Tunnereaktioista

En äänestänyt persuja. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei arvomaailmani juurikaan vastaa persujen arvomaailmaa. Tai, koska yhdenkään puolueen ääneen lausutut arvot nyt harvoin ovat sellaisia joita kukaan suoranaisesti vastustaa: persujen arvojen tärkeysjärjestys ei vastaa omaani. Ei siinä sen kummempaa tai dramaattisempaa ole.

Kuten moni muu, minäkin järkytyin eilen. En kuitenkaan järkyttynyt jytkystä, vaan älykkäinä, suvaitsevaisina ja monesti peräti hienovaraisina itseään pitävien ihmisten reaktiosta. Voi sitä tuhkan ripottelun ja ulkomaanmuutolla uhkailujen määrää naamakirjassa! Nyt sitten tiedän, että Suomessa ovat päässeet valtaan homofoobiset, rasistiset, sivistymättömät ja punaniskaiset ihmisvihaajat; sitä paitsi Timo Soini on tosi ruma.

Aikuiset ihmiset! Kyllä, teillä on täysi oikeus heittäytyä teatraalisesti keskelle tietä ja teeskennellä valtimoidenne viiltelyä. Teillä on täysi oikeus kutsua Timo Soinia tosi rumaksi ja valtavaa määrää suomalaisia äänestäjiä vähä-älyisiksi hirviöiksi. Kun käytätte tätä oikeuttanne, minä puolestani käytän oikeuttani pitää teitä hysteerisinä, epäkohteliaina ja suvaitsemattomina kiihkoilijoina.

Politiikka herättää tunteita; kai se on hyvä asia. Mutta sinunkin tuttavapiiriisi melko suurella todennäköisyydellä kuuluu joku, joka on äänestänyt persuja. Ihanko oikeasti mielestäsi itseään sivistyneenä, suvaitsevaisena ja epäitsekkäänä pitävän käytöstapoihin kuuluu tuollainen avoin ja ylemmyydentuntoinen solvaaminen?

Voisiko ehkä olla, että tuollainen perseily on peräti tasoittanut tietä eiliselle jytkylle?

Tässä vaiheessa pitäisi sitten varmaan todeta, että olen iloinen muuttaessani viikon päästä pois tästä suvaitsemattomasta ja ahdasmielisestä maasta. Mutta se olisi liioittelua, koska kyllä minä Suomea kaipaamaan jään.

Vielä kerran vihreiden väitetystä liberalismista

Jatkan vielä hieman teemasta vihreät ja (arvo-)liberalismi, sävynä tietenkin entisen kannattajan kitkeryys. Edellinen vastaava marinani ei ole kaukana historiassa, ja aiheesta on kirjoitettu mm. täällä; sivuaapa tämäkin samaa keskustelua.

Vihreiden retostelu omalla liberalismillaan on siis nostattanut vastareaktioita. Minulla on kuitenkin vankka mutuun perustuva käsitys siitä, minkä takia lähinnä asioita kieltävä vihreä puolue saa edelleen kierrellä maita ja mantuja julistaen liberalismin ilosanomaa, eikä kovinkaan moni moista väitettä kyseenalaista.

Jostain syystä liberaali ja konservatiivi eivät ainakaan minun tuntemissani piireissä ole pelkästään poliittista suuntausta kuvaavia termejä, vaan ne sisältävät oletuksen hyvyydestä tai pahuudesta. Aika monen mielessä liberaali on yhtä kuin hyvä, kun taas konservatiivit ovat pahoja, itsekkäitä, paikalleen jämähtäneitä ihmisiä. Vaikken minäkään itseäni kamalan konservatiivisena pidä, nostan kuitenkin hattua niille, jotka vielä näinä maailmanaikoina uskaltavat julistautua konservatiiveiksi - noiksi pimeyden voimiksi.

Todellisuudessa harva kuitenkin on erityisen liberaali, minkäälaisesta libertarismista nyt puhumattakaan. Eivät ihmiset halua sallia käsiaseita, ydinvoimaloita, prostituutiota, kannabista (eikä varsinkaan muita huumeita!), lääkkeiden marketkauppaa, geenejä, e-koodeja, nettilataamista tai muita ikäviä, rumia tai vain muita ihmisiä koskettavia asioita. Samaan aikaan pitäisi kuitenkin pystyä olemaan liberaali.

Vihreiden siunauksella lukemattomia asioita vastustavatkin äänestäjät voivat tässä ristipaineessa kutsua itseään liberaaleiksi, koska juuri kenenkään etu ei ole rikkoa tätä illuusiota. Vihreät ovat turvallinen väylä leikkiä liberaalia ilman todellisen liberaaliuden ikäviä ja vaikeammin perusteltavia puolia.

Edistystä

Tämä viikko ei ole vielä puolivälissäkään, mutta silti juuri tämän viikon aikana on tapahtunut paljon hyviä asioita muuttoa ajatellen. Stressiä helpottaa kummasti se, että asiat vihdoin järjestyvät.

Muuttoa edeltävän viikonlopun aikataulut ovat viimein selvinneet ja pakettiauto on jo varattu. Pitää käydä viemässä jokunen huonekalu ja liinavaate mökille säilöön; lähinnä siis sellaiset tavarat, joista emme missään nimessä halua luopua mutta joita emme Kiinaan asti viitsi kuljettaa.

Hyvin edullinen mutta kuulemma riittävän siisti hotelli on löytynyt, ja kotifasistin kiinalainen opiskelijaorja on jo nakitettu varaamaan meille sieltä ensimajoitus.

Yrityspulmani on ratkennut: en saakaan perustaa suomalaista yritystä ja kiinalaisen perustaminen taas on valtava projekti (jos edes mahdollista), mutta voin tehdä hommia freelancerina ilman yritystä. (Kiitos kuitenkin nimiaivoriihestä, Jokivaris!)

Kierrätyskeskuksen auto tulee noukkimaan kaikki myymättä / lahjoittamatta jääneet mutta hyväkuntoiset tavarat juuri sopivasti muuttopäivän aamuna ja juuri ennen muuttofirman saapumista. Ihanteellisempaa aikataulua ei ole.

Ja mikä tärkeintä: ensi sunnuntain lastensynttäreiden viimeinenkin kakuntäyte on nyt päätetty.

Pelko

Eilen illalla se iski ensimmäisen kerran: pelko ja ymmärrys siitä, että kohta mennään. Joskus pari kuukautta sitten sanoin kysyjille (niitä on nykyään päivä päivältä enemmän), että ei vielä jännitä; luultavasti jännitys iskee noin kahta viikkoa ennen lentoa. Niinhän siinä sitten kävi.

En tapaa jännittää asioita kovinkaan paljon etukäteen, ennemminkin uppoudun täysillä käytännön järjestelyihin ja stressaan niitä itse päämäärän sijaan. Niin olen nytkin tehnyt. Mutta kun jäljellä on enää reilut pari viikkoa Suomessa, alkaa muutto vihdoin tuntua todelliselta.

Vanhoista rutiineista on täytynyt alkaa hiljalleen luopua. Autottomana ei käydä automarketissa. Keittiön kuivakaapin tavaroita täytyy alkaa käyttää loppuun. Jääkaapissa on iso klöntti marsipaania, joka ei ole kulumassa edes ensi viikon lastenkekkereillä (se on väärän väristä). Sillekin pitäisi keksiä jotain.

Parvekkeella ei kai ehdi juoda kevään ensimmäistä ulkosiideriä. Pitää tehdä se Kiinassa.

Jopa esikoinen alkaa olla jyvällä: tyttö kertoi eilen luultavasti itkevänsä joutuessaan eroon vanhasta tutusta päiväkodista. Nyt tiedän, että lähes viisivuotiaskin taitaa ymmärtää muuton vakavuuden. Kolmivuotiaalla nyt ei tietty ole mitään hajua; kuopus kysyy joka päivä, mitä me siellä Kiinassa syömme kun me sinne "huomenna" menemme. Ja joka kerta kysymykseen täytyy vastata "kissoja ja koiria".

Toiminimi

Koska vajaan kolmen viikon aikana ennen Kiinaan muuttoa ei ole tarpeeksi tekemistä, ajattelin perustaa yrityksen. Jatkan nimittäin uudessa kotimaassani nykyisiä töitäni vain puolipäiväisesti, joten tilaa on vapaaherrattaren elämän ja turisteilun lisäksikin ehkä vielä jonkinlaisille palkallisille iltapuhteille. Epämääräisistä kirjoituskeikoista onkin jo ollut puhetta, ja sellaisia varten pitäisi sitten olla oma yritys.

Toiminimi on helpoin, joten kai sitä on sellainen pyöräytettävä pystyyn joutessaan. Vielä ei kylläkään ole selvää, miten ETA-alueen ulkopuolella asuva saisi suomalaisella toiminimellä tehdä töitä, mutta kyllä siihenkin ratkaisut löydetään. Toimialatkin olen Tilastokeskuksen luokittelusta sekalaisille kynähommille valkannut: Taiteellinen luominen; Kääntäminen ja tulkkaus; Suhdetoiminta ja viestintä; Mainostoiminta ja markkinatutkimus; Tietopalvelutoiminta.

Mutta! Mistä ihmeestä keksiä firmalle hyvä nimi? Jokin hauska muttei kökkö? Ei tylsä muttei nolokaan? Joku kynäilyä hyvin kuvaava?

Sanapaja? Sen niminen pulju näemmä on jo. Anginan sana? Nyt kun kerran olen määrätietoisesti brändäämässä harvinaista etunimeäni? Kuulostaa aika raamatulliselta. Blogin nimi taas ei ole, hmm, kaupallisesti kovin houkutteleva. Sitä paitsi blogibrändiä ei pidä sotkea koko yrityksen brändiin.

Vuokrakynä? Typerää kikkailua, sitä paitsi se kuulostaa toimistotarvikeliisaukselta. Anginan kynä ja paperi? Luovu nyt hyvä nainen jo siitä kynäfiksaatiosta. Olipa kerran? Tuskin kukaan uskaltaisi ostaa asiatekstiä sen nimiseltä firmalta. Lorem ipsum? Eikö siitä kikkailusta nyt jo ollut puhetta.

Olisiko lukijoilla hyviä ideoita toiminimen, öh, nimeksi? Tulevalle yrittäjälle ja PRH:lle kelpaavan nimen keksijä saa tuoreelta firmalta lahjaksi yhden 500 sanan tekstin vapaavalintaisesta aiheesta.

Jotain rajaa

En ole viime aikoina jaksanut vetää herneitä nenään mistään poliittisesta; keskustelua on tullut seurattua lähinnä laimean kiinnostuneena. Mutta entinen ehdokkaani Jyrki Kasvi onnistui yllättäen sohaisemaan kipupisteeseen ylpeillessään Vihreiden olevan eduskunnan arvoliberaalein puolue, joka ei lankea moraalipaniikkiin. Ei lankea moraalipaniikkiin!!!?? Kuulkaas nyt, sanakirjassa "moraalipaniikin" kohdalla on juurikin yhteispotretti vihreistä nykyvaikuttajista.

Tätä ennen oli jo hieman ärsyttänyt tämä Tiedepuolue. Eräs tuttavani tiivisti asian ihan hyvin jokseenkin näin: onhan se kiva, että niitä korkeakoulutettuja on listoille päässyt, mutta samaan aikaan on jotenkin jännä, että siihen ns. tiedepuolueeseen on vain sattunut kasaantumaan poikkeuksellisen paljon näitä Iik! Atomeja!, Iik! Geenejä! ja Iik! Lisäaineita! -ihmisiä.

Tökätty kipupiste lienee se, että joskus minäkin tosissani uskoin, että Vihreät ovat arvoliberaaleja ja kovinkin sivistyneitä rationaalisia ajattelijoita. Tunnenhan minäkin yksittäisiä vihreitä ihmisiä, joita vastaan minulla ei ole mitään; kollektiivisesti puolue tuntuu kuitenkin olevan päätön kanalauma, joka säätää, huseeraa, moralisoi ja taivastelee niin kovaan ääneen, ettei kuule enää edes omia ajatuksiaan. Saati sitten muiden.

Autotta

Nyt olen autoton nainen: auto vaihtoi omistajaa tuokio sitten. Ei, en silti aio äänestää Vihreitä seuraavissa vaaleissa.

Rutto, lepra ja psykoosi

Kävin tänään hämmentämässä Mehiläisen lääkäriä, kun oli aika suorittaa kiinalaisviranomaisten vaatima lääkärintarkastus. Kyllä siinä kokeneempikin lääkäri alkoi kakistella kun käskettiin todistamaan laboratorio- ja muilla peruskokeilla mm. potilaan rutottomuus, leprattomuus ja psykoosittomuus. Noin muutamia mainitakseni. Tulipa nyt sitten otettu EKG:kin, elämys tuokin.

Mikä mukavinta, moinen tarkastus oikeuttaa lähinnä viisumin saamiseen ja maahantuloon. Paikan päällä kiinalaislääkärit katsovat tulokset, tuhahtavat ja tekevät sen kaiken uudelleen, paremmin.

Vähemmistödiktatuurista

Ne teistä, jotka käyttävät piilolinssejä tai katsovat vierestä juuserin elämää, tuntevat ne pienet puhdistusnestepullon mukana tulevat piilarikotelot. Aika monella merkillä ne kotelot ovat valkoisia; lisäksi toisen lokeron korkki on valkoinen ja toisen yleensä sininen, vihreä tai jokin vastaava hygieenisiä mielleyhtymiä herättävä väri. Korkkien erilaisen värityksen on tietenkin tarkoitus helpottaa vasemman ja oikean erottamista toisistaan; toki värikoodituksen lisäksi korkeissa on myös isot L- ja R-kirjaimet.

Se värillinen korkki on yleensä merkitty R-kirjaimella. Tämä on loogista: oikeakätisenä oikea linssikin on minulla jotenkin ensisijainen, ja otan sen aina silmästä pois ennen vasenta. Samaan tapaan on luontevaa tarttua ensimmäisenä siihen värilliseen korkkiin, joka erottuu helpommin taustaväristä.

Vaihdoin hiljattain piilolasinestettä, ja kakistelin kovasti ensimmäistä kertaa uutta piilarikoteloa käyttäessäni: siinä mintunvihreä korkki onkin merkitty L-kirjaimella! Lamaannuin hetkeksi. Noudatanko nyt jo selkärankaan syöpynyttä ja intuitiivista värikooditusta vai tottelenko sanallisia ohjeita? Verbaliikka vei voiton, ja asetin oikean linssini valkokorkkiseen lokeroon.

Voin vakuuttaa, että joku aamu törmäilen fillarilla päättömästi kanssakulkijoihini, kun olen unenpöpperössä laittanut piilarit vääriin silmiin. Ja kenen syy se sitten on, häh?

Kyllä minä tiedän, mistä tässä on kyse. Vähemmistön vastaiskusta, ellen sanoisi peräti terrori-iskusta. Vasenkätinen vähemmistö on kyllästynyt oikeakätisten valtaan ja on päättänyt ottaa omansa takaisin korkojen kera. Hämmentynyt enemmistö taas ei rasistifasistisyytösten keskellä uskalla huomauttaa vähemmistönkin turvallisuuden heikkenevän puolisokeiden pyöräilijöiden keskellä.

T-kk

Tänään on tasan kuukausi muuttoon. Se on melko lyhyt aika, varsinkin, jos tapaa varautua asioihin hyvissä ajoin. Tajusin esimerkiksi isossa automarketissa käytyäni, että ostin liikaa WC-raikastimia: ajattelin, että ei tarvitse koko ajan olla varastoja täydentämässä. Mutta ei tuo varasto kyllä kuukaudessa ehdy.

Ja mitenköhän on noiden oliiviöljyputeloiden kanssa? Juuri ostettiin iso pullo sitäkin, vaikka vanhaakin on vielä vaikka kuinka paljon. Saippuaa tajusin olla ostamatta. Parin viikon takaisella Ruotsin-risteilyllä karkasi mopo käsistä: ostin litran pullot tequilaa ja cointreauta; margaritoja varten, tiedättehän. Pitää varmaan kyhätä läksiäisiin margaritabooli, koska vähän turhan monta maanantaimargaritaa pitäisi kumota pullojen tyhjentämiseksi omin voimin.

Lapset ovat kovaa vauhtia kasvaneet ulos vaatteistaan ja ne sopivan kokoisetkin alkavat jo kulua puhki. Mutta eihän täältä nyt kannata mitään lastenvaatteita ostaa! Hyvä vain, että on laukussa tilaa unileluille ja muulle sälälle. Mutta olisi kyllä kiva pukea välillä jotain muutakin päälle kuin ne parit paidat ja housut.

Näin viime yönä unta, että olimme jo Kiinassa ja meillä oli varsin miellyttävä asunto. Erityisesti mieltä kuitenkin unessani ilahdutti se, että Ayimme osasikin yllättäen puhua melko hyvää saksaa. Ja pari sanaa englantiakin. Vastapainoksi Ayi oli sentään nuori ja vastuuttoman oloinen tytönheitukka.

Siististi lokerossa

Kärsin jonkinlaisesta blogikriisistä: yksi elämäni päätehtävistähän on ollut pakeneminen kaikenlaisilta määritelmiltä (tuo taisi olla anglismi, vai mitä?), mitä olen mielestäni saanut ihan hyvin toteutettuakin. Mutta nyt kun Kiinaan muuttoon on enää kuukausi, on vaikea saada näppäimistöltään ulos diversiteettiä. Kun siellä mielessä nyt vain pyörivät ne muuttoasiat.

Ehkä tässä nyt vain on otettava se riski, että minusta tulee vain yksi expat-bloggaaja muiden joukossa. Koska kai sekin on parempi kuin täydellinen olemattomuus.

Lentoon jäljellä kuukausi ja kaksi päivää; kahta päivää vajaat viisi viikkoa. Nyt on tiedossa jo se, ettei tiedossa ole juuri mitään.

-Meillä ei ole asuntoa, eikä sellaista hommatakaan täältä käsin. Valikoimaa kun ilmeisesti riittää paikan päältä, joten ensin menemme hotelliin ja käytämme kaiken liikenevän ajan asuntonäyttöihin.

-Sitä hotellia ei kuitenkaan ole vielä varattu, eikä hinnoistakaan ole vielä tietoa.

-Kuulin juuri eilen, ettei lapsilla ole päiväkotipaikkaakaan, vaikka piti olla. Yliopiston päiväkotiin kun pääsee uusia lapsia vain lukukausien alussa - seuraavan kerran siis syyskuussa. Sitä ennen pitäisi keksiä hoitaja jostain. Täytynee palkata se Ayi aiemmin kuin olimme suunnitelleet, ja ehkä joku saksalainen au pair.

-Viikon päästä pitäisi maksaa iso luottokorttilasku (koko perheen lentoliput ja rokotukset), eikä vielä ole tietoa, mistä siihen saataisiin rahaa. Erinäiset tuki- ja apurahahakemukset odottavat yhä ratkaisua. Ehkä auto saataisiin myytyä siihen mennessä.

-Nyt sentään on selvinnyt, että muutofirman laskun voi lähettää työnantajalle. Mutta haluamamme muuttofirma ei kyennytkään tarjoamaan kaikkia tarvitsemiamme palveluita, joten nyt pitäisi sitten lennossa vaihtaa toiseen.

-Irtisanottu tähän mennessä: asunnon vuokrasopimus, lehtitilaukset, netti. Ammattiliiton jäsenyydestäkin on otettu selvää - kyllä, ulkomailla jäsenmaksusta saa mojovan alennuksen. Verotusasiat kunnossa, Kela-asiat hoidettu. Uusi työsopimus pitäisi vielä saada allekirjoitettua, ja jos vaikka irtisanoisi sen autopaikankin. Kun jaksaisi.

-Hirveä määrä tavaraa on vielä myymättä, esimerkiksi se auto. Ja vuodesohva. Ja lamppuja. Ja parisänky. Ja laatikostoja. Tiedän, että pitäisi jo kiireellä alkaa laittaa niitä huutonettiin, mutta kun ei vain jaksaisi. Jos joku tekisi sen kaiken puolestani?

-Kiinaa en ole jaksanut opetella enää aikoihin. En tunnista enää kirjainmerkkejäkään, joskin ymmärrän ehkä yksinkertaisia lauseita kuunnellessani. En silti edes muista, mikä oli WC kiinaksi. Eikun hetkinen, muistanpas. Käsienpesuhuone. Tai siis käsi pestä huone. Mutta mikä ihme oli käsi kiinaksi? En millään muista. Xi? Ehkä? Joten olisikohan vessa sitten Xi Shou Tian? Mutta mitenköhän ne toonit menivät? Herranen aika sentään. Ei tuollaista voi muistaa.

---
Kyllä se tästä.

Kirkosta eroamisesta

Nyt on taas pienoinen homonstelu- ja kirkostaeroamisbuumi käynnissä. Sotkin lusikkani edelliseenkin soppaan, enkä saa jätettyä sitä väliin tälläkään kertaa. Kuitenkin yritän tapani mukaan pysyä metatasolla tässäkin keskustelussa.

Toistan hieman aiemmin sanomaani, mutta vain, koska en osannut mielestäni taannoin kiteyttää asiaani kunnolla. Nythän on olemassa useita ihmisiä, jotka voitonriemuisina kertovat eronneensa kirkosta sen tai tämän tai jonkin muun kohun vuoksi, vastalauseena. Minun mielestäni sellaisessa ei ole yhtään mitään kehuskeltavaa; kovinkin inhimillistä ja hyväksyttävää, muttei mitään, mitä pitäisi rinta rottingilla julistaa.

Kirkon paikoittain hyvinkin nuiva näkemys homonstelusta ei ole mikään uutinen, eikä sen pitäisi tulla yllätyksenä kirkon jäsenille nytkään. Jos joku ihan oikeasti nyt ensimmäisen kerran tajuaa, ettei kirkon maailmankuva sittenkään sovi yhteen omansa kanssa, en pitäisi sitä kamalan terävänä havaintona. Onneksi olkoon siitä, että olet saanut pääsi mediamyllytyksen vauhdittamana järjestykseen, muttet sinä siitä mitään aplodeja saa. Osa meistä pystyi siihen ihan yksin jo kauan sitten.

Jos taas eroaminen ei johtunut siitä, etteikö kirkon tarjoama kokonaisuus olisi oikea, vaan ainoastaan tämä yksi palanen ei osunut kohdalleen, on kyse vain laiskuudesta. Jos edelleen uskot kirkon ydinsanomaan, olisi sen säilymisen kannalta parempi yrittää muuttaa pytinkiä sisältä käsin. Se on kuitenkin raskas taistelu, eikä ketään yksilöä voi mielestäni sellaiseen velvoittaa. On lupa väsyä ja lopettaa. Mutta älä nyt herran jestas kierrä kehuskelemassa omalla laiskuudellasi! Osoita sen sijaan kunnioitusta niille, jotka vielä jaksavat yrittää muuttaa asioita.

Kitkerä tekee katkeraksi

Hesarin mukaan nyt on osoitettu, että kitkerän juoman lipitys tekee mielestäkin kitkerän. Tässä on nyt tietenkin toimittaja hieman oikonut raflaavaa juttua tehdäkseen; kitkerästä mielestä ei tutkimuksen abstraktissa sinänsä puhuta, vaan kyse on moraalisista arvostuksista. Toimittajan mukaan mieli siis on kitkerä, jos kovin jyrkästi tuomitsee toisten tekosia. Ei ehkä aivan tieteellinen tulkinta, mutta kelvatkoon tämän kerran.

Sekä Hesarin jutussa että tutkimuksen abstraktissa jäi häiritsemään kitkeryyden ja pahanmakuisuuden samaistaminen; tai oikeammin puhuttiin suorastaan vastenmielisyydestä. Mutta eihän kitkerä ole läheskään kaikkien mielestä pahaa! Olisikin siis kiinnostava tietää, todettiinko nimenomaan pahan maun tekevän ihmisistä pahantuulisempia (ylläripylläri), vai onko erityisesti kitkerillä mauilla, koehenkilön subjektiivisista mieltymyksistä riippumatta, mielipiteitä jyrkentävä vaikutus?

En olisi oma itseni, ellen alkaisi pohtia tämänkin tutkimustuloksen havaittavuutta omassa elämässäni. Onhan esimerkiksi olutmakuni siirtynyt viimeisten vuosien aikana Leffen kaltaisista sokeroiduista belgialaisista juurikin kitkerään vivahtavien olusien suuntaan. Samaan aikaan arvopohjani on tainnut nuivistua, joskin myös libertarisoitua. Olenko nyt kitkerämpi kuin Leffestä nauttiessani?

Ja millä tavalla arvovalintoihini vaikuttaa se tavaton mielihyvä, jonka juuri sopivan kipakasti potkaisevan ennestään tuntemattoman panimotuotteen ensihörppy nostattaa?

Kauppa verissä

Kävin tänään elämäni ensimmäistä kertaa kirpputorilla myyjän ominaisuudessa; tähän mennessä maailmaa on tullut tarkkailtua yksinomaan pöydän ostavalta puolelta. Keikka oli alkamassa uhkaavasti: kaveri sairastui juuri parahultaisesti ja joutui jättämään koko päivän väliin, ja minä olin tietenkin nallina kalliolla täynnä pyhää vihaa kohti kohtuutonta maailmaa. Olin varma, että päivästä tulee hirvittävä, olihan se jo etukäteen stressannut niin paljon.

Mutta vaikka olin kuinka vakaasti etukäteen päättänyt vihaavani koko päivää, eihän sellaisesta mitään tullut. Siellä oli yksinkertaisesti vain niin kivaa, yksinkin. Ei siinä kovin montaa kertaa ehtinyt takalistoaan penkkiin painaa kun kauppa se vain kävi niin hyvin. Ihmiset kyllä ostavat mitä ihmeellisimpiä asioita, vieläpä ilosta säihkyvin silmin. Ja sitten toisaalta kovinkin kiinnostaviksi arvioimani tavarat eivät välttämättä liikkuneet yhtään.

Kun taktikoin viimeiselle tunnille valikoidun ilmaisjakolaatikon sekä kuljetin session päätteeksi yhden nyssäkän kaverille ja toisen hyväntekeväisyyslaatikkoon, ei kotiin jäänyt takaisin tuotavaksi kuin jokunen satunnainen esine. Rahapussi sen sijaan painoi jo kovastikin.

Hemmetti kun oli hauskaa.

Terveisiä ruotsalaispapoille

He ovat tänään Korjaamolla, minä en. No, ei kai kaikkea voi saada. Silti, parasta juuri nyt, ainakin ruotsalaisten pappojen sarjassa.

Lähtölaskenta

Lentoliput on nyt ostettu: sinivalkoiset siivet lähtevät heti ensimmäisenä arkena pääsiäisen jälkeen. Siinä on sitten pitkä viikonloppu aikaa tyhjentää kämppää, roudata kamoja ympäri Suomea uusiin koteihin ja ehkä viettää vaikkapa läksiäisiä.

Lisäksi Kelalta tuli myönteinen päätös sosiaaliturvahakemukseen: perheemme on Kiinan-vuosienkin aikana osallinen Suomen sosiaaliturvasta. Päätös on tietenkin taloudellisesti tärkeä; vaikkei työttömyyskorvausta tai kotihoidontukea ulkomailla saakaan, jatkuu lapsilisän maksu ja äitiyspäivärahatkin tulisivat, jos pyörtäisi kaikki aiemmat päätöksensä ja ryhtyisi vielä kerran lisääntymään. En ajatellut, mutta onhan se hyvä tietää.

Mutta taloudellisen turvan lisäksi päätös lämmitti mieltä ihan periaatteellisellakin tasolla. On mukavaa, että olemme vielä tavallaan osa Suomea; kotimaa ei ole hylännyt meitä, meidät muistetaan, meitä ajatellaan.

Yhdeksän viikkoa.

Paheksun

Aika heikoissa kantimissa oli journalismi viime vuonna, kun katselee joitakin Suuren journalistipalkinnon saajaehdokkaita. Ylen homoilta? Ilta-Sanomien historialehdet? Siis se Ylen "täl puolel ois nää uskikset, tol puolel noi hipit ja muut homot, nonii eiksookin ihan kauheeta miten tyhmii mielipiteitä noilla muilla on" homoilta ja ne Ilta-Sanomien "Marski ei ollu homo mutsis oli", "kansan syvien rivien verellä ja hiellä on vapautesi lunastettu, senkin kiittämätön hippi" historialehdet?

Lehdessä nuo voisivat tietty olla ihan varteenotettavia ehdokkaita, kuuluivathan ne läpyskän viimevuotisiin ehdottomiin suosikkiaiheisiin.

To do -listan ääreltä

Oikein pyöristettynä muuttoon on enää kaksi kuukautta, ja sehän on ihan järjettömän vähän, siis suorastaan huomenna. Lähestulkoon samana vuodenaikana nyt kuitenkin, tai ainakin nykyisen vuodenajan välittömässä läheisyydessä.

Myönnän, että hieman hirvittää virallisten vahvistusten puuttuminen: Kiinasta ei ole vieläkään tullut virallista kutsua, eikä työsopimusta ole vielä allekirjoitettu. Kokemustemme mukaan tällainen ei toki akateemisissa työsuhteissa ole mitenkään poikkeuksellista; harvinaisempaa olisi, jos työsopimus olisi allekirjoitettu peräti ennen työsuhteen alkamista. Mutta tämä nyt on kuitenkin Kiina eikä Helsinki, emmekä me tunne Kiinan akatemiaa niin kuin tunnemme Helsingin.

Siitä huolimatta asiat edistyvät. Olen saanut opiskeltua pikkaisen mandariiniakin, mikäli podcastingien kuuntelemista työmatkoilla voidaan kutsua opiskeluksi. Ja miksei voitaisi.

Eteinen taas täyttyi tänään suurista matkalaukuista, ja myöhemmin illalla pitää ehkä koetäyttää sellainen. Vielä kun saa matkalaukkuvaa'an ostettua, voi alkaa muodostaa jo jonkinlaista käsitystä siitä, miten paljon tavaraa laukuilla saa roudattua.

Auton myyminen tuntuu tällä hetkellä ylivoimaisimmalta: edes vempaimen vieminen pesulaan ei oikein irtoaisi tämän arjen keskellä, saati sitten jonkinlaiset myyntitoimenpiteet. Ostakaa hyvä auto, vähän ajettu auto? Pitäisi varmaan oikeasti aktivoitua sen suhteen.

Ja sitten pitäisi myydä hääpuku. Ei sitä oikein kirpparille viitsisi roudata. Ostakaa hyvä hääpuku, musta hääpuku?

Kelaan on sentään lähetetty hakemus Suomen sosiaaliturvaan jäämisestä; verovirastosta on selvitetty tuleva verotusmaa (Kiina) ja rukattu kevään verokorttia sen mukaisesti (hyvin alhainen prosentti). Rokotuksia on otettu käsivarret ja reidet täyteen (Lääkelaitoksen erityisluvalla), ja lapset ovat jo oppineet kirkumaan ja rimpuilemaan hysteerisesti nähdessään Postitalon matkailuklinikan. Ja juu, monen monta rokotusta on vielä jäljellä - eikä niitä kata mikään vakuutus. Auts, niin kovin monella tasolla.

Niin paljon työtä, niin vähän aikaa - ja silti niin kamalan pitkä odotus siihen varsinaiseen lähtöön.

Täyslikvidointi

Tällä viikolla saimme jälleen yhden aivan liian kalliin muuttotarjouksen - ei ole kyllä halpaa kuljettaa maallista omaisuuttaan mantereelta toiselle. 6000 euroa? Kamoon! Sitä hetken aikaa surtuamme päätimme, että ei sitten, tana. Pitäkää tunkkinne.

Niin paljon kuin ajatus kaiken omaisuuden myymisestä / kierrätyksestä stressasikin, raja se on minunkin mukavuuteni hinnalla. Niinpä päätimme sitten haistattaa muuttofirmoille pitkät ja luopua kaikesta, mitä emme saa lentokoneella matkatavaroissa vietyä.

(No, myönnän kyllä, että olemme nyt lipsumassa yhden postitse tai kuriirin avulla lähetettävän kirjapaketin suuntaan - mutta siinä se!)

Nyt on sitten feisbukissa enemmän tai vähemmän alustavasti käyty jo omaisuudesta kauppaa. Toisaalta samoihin aikoihin saksalainen verkkokauppa menetti neljä tilavaa matkalaukkua ja sai tilalle tukun rahaa. Tavaroiden likvidointi alkoi siis uusien tavaroiden ostamisella. No, eiköhän se tästä ala vähenemäänkin.

Tämän kaiken jälkeen se iski ensimmäisen kerran: pakokauhu. Nuo viinilasit! Lempilasini! Tuo ihana kaappi! Lempikaappini! Tämä onkin siis totta. Ne eivät enää kuulu minulle, jotain on peruuttamattomasti muuttumassa.

Missä välissä minä oikein keksin jonnekin Kiinaan lähteä?! Ilman kaikkia tuttuja ja turvallisia tavaroitani?! Kenen idea tämä nyt oikein oli?!

Kuinka monta kieltä on liikaa?

Hesari kirjoitti jokunen päivä sitten harvinaisen sopivaan aikaan lasten monikielisyydestä - aihe kun on juuri viime päivinä pohdituttanut kovasti. Aivan meidän ongelmaamme lehdestä ei valitettavasti ratkaisua löytynyt. Haluaisin nimittäin tietää, missä vaiheessa lasten kielten omaksumisessa tulee raja vastaan eli milloin se alkaa olla jo haitallista. Vai onko koskaan?

Mukelommehan ovat jo lähtökohtaisesti kaksikielisiä, kun isänsä on saksalainen ja minä, no, näettehän te. Nyt kun mennään Kiinaan, niin tietenkin kiinan kieli tulee osaksi repertuaaria. Tyttäret ovat näillä näkymin menossa umpikiinalaiseen päiväkotiin, ja kyllähän paikallinen kodinhoitajakaartikin puhuu pelkkää mandariinia. Kolme kieltä tulee siis olemaan välttämättömyys.

Kiinan-reissu on nykytiedon mukaan kaksivuotinen, muttemme ole sulkeneet pois ajatusta maahan jäämisestä tai jopa kiertolaiselämästä: postdoc-pestejä kun kotifasistille tulisi jatkossakin, jos vain ottaisi vastaan - ja maa voisi olla sitten jotain ihan muuta. Australia ja Kanada ovat jo aiemmin vilahtaneet listalla, ja onhan noita muitakin.

Saksalaisia kouluja löytyy hyvin monesta paikasta, Nanjingistakin, mutta englanninkielisiä sitäkin paremmin. Joten kannattaisikohan meidän laittaa riiviömme heti alusta lähtien suosiolla englanninkieliseen kouluun?

Esikoisen kohdalla se tarkoittaisi jo ensi syksyä, Kiinassa ja hyvin monessa muussakin maassa kun jonkinlainen koulutie alkaa jo viisivuotiaana. Kai se olisi hyvä työntää tuokin tuosta sinne opintoputkeen, jotta siirtymä mahdolliseen uuteen maahan olisi hieman helpompi eikä koulukieli enää vaihtuisi.

Mutta kaksi uutta kieltä kerralla, 3- ja 5-vuotiaille? Eikö se ole aika paljon jo silkan kulttuurishokin päälle?

Onko kenelläkään omakohtaisia kokemuksia tai linkkejä hyviin tarinoihin? Minä kun en ihan oikeasti tiedä.