Lehmät lentävät ja taulut valmistuvat

No niin, nyt on sitten yksi harrastus tuottanut taas pienen tuloksen: sainpahan maalattua jotain, vaikkei kyllä mitään parhaimmistoa.

Eikä sitten mennä siihen taulun nimeen, se kun on yhtä kehno kuin koko kuvan lapsellinen teemakin. Mutta hei, ainakin olen saanut pensselin käteen ja malttanut tehdä yhden raapustuksen ihan loppuun asti.

Pakko vielä lisätä jotain: oli poikkeuksellisen hienoa päästä perusasioiden äärelle. Minulta on nimittäin päässyt musta maali loppumaan jo ajat sitten, ja on jotenkn suunnattoman kiehtovaa pyrkiä sekoittamaan mahdollisimman synkeää maalia punaisesta, vihreästä, sinisestä ja okrasta. Sellaisesta voi tulla vain jännittäviä yllätyksiä.

Vielä maahanmuutosta

Ajattelin jatkaa pariakin ajatusta, jotka olen jostain syystä rykäissyt tänne blogiin viime aikoina. Ensinnäkin on tullut perattua niitä omia arvolähtökohtia, ja toisekseen tuli sohaistua maahanmuuton teemaa. Mitenköhän ne saisi yhdistettyä?

Pitkään tuli Erikin kanssa jauhettua siitä, mikä onkaan perimmäinen syy punavihreään monikulttuurisuuden vaalimiseen. Onko monikulttuurisuus itseisarvo, ja miksi näin? Kokeilin koukkausta biodiversiteettianalogian suuntaan, mutta sieltä tuli vesiperä: biodiversiteetin nimissähän juurikin pyritään eroon vierasperäisistä eläinlajeista (ne kirotut kanit), jotta kotoisilla lajeilla on tilaa elää. Tästä ei taida herua kovin humanistista arvopohjaa, ei ainakaan kulttuurien sulautumista kannattavaa.

Sitten lopulta sain mielestäni kiteytettyä sen, mikä minun silmissäni on aina ollut vasemmistolaisuuden ydin, kategorinen imperatiivi: kaiken läpi tunkeva vahvemman velvollisuus auttaa heikompaansa. Se toimii kaikilla yksityisillä ja yhteiskunnallisilla tasoilla ja kaikenlaisissa muodoissa, ainakin noin niin kuin pyrkimyksenä. Toki liki kaikissa muissakin aatteissa on tällainen auttamisvelvollisuus, mutta monesti ennemminkin välineenä jonkin toisen päämäärän, esimerkiksi yhteiskuntarauhan, saavuttamiseksi. No, varmasti löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat näistäkin jaotteluista toisin, mutta tämähän on minun hiekkalaatikkoni.

Maahanmuuttokysymystäkin voi tarkastella tästä näkökulmasta, jos ajattelee länsimaita vahvoina ja kehitysmaita heikkoina. Juuri siitä syystä perustelut maahanmuuton haitoista vastaanottavaan maahan eivät pure punikkiin: ideologian mukaan vaikkapa Suomi voi ottaa jopa vähän takkiin, jos muualla maailmassa asiat saadaan vastaavasti parannettua.

Tätä ajattelutapaa ei ehkä kauheasti hehkuteta, sillä se ei kuulosta poliittisesti helposti kaupattavalta. Luulisin sen kuitenkin olevan aika yleinen näkemys tietyissä piireissä, joista en osaa tässä itseäni erottaa. Tietenkin olisi mukavaa, jos maahanmuutosta olisi oikeasti iloa kaikille osapuolille; kuitenkin solidaarisuuteen vankasti uskovalle tämän ehdon täyttyminen ei ole välttämättömyys.

Jos näistä lähtökohdista ollaan vaikka vain leikin vuoksi yhtä mieltä, todellinen kysymys onkin: onko maahanmuutosta globaalisti enemmän hyviä vai huonoja seurauksia? Ovatko maahanmuuttajat onnellisempia täällä kuin kotimaassaan? Jos ovat, niin entä heidän kotimaahansa jääneet? Sanotaan, että kaikkein heikoimmat eivät kuitenkaan koskaan pääse lähtemään, joten jäljelle jäävät vain pahimmat sortajat ja pahiten sorretut ja maan tilanne on entistä huonompi - mitä oikeudenmukaisuutta sellainen maahanmuutto (maastamuutto) sitten muka on?

Erikin mielestä toimiva ratkaisu olisi se, mitä vasemmisto vaatii Irakin miehittäjältä: jättäkää se Afrikka rauhaan ja antakaa niiden rakentaa itse maansa kuntoon. Mitä jos länsimaiden rajat laitettaisiin kokonaan kiinni? Jos ei olisi edes toivoa poispääsystä, vaan pitäisi panostaa oman ympäristön parantamiseen? Sen verran voisi antaa apua, että poistaisi kaikki protektionistiset tullit ja antaisi kehitysmaiden edes käydä oikeudenmukaista kauppaa lännen kanssa. Tai jos ei tekisi sitäkään, odottaisi vain muutaman sukupolven ja kurkistaisi sitten, mitä Schrödingerin kissalaatikkoon kuuluu? Olisiko siitä enemmän haittaa vai hyötyä?

Harrastuneisuudesta

Nyt seuraisi klassinen ajanhallintakysymys: miten te ihmiset löydätte riittävästi aikaa kaikelle, mitä haluatte tehdä? Minun kohdallani se tuntuu kulminoituvan harrastuksiin: työhön ja kotona oleiluun kyllä riittää aikaa, mutta ei sitten kyllä yhtään mihinkään muuhun. Ja tässä tapauksessa niitä pakollisia jumppa-, kuntosali- ja uintihetkiä ei lasketa, kun ei kai minimiliikuntaa oikein voi pitää harrastuksena. Tai sitten syömisen ja nukkumisenkin pitäisi olla harrastus. Mikä on usein kyllä houkutteleva ajatus.

Nyt ei sitten mennä siihen, että miksi ihmeessä ihmisen pitää välttämättä päteä ja harrastaa. En minä haluakaan päteä ja harrastaa, minä vain haluaisin tehdä mukaviksi todettuja asioita. Ihmiset tekevät aivan liian vähän mukaviksi todettuja asioita.

Minulla on muutamia puuhia, joita pidän harrastuksenani, vaikken oikeasti ehdi tehdä niitä. Sitten on toisia, joita haluaisin kokeilla tai joista haluaisin ehkä jopa säännöllisen harrastuksen, mutten todellakaan oikeasti ehdi tehdä niitä.

Näitä väitän harrastuksikseni:

Maalaaminen. Nyt on heti tunnustettava, että itse asiassa maalasin eilen illalla. Mutta se olikin sitten ensimmäinen kerta Neilan syntymän jälkeen, ja sitä paitsi taulusta on tulossa ihan surkea. Taitoni tuntuukin vain rapistuvan vuosi vuodelta, kun se pitkään koheni silmissä joka ikisen taulun yhteydessä.

Lukeminen. Luulisi tämän olevan helppoa: sen kuin vain tartut kirjaan ja luet, vaikka vain pari minuuttia. Mutta en minä pysty lukemaan paria minuuttia, tarvitsen pari tuntia saadakseni siitä irti mitään iloa. Ja kenellä kahden alle 3-vuotiaan lapsen työssä käyvällä äidillä on pari tuntia, yhtään mihinkään? Niinpä. Kesälomalla kyllä onnistuin lukemaan ruhtinaalliset kaksi kirjaa.

Näistä haluaisin harrastuksen:

Ampuminen. Sen lisäksi, että se vie jonkin verran aikaa, se maksaa. Minulle on kuitenkin luvattu ampumaseuran jäsenmaksu joululahjaksi, ja pitäisi sitten jotenkin neuvotella jäsenhintainen sarjakortti 30-vuotislahjaksi. Vink vink, ystävät.

Laskettelu. Muksuna vietin useana talvena kaiken vapaa-aikani kotikylän paikallisessa laskettelurinteessä, erittäin kuvaavasti nimetyssä Kusiaismäessä. Mutta eihän täällä etelässä edes ole talvia! Ja viimeisimmät omistamani suksetkin ovat varhaismurkkukokoa. Kallis harrastus tämäkin.

Melominen. Olen tasan kerran vähän läpsytellyt inkkarikanootissa firman virkistyspäivänä, ja se oli hillittömän hauskaa. Siitä on kuitenkin jo pari vuotta, enkä vain ole saanut aikaiseksi ilmoittautua minnekään alkeiskurssille. Ja ollaan nyt rehellisiä: menisinkö minä muka koskaan sen alkeiskurssin jälkeen minnekään melomaan? Pitäisi varmaan hommata oma kanootti tuohon Pikku-Huopalahden rantaan kaikkien niiden semi-hienojen moottoriveneiden kylkeen.


Lopuksi vielä mainittakoon, että olen joissakin yhteyksissä väittänyt harrastuksekseni bloggaamista. No, sitä minä sentään teen.

Kuu on juustoa

Ihmisellä on olemassa apriorista tietoa Kuun koostumuksesta; tämä kävi ilmi eilen meillä kotona. 2,5-vuotias Mella-neitimme nimittäin osoitti pöydällä seisovaa Oltermanni-kimpaletta ja totesi sen olevan kuu.

Uhmaikäisemme on ollut koko puhumaan oppimisen vaiheensa pelkässä kotihoidossa, joten tätä juustohypoteesia ei siis ole voitu hänelle opettaa vaikkapa päiväkodissa. Kotonakaan me emme ole moista väsynyttä klisettä esitelleet. Tiedon siis täytyy olla synnynnäistä, geneettisestä muistista löytyvää.

Hyvin nopeasti toki olimme jyvällä ja vahvistimme neidin tiedon: kyllä, Kuu todellakin on juustoa. Oli ihana katsoa, kuinka ymmärryksen riemu levisi neidin kasvoille - tästä lähtien typykkä etsiskeleekin jatkuvasti taivaalta sitä juustonpalaa.

Kunnallisesta infrastruktuurista

Talviaikaan siirtyminen ja ylipäänsä syksyn eteneminen tuo mukanaan kaikenlaisia hauskoja yllätyksiä. Yksi niistä tapahtui tänään.

Erinäisistä aikataulusyistä tulen vähintään kerran viikossa töistä kotiin hieman myöhemmin ja hieman toiselta suunnalta, joten kävelen tuolloin bussipysäkilleni ihan miellyttävän puiston ja metsikön läpi. Tänään pimeä oli kuitenkin ehtinyt laskeutua ensimmäistä kertaa, ja reitti paljasti ikävät kasvonsa: sitä ei ole lainkaan valaistu.

Haastavaa on jo pelkästään puiden, vesilätäköiden ja jäätiköiden väistely tunnustelemalla, mutta sen lisäksi voitte arvata, miten jännittävää on kävellä illansuussa pilkkopimeässä martinlaaksolaisessa metsässä huutoetäisyyden ulkopuolella asutuksesta.

Käyn töissä Vantaalla, mutta asun Helsingissä, joten en näissä vaaleissa olisi voinutkaan vaikuttaa tähän kunnalliseen epäkohtaan. Niinpä kehotankin Helsinkiä pikapikaa lopettamaan pulinat ja kaappaamaan Vantaan osaksi pääkaupunkiseudun metropolia. Tämän jälkeen lupaan seuraavissa vaaleissa, olivat ne sitten kunnallis-, eduskunta-, europarlamentti- tai vaikka ylioppilaskunnan edustajistovaalit, antaa ääneni puolueesta riippumatta sille ehdokkaalle, joka tuo katuvalot minun työmatkani varrelle.

Tätä odotellessa minulla on kaksi vaihtoehtoa: Voin ryhtyä kulkemaan valaistua kiertotietä, jolloin luultavasti myöhästyn bussistani ja joudun odottamaan ankealla pysäkillä 20 minuuttia seuraavaa. Laiskan ihmisen ratkaisu taas olisi sinnitellä nykyisellä reitillä.

Aivan. Ajattelin ostaa otsalampun ja opetella juoksemaan saamarin lujaa.

Seuraava kuuma peruna

Silläkin uhalla, että sohaisen itseäni silmään ja puukotan itseäni jälleen kerran selkään, otan tämän esiin:

"Luvassa loputtomat nettipalstamillimetrit saivartelua siitä, mitä eroa on sillä, että suhtautuu kriittisesti maahanmuuttajiin, ja sillä, että suhtautuu kriittisesti maahanmuuttopolitiikkaan.

Onko ihan varmaa, että nämä kaksi asiaa voi täysin erottaa toisistaan? "

kysyy Reetta Räty blogissaan.

Puhe on vaalien kuumasta perunasta eli Jussi Halla-ahosta, jonka tekstejä en juuri ole lukenut ja jonka tiedän siis vain maineen perusteella. Mutta haluaisin ihan vaikka vain filosofin koulutukseni pohjalta noteerata moisen kysymyksen. Niin, onko varmaa, että maahanmuuttajien ja maahanmuuttopolitiikan kritisoimisen voi erottaa toisistaan?

Voisiko joku kertoa minulle, miksei se olisi mahdollista? Vai oliko tämä vihjaus siihen suuntaan, ettei asiasta kannattaisi enää edes yrittää keskustella? Minä kuitenkin haluaisin kovastikin nähdä keskustelua tästä aiheesta, jotta voisin siitäkin muodostaa mielipiteen. Ei sen keskustelun tarvitse tapahtua vaahto suussa, mutta olisi mukavaa, jos metatasolta (saako puhua, eikö saa puhua) päästäisiin kuitenkin joskus eteenpäin.

Anginan ihmeelliset seikkailut käsiaseiden kiehtovassa maailmassa

Tänään olin sitten elämäni ensimmäistä kertaa ampumaradalla, ja kyllä sitä jännitettiinkin. Tai en minä aiemmin osannut reissua pelätä, mutta tänä aamuna alkoi kovasti vapisuttaa kun lähtö läheni. Minä jännitän aina vatsallani, ja niinpä masupoloni vihloikin koko aamun ja kipu oli pahimmillaan bussissa matkalla Kamppiin. Aloin jo pelätä, etten pystyisikään kaikelta siltä vihlonnalta ampumaan; kiemurtelisin vain kippurassa jossain nurkassa, naama valkoisena.

No, perusteellisen opastuksen aikana se jännitys sitten katosi, kunnes oli aika astua radalle ja tarttua siihen aseeseen. Voi miten hirveästi käteni tärisivätkään! Lippaan työntäminen paikalleen oli tavattoman vaikeaa, ja entäs sitten se tähtääminen - aivan mahdotonta. Ensimmäisellä kerralla päästä huippasi ja silmät olivat niin sumeina, ettei minulla ollut aavistustakaan, mikä niistä silmieni edessä vimmatusti pyörivistä maalitauluista oli omani.

Lopulta sain katseeni kohdennettua niin, että luulin edes tunnistavani oman tauluni. Käsien ja koko vartalon paniikinomainen tärinä ei kuitenkaan lakannut, ja mahaa mokomaa alkoi taas kipristää. Ammuskelin sitten ne viisi ensimmäistä laukausta edes jonnekin, jotta tilanne pääsisi etenemään eikä kaikkien muiden tarvitsisi odottaa minua niin pitkään. Lopputulos: täysin vahingossa kolme viidestä osui tauluun, ja niistä peräti kaksi siihen mustaan mokkulaan.

Seuraavat kierrokset olivatkin sitten jo helpompia, tosin mustalle alueelle tuli aika harvoin osumia. Se ei kuitenkaan haitannut yhtään, sillä itse ampuminen ja liipaisemisen painaminen oli niin hauskaa. Jokainen kuti osui kuitenkin ensimmäisen kierroksen jälkeen tauluun, mikä oli minulle enemmän kuin riittävää.

Jos tässä nyt pitäisi jotenkin yksinkertaisesti sanoa, millainen kokemus oli, voisin sanoa vaikka näin: SAI-RAAN SIIS-TI-Ä!

Toisin sanoen menen todellakin uudestaan, saatanpa myös liittyä HSC:n jäseneksi.

Mikä siinä nyt sitten oli niin siistiä? En minä oikeastaan tiedä. Ase tuntui yllättävän hyvältä kädessä, ja sen .22 LR -aloittelijavempeleen pieni potku oli mukavaa feedbackiä. En voisikaan kuvitella, että laukaiseminen ilman minkäänlaista potkua voisi olla läheskään yhtä miellyttävää.

Ja täytyy sanoa, että tuon kokemuksen jälkeen ajatus ihmistä kohti ampumisesta tuntuu vielä aiempaakin hirvittävämmältä. Jotain elokuvia katsoessa ja ehkä pelejäkin pelatessa asiaan turtuu, mutta se oikea, fyysinen, painava ase teki kaikesta niin paljon konkreettisempaa. Kyllä siinä oli ihan vain se maalitaulun musta pallukka mielessä, eikä mikään verenhimo, hyi sentään.

Ampumareissun jälkeen kävelin kaupungilla ja myhäilin mielessäni jokaiselle vastaantulijalle: ettepä tiedäkään, mitä minä olen juuri päässyt tekemään. Ruudinsavu maistuu vieläkin suussani, ja sormet syyhyävät mahdollisimman pian takaisin liipasimelle.

Olen uudelleensyntynyt.

Salajuoni?

Minun uutta uljasta elämääni pyritään selvästikin tukahduttamaan. Avoimen vilpittömästi olen kertonut avartavani tajuntaani nyt lauantaina, ja ilmeisesti punavihreä salaliitto on päättänyt tehdä kaikkensa estääkseen lammastaan harhautumasta. Vai mitä sanotte näistä epäilyttävistä merkeistä?

Blogini kommentoinnin estäminen. Salaliitto on näköjään valmis sulkemaan kaikkien Bloggerin blogien kommentointimahdollisuuden vain varmistaakseen, etten saa ikäviä vaikutteita sitä kautta. Pieleen meni: poimin jo rattaisiini heittämänne kapulat ja korjasin ongelman.

Tukihenkilön väistäminen. Seurakseni jo lupautunut pikkusisko perui mystisesti aikeensa - kyse täytyy olla painostuksesta. Tämän ajateltiin selvästikin lannistavan minua, mutta ehei! Sitä paitsi sain suostuteltua pikkusiskon kuitenkin mukaan hengailemaan.

Äkillisesti ilmaantunut IRL-elämä. Kilttinä perheenäitinä en juuri käy ulkona, mutta nyt minulle on tullut jo kaksi baarikutsua täksi illaksi. Ja huomenna pitäisi kuitenkin olla skarppina klo 12! Tämä, jos mikä, on epäilyttävää.

Ette te minua huijaa!

Kuinka huonosti voi päivä enää mennä?

Ei nyt mennä siihen, että tämä päivä ei ole kuulunut suosikkeihini. Mutta mitä hittoa?! Bloggerin blogit näyttävät hajoilleen, sillä ainakaan tänne ja joihinkin muihin kokeilemiini blogeihin ei ole voinut ollenkaan kirjoittaa kommentteja.

Ja minä kun luulin, ettei kukaan enää tykkää minusta. Nyt voin kuvitella, että tykkääkin.

Korjatkaa maailma, pliis. Aloittakaa täältä minun alueeltani. Änyyteenyt?

*muoks*: Blogger Buzz tilanteestani: Commenting made easier - in-fucking-deed. No comments, no cry.

Vuokralle tarjotaan

Tarjotaan vuokralle yksi uhmaikäinen lapsi. Kilttiin perheeseen.

Vuokra-aika: Joka yö, palautus aina aamuisin.

Tarkempi kuvaus: Ei nuku, ei ainakaan pitkiä pätkiä. Kitisee, huutaa ja kiukuttelee. Ramppaa vuorotellen potalla ja vuorotellen vesihanalla, arvatenkin voidakseen rampata lisää potalla. Yrittää herättää sikeäunisen pikkusiskonsa paukuttelemalla huoneen ovea. Yleistä tuhmailua. Päiväsaikaan huomattavasti siedettävämpi, jopa rakastettava.

Hinta: sovittavissa.

Hyvä bisnesidea

Tämän aamun Kauppalehti kertoo, että FIM Pankkiiriliikkeen toimiva johto teki aika hyvän kaupan. Islantilainen Glitnirhän osti FIMin viime vuonna sellaiseen 340 miljoonan euron hintaan, ja nyt poppoo osti puljun takaisin itselleen huhutusti 100 miljoonalla eurolla. Ei ihan paha tili.

Sitä minä tässä, että kiinnostaisiko ketään ostaa esimerkiksi keskisuomalaista kesämökkiä sellaiseen yläkanttiin arvioituun markkinahintaan? Kaunista suomalaista luontoa. Voisin sitten ostaa sen takaisin ensi kesällä mökkikauden käynnistyessä uudelleen neuvoteltuun hintaan.

Ja voisiko joku kääntää tämän myynti-ilmoituksen islanniksi?

Uuden identiteetin lähtökohdat

Olen jo kauan sitten menettänyt oikeuteni kritisoida muita henkilökohtaisten asioiden sensaatiohakuisesta repostelemisesta, joten jatketaan nyt sitten tällä linjalla. Päämääränäni on rakentaa itselleni koherentti ideologia, jonka pohjalta tehdä jatkossa arvovalintoja. Tämä ei vain ole aivan helppo tehtävä, sillä maailma tuntuu lohduttoman monimutkaiselta. Koska tilanne on jo näin vakava, teen itsestäni vapaaehtoisesti naurunalaisen täällä blogissani(kin).

Käynnistän projektini listaamalla asiat, joihin uskon (ja pitäydytään sitten ihan näissä reaalimaailman uskomuksissa ja jätetään henkimaailman puoli pois, ettei homma ihan leviä käsiin). Perään laitan sitten muutamia ongelmallisia kysymyksiä, joihin olisi kiva löytää vastaus. Kysymysten lista ei kuitenkaan ole millään lailla tyhjentävä.

Kertokaapas, millaisen ideologian näistä lähtökohdista saisi aikaan?

Näihin minä uskon

Tiede. Niin luonnontiede kuin humanistinenkin: ihmistieteissä ei luonnollisesti päästä yhtä suureen tarkkuuteen ja "varmuuteen" kuin luonnontieteissä, mutta se ei tarkoita, että pitäisi lakata yrittämästä. Lisäksi parempaakaan vaihtoehtoa ei ole näköpiirissäni. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki tieteen nimissä tehty olisi Totuutta.

Sukupuolten välinen tasa-arvo. Uskon, ettei tasa-arvo ole Suomessakaan täysin toteutunut. Mutta mikä osa siitä sitten johtuu todellisista biologisista eroista (muistakaa, uskon luonnontieteisiin), onkin jo vaikeampi kysymys. En kuitenkaan arvosta löperöä argumenttia, jonka mukaan akkojen ei pitäisi Suomessa valittaa, kun olot ovat niin paljon kehnommin jossain muissa maissa. Et sinä jätä hienon merenrantahuvilasi vuotavaa kattoa korjaamatta vain siksi, että jossain päin Afrikkaa joku vielä asuu savimajassa. Saatat toki jättää sen korjaamatta silkkaa laiskuuttasi, mutta älä sotke afrikkalaisia siihen.

Yleinen tasa-arvo ja solidaarisuus. Ihmisillä pitäisi olla yhtäläinen mahdollisuus tehdä elämästään onnellista. Tämä ei tarkoita täydellistä vapautta kontrollista, vaan mielestäni erilaisista lähtökohdista tuleville täytyy tavalla tai toisella antaa handicappiä. Missä tilanteessa, millaista ja kuinka paljon, onkin sitten jo vaikeampi kysymys.

Ilmastonmuutos. Se on tulossa, mutten tiedä, voimmeko asialle enää mitään. Valoisimpina hetkinäni haluaisin kuitenkin yrittää, mutten usko yksittäisten ihmisten itsekuriin tässä asiassa vaan pidän sellaisen vaatijoita naiiveina. Synkempinä hetkinäni sitten ajattelenkin, että menköön vain koko moska.


Näistä en tiedä

Toimenpiteet unelmien saavuttamiseksi. Joillakin poliittisilla ryhmittymillä on vaaleanpunaisia näkemyksiä kauniimmasta maailmasta, toisilla taas yhtä idealistisia kuvia toisenlaisesta kauniimmasta maailmasta. Mistä ihmeestä näin monimutkaisessa systeemissä voi tietää, mikä toimenpide tuottaa halutun johtopäätöksen? Muistattehan, the road to hell ja niin edelleen. Kaunis päämäärä ei riitä, jos keinot aiheuttavat vain lisää kurjuutta.

Jatkuvan kasvun malli. Tuntuu pöhköltä, että koko ajan pitäisi vain kasvaa ja kehittyä ja tehostua. Mikä vika nykyisessä tilassamme on? Toisaalta viisaat väittävät, että muuten tässä maailmassa ei selviä (hengissä? hihi), ja mikä minä olen kyseenalaistamaan viisaita.

Maahanmuuttokysymykset. En ole järin isänmaallinen (ainakaan sanan perinteisessä talvisotamaisessa merkityksessä) enkä juuri välitä valtioiden välisistä rajoista. Kulttuurien välillä on kuitenkin eroja, eikä kaikkien tarvitse kaikkialla hyväksyä kaikkien omimpia kulttuuripiirteitä.

Tähän osioon oikeastaan liittyy ylempänä kohta yleinen tasa-arvo ja solidaarisuus: se ulottuu valtiollisten rajojen ulkopuolelle. Kuitenkin olemme ulkomailta oppineet, että kulttuurien kohtaamisesta saattaa käytännössä aiheutua vakavia yhteiskunnallisia ongelmia. Maassa maan tavalla kuulostaa tarpeeksi simppeliltä ohjenuoralta, muttei voi silti toimia kohdallani kategorisesti: en minä hyväksy vaikkapa toimittajien murhia tai kirjailijoiden fatwoja Niissä Muissa Maissakaan. Kaiken suvaitsevaisuuden alla sydämessäni asuukin pieni kulttuuri- ja moraali-imperialisti, vaikken osaakaan sitä edes itselleni perustella.

(Käsi)asekielto. On totta, etten oikein ymmärrä, mikä niissä aseissa nyt on niin kiehtovaa. Mutta en minä myöskään ymmärrä, mitä kiinnostavaa on koiranäyttelyissä tai postimerkkien keräilyssä. Toisaalta aseilla tosiaan voi vahingoittaa ihmisiä, mutta niin voi leipäveitsilläkin. Ja jos aseiden ja väkivallan temaattinen yhteys olisi jotenkin sairas, kuinka terveitä sitten ovat väkivaltaelokuvat ja -pelit?

Let's face it: kulttuurimme on täynnä viihteellistä väkivaltaa, eli jonkinlaista syvällistä katarsista me siitä selvästi saamme. Aika harvassa on se ihminen, joka ei pidä yhdestäkään väkivaltaa sisältävästä elokuvasta.

Avainkysymys lieneekin: olisiko aseiden kieltämisellä todellisia myönteisiä vaikutuksia, ja jos, niin olisiko niitä tarpeeksi peittoamaan teon kielteiset seuraukset? Kuka sen tietää? En ainakaan minä. Kuitenkin tässä yhteydessä tavallisesti käytetty argumentti siitä, miten ongelmat pitäisi yrittää ratkaista ennemminkin kilahtaneiden päässä ja jo nuoruudessa/lapsuudessa, on mielestäni tavallaan oikea mutta toisaalta epärelevantti: nämähän eivät ole toisiaan poissulkevia keinoja.

Peruminen on nyt entistä vaikeampaa

No niin, nyt peruminen alkaa olla entistä vaikeampaa: varasin itselleni ja pikkusiskolle tutustumiskäynnin HSC:n ampumaradalle ensi lauantaille.

Sopivan ampumaseuran valinta olikin mielenkiintoista. Kun en alan harrastajia seudulta tunne, olen täysin internetin antamien tietojen varassa. Googlaamalla löytyi lähinnä kaksi varteenotettavaa vaihtoehtoa, juuri tämä Helsinki Shooting Club ja West Shooters. Kummaltakin löytyy perustiedot netistä, hinnastokin on esillä. West Shooters näytti olevan huomattavasti halvempi: tutustumiskäynti vain 20 euroa, kun taas HSC veloittaa (ilmeisesti samasta asiasta?) 40 euroa.

Mutta sitten pääsimme viestinnän ytimeen, eli mielikuvien ja vaikutelmien luomiseen. HSC:n sivut ovat hyvin runsaat ainakin West Shootersiin verrattuna, ja ensikertalaisia varten on oikein oma opastussivunsa. Kun kyseessä on minunlaiseni täydellinen ummikko, on tällä suuri merkitys. Vaikka molemmista saattaisi hyvinkin saada asiantuntevaa ja ystävällistä opastusta, antaa HSC perinpohjaisilla, rautalangasta väännetyillä sivuillaan sellaisen vaikutelman, että ensikertalaisetkin ovat erittäin tervetulleita, suorastaan hyvää bisnestä.

Vaikka ennakkoluuloton pyrinkin olemaan, niin tuleehan sitä mietittyä, että onkohan näillä ampumaradoilla vain rasvaisia juttuja heitteleviä äijiä tai tulevia pekkaeericcejä. Katsotaankohan siellä nenänvartta pitkin ja nauretaan kippurassa, kun pari tytönhupakkoa näkee elämänsä ensimmäistä kertaa aseen? (Okei, ei pidä mennä takuuseen pikkusiskosta, hän on kuitenkin asunut suurimman osan elämästään varuskunta-alueella.) Toisen yrityksen verkkosivujen perusteella ei tiedä yhtään mitä odottaa, kun taas toinen näyttää kohdanneen amatöörejä ennenkin. Tästä turvallisuuden tunteesta, siis silkasta mielikuvasta, olen valmis maksamaan kaksinkertaisen hinnan.

Tietenkin kyseessä voi olla myös valittu viestintästrategia: ehkä kokeneemmat ampujat vierastavat liian rautalangasta väännettyä mielikuvaa. Pelkäävät, että radalla pyörii jaloissa pelkkiä tumpeloita. Menevät sitten paikkaan, jossa on vain asiansa osaavia harrastajia. Tiedä häntä.

No, mutta menossa ollaan. Olenhan minä keilannutkin kerran, vastentahtoisesti, joten miksen sitten ampuisikin. Ehkä pitäisi sitä keilaamistakin kokeilla joskus toistamiseen.

Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä

Mellan sanavarasto kasvaa huimaa tahtia, ja useimmiten tyttö yllättää meidät jollain uudella sanalla. Esimerkiksi eilen istuimme ruokapöydässä illallisella, me perheen naiset maitoa lipittäen ja Erik miehekkäästi olutta juoden. Mella osoitti isänsä vatsaa ja totesi: "Bierbauch".

Uho ja sen toteutus

Osana identiteettikriisiäni olen ihan vain lapsellisuuttani päättänyt ryhtyä kapinoimaan kapinoimisen vuoksi ja etsimään uusia totuuksia. Kun Ilkka ilmoitti ryhtyvänsä kasvissyöjäksi ekologisista syistä, päätin minä ihan vain kiusallani syödä entistä enemmän lihaa. Tätä ei kuitenkaan ole tainnut tapahtua, vaan lihansyöntini on pysynyt aika normaalilla tasolla. No, mutta ajatushan se on tärkein.

Viime aikoina on naamakirjassa ja muuallakin sadellut kutsuja ja yhteisöllistä painostusta liittyä erinäisiin käsiaseiden kieltoa vaativiin ryhmiin. En ole todellisuudessa saanut muodostettua aiheesta minkäänlaista pysyvää mielipidettä, toisin kuin ilmeisesti jokseenkin jokainen ympärilläni oleva ihminen, mutta ajattelin lähestyä asiaa konkreettisesti: olen päättänyt tutustua johonkin pääkaupunkiseudun ampumarataan ja kokeilla edes kerran näillä kirotuilla käsiaseilla ampumista. Tiedänpähän sitten edes vähän, mistä puhutaan.

Julistan tämän nyt sitten täälläkin, jotten voisi enää perua lupaustani kasvojani menettämättä. Raporttia luultavasti tulee siinä vaiheessa, kun olen tutustunut riittävästi alan tarjontaan sekä saanut varattua itselleni ja siskolleni ajan. Niin, mitäs siihen sanotte, olen tosiaan saanut suostuteltua viattoman pikkusiskoni mukaan tälle korruptoivalle retkelle. Onhan se aina mukavampaa, kun tumpeloita ja amatöörejä on kaksin kappalein.

Tulevaisuus on metallissa

Mikäli black tai death metal -bändistäsi puuttuu laulaja, tässä olisi yksi luonnonlahjakkuus. Hallussa on niin ääni kuin maneeritkin.

Identiteettikriisi

Minulla on identiteettikriisi: pitkään olen pitänyt itseäni punertavanvihertävänä feministinä, joka pitää kuitenkin silmiään avoinna myös muille vaihtoehdoille. Mutta miten minusta on sitten tullut samalla Paha Kani -fani? Ehkä minä olenkin piilofasisti, piilorasisti ja alistuva pikkuvaimo. Tai hei - nihilisti? Se voisi selittää kaiken.

Mistä enää löydän samaistumiskohteita? Ja kaikkein tärkeintä: ketä tässä enää uskaltaa äänestää? Kun huutokaupassakaan ei saa myydä ääntään.

Miksei maailma ole enää yhtä yksinkertainen kuin joskus pienenä?

Hygienia on ensisijaista

Turussa on kielletty kestovaipat päiväkodissa hygieniasyistä. Esimerkillistä toimintaa. Ainakin Helsingissä on jo ajat sitten ymmärretty kieltää mm. kotona leivottujen kakkujen ja muiden paakkelsien tuominen päiväkoteihin, nimenomaan korkeiden hygieniavaatimusten vuoksi. Vain kaupasta ostettuja murkinoita saa tuoda tarjolle, ja niitäkin vain avaamattomassa pakkauksessa. Tämän viimeisimmän ideariihen lopputuotoksen soisi leviävän myös tänne pääkaupunkiseudulle.

Aivan aukottomia nämä hygieniasäännöt eivät kuitenkaan valitettavasti vielä ole, sillä yksi iso epäkohta löytyy jokaisesta Suomen kunnasta: lapset. Lapsia epähygieenisempiä objekteja saa etsiä pitkään. Niillä vuotaa nenästä räkää terveenäkin, ja tietenkin se kauhistuttava kakka (joka kestovaipoissakin on siis se ehdoton nounou) tulee sieltä lapsen peräpäästä. Siis voitteko kuvitella!

Ja kun niihin lapsiin ei voi luottaa edes siinä vaiheessa, kun ne oppivat eroon vaipoista. Todistettavasti monikin mukamas kuivaksi oppinut lapsi on lirauttanut housuunsa tai peräti päästänyt äkillisen ripulin. Totta kai näissä tilanteissa päiväkoti ja vastuulliset vanhemmat välittömästi polttavat kaikki eritteisiin koskettaneet tekstiilit, mutta vahinko on jo ehtinyt tapahtua ja pöpö vapautua maailmaan.

Odotan pikaisia toimenpiteitä lasten kieltämiseksi. Tällä tavalla voisimme kohdata hygieenisen loppumme mahdollisimman pian.

Mistä tietää olevansa täti

Otsikolla en tarkoita sellaista tätiä, jonka sisaruksella olisi lapsia: sukulaistätiyteen minulla taitaa vielä vierähtää tovi. Mutta tunnen kyllä kovasti jo oloni tädiksi siinä toisessa merkityksessä.

Tässä määritelmäni: tiedät olevasi täti, jos hyvin käyttäytyvät lapset ja nuoret saavat sinut liikuttuneeksi.

Tuli tuossa yhdessä merkinnässä mollattua alakerran naapuria, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei naapurustosta sinänsä ole mitään pahaa sanottavaa. Edellisessä talossamme Sörnäisissä kukaan ei moikannut rappukäytävässä ketään, mutta täällä kyllä tervehditään ystävällisesti. Myös se alakerran setä on usein kohtelias.

Etenkin täällä tuntuu olevan paljon hyvin kasvatettuja lapsia ja teinejä. Joskus ujommat tyttöporukat eivät oma-aloitteisesti moikkaa, mutta vastaavat kyllä aina takaisin, kun aikuinen tervehtii. Ja tänään yksikin arviolta 12-14-vuotias poika oikein odotti hissin ovella nähdessään minut avain kourassa ulko-ovella, vain, jotta minä ehtisin hänen kanssaan samaan hissiin.

Luulen, että seuraava vaihe on sitten mummoutuminen. Se saattaa sisältää lasten ja nuorten päiden silittelyä, pahimmassa tapauksessa jopa poskien nipistelyä. En välttämättä ole siitä enää kaukana.

Hammas x 2

Tätä kannatti odottaakin: Neila on onnistunut puskemaan alaleuastaan kerralla peräti kaksi kaunista hammasta. Eikä niistä ole ollut edes mitään harmia, neiti on nukkunut ja käyttäytynyt aivan normaalisti.

Ei ole meillä enää hampaatonta touhua kenelläkään.

En ole vahingoniloinen, mutta...

Tämänpäiväisen Talouselämän välissä on iso ja näyttävä Kaupthing Edge -mainos. Sloganiksi on valittu osuvasti:

"Kuvittele. Pitkäkestoinen suhde, jossa säilytät täydellisesti vapautesi." (linkit minun).

Keinussa on kivaa

Nyt kun päästiin vauhtiin, niin tässä olisi lisää videomateriaalia tältä päivältä: Neila keinuu ja Mella antaa vauhtia.

Neila ja kurkku

Tänään Neila sai ensimmäistä kertaa sormiruokaa, kurkkua. Tässä lopputulos.

Kehitystiivistelmä

Käyn töissä parhaillaan kehityskeskusteluja alaisteni kanssa, ja kehityssuunnitelman lisäksi keskusteluissa käydään tietenkin läpi edellisen kauden aikana tapahtunutta. Työntekijöidemme asiat eivät kuulu tänne minun blogiini, mutta tiivistänpä tässä nyt viime aikaisimpia kehityssuuntauksia omasta jälkikasvustani.

- Jo alkukeväästä lähtien Mella on ollut päiväkuiva, eli vaippoja on käytetty vain nukkuessa. Kesällä jätettiin vaippa pois päiväunilta, ja nyt neiti on nukkunut tasan viikon ajan yönsäkin vaipatta. Vahinkoja on sattunut, mutta näyttäisi kuitenkin siltä, että esikoisemme on nyt luopunut kokonaan vaipoista. Hyvä niin, koska Neila on puolestaan paksuuntunut jo niin, että käyttää jo suurimpia kestovaippojamme eli samoja kuin Mella. Nyt niitä riittää Neilalle enemmän.

- Neila on parin viikon ajan viihtynyt lattialla huomattavasti paremmin, eli jonkinlainen kääntökohta liikuntataidoissa on havaittavissa. Aiemmin tyttö ei ollut tyytyväinen oikein missään: sylissä istuminen oli ihan vauvojen puuhaa mutta lattialla ei taas päässyt eteenpäin, vaikka halu oli kova. Nykyään neiti osaa kuitenkin jo päämäärätietoisesti kieriä ja työntyä taaksepäin haluamaansa suuntaan, joten lattialla saattaa vierähtää pitkäkin tovi ilman napinaa.

- Ainuttakaan hammasta ei Neilalla vielä näy, eli molemmat tytöt näyttävät olevan myöhäisiä pureskelijoita. Minulle se kyllä sopii, minähän imetän edelleen ja Neilalla riittää kyllä purutehoa pelkissä ikenissäkin. Mellankaan viimeiset takahampaat eivät näy olevan puhkeamassa lähiaikoina, tiedä sitten, milloin niitä edes sopisi odottaa.

- Mellan kielitaito, sekä suomeksi että saksaksi, paranee koko ajan. Myös lausuminen on yhtäkkiä selkeytynyt: neitimme osaa jo sanoa esimerkiksi "Mella" eikä "Memma", "pallo" eikä "koinnu", "kello" eikä "kenno". Siis osaa, muttei halua. Kun on johonkin sanaan tottunut, mitä sitä nyt vaihtamaan uuteen ja oikeampaan. Näistä sanoista onkin tullut pieni sisäpiirin vitsi, joka naurattaa Mellaa joka kerta. Lisäksi tyttö osaa jo kääntää asioita suomen ja saksan välillä: puhua samassa keskustelussa sujuvasti suomea äidin kanssa ja kertoa sitten isille saksaksi. Tai toisin päin.

- Mellan muisti on myös hämmentävän hyvä: tyttö muistaa ihmisiä pitkänkin ajan takaa. Mella alkaa myös ymmärtää, että huomenna on huomenna ja kohta taas on paljon aiemmin. Kärsivällisyyttäkin on sen verran, että kohta tapahtuvia asioita jaksaa vähän aikaa odottaakin. Huomenna sentään on usein aivan liian kaukana, paitsi jos kyse on ikävistä asioista.


Yleisempänä kehitykseen liittyvänä kommenttina voin sanoa, että kaikkiaan lasten kasvun seuraaminen on todella vaikuttava kokemus. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, lapsen kehitys on todellinen ihme. Ei se kai ulkopuolisesta tunnu niin ihmeelliseltä, että taapero osaa vaikkapa ottaa itse kengät pois ja viedä ne oma-aloitteisesti oikealle paikalle kenkähyllyyn. Vanhemman näkökulmasta tällaisten asioiden tapahtuminen on kuitenkin aivan käsittämätöntä: tuoreessa muistissa on se kuolaava sylivauva, joka tihrusti nappisilmillään äidin kasvoja eikä osannut oikeastaan mitään.

On oikeasti suorastaan metafyysisen mystistä, miten niin alkeellisesta ihmisoliosta voi silmiemme edessä kasvaa ajatteleva ja toimiva yksilö. Ei sellaista oikeasti vain voi kunnolla ymmärtää, voi vain ihastella.