Opiskelijoiden keskellä jälleen

Kävin toissapäivänä ensimmäisellä (ja minulle viimeisellä) makrotalousteorian luennolla. Missään vaiheessa en ole ajatellutkaan käyväni siellä vakituisesti, mutta nyt lehtori itsekin myönsi luentojen olevan vähemmän tärkeitä kuin esimerkiksi laskuharjoitustehtävät. Opetuksessa kun seurataan varsin kiinteästi oppikirjaa, jota osaa kyllä lukea kotonakin. Hyvä niin.

Tällä ensimmäisellä luennolla nyt kävin kuitenkin kuulemassa käytännön asioita. Ja olihan se hauska istua taas vähän aikaa opiskelijoiden keskuudessa. En juuri tuntenut kuuluvani joukkoon, mutta ikävän syrjäytymisen sijaan tunsin oloni varsin mainioksi ihan silkkana sivustaseuraajana. Kurssilla ei käsittääkseni ole kamalan paljon fukseja (toisin kuin viimekeväisellä mikroteorian kurssilla), mutta aika nuorta jengiä kuitenkin. Varsin hyvin toisensa tunteneet opiskelijat huutelivat rivien yli toisilleen, lähinnä selvittääkseen kenellä oli pahin krapula edellisten opiskelijapippaloiden jäljiltä.

Ja se oli niin kovin sympaattista! Oi niitä aikoja, kun itsekin riekkui opiskelijarellestyksissä aivan milloin huvitti! Nyt olen kai jo niin vanha ja vakiintunut, että aika on kullannut kaikki muistot. Toisaalta minkäänlainen kaiho ei ole iskenyt: ei voisi vähempää kiinnostaa elää enää sellaista elämää. Olikin jotenkin hassua, että lähdin luennolta kesken pois päästäkseni imettämään kotiin jäänyttä vauvaani. Taisin olla hieman eri maailmasta kuin enemmistö... Sinänsä läsnäolopakollisista laskareistakin selvisin imetyksen varjolla, ja voin vain lähettää vastaukseni viikottain sähköpostitse.

Se riivattu muistiinpanojen tekeminen jatkui tuollakin luennolla. Kun luennoitsija räväytti projektorista valkokankaalle kurssin kotisivun, jengi ryhtyi ihan tosissaan kirjoittamaan vihkoonsa ylös kaikkea kotisivulla näkyvää. Siis internetissä julkisesti näkyvää tietoa, kynät sauhuten.

Luennoitsija heijasti kankaalle myös yhden graafin, joka oli otettu oheislukemistona toimivasta oppikirjasta. Hän neuvoi olemaan piirtämättä kuvaa, kun se kerran jokaisen kirjasta löytyy. Tässä vaiheessa hymyilin vitsille, kunnes tajusin, ettei se tainnutkaan olla vitsi: ne pahimmat muistiinpanijat olisivat varmaan oikeasti piirtäneet graafin vihkoihinsa ilman tuota huomiota.

Ai niin, eilisestä Mella-viestistä jäi puuttumaan yksi asia. Eilen oli neuvola, ja terkkari kirjoitti Mellan korttiin "hymytyttö". Nyt jäädään sitten odottelemaan kouluaikoja ja hymytyttöpatsaita, vieläköhän niitä jaellaan? Ja saako niitä Helsingin saksalaisesta koulusta?

Vauvahyrrä pyörii

Kävin Annan kanssa lounaalla tänään, ja Anna kertoi blogiani lukiessaan ihmetelleensä Mella-kuvien vähyyttä. Kieltämättä olen ollut varsin laiska kuvia lisäilemään, mutta eipä ole tuon digikameramme rikkoutumisen jälkeen ollut mitään lisättävääkään. Anna sitten päätti korjata asian ja räpsäisi Mellasta kuvan kännykällään, siinä se on muillekin nähtävänä. Mella tänään.

Ja sitten otsikon aiheeseen. Vasta äsken pääsin kertomasta tytön kääntyneen ensimmäistä kertaa vatsalta selälleen. Tänään neuvolassa kerroin Mellan kyllä kovasti yrittävän päästä selältä vatsalleen, mutta toistaiseksi ei ole onnistunut. Neuvolatädin mielestä mitään kiirettä ei toki olekaan, yleensä se taito opitaan vasta viiden kuukauden korvilla.

Mutta mitäs se typykkä tänään tekikään? Kääntyi hirveän ähinän jälkeen selältä vatsalleen, ihan ilman äidin apua! Toista kertaa pimu ei ole moiseen suoritukseen enää venynyt, vaikka yritystä on ollut senkin jälkeen. Mutta tästä se alkaa! Nyt tyttö osaa siis kääntyä sekä vatsalta selälleen että selältä vatsalleen, ja ainakin tuo ensiksi mainittu toimii ihan kumpaan suuntaan tahansa. Tässähän pitää kohta ryhtyä varomaan lattialla kovaa vauhtia kiereskelemällä etenevää vauvaa.

Tervetuloa Nick Cave, olen valmis

Tänä aamuna istuin kärsimättömänä netin ääressä ja sain varattua kolme lippua riviltä 11 (itselleni, Erikille ja Kalelle). Nyt muutama minuutti lipunmyynnin aloituksesta on koko Finlandia-talo jo varattu täyteen... Ei paha.

Lällällää, minullapas on lippu, eikä edes niin huonolta paikalta (vaikkei aivan niin satumaiselta kuin viimeksi)!

Vauva kehittyy kehittymistään

Mella on saavuttanut yhden elämän merkkipaaluistaan tänään: tyttö kääntyi äsken ensimmäisen kerran aivan omin avuin vatsaltaan selälleen. Toisin päin kääntyminen ei toki vielä onnistu, vaan pimu sätkii selällään liikuntakyvyttömänä kuin koppakuoriainen.

Huomenna Mella täyttää neljä kuukautta. Minun töihinpaluupäiväkseni on nyt päätetty maanantai 20.11., ja sitä ennen ajateltiin opettaa neiti jo syömään kiinteää ruokaa. Voi olla, että ensimmäinen maistiaislusikallinen muussattua perunaa annetaan tällä viikolla.

Hippiliinoja ei bussiin

Tuo hippiliinaksikin kutsuttu kantoliina on osoittautunut mainioksi ostokseksi, sillä minä ainakin kanniskelen siinä mielelläni Mellaa ympäriinsä. Tuntuupa se varsin hyvältä selällekin, kun alkukankeuden jälkeen on oppinut sitomaan liinan riittävän tiukalle. Ja onhan se niin tavattoman paljon helpompaa kuin vaunujen kanssa liikkuminen!

Paitsi jos pitää päästä jonnekin vähän kauemmas. Aika monella tuntuu olevan sellainen virheellinen käsitys, että YTV ja HKL haluavat tukea lapsiperheitä päästäessään yhden aikuisen ilmaiseksi lastenvaunujen tai -rattaiden kanssa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan kyse on ainoastaan sujuvuudesta (tai turvallisuudesta, niin kuin HKL nettisivuillaan sanoo): vaunujen kanssa on vähän vaikea mennä bussiin etuovesta näyttämään lippua, eikä vauvanvaunuja voi lipunnäytön ajaksi oikein jättää yksinkään. Ei siis tarvita lippua.

Ilmaismatkat kuitenkin koskevat vain vaunujen tai rattaiden kanssa liikkuvia, kantoliinan kanssa kulkeva joutuu maksamaan lippunsa aivan normaalisti, oli liinassa sitten viikon tai kuuden vuoden vanha lapsi.

En nyt sinänsä ota kantaa tähän poliittiseenkin kysymykseen ja vaadi lisää tukia lapsiperheille, mutta kunhan vain valittelen säännön käytännön seurauksia. Jos lähden vaikka päiväksi kaupungille asioimaan, en ole varma jaksanko kävellä enää illalla takaisin kotiin väsyneenä ja raskaiden kauppakassien kanssa. Tällaisina päivinä minun on pakko ottaa vaunut mukaan, vaikka kantoliinan kanssa selviäisi kaupoista ja virastoista huomattavasti jouhevammin. Kaupungilla näkyy myös yllättävän paljon äitejä, jotka kantavat lastaan liinassa ja työntävät tyhjiä vaunuja edessään. Silläkin tavalla kun pääsee bussissa ilmaiseksi.

Minä en maksa bussimatkastani enkä jätä matkoja tekemättä, vaan otan turhat vaunut mukaan tilaa viemään. Sen sijaan, että veisin bussista tai raitiovaunusta vain yhden istuinpaikan, tungen sinne vaunujeni kanssa tukkimaan kaikkien muiden kävelyreitit.

Suu säkkiä myöten

Siitä onkin jo aikaa, kun on viimeksi yrittänyt pelkällä opintotuella selviytyä. Ja nyt kun tarkemmin muistelen, niin enpä minä tainnut koskaan pelkän opintotuen varassa ollakaan. Aina oli jotain työstä tai muualta kertynyttä rahaa elintasoa nostamassa.

Joitain päiviä sitten törmäsin mielenkiintoiselta vaikuttavaan blogiin, jossa korkeakouluopiskelija yrittää kuukauden ajan elää pelkällä opintotuella. Sinänsähän se ei kuulosta niin kamalan ekstremeltä, kaveripiiriini kun kuuluu ihmisiä jotka ovat omien sanojensa mukaan kyenneet alkuvuosinaan elämisen ohella jopa keräämään pienoiset säästöt pelkästään opintotuesta. Mutta herkkua se ei kuitenkaan taida olla, ja on hauska nähdä moisesta elämästä hieman yksityiskohtaisempaa kuvailua blogimuodossa.

Meidän pienellä lapsiperheellämmekin on hieman samantapainen kokeilu käynnissä tässä kuussa. Nyt syyskuussa nimittäin erääntyivät kaikki vuoden vakuutusmaksut kerralla, eikä se ole mikään pieni potti. Se Mellan hoitokuluvakuutus nimittäin kirpaisee aika pahasti noin kerran vuodessa maksettuna, ja nyt tuli kesämökinkin vakuutus mukaan satsiin. Eikä pidä unohtaa tapaturma-, matka- ja kotivakuutuksia. Entä sitten nettilasku ja vauvauinti? Niin, aika luksustahan ne ovat, mutta kuitenkin.

Tässä kuussa siis meidän perhe voi tehdä teemamatkan köyhyysrajan tuntumaan näiden suureellisten laskujen jälkeen. Aivan todellista siitä matkasta ei tule, kun molemmilla on luottokortit ja tulevina kuukausina elämän pitäisi taas normalisoitua. Mutta on kuitenkin mukava nähdä, kuinka tiukasti sitä pystyy elämään. Vähän tätä projektia kyllä rasittaa tuo Nick Caven tulo Suomeen... Terveisiä vain Luottokunnalle.

Toistaiseksi olemmekin syöneet itse leivottuja sämpylöitä, jauhelihakeittoa, makaronilaatikkoa ja kasvissosekeittoa. Kaikkein edullisinta on laittaa vähintään kolmen päivän annokset kerralla. Mihinkään muuhun rahaa ei sitten ole mennytkään, Erik ei ole edes ostanut itselleen HKL:n bussikorttia vaan kävelee töihin. Minähän en vaunujen kanssa liikkuessani lippua edes tarvitse.

Onneksi se Enki Bilalin kirjakaan ei ole vielä ilmestynyt, niin ei harmita sen puuttuminen...

Ensimmäinen vauvauinti takana

Eilen käytiin sitten ensimmäisen kerran polskuttelemassa Mellan kanssa, ja ihan hyvinhän se taisi mennä. Sessio oli varsin myöhään illalla, varttia vaille kahdeksalta, ja pelkäsin Mellan rääkyvän nälkäänsä. Tuohon aikaan kun napero yleensä viettää tuntikausia syöden ennen painumistaan pehkuihin.

Kyllä Mella sitten mussuttikin sormiaan koko ajan, muttei muuten näyttänyt olevan moksiskaan. Pienen kuningattaren lailla tyttönen katseli laiskasti silmäluomiensa alta, kuinka häntä heiluteltiin vedessä edestakaisin. Viilipyttymäinen "no onhan tämä jo koettu" -ilme värähti hienoisesti vain niinä hetkinä, kun kasvoille vahingossa roiskui vettä. Näin alussahan vauvoja ei vielä päästetä sukelluksiin asti.

Eli ei Mella ainakaan näyttänyt vettä pelkäävän, uinti saa siis jatkua. Odotankin jo kovin innoissani seuraavaa kertaa, on se räpiköiminen vaan niin hauskaa. Ja yrittäkääpäs nyt vain kuvitella altaallinen pieniä, alle puolivuotiaita vauvoja. Voiko söpömpää olla? (Mikäli vauvat aiheuttavat yliherkkyyttä, yritä sen sijaan kuvitella vaikka altaallinen kissanpentuja).

Nick Cave jälleen Suomessa!

Welldone on löytänyt mainion markkinointikeinon, sillä yhtiö lähestyi minua ja satoja muita sähköpostitse kertoakseen Nick Caven saapuvan jälleen Suomeen konsertoimaan. Meili on lähetetty kaikille, jotka ostivat lipun herran edelliselle keikalle.

Osui, ja upposi. Jo viimeisintä keikkaa odotin vesi kielellä, enhän ollut nähnyt miekkosta livenä vielä koskaan ennen. Musiikki kuitenkin tuntuu siltä, että konserttitilanteessa siinä olisi paljon potkua. Ja oliko? Oli! Yhä tänä päivänä, ensi-ihastuksen laannuttua, pidän Nick Caven syksyn 2004 Kulttuuritalon-keikkaa elämäni parhaana konserttina. Miten mies ja piano -yhdistelmästä (no, oli siellä tietenkin bändikin, suurimman osan aikaa) voikin saada niin paljon irti mielipuolista ja raivopäistä energiaa?

Omaa oksaani sahaten suosittelen hankkimaan lipun ensi marraskuiselle Finlandia-talon keikalle. Minä ainakin hankin, toivottavasti piletit eivät hupene yhtä nopeasti kuin viimeksi (vaikka silloin osuinkin onnellisten joukkoon ja pääsin peräti neljännen rivin keskelle).

Ehkä Mellan kummit pääsevät tuolloin ensimmäistä (?) kertaa kokeilemaan lapsenvahtina oloa, elleivät sitten tule mukaan keikalle!

Liian aikaista uhoa

Vasta eilen pääsin kirjoittamaan, etten aio Mellan vuoksi opiskella tänä syksynä. No, mihinkäs minä olen käyttänyt tämän aamun? Olen selaillut opinto-opasta, varannut tenttikirjan kaupunginkirjastosta ja ilmoittautunut makroteorian kurssille. Lisäksi olen vähän vilkuillut mielenkiintoisia kursseja niin kansantaloustieteestä kuin viestinnästäkin siltä varalta, että tuossa joulun tienoilla vaikka lukaisisi jokusen kirjan talvitenttiä varten. Todellakin, suunnittelin opintojani jo jouluksi. Vaikken edes tänä vuonna ole pitkällä joululomalla.

Niinhän siinä aina käy, että noista opinnoista innostuu uuden lukukauden alkaessa. Jotenkin sitä on tähän mennessä kyennyt pitämään innostusta yllä myös loppuun asti, kunhan on kasannut kursseja säästellen. Kun käy töissä ja/tai hoitaa lasta, ei ehkä oikein kannata polttaa itseään loppuun opintojen vuoksi. Aina pieni stressi ja pahantuulisuus iskee päivää tai paria ennen tenttiä, mutta se kompensoituu valtavalla helpotuksella ja tyytyväisyyden tunteella heti tenttitapahtuman jälkeen.

Mutta nyt opiskelen ensimmäistä kertaa äitinä, joten ehkä kaikki on toisin. Saapa nähdä. Mutta ainakin yritän, eipä siinä kai mitään häviä.

Elämän ensimmäisiä realiteetteja

Paljosta en ole tietoisesti joutunut luopumaan, vaikka tuo tällä hetkellä makuuhuoneessa kuorsaava vauva onkin tullut elämäämme. Nyt hiljattain tein kuitenkin ensimmäisen päätökseni olla tekemättä jotain vauvan takia: en aio opiskella tänä syksynä. En toki aiemminkaan ollut aivan varma opiskeluhaluistani, mutta pidin auki mahdollisuutta tenttiä yksi tai kaksi kurssia tämän syksyn aikana fiiliksestä riippuen.

Minähän luen tuota kansantaloustiedettä (ja viestintää sivuaineena) ihan harrastuspohjalta, vaikken toki taistele vastaan, jos jokin kandidaatintutkinto tulisi siinä sivussa suoritettua. Työmatkat Vantaankoskelle ovat nimittäin minun silmissäni joutoaikaa, ja olenkin monen monituista tenttikirjaa saanut luettua noiden junaminuuttien aikana.

Nytkin olisi ehkä teoriassa mahdollista lukea tenttikirjoja Mellan päiväunien aikana, mutta en nyt halua ryhtyä sellaiseen. Vaikka oleskelu yhden kiltin lapsen kanssa on kohtalaisen rentoa, en kuitenkaan halua lisätä velvollisuuksiani juuri nyt. Välillä kuitenkin huomaa olevansa pahantuulinen, kun Erik vain viipyy töissä omien deadlinejensa parissa ja minä yritän pestä pyykkiä, viihdyttää Mellaa ja pitää kiinni omasta inhimillisyydestäni. Kaikki kotityöt pyykinpesua lukuunottamatta jäävät yleensä viime tinkaan... Eli Erikille.

Toisin sanoen en halua muuttua yhtään kiireisemmäksi, vaikka varaa saattaisi olla. Mitä jos minusta tulisi kärttyisä äiti, enkä osaisi nauttia Mellan kikatuskohtauksista samaan tapaan kuin nykyään? Ei kiitos, opiskella ehtii myöhemminkin. Ja koko hommahan lähti liikkeelle sillä ehdolla, ettei se tule mitenkään varjostamaan ja haittaamaan muuta elämääni. Se on vain harrastus, muista Angina, se on vain harrastus.

Ilmoittauduin kuitenkin läsnäolevaksi myös syyslukukaudelle. Ihan vain siitä syystä, että saan mahdollisesti marraskuussa töihin mennessäni opiskelija-alennuksen seutulipusta. Ja Unicafe-lounaista jo tätä ennen. Pidättäkää minut, hyväksikäytän yhteiskunnan tukia. No, loppuupa sekin kuppaaminen kun tulee 30 vuotta täyteen. Sitten joskus. Ja ehkä minä voisin loppusyksystä hommata kirjoja ja tenttiä jonkin kurssin tammikuussa?

Pariisi vieläkin näkemättä

Vaikken olekaan koskaan käynyt tuossa Ranskan pääkaupungissa, on tämän pienen viestin aihe toinen. Muistattehan sen Enki Bilalin Sarajevo-trilogian (tai nykyisin siis kvadrologian) kolmannen osan, "Tapaamme Pariisissa"? Jonka piti tulla kesäkuussa? Ja sitten heinäkuussa? Ja sitten elokuun 21. päivä? Arvaatte varmaan. Juuri niin, se ei ole vieläkään ilmestynyt.

Mikä maksaa? Ranskaksi opus kuitenkin julkaistiin ajallaan.

Digiskeptisyys saa vallan

Tämän aamun Hesari muistutti isolla jutulla siitä, että vuoden kuluttua analogisen television on määrä sammua. Siihen mennessä kunnon kansalaiset hankkivat itselleen digitelevision tai -sovittimen, jotta voivat jatkaa suosikkiohjelmiensa seuraamista.

Kyseiseen sammumiseen esitettiin Hesarinkin artikkelissa hienoisia epäilyksiä, mutta oletetaan nyt, että se todella tapahtuu. Pitäisiköhän mennä boksikauppaan tässä vuoden sisällä? En ole oikeastaan ihan niin varma asiasta. Haluanko minä digitelevisiota?

Minulla on jopa hieman kokemusta digeilystä, ostimme nimittäin antennisovittimen puolisentoista vuotta sitten. Se ei ollut hyvä kokemus, ja nyttemmin kaapelitalossa asuessamme sovittimesta on tullut käyttökelvoton (aikamoinen miinus jo sinänsä). Toisin sanoen kovin montaa kuukautta mokomaa laitetta ei ehditty käyttää, mikä ei kyllä harmita yhtään.

Eipä se boksi mikään kallis ollut, mutta aikamoinen pettymys siitä huolimatta. Eniten harmia oli siitä, että se piti buutata kerran viikossa: johto piti kiskaista irti, koska muuten laite ei enää suostunut menemään päälle. Tämä tarkoitti sitä, että kolmen viikon Kuuban matkan aikana ainoastaan ensimmäisen viikon sarjat tulivat nauhalle. Kahden seuraavan viikon ajalta dvd-tallentimen kovalevy oli täynnä ainoastaan mustaa kuvaruutua.

Moisista kokemuksista kimpaantuneena päätin olla hankkimatta uutta laitetta, kunnes tekniikka on kehittynyt säädylliseksi. Miten jotain tuollaista voidaan edes myydä kuluttajille laillisesti? No, onhan tuosta jo se puolitoista vuotta, mutta eipä taida digi-tv-teknologia olla vieläkään kelvollista. Ainakin sitä tunnutaan jatkuvasti kritisoivan mediassa. Omakohtainen kokemus nyt tietenkin puuttuu, mutta kuinka monta boksia ja televisiota pitää ostaa, ennen kuin voi luotettavasti sanoa niiden toimivan kelvottomasti?

Nyt mielessä siintääkin houkutteleva mahdollisuus täysin televisiottomaan elämään. Mitä jos ei lähtisikään enää mukaan digihössötykseen, vaan tekisi jotain muuta ajallaan? Televisiottomuus ei ole mitenkään kauhean radikaalia, ovathan monet kaverit eläneet sellaista elämää vuosia. Mutta minun perheessäni ja omassa taloudessani on aina ollut televisio, enkä ole siis oikein päässyt kokeilemaan elämää ilman. Osaisikohan sitä?

Yksi motivaatio televisiosta luopumiseen on Mella. Tyttö on huolestuttavasti alkanut tapittaa keskittyneesti päällä olevaa televisiota, sen verran kiinnostavia liikkuvat ja äänekkäät kuvat jo ovat. Ei hyvä!

Vanha televisioromumme toki voisi toki jäädä, emmehän halua lakata katsomasta dvd-elokuvia. Mellakin voisi kasvaessaan yhä katsoa Erikin minulle ostamaa Olipa kerran elämä -tv-sarjaa levyltä.

Polskuttelua tiedossa

Mella on ilmoitettu vauvauintiin, sillä äitinsä ja isänsäkin viihtyvät hyvin vedessä. Itse olen jo pitkään tiennyt, että mahdollinen ipanani kävisi ainakin kokeilemassa polskuttelua. Eihän sitä pidä vauvoille mitään harrastuksia tuputtaa, eikä Mellankaan ole pakko jatkaa, ellei vesi tunnu kivalta. Mutta ainakin täytyy yrittää!

Tänään olisi tutustumiskäynti Käpylässä sijaitsevaan uimahalliin. Veteen ei tänään vielä päästä, vaan varsinainen uinti alkaa vasta ensi viikon tiistaina. Mutta tänään ostetaan Mellalle paikan päältä uimapuku (luultavasti jotain tavattoman söpöä, ehkei kuitenkaan vaaleanpunaista) ja päästään tietenkin näkemään puitteet. Suorastaan jo vähän jännittää, ensimmäinen ohjattu vauvaharrastuksemme on alkamassa! Voi kun Mella tykkäisi siitä!

Vauvamessuilla vieraillessamme Erik ihastui näkemiinsä valokuviin ja videoihin vauvauinnista. Monia vanhempia taitaakin erityisesti kiinnostaa oman päivänsäteensä valokuvaus veden alla, ja käsittääkseni näillä kursseilla tarjotaankin mahdollisuutta ammattivalokuvaajan ottamiin sukelluskuviin. Jos meillekin tässä tulevien kuukausien aikana sellaista tarjotaan, niin laitan heti tänne blogiin ihailtavaksi.

Kaupunkiin konepajan kautta

Pari viikkoa meni mökillä ollessa, ei sentään aivan lokoillessa. Kauheasti ei vielä ryhdytty hommiin näin ensivisiitillä, mutta kyllä pari päivää vietettiin täysipainoisesti työskennellen. Erikhän siellä eniten huhki (puiden sahaamista ja pilkkomista, katon paikkaamista, laiturin ja laiturin portaiden korjailua, liiterin penkomista), kun taas minä lähinnä viihdytin ja syötin Mellaa. Mutta ehdin minäkin kaivaa maasta muutamia kukkaistutuksia: sinänsä kauniit lupiinit kaivon ympärillä olivat työntäneet juurensa kaivonrenkaiden välistä ja uhkasivat liata juomavetemme. Tämänkaltaiset parin päivän lapiohommat saivat kaupunkilaislihakset jo sykkimään paniikista, ei ole toimistotyöläinen tottunut fyysiseen ahkerointiin. Erikissä taas ei mikään tietenkään tunnu, ei ainakaan myönnä.

Omasta rauhasta oli kuitenkin mukava palata kaupunkiin, koti-ikävä alkoikin jo iskeä päivää paria ennen lähtöä. En ole ajanut autoa juuri ollenkaan sitten täysi-iän kynnyksellä suoritetun autokoulun, ja nyt aioin ylittää itseni. Päätin ajaa koslaamme pätkän paluumatkalla (ellen peräti koko paluumatkan, jos kaikki menisi hyvin), kunnes jo Hietaman kohdalla 13-tiellä alkoi jarruista kuulua kummaa kirskuntaa. En suin surminkaan suostunut ajamaan mahdollisesti viallisella autolla, joten Erik nousi rattiin.

Pikaisen ajopätkän jälkeen todettiin, ettei fiatillamme kyllä uskalla Helsinkiin asti ajaa. Rohkenimme körötellä Hirvaskankaan Essolle asti, jossa ryhdyimme pienen tutkimusoperaation jälkeen soittamaan paikalle ammattitaitoisempaa apua. Täytyy sanoa, että Autoliiton ns. tiepalvelu oli aikamoinen pettymys. Saksalaiseen ADACiin tottunut Erik oletti (ja niin kai minäkin), että jäsenten tiepalvelunumeroon soittamalla paikalle kiitää pikapuoliin ystävällinen autoliittolainen ohjaamaan meidät jatkohoitoon. No, tiepalvelu osoittautuikin vain numeropalveluksi: useaan kertaan edelleen ohjattu puhelu tuotti lopulta vain paperille kirjoitettuja huoltofirmojen puhelinnumeroita. Autoliiton jäsenmaksu onkin juuri syyskuussa katkolla, täytyy harkita tarkkaan, kiinnostaako meitä enää maksaa vuosimaksua numeropalvelusta.

Noin kymmenen puhelun jälkeen (olihan kyse lauantai-illasta, eli kaikki korjaamot olivat kiinni) paikalle saatiin lopulta hinausauto. Tuolloinkaan ei ollut vielä korjaajasta tietoa, mutta Jyväskylään suuntautuvan ajomatkan aikana hinausauton kuljettaja soitti kännykällä läpi tuttuja korjaajiaan. Yksi saatiinkin kiinni, ja musta kiiturimme kuljetettiin jonnekin Jyväskylän perimmäiseen metsään.

Keskellä ei mitään sijaitseva korjaamo olikin hauska paikka: erilaisia autonromuista koostuvia projekteja lojui ympäri pihaa, ja itse korjaamon omistajat ja työntekijät kurvasivat paikalle choppereilla. Eipä työhön olisi varmasti kahta miestä tarvittu, mutta sen verran innostuneita sedät olivat jopa arkisesta Fiat Stilosta, että näköjään halusivat molemmat tulla paikalle.

Eipä siinä sitten mennytkään kuin pari minuuttia, kun oli jo vika selvitetty ja korjaustyöt aloitettu. Alle tunnissa oli käyty varmuuden vuoksi läpi jarrut jokaisesta renkaasta, ja korjattu epäkohdat vasaran ja viilan avulla. Kyllä huomasi, että asialla oli ammattilaisia! Kaikesta näki, että nämä miehet tekevät kutsumustyötään, kyseinen korjaamo oli leipätyön sijaan kokonainen elämäntapa.

Autoliiton ohella toinen pettymyksen tuottaja olikin merkkikorjaamo, joka vasta kaksi kuukautta sitten suoritti vuosihuollon. Jos kaarallamme olisi ajettu vielä kovinkin paljon pidempään, olisi se syttynyt tuleen. Sepä vasta olisi kiva kokemus keskellä motaria. Mitä ne siellä huollossa oikein tekevät, jos kaksivuotiaan auton jarrut voivat ruostua lukkoon kaksi kuukautta tarkastuksen jälkeen?

No, nyt jarrut ovat kuitenkin priimakunnossa. Käteisellä kuititta maksettu korvaus oli lisäksi sen verran nimellinen, etten ole ihan varma verottajan osuudesta... Hinauskulut taas menivät kokonaisuudessaan vakuutuksesta, eli kukkaroa tuo elämys ei juuri rasittanut.

Autoa mökillä pakatessaan Erik lupasi Mellalle seikkailua kotimatkalla, viitaten näin äitinsä olemattomaan ajotaitoon. Seikkailu siitä tulikin, ja Mellaa vain naurattivat korjaamon äänet. Kovasti olisi neidin tehnyt mieli päästä katsomaan, mitä siellä pajassa oikein tapahtuu. Mutta ainakaan minun ajotaidollani ei ollut osuutta asiaan, niin uskomattomalta kuin tämä yhteensattuma kuulostaakin.

Maalaiskunnasta päivää

Terveisiä täältä Jyväskylän maalaiskunnasta, Tikkakoskelta tarkemmin sanottuna. Internet by pikkusisko, kiitoksia vain. Hauska piipahtaa näin modernien viestintäyhteyksien äärellä, vaikka kyllähän nuo kännykät ovat sentään olleet toiminnassa. Joskus ennen muinoin ei ollut kännyköitäkään, mitenköhän silloin pärjättiin? Muistaakseni itse asiassa ihan hyvin.

Vähän on alkanut vilpoista olemaan, mikä on kyllä sääli. Toisaalta sade on aika kaunista, ja toissailtainen ukkonen salamoineen ja jyrinöineen oli komeaa katseltavaa viltin alla mökin terassilla. Eipä ollut silloin mitään valittamista.

Tänäänkin on ripsinyt vähän, onneksi juuri tänään onkin kyläpäivä. Äsken käytiin kurkistamassa Ansku-kaverin perheonnea Palokassa, ja nyt siis pikkusiskon luona Tikkakoskella. Huomenna mökille kurvaa kaksi autollista helsinkiläisvieraita, saa nähdä, mitä se tietää seudun rauhalle ja hiljaisuudelle. No, taitavat osata käyttäytyä. Äänekkäin paikallaolija saattaa loppujen lopuksi olla Mella, joka on valitettavasti viime päivinä oppinut kirkumisen ja itkemisen jalon taidon. Aiemmin neiti osasi niin nätisti pyytää ruokaa jokeltelemalla, nyt kiljutaan kuin viimeistä päivää. Saattaa olla masukipuja.

Ehkä näin vieraisilla ollessa ei pitäisi istua vain koneen äärellä. Siispä: heipä hei taas toistaiseksi.

Omille maille

Laukut on jo pakattu, auto pitää vielä hakea oven eteen. Kohta lähdetään pariksi viikoksi katsastamaan tällä kertaa ikiomaa kesämökkiä ja omia maita. Miten hauskaa siitä tuleekaan! Kovin vierashan mökki ei ole, mutta ensimmäistä kertaa katselen sitä omistajana. Kaupan mukana tuli kaikki irtaimisto ja epämääräinen, vuosikymmeniä ympäri tontin ajelehtinut kama. On hauska ryhtyä penkomaan kaappeja ja varastoja ja selvittää mitä kaikkea on tullutkaan ostettua.

Ja tietenkin hauskaa on myös tehdä listaa siitä, mitä kaikkea mökille pitäisi hankkia. Lainaa otettiin kerralla vähän enemmän, jotta saadaan kustannettua kattoremontti ja joitain pienempiä hankintoja. Eilen käytiinkin jo jättämässä joitain kymppejä Ikeaan, mutta enemmän ostoksia tehdään varmaan vasta tämän mökkireissun jälkeen.

Blogin päivitys saattaa olla vaakalaudalla, meidän mökillä ei tuota wlania ole... Enkä tiedä, millaisia internettejä Saarijärvellä tarjotaan. Läppäri tulee kyllä mukaan, jos tuo Runebergin Paavon ja Tarmo Mannin pitäjä vaikka tarjoaisi langatonta nettiä jossain päin keskustaa. Ainakin kirjastossa taitaa päästä koneelle.

Olen kai hippi

Erikin mielestä minusta on tullut hippi. Tähän johtopäätökseen mies tuli, kun pitkän maanittelun jälkeen sain luvan tänään hankkia Mellalle kantoliinan. Liina otettiin ensin vuokralle, ja jos haluamme kokeilun jälkeen ostaa sen omaksi, vähennetään vuokrahinta myyntihinnasta kokonaisuudessaan. Ihan reilu kauppa, mielestäni.

Hippeyttä on myös kestovaippojen käyttö, tietenkin. Lisäksi olen Erikin mielestä (ja ehkä vähän omastanikin) lukenut liikaa imetysaiheisia sivustoja, joista olen totta kai omaksunut valtaisan syyllisyyden työhönpaluusuunnitelmieni vuoksi. Näillä hippisivuilla kun täysimetysnormi tuntuu olevan pari vuotta, ei se virallinen kuuden kuukauden suositus.

No, totta puhuen Erik taitaa myös pitää kestovaipoista. Eipä sitä oikein jaksaisikaan kantaa kaupasta jatkuvasti selkä vääränä vaippapaketteja, kun voi saada höpsöjä pieniä kestovaippapaketteja postitse. Ja rahaa säästyy; se on aina hyvä argumentti ja myös pragmaattisen Erikin mieleen.

Kantoreppu Mellalle ostettiin jo ennen syntymää, tuolloin Erik tuomitsi kaikenlaiset monimutkaiset hippikantoliinasysteemit. Selkeä solkijärjestelmä ja tukevanoloinen reppu vauvaa varten olivat miehen vaatimukset. Sittemmin olen alkanut kuitenkin kaivata jotain järjestelmää, jonka avulla lapsosen saisi vähän luonnollisemmin käpertymään ympärilleni. Ja lupaavatpa nuo kaikki hippisivut kantoliinoilla parempaa ergonomiaakin, ainakin minun selkäni nimittäin joutuu rasitukselle tuota kantoreppua käytettäessä (Erikin selkä kuulemma ei, ei ainakaan myönnä).

Hieman kantoliinailoani varjostaa se, että sovituksen aikana Mella rääkyi kovasti. Neiti kun ei koskaan itke, joten korviahuumaava kiljuminen hätkähdytti. Vihaako se liinassa oloa noin paljon? Sittemmin itkun syyksi paljastui kuitenkin kipeä reisi: tänään oli neuvola, jossa pimupolo sai rokotuksen. Itse pistoa typykkä ei tuntunut edes huomaavan, mutta neuvolatäti varoitti lapsen mahdollisesti itkeskelevän illalla. Hippikaupan myyjätärkin kertoi oman lapsosensa huutaneen kipeänä koko loppupäivän rokotuksen jälkeen. Mellakaan ei siedä nyt yhtään kosketusta laastarikohtaan. Voi pientä parkaa!

Niin, loppuun strategisia mittoja: jättiläisvauvamme painaa jo 6,8 kg ja on 62,5 cm pitkä.

Puhdasta haircuttia

Viikonloppuna mökkeillessä tuli puhe myös blogeista, ja Ilkka totesi, ettei seuraa oikeastaan lainkaan haircut-blogeja. Siis blogeja, joiden sisältö on pelkkää arkielämän kuvausta. Totesin tuolloin, että lukeehan Ilkka minun blogiani. Vaikka alkuperäinen tarkoitukseni ei missään vaiheessa ollutkaan syytää silkkaa haircuttia, niin sitähän tämä vauvan kanssa eloilu pääasiassa on. Ehkä omalla nimellä kirjoitetut blogit eivät ole niin usein haircuttia, mutta turha tässä on pyristellä vastaan. Niin kauan kun yrittää pitää etäisyyttä politiikkaan, uskontoon ja tekotaiteeseen, on vähän vaikea kirjoittaa mitään muutakaan. Yhteiskunnallinen vaikuttaja en taida olla, palavaa uskon- tai sen vastaista sanomaa en ole levittämässä eikä minusta ole koskaan ollut runotytöksi.

Männäviikolla sainkin aikaiseksi liittää blogini Blogilistan haircut-kategoriaan. Lunastaakseni uuden paikkani kirjoitankin nyt aiheesta hiustenleikkuu. Selailin nimittäin vanhoja valokuvia löytääkseni Katsasta kuvan linkkini tueksi (löytyy vasemmalta, käykää kurkistamassa, aika kehno oli oma valikoimani), ja näin samalla itsestäni hassuja kuvia. Ovatpas hiukseni olleetkin hupsun näköiset aina silloin tällöin! Pääasiassa aika lyhyet. Nyt hiukseni ovat mammailun myötä kasvaneet pidemmäksi kuin koskaan lukion ensimmäisen syksyn jälkeen, kun ei ole ollut aikaa käydä leikkauttamassa. Ja oli siinä taustalla kai jokin halu vaihteluun.

Mutta nyt minä olen kyllästynyt tähän alati silmillä ja suussa heiluvaan pehkoon. Haluan hiustenleikkuun! Haluan taas lyhyet ja asialliset hiukset! Haluan kampauksen, jossa voisin mennä vaikka asiakastapaamiseen, jos siis olisin tällä hetkellä töissä.

Ongelmana on se, ettei sitä aikaa vieläkään ole. Olen yhä vanhempainvapaalla, ja Mella haluaa yhä syödä parin tunnin välein päiväsaikaan. Ei siinä ajassa ehdi käydä vakipaikassani eli eräässä kampaamokoulussa, ei niin millään. Jollain lähiseudun jo valmistuneella kampaajalla voisi ehkä juuri ehtiä leikkauttaa pehkonsa, mutta värjäyksen kanssa olisi vähän niin ja näin. Enkä minä osaa nyt yhtäkkiä, vuosien jälkeen, vaihtaa uudelle kampaajalle. Vaikka kampaamokoulussa opiskelijat vaihtuvat joka kerta, opettajat tuntevat jo hiustyyppini ja makuni. Untuvikkokampaajatkin saavat sitten opettajilta asiantuntevia neuvoja, kuten "älä laita punaista sävyä siihen väriin" tai "sekoita tuplamäärä tuota väriä, nuo hiukset nimittäin imevät sitä yllättävän paljon".

Yritän ehkä kärvistellä töiden alkuun asti, vaihtaa äitiminän virkaminään kertaheitolla. Viimeisin ajatukseni olisi, että josko tuossa marraskuun puolivälissä palaisi Vantaankosken Siperiaan. Silloin Mella on puolivuotias ja saavuttanut virallisen täysimetyksenpäättymissuositusiän (heh), ja toisaalta niihin tienoihin osastomme on menettämässä vuorostaan taas yhden naisen äitiyslomalle. Tietenkin täysimetystä olisi mukava jatkaa pidempäänkin, mutta Erikillä jo sormet syyhyävät kotiin ja minustakin olisi ihan kiva tehdä taas töitä.

Vierasta mökkiä katsastamassa

Livahdamme tänään pidennetylle viikonlopulle, kun käymme kaveriporukalla taas kerran katsastamassa yhden kaverin mökin (tai tarkalleen ottaen yhden kaverin vanhempien mökin, olemme tietääksemme omanikäisen tuttavapiirimme ainoita mökinomistajia, reh reh [rehentelyä]). Siinä sitä sitten voikin verrata mökkikulttuureja keskenään. Samaisella kaverimökillä olemme olleet ennenkin, ja tiedämme paikan tyylin varsin erilaiseksi omaamme verrattuna.

Kaverin mökillä on sähköt, meidän mökillä* ei. Meidän mökillä ei ole juoksevaa vettä, mutta ei kyllä kaverin mökilläkään. Sen kompensoimiseksi kaverin mökillä on kuitenkin taulutelevisio, kun taas meidän mökillä on 1980-luvun alusta peräisin oleva vedettävä patterisyöppö radio, josta kuunnellaan ainoastaan Iskelmäradiota, Sävelradiota, Radio Suomea tai Radio Keski-Suomea. Muutkin asemat toki kuuluisivat, mutta niitä ei saa kuunnella. Koskaan. Se olisi rikos lapsuusvuoden muistoja kohtaan.

Kaverin mökillä on myös erillinen piharakennus, jossa on kolme vierashuonetta. Vai oliko niitä vain kaksi? No, myönnettäköön, 1990-luvulla meidänkin mökin pihaan rakennettiin piskuinen elementtiaitta, jonka sisällä on nykyisellään yksi kerrossänky ja laveri. Ja meidän mökin puuseessä on paljon kehuja saanut, kylmälläkin ilmalla mukavasti lämmittävä styroksi-istuin. En nyt juuri muista, millainen luomus kaverin mökin design-käymälästä löytyy.

Kaverin mökki sijaitsee vajaan 200 kilometrin päässä Helsingistä, meidän mökille on matkaa jotain 350 kilometriä. Molemmat mökit sijaitsevat tietenkin järven rannalla, mutta meidän järvemme on aivan pikkuruinen. Sellainen, että lapsenakin sai uida vastarannalle vanhempien säikähtämättä. Ainoastaan mummo huuteli ja käski kääntymään takaisin järven puolivälissä. No, minä olinkin pienenä hyvä uimari.

Tänä viikonloppuna laitamme oman jaksamisemme testiin, nimittäin ajattelimme elellä mökilläkin kestovaipoilla. Tarkoitus olisi omallakin mökillä jaksaa pestä vaippoja, vaikka pesukonetta ei olekaan eikä kuumaa vettä saa kuin saunasta tai kaasuhellalta. Tällainen muutaman päivän karaisuharjoitus kaverin mökillä tekee hyvää. Kestovaippavarastomme on nimittäin vain sen kokoinen, että riepuja täytyy tosiaan pestä joka päivä. Olemme eläneet kieli keskellä suuta ja kukkaronnyörit tiukoilla, ja hankkineet kelvollisen varaston Kestovaippainfon kirpputorilta. Voisinpa väittää hieman hurahtaneeni tuohon vaippamaailmaan, ainakin Erikiä minun pienet vaippatietoiskuni välillä huvittavat.


*Kielenhuoltajille: "meidän mökki" -termiä ei taivuteta tavanomaisella tavalla omistuspäätteiden kera, vrt. esim. "meidän äiti". "Meidän mökkimme" tarkoittaa jotain viime kesänä rakennettua loma-ajan asuntoa, kun taas "meidän mökki" tarkoittaa koko elämäni ajan olemassa ollutta, mittaamattoman tunnearvon omaavaa paikkaa.

Päästävät liian helpolla

Tässä kahden ja puolen kuukauden tienoilla onkin hyvä tehdä pientä välitilinpäätöstä. (Miten niin miksi juuri nyt? Kun siltä tuntuu juuri nyt.) Tiivistelmä: eipä tästä vauvaelosta ole juuri valittamista. Helpolla on päästy.

Vai kuinka monella on oikeasti tällaisia vauvakokemuksia? Mella nukkuu öisin 7-8 tunnin pätkän, alkaen joskus puolenyön tienoilla. Sitten aamupalansa jälkeen tyttö nukkuu vielä 2-4 tuntia, jolloin vanhemmat voivat rauhassa syödä oman aamupalansa ja selata lehtensä. Päivällä neiti on hyväntuulinen ja opettelee ahkerasti istumista, ja saattaa satunnaisesti nukkua päiväunet vielä joskus iltapäivällä. Ainakin jos matkustetaan vaunuilla tai laitetaan pimu mahalleen sänkyyn. Niistä Mella tykkää, vaunuista ja masu-unista.

Kaveripiirissä hiljattain kauhisteltiinkin, miten pahaa karmaa me tuomme muille. Kun kerran meidän ja jonkun muunkin tutuntutun lapsi on ollut käsittämättömän kiltti, osuvat ne koliikkiriiviöt sitten varmaan kavereille. Onhan se nyt jo tilastollisestikin väistämätöntä! (En ole vielä lukenut kansantaloustieteen tutkintoon sisältyvää pakollista tilastotieteen sivuainekokonaisuutta, heh, väitättekö sen näkyvän päälle päin?) No, saattaahan meidän perheeseen tulla erittäin kivulias murrosikä. Yritän kyllä tehdä kaikkeni sen eteen, ettei Mella jäisi vangiksi minkäänlaiseen kiltin tytön imagoon. Täytyy aloittaa Peppi Pitkätossujen lukeminen heti pienestä.

Kovin monesta asiasta ei ole edes tarvinnut luopua, tai ainakaan luopuminen ei ole tuntunut mitenkään raskaalta. Olemme pyrkineet pitämään yllä vilkasta seuraelämää synnytyksen jälkeenkin, pitäähän Mellan tottua muihin ihmisiin. Ja me haluamme todistaa maailmalle, että vauvan kanssakin voi tehdä paljon asioita. Yritämme osallistua kaikkiin entisiin rientoihin, vaikka toki lähdemmekin esimerkiksi kotibileistä pois jo huomattavasti aiempaa varhemmin. Toivottavasti (toistaiseksi) lapseton kaveripiirimmekin on huomannut, ettei elämä suinkaan välttämättä pääty lapsen tuloon. Ei edes se entinen elämä. Toki suuriakin muutoksia voi tulla, jos vanhemmat itse niin haluavat ja päättävät. Luulisin. Vai olenko vain naiivi, ehkä meillä on vain harvinaisen paljon valinnanmahdollisuuksia?

Alussa tietenkin tuntui kauhean rankalta, hormonitkin pitivät huolen siitä että itsensä tunsi huonoksi äidiksi jokaisen vauvan äännähdyksen jälkeen. Kyllä omat epäilyt nousevat vielä nykyäänkin joskus pintaan, mutta pääasiassa nyt on aika rentoa. Neljän kuukauden äitiyslomailun jälkeen olen viimein alkanut löytää hitaamman rytmin, tai lähinnä olen alkanut sallia itselleni verkkaisuuden. En kasaa päiville erilaisia tavoitteita (siivoa olohuone, käy kaupassa, hoida raha-asioita, pese kertyneet pyykit pois, urheile, tapaa tuttuja), vaan pyrin tekemään kunakin päivänä vain mitä silloin mieli tekee ja mikä sopii Mellan senpäiväiseen rytmiin ja mielialaan. Ihan näin lunkisti se ei toki vielä mene, mutta olen ainakin päässyt jo siihen suuntaan.

Jotenkin sitä antaa itselleen luvan olla rehellisesti onnellinen päästessään vain makoilemaan vauvansa viereen. Nyt kun Mella yrittää terhakkaasti päästä istumaan ja jopa seisomaan (vaikkei kumpikaan tietenkään vielä onnistu koordinaation totaalisen puutteen vuoksi), saa päivästä lohkaistua isoja paloja ihan vain leikkimiseen. Eipä kai sitä kotiäidin tarvitse muuta tehdä, kyllä Erik tyhjentää sen tiskikoneen töistä tultuaan... Moisesta lööbailusta ei tule enää niin kovin huono omatunto, kun Erikinkin mielestä on tärkeää viettää aikaa vauvan kanssa.

Nyt pitäisi vain sulkea silmänsä siltä syyllisyyden tunteelta, joka tulee viedessäni tietoisesti isältä mahdollisuuden samaan. Kurjaa, että vain toinen vanhemmista voi olla vanhempainvapaalla kerrallaan...