilit ja/tai isot ikkunat kadulle. Lattia on aina puhdas, taustalla soi NRJ. Suihkutilat ovat prameat, saunakin löytyy. Pukuhuoneessa on isoja peilejä ja useita pistokkeita hiustenkuivaajille, toki kuivaajia löytyy saliltakin.

Saapuminen

Tulin hieman epäröiden vieraaseen paikkaan, ja varmistin nyrkkeilykehän äärellä hengailevalta äijältä olevani varmasti siellä missä se kuntonyrkkeilykerho järjestetään. Äijä kysyi, että mitäs luulisit, näyttääkö paikka yliopiston luentosalilta vai?

Neitisalille saavuttaessa satunnainen neiti hymyilee iloisesti tuntemattomalle saapujalle, näyttää epäröivälle eksyneelle pukuhuoneen sijainnin sekä kertoo miten kiva paikka kyseinen sali on. Neiti saattaa myös lörpötellä, että taustalla soiva biisi on tosi hyvä.

Urheilusuoritus

En ole eläissäni tehnyt mitään nyrkkeilyyn viittaavaakaan, en edes koskenut nyrkkeilyhanskoihin. Onneksi osaan avata suuni ja sainkin kanssanyrkkeilijältä vinkin siitä, mistä kaapista hanskat pitää hakea. Varsinainen opastus koostui sanoista "jakautukaa pareihin, varjonyrkkeily alkaa NYT!" sekä "välineet!". Siinä vaiheessa en kuitenkaan nostanut kättäni kysyäkseni mitä on varjonyrkkeily ja mitä tarkoittaa välineet, vaan seurasin muiden esimerkkiä. Tätä tehtiin sitten puolitoista tuntia, tosin välillä vetäjä käski kaikki punnertamaan.

Neitijumpassa vetäjä kysyy aluksi, onko paikalla ensikertalaisia, ja kertoo sitten tunnin kulun. Kaikki liikesarjat näytetään huolellisesti ja niistä annetaan palautetta myönteiseen sävyyn. Neitijumpan vetäjä muistaa moneen otteeseen sanoa, että kaikki tekevät sitten ihan rauhassa omaan tahtiin, niin kuin hyvältä tuntuu. Paitsi jos kyseessä on neitinatsi, jolloin hän leveästi hymyillen käskee tyttöjä jatkamaan vielä vähän, ja vähän, ja vähän, ja kohta ollaan bikinikunnossa eikös vain tytöt!

Lopetus

Olin myönteisen yllättynyt siitä, että sessio päättyi ripeään mutta tehokkaaseen venyttelyyn. Itse olen varsinainen niveletön kuminauha, enkä yleensä tunne mitään venytystä jos seuraan annettuja ohjeita: on pakko keksiä omat tehokkaammat venyttelyliikkeet. Paitsi tänään. Ja minä kun luulin, etteivät äijät veny.

Neitijumpassa venytellään pitkään ja hengitellään rauhallisesti. Neitijumpan vetäjä jutustelee tyynnyttävään sävyyn, taustalle on valittu seesteistä musiikkia. Taustalla saattaa tosin myös soida rentoutumislevy, jossa puhutaan solisevista puroista ja kaikkialle kehoon leviävästä hyvänolon tunteesta.

Jälkiseuraukset

Kaikkialle sattuu, ihan kaikkialle. Päätä särkee. Vasen rystynen on kipeä, en sitten puristanut nyrkkiä tarpeeksi tiukasti kiinni.

Neitijumpankin jälkeen usein sattuu, jos paikalla on ensimmäistä kertaa. Sen kummempia vammoja ei kuitenkaan ole.

Lopputulema

Tämän illan kuntonyrkkeily oli selvästi tehokasta, ja se ihana raukea euforia tuonkin suorituksen jälkeen tuli. Mutta sen tylsän nyrkkeilysäkin muksiminen ja varjonyrkkeily jotain tekniikasta ymmärtävän kanssa oli kaikkea pitkästyttävän, väsyttävän ja turhauttavan väliltä, joten ehkä minä jatkossa kokeilen jotain muuta.

Maakuntamatkailua

Tunnen häpeäkseni todella huonosti kotimaatani, enkä ole käynyt kovinkaan monessa suomalaiskunnassa. Luulisi, että kaltaiseni junantuoma tietäisi vähän enemmän maaseudusta, mutta itse asiassa kokemukseni mukaan paljasjalkaiset helsinkiläiset ovat nähneet yllättävän paljon muuta Suomea meihin myöhemmin helsinkiläistyneisiin verrattuna. Toki se on vain pieni subjektiivinen näkemykseni.

Pitkään haaveissani on ollut matkustella enemmänkin kotimaassa, mutta koskaan sitä ei sitten tule tehtyä. Milloin ovat lapset liian pieniä, milloin on mökillä liikaa töitä. Ja sitä lomaa on kuitenkin vain se 5-6 viikkoa vuodessa.

Tästä syystä minulla on vain hatarat käsitykset suomalaisista kaupungeista. Olen huomannut olevani helppo uhri markkinamiehille ja -naisille: innostun aina jostain kaupungista, jos luen siitä lehdestä. Tai, no, melkein aina.

Seuraavassa teillekin analyysini muutamasta Suomen kaupungista, perustuen pääasiassa ennakkoluuloihin ja kuulopuheisiin.

Hämeenlinna

Kaupungissa on asunut niin serkkuja kuin pikkusiskokin, mutten silti ole tainnut koskaan käydä edes kaupungin keskustassa. Kokemukseni rajoittuukin lähinnä juna-asemaan. Monesti olen kyllä ohittanut Hämeenlinnan motaria pitkin mökkimatkalla. Kai siellä voisi joskus piipahtaakin, onhan se aika lähellä. Varsinainen Helsingin etäispesäke. Joku linnakin siellä kuulemma on.

Jyväskylä

Olen kotoisin Keski-Suomesta, joten Jyväskylällä on erityinen paikka sydämessäni. Kaupungissa on sukua ja ystäviä, ja onhan siellä ihan kelvollinen yliopisto ja sen mukainen rento tunnelmakin. Toisaalta Jyväskylässä on niin paljon nuoria opiskelijoita suhteessa kaupungin kokoon, että vaatekauppojen myyjät kuuluvat kaupungin ehdottomaan eliittiin: valtaosa opiskelijoista voi vain haaveilla niin siististä ja mielekkäästä sisätyöstä. Moni ei löydä työtä ollenkaan.

Kuopio

Olen käynyt Kuopiossa tasan kerran, yli 20 vuotta sitten katsomassa keskussairaalassa hoidettua serkkua. Siinä se minun tietämykseni. Toisaalta Hesarissa oli hiljattain Lääkelaitos-jupakan tiimoilta imarteleva Kuopio-esittely, jonka luettuani halusin heti muuttaa kyseiseen kaupunkiin. En tiedä, oliko artikkeli sarkasmia, mutta ainakin markkinointiviesti puri minuun täysin. Kalakukkoihin suhtaudun tosin varauksella.

Lahti

Luin syksyllä töissä aika paljon Etelä-Suomen Sanomia, eikä lehti ainakaan vakuuttanut minua Lahden erinomaisuudesta. Aiemmin minulle on tullut Lahdesta mieleen vain mäkihyppy, mutta nyt tiedän myös sen, että kaupungissa vastustetaan estottomasti homoja, venäläisiä ja ateisteja. Noin muutamia mainitakseni. Kaltaiseni kommunistihippi ei välttämättä löytäisi sielujen yhteyttä. Monesti olen kyllä ajanut tästäkin kaupungista motaria pitkin ohi vaihtoehtoisella mökkireitillä.

Oulu

Olen käynyt tasan kerran. Silloin oli upea kesä ja se kasvitieteellinen puutarha vei sydämen. Lisäksi kaupungissa sattui olemaan valkosipulifestivaalit, ja valkosipuli on hyvää. Tosin vampyyripukukilpailun voiton vei oikeiden harrastajien sijaan ihan mälsästi söpö lapsi, joka oli pukeutunut halpaan markettikostyymiin. Kaiken kaikkiaan minulla on kuitenkin Oulusta aivan epärealistisen ihannoiva kuva tämän yhden reissun myötä. Todellisuudessa senkin täytyy olla paska kaupunni.

Rovaniemi

Oulu on pohjoisin paikka, jossa olen käynyt, joten Rovaniemi on minulle vain joulupukin valtakuntaa. Tosin luulisin, että lasten toiveunien ulkopuolelta löytyy myös räkäisiä ostareita ja huonoa pitsaa. Tunnen pari Rovaniemeltä kotoisin olevaa, ja he suhtautuvat entiseen kotikaupunkiinsa toisaalta nostalgisesti, toisaalta irvokkaan halveksuen. Ihme paikka.

Tampere

Olen käynyt lähinnä lapsena Särkänniemessä, kerran aikuisiällä Koskikeskuksessa ja yhdessä kivassa kahvilassa. Rennon ja vapaamielisen oloinen paikka, jossa voisi ehkä viihtyäkin. Toisaalta kyseessä on käsittääkseni Suomen punaviherhippien pääkaupunki, mikä on aika arveluttavaa. Musta makkara on ihan kelvollista syötävää, mutten suhtaudu siihen mitenkään intohimoisesti.

Turku

Helsinkiläisten näkökulmasta Turku on ulkomaata, joten se on köyhän miehen Euroopan-loma. Tämä vaikutelma on tosin todistettu oikeaksi myös objektiivisesti: saksalainen siippani kävi Turussa työmatkalla pian Suomeen muutettuaan, ja kertoi tunteneensa koko ajan olevansa jossain muualla kuin Suomessa. Itselleni Turku on lähinnä se satama, josta pääsee halvalla Tukholmaan. Kai siellä joku linnakin on. Turusta kotoisin oleva työkaveri on ylenpalttisen kotiseuturakas, kun taas turkulaisperäinen ystävä totesi hiljattain Turussa elävän enää vain eläkeläisiä ja biotieteilijöitä.

Vaasa

Ihan mysteeri. Menin kerran lapsena laivalla Vaasasta Uumajaan. Siellä kai puhutaan ruotsia? Pohjanmaa on vähän epäilyttävää seutua. Kokkola taitaa mennä samaan kategoriaan, sielläkin olen käynyt kerran sukuloimassa.

Kehitysraportti

Jos pidetään tärkeänä sitä, että lapset oppivat uusia hienoja asioita, on päiväkodilla selvästi ollut hyvä vaikutus katraaseemme. Erityisen selvästi tämä näkyy Mellassa: typykkä on alkanut puhua valtavan paljon enemmän ja valtavan paljon paremmin kuin aiemmin.

Vielä kaksi viikkoa sitten Mella olisi maitopurkin nähtyään sanonut "Mella maihmo!", mutta tänään sieltä tuli jo hienostuneesti "mäkin juon maitoa". Vastaavia esimerkkejä riittää. Myönnetään, ettei esikoisemme varmastikaan ymmärrä vielä varsinaisia rakenteita niiden lukuisien uusuien lauseidensa takana, mutta onpa nyt ainakin oppinut liudan hyödyllisiä fraaseja. Tästä ei ole enää pitkä matka omien monimutkaisten lauseiden muodostamiseen. Ja ainakin artikulaatio on parantunut huomattavasti.

Neila ei ole samalla tavalla oppinut mitään tiettyä taitoa selvästi aiempaa nopeammin, vaikka tyttönen toki kävelee nykyään päivä päivältä enemmän. Mutta rohkeampi lapsosesta on tullut: olin niin kovin huolissani meidän ujosta vierastajastamme ennen päiväkotiin menoa, mutta nykyään neiti ei enää parkaisekaan heti tuntemattoman nähtyään. Säädyllisen tutustumisjakson jälkeen Neila saattaa peräti uskaltaa kosketusetäisyydelle. Päiväkodissa tytsy on kuulemma vieläkin rohkeampi, kun ei ole äitiä ja isiä muistuttamassa omasta haavoittuvuudesta.

Löytäjä saa pitää

Sain kaivaa viikonloppuna hyllystä kukkahattuni sekä omaksua Moralistin ja Huolestuneen Äidin roolin. Aselainsäädäntö ei ole vahvuuksiani, mutta kuvittelisin, ettei ole sallittua jättää metsästyskivääriä ja patruunakassia kerrostalon ala-aulaan yksinään odottamaan sillä välin kun omistaja käy ilmeisesti viemässä autonsa läheiseen parkkihalliin?

Tällaisenkin tapahtuman Erik nimittäin huomasi palattuaan viikottaiselta ympäristönsaastuttamisretkeltään eli automarketista. Oli kuulemma jo aikeissa siirtää pyssyn hieman vähemmän näkyvälle paikalle, kun sen omistaja muina miehinä palasi retkiltään ja paineli omaisuus kainalossa kotiinsa. Erik ei kuulemma siinä ehtinyt mitään kommentoida, itse olisin saattanut sanoa aiheesta sanan tai kaksi.

Sanokaa vain hysteeriseksi, mutta kyllä minulla ainakin mielessä väikkyvät esimerkiksi ne lukuisat rapussamme asuvat lapset, vauvasta murrosikäiseen. Mielestäni ei ole järjettömän kaukaa haettu skenaario, että esimurrosikäinen viikari saisi jotain typerää päähänsä. Siis jotain melkein yhtä typerää kuin kyseinen metsästäjä.

Vaikea valinta

Tämä on taas niitä päiviä, jolloin on kamalan vaikea valita: mikä murheenkryyneistäni olisikaan se suurin ja ikävin? Vaihtoehtoja kun on niin runsaasti.

Sairasloma. Tulihan tällä viikolla tosiaan käytyä kahtena päivänä töissä, maanantaina ja torstaina. Kivahan tämän kipeän kurkun ja riekaleina ulostuvien keuhkojen kanssa on viettää aikaansa. Niin kivaa, ettei nukkuakaan malttaisi.

Työt. Koska töitä kuitenkin on, päätin viettää tämän päivän etänä tekemässä vähän hommia. Yhdistäpä siihen sitten eri kone, eri selain, eri käyttöjärjestelmä ja eri ohjelmistoversiot kuin töissä, niin lopputulos on juuri sitä itseään. Viiden tunnin työrupeamasta arviolta kolme tuntia meni ihan vain teknisten ongelmien kanssa painimiseen. Ttu.

Viikonloppu. Onhan tosiaan kiva, kun on viikonloppu: kaikki ystävät pääsevät juhlimaan yhden ystävän pyöreitä vuosia. Näillä näkymin minä pääsen köhimään keuhkonriekaleita koko lauantai-illan ajan.

Muksujen taudit. Päiväkodista soitettiin juuri ja käskettiin hakemaan lapset kotiin: esikoinen on oksentanut. Jipii!

No, lähtölaskenta alkaa. Kaikesta huolimatta pidän uhostani kiinni ja vietän tämän sairaan viikonlopun tietokoneetta ja internetittä. Ihan kohta, kunhan ilta tulee.

Joka parin opas rahankäyttöön

Mitenköhän minäkin olen selvinnyt nämä kahdeksan vuotta yhdessä asumista, kun vasta nyt sain Helsingin Sanomilta perinpohjaisen oppaan parisuhteen rahankäyttöön? Päivän paperilehdessä käsitellään pariskuntien raha-asioita otsikolla "Kumpi maksaa?".

Artikkelissa opastetaan, että pariskuntien kannattaa laskea budjettinsa, jotta tietävät, kuinka paljon rahaa menee ja kuinka paljon sitä on käytettävissä impulsiivisiin ostoksiin. (WOW!) Onneksi artikkelissa neuvotaan esimerkkien avulla tarkkaan, miten tällainen yhteenlasku oikein tehdään. Ette esimerkiksi varmasti tienneet, että kerran vuodessa maksettavat suuret laskut kannattaa jakaa kahdellatoista, jotta ne saadaan laskettua mukaan kuukausibudjettiin.

Hesari neuvoo laskemaan ensin yhteen pariskunnan yhteiset menot. Kun näin on tehty, "saadaan summa, jonka verran palkasta täytyy varata yhteisiin menoihin". (GASP!) Hesari jatkaa aiheesta: "Jos molemmat saavat palkkaa suurin piirtein yhtä paljon, kulut voi jakaa tasan. Toisinkin voi sopia, varsinkin jos toinen ansaitsee selvästi vähemmän kuin toinen." Mikä helpotus, nyt minulla on siis Hesarin valtuutus jakaa perheeni kulut mieheni kanssa haluamallani tavalla. Olinkin tähän asti todella epävarma asiasta.

Lopuksi Hesari antaa luvan hullutella: "Kun käteen jäävästä palkasta on vähennetty yhteisiin kuluihin tarkoitetut rahat, loput jäävät henkilökohtaisiin menoihin. --- Omien säännöllisten menojen jälkeen jäävä summa on ylimääräistä omaa rahaa. Sen voi hyvillä mielin säästää tai vaikka tuhlata, jos budjetti on tehty huolellisesti".

Ettäs tiedätte.

Mitä sieltä tulee tänään?

Näin flunssassa on ilo huomata, että kotimaisilla kanavilla on ihan kohtuullinen viihdetarjonta myös netissä. Kaikkein eniten olisin tietenkin halunnut katsoa Yleltä eilisen Pasila-jakson, mutta täytynee odottaa iltaan, että kotifasisti ehtii mukaan. Lastenohjelmiin en myöskään tarttunut, sillä olen viime aikoina saanut yliannostuksen Mellan Nalle Luppakorvaa.

Seuraavia ohjelmia olen ehtinyt sairaspäivän aikana testata:

Yle:
Presidentin kanslia (rasittavan ylinäytelty)

Nelonen:
Mitä nainen haluaa? (toivottoman pitkästyttävä)
Kuorosota (pää hajosi jo kahden minuutin kohdalla)

JIM:
Poliisit (hemmetin sympaattinen)
JIM D: Keho aseena - Krav Maga (viihdyttävä, tosin koskaan ei voi olla varma, ottavatko nuo tyypit itsensä todesta)

MTV3
En katsonut mitään, koska ennen katselua piti klikata erinäisiä kyllä/ei -Firefox-laatikoita, ja panikoiden painoin varmuuden vuoksi vain "ei" enkä sitten päässyt pidemmälle. Pitäkää videonne - valikoima olikin kehno.

Seiska:
VIP - Suomen ensimmäinen nettisaippua! (Parasta ikinä. Oikeasti. Ja sopivan lyhyet jaksot. Katsokaa tekin.)

Valtavirtaa

En näköjään ole yksin. Onneksi minä sentään en ainakaan vielä ole tukkimassa mitään päivystysvastaanottoa, vaan nautin vasta ensimmäisestä kaikkiaan kolmesta omalla ilmoituksella saatavasta sairaslomapäivästä. Senkin jälkeen saatavillani on konsernin oma mainio työterveysasema.

Mikäs tässä siis on sairastellessa, tosin aamulla heräsin ikävästi jo puoli kymmeneltä postimiehen soittaessa ovikelloa (vain kerran). Kotifasisti sai taas kerran, hohhoijaa, jonkin lp-levyn Saksasta. Kääntäkää nyt vain veistä haavassa, kaikki muut osaavat kuunnella uutta musiikkia paitsi minä, joojoo tuli jo selväksi.

Taidan kuumehoureilla.

Rohkea tavoite: viikonloppu ilman tietokonetta

Vietän aivan liian paljon aikaa netissä: luen ja lähetän liikaa sähköpostia, bloggaan liikaa, luen liikaa blogeja, luen liikaa verkkolehtiä, tarkastan säätilan liian usein netistä sekä hengaan liikaa naamakirjassa. Se on kuluttavaa.

Ajattelinkin asettaa rohkeaksi tavoitteekseni viettää ensi viikonlopun (perjantai-illasta maanantaiaamuun) täysin ilman nettiä ja tietokonettakin. Älkää nyt ymmärtäkö väärin: en minä niin toivoton ole, ettenkö olisi aiemmin viettänyt yli kahden vuorokauden mittaisia taukoja virtuaalielämästä. Ne tauot johtuvat yleensä kuitenkin paremmasta tekemisestä reaalielämässä: esimerkiksi kesälomalla mökillä tai ulkomailla voin kyllä hyvin olla viikon, pari lukematta sähköpostejani. Samoin mikä tahansa viikonloppureissu vieroittaa kyllä oireettomasti netistä.

Varsinainen haaste onkin olla koskematta näppäimistöön ihan vain kotosalla röhjöttäessä, kun se kone olisi aivan siinä ulottuvilla. Sellaista en ole koskaan yrittänyt. Haastetta lisännee se, ettei Erikillä ole minkäänlaisia aikomuksia osallistua minun bitittömään viikonloppuuni. Päädynkö kurkkimaan kotifasistin olan yli vain saadakseni vilauksen mitä tahansa verkkosivua, oli se sitten vaikka metal.de?

Kuten huomaatte, aloitan henkisen valmistautumisen jo ajoissa: vielä on kokonainen työviikko aikaa sopeutua ajatukseen. Kyse ei kuitenkaan ole vääjäämättömän siirtämisestä hamaan tulevaisuuteen: töissä netti ja kone ovat välttämättömiä, joten totaalinen irrottautuminen on mahdollista vain viikonloppuisin.

Pitäisiköhän käydä perjantaina kirjastossa?

Empatiakyvystä ja opiskeluajoista

Lueskelin tuossa flunssaviihteeksi off topiciksi äitynyttä keskustelua Soininvaaran blogissa, keskustelun pääteemana opiskelijoiden toimeentulo. Vaikka häpeäkseni onkin tunnustettava, että olen itse asiassa maisterinpapereistani huolimatta edelleen kirjoilla yliopistolla (en sentään ole vuosikausiin nostanut opintotukea eikä noita opiskelija-alennuksiakaan enää ole tai ainakaan tule käytettyä), olen jo autuaasti unohtanut ainakin kaikki ikävät asiat opiskeluajoilta. Toisin sanoen kykyni asettua hädänalaisen opiskelijan asemaan on pahasti romahtanut.

Tiesin kyllä jo opiskeluaikana, että sellaista tapahtuu: siitähän valtakunnan päättäjiä juuri moitittiin, opiskelijan arjen unohtamisesta. Lisää opintotukea, kääkkä, etkö sä näe että meillä on pula? Toivoin hartaasti, ettei minusta tulisi samanlaista itsekästä kalkkista, joka ajattelee vain oman viiteryhmänsä etua (vaikka tietenkin opiskelijana ajattelin lähinnä opiskelijoiden etua).

En kuitenkaan näemmä kykene vastustamaan konservatiivisuuden ja itsekkyyden hyökyaaltoa. Nykyään minua kiinnostavat opintotukea huomattavasti enemmän vaikkapa päiväkotimaksut ja muu pienten lasten vanhempien arki. Olen myös siitä onnekas, etten ole viettänyt koskaan päivääkään työttömänä, joten minun on vaikea samaistua myös työttömien ongelmiin. Kuulopuheiden ja mielikuvien pohjalta olen kuitenkin saanut sellaisen käsityksen, että byrokratian ansiosta työttömyys on sanalla sanoen perseestä. Muunlaiset ahdingot ovat sitten tätäkin vieraampia.

Konservatiivisuudessani ei ole kyse ainoastaan siitä, etten juuri korvaani lotkauta opiskelijoiden murheille. Tämän lisäksi olen nimittäin havaitsevani itsessäni tietynlaista tätiasennetta: kun minäkin kerran ihan hyvin tulin toimeen, niin mikseivät ne nykynuoret muka tulisi? Minä valmistuin reilussa kuudessa vuodessa, vaikka vietin ensimmäiset kolme vuotta kaiken aikani opiskelun sijaan erilaisissa opiskelijajärjestöissä, vaihdoin puolivälissä alaa ja tein viimeisinä vuosina melko paljon töitä. Lisäksi matkustelin kohtalaisen paljon, sekä tietenkin hoidin pois alta sen nykyään lähes pakollisen nuorten opiskelijanaisten taudin eli masennuksen. Niin ja menin naimisiin. Lapsia en sentään ehtinyt tehdä opiskeluaikana, mutta kuitenkin selvästi aiemmin kuin akateemiset naiset keskimäärin.

Yritän koko ajan takoa päähäni, että ihmisillä on kovin erilaisia kokemuksia, ehkäpä eri opiskelualoilla on vieläpä huomattavasti vaikeampaa kuin fysiikassa/filosofiassa. Mutta siitä huolimatta täti sisälläni on ottamassa vallan ja päivittelemässä, että mitä siellä oikein nuristaan: minun nuoruudessani kouluun hiihdettiin talvet ja juostiin paljain jaloin kesät.

Voisiko joku palauttaa minut maan pinnalle?

(Myönnettäköön, yhdestä asiasta ajattelen edelleen samoin: mielestäni opiskelijalle on liian suuri riski joutua elättämään itsensä velkarahalla. Itsekin nostin aika paljon velkaa, mutta minulla onkin nyt työpaikka. Kaikilla ei, varsinkaan kaltaisillani teoreettisilla filosofeilla.)

Aina ei voi nauraa tai tehdä politiikkaa

Tässä mennään nyt hormonit edellä: ei nyt just tee mieli keksiä tästä uutisesta mitään vitsiä. Lisäksi rupesi oksettamaan, kun luin kyseisen uutisen nostattamaa keskustelua: käsiasepolitiikka oli päässyt jo kolmanteen viestiin.

Niin ilolla kun minä seuraankin vilkasta keskustelua kielletään käsiaseet - autot - puukot - lasipullot - unilääkkeet, niin tätä en ajatellut lukea yhtään pidemmälle. En, vaikka tästä tulisi kuinka oiva lyömäase päättömiä kieltoja vastaan.

Eikä sitten mitään hurskastelua siitä, miten kaltaiseni hyväosainen länsimaalainen suree vain kun osaa samaistua kohteeseen. Omapahan on suruni.

Uhmaikäisen kymmenen syytä kieltäytyä nukkumasta

Vielä vauvana ja alle 2-vuotiaana Mella meni nätisti nukkumaan iltaisin, mutta uhmaikäisenä ei neiti pysy sängyssä sitten millään. Pahimmillaan illasta menee parikin tuntia siihen, että pimua saadaan roudata jatkuvasti takaisin omaan huoneeseensa kaiken maailman kolttosista.

Tässä Mellan kymmenen parasta syytä nousta sängystä nukkumaanmenoajan jälkeen.

1. Jano.

2. Pissahätä. Luonnollinen seuraus edellisestä kohdasta.

3. Pusu. Mella saa läjän pusuja nukkumaan mennessään, mutta tarpeeksi pitkän valvomisen ja sängyssä pyörimisen jälkeen pusuvarastot ehtyvät ja niitä on tankattava.

4. Syli. Mella on huomannut, ettei äidillä ja isällä ole sydäntä kieltää pieneltä tytöltä halausta tai edellisen kohdan pusua. Tämän varjolla voidaankin sitten juoksennella ympäri asuntoa puolisen tuntia, kunnes äidin ja isän sydämet kovettuvat.

5. Jos äiti ja isä katsovat dvd:ltä jotain olohuoneessa, on Mellankin päästävä sitä katsomaan. Tämä tosin naamioidaan usein joksikin edellisistä kohdista, vaikka todellisuudessa ulkonaoloaika käytetäänkin vain näyttöruudun tuijottamiseen.

6. Toisinaan Mella nousee ylös, koska haluaa sänkyyn. Tätä logiikkaa emme ole täysin vielä sisäistäneet, mutta toimimme kuitenkin toiveiden mukaan eli viemme tytön hänen omasta pyynnöstään takaisin nukkumaan.

7. Mella haluaa tulla kertomaan, että pikkusisko on nukahtanut.

8. Mella haluaa tulla kertomaan, että pikkusisko on herännyt. Pikkusisko taas on herännyt sen vuoksi, että Mella on noussut ylös, sytyttänyt valot ja mennyt tökkimään siskoaan pinnojen välistä rumpupalikalla.

9. Mella haluaa isänsä sammuttavan valon. Valo on päällä edellisessä kohdassa mainitusta syystä.

10. Mella on löytänyt nenästään hienon räkäpallon, jota haluaa esitellä vanhemmilleen.