Suuri tosi-tv-katsaus

Erinäisissä Makuasioita-kirjoituksissa olen tunnustanut pitäväni joistakin tosi-tv-ohjelmista, niin noloa kuin se tiedostavana itseään pitävälle ihmiselle onkin. Nyt olen päättänyt, että nolostelun aika on ohi: tulen kaapista tosi-tv-harrastuksineni ja myönnän kaiken. Nimeni on Angina ja minä katson televisiosta mielelläni reality-ohjelmia.

Kaapista tuleminen täytyy tehdä kunnolla, eli tässä tuleekin laaja katsaus suhteestani erinäisiin genren edustajiin. Seuraavassa jaan titteleitä muutamille enemmän tai vähemmän ansioituneille tositelevisiosarjoille.


Legendaarisin tosi-tv-ohjelma: Miljonääri-Jussi. Tämä kotimainen versio Joe the Millionairesta peittoaa jenkkioriginaalin mennen tullen. Jenkeissä vitsi ilmeisesti toimi vielä uudestaan, käsittääkseni ohjelmasta nimittäin tehtiin enemmänkin kausia. Suomen kokoisessa maassa huijausta ei voida toistaa ainakaan lähitulevaisuudessa, joten Loposen pojalla lienee kunnia jäädä suomalaisen tositelevision historiaan ainoana Miljonääri-Jussina.

Idea tuntui ihan hauskalta ensin esitetyssä jenkkiversiossa, mutta suomalaisittain aidommalta tuntuvat ihmiset tekivät Miljonääri-Jussista huomattavasti ratkiriemukkaamman ja absurdimman. Ja mitä ihmettä se Erja Häkkinen oikein teki siinä sarjassa?

Koko sarjan unohtumattomin kohtaus oli, kun Ville laittoi ranskalaislinnassa ruokaa jonkun turkulaistypsyn kanssa. Tyttö oli käynyt ruokaostoksilla ja yllättynyt löytäessään sinihomejuustoa. Myös Ville oli ihmeissään ja totesi: "Kyllä turkulaistyttö näköjään löytää Aura-juustoa vaikka Ranskasta asti!"


Viihdyttävin tosi-tv-ohjelma: The Amazing Race. Jenkit matkustavat kilpaa ympäri maailman. Koko sarjan idea ainakin näin suomalaisesta katsojasta kiteytyy kohtaukseen, jossa keski-ikäinen, kielitaidoton ja valkoihoinen yhdysvaltalaispariskunta seisoo vihaisena keskellä italialaista toria ja huutaa: "Doesn't anybody speak English here?!" Joka kaudelta löytyy se yksi useimmiten nuori naispuolinen henkilö, jonka mielestä kaikki paikat ovat ikäviä, fyysiset tehtävät liian raskaita, ruuat pahanmakuisia, ihmiset tyhmiä ja matkakumppani itsekäs. Joka tehtävässä tämä henkilö uhkaa itkua tuhertaen lopettaa kesken, kunnes hänen uhrautuva parinsa jostain käsittämättömästä syystä uurastaa heidät vielä kerran jatkoon.


Suurin pettymys: Amerikan prinsessa. Jostain syystä tämä ohjelma on saanut jatkoa, kun haussa on myös Australian prinsessa. Taas kerran idea tuntui absurdilta, ja ensimmäisessä jaksossa esitellyt psykoottiset white trash -prinsessaehdokkaat vaikuttivat erittäin herkulliselta materiaalilta. Vaaleanpunaisista unelmista ei kuitenkaan osattu repiä irti kaikkea potentiaalia, ja ohjelman päätösjakso lunastanee paikkansa tositelevision suurimpana antikliimaksina. Ai joko se voitti? En minä huomannutkaan. Ai nuo kaikki hävinneetkin kilpailijat tulivat tänne tanssiaisiin, vaikka juuri tanssiaisiin pääsyn piti olla iso juttu ja tavoittelemisen arvoinen tapaus.


Tylsin tosi-tv-ohjelma: Unelmien poikamies ja Unelmien poikamiestyttö. Aloittelevana suomenopiskelijana Erikillä oli suuria vaikeuksia uskoa, että poikamiestyttö todella on oikea sana. Tämän suomalaisen erikoisuuden lisäksi ohjelmalla ei sitten olekaan juuri mitään viihdearvoa. Totaalisen kliinistä ja mielikuvituksetonta romanssihöttöä, amerikkalaisia pepsodent-hymyjä ja punaisia ruusuja. En ole muistaakseni kyennyt katsomaan ainuttakaan jaksoa kokonaan.


Sitten katsaus muihin, tittelittä jääneisiin sarjoihin.


Diili. Toisin kuin Miljonääri-Jussin kohdalla, suomalainen Diili oli aika kehno verrattuna amerikkalaiseen esikuvaansa. Jari Sarasvuon huuhaaopit nyt eivät vain ole mitään Donald Trumpin new money -öykkärifilosofian rinnalla. Siis pliis? "Vapautan sinut"? Kyllä "You're fired!" tehoaa aika paljon paremmin. Suomessa Diilin vaatima verinen kilpailu työelämässä ei kai tunnu oikein uskottavalta. Ja mikä oli pointti siinä, että melkein kaikki Suomi-Diilissä pidemmälle päässeet saivat Sarasvuolta työpaikan? Me vaadimme päiden katkomista, emme kimppakivaa työelämässä! Trump hoitaa homman kotiin.


Muotidiili. Tommy Hilfiger ei ole Donald Trumpin kaltainen persoona, mutta kyllä tätäkin ohjelmaa ihan huvikseen katsoi. Omalta osaltani ohjelman kiinnostavuutta lisäsi se, että kaikki tehtävät liittyivät jotenkin kuvataiteelliseen osaamiseen. Oman maalausharrastukseni vuoksi minua siis ihan aidosti kiinnosti nähdä, mitä kilpailijat saivat kussakin tehtävässä aikaan. Ilman tällaista harrastenäkökulmaa ohjelma tuskin olisi yhtä jännittävä.


Muodin huipulla. Tämä vasta hiljattain Suomessa alkanut, muotisuunnittelijaa etsivä sarja ei ole oikein vielä vakuuttanut. Toisin kuin samaan tähtäävä Hilfigerin Muotidiili, ei Muodin huipulla ole ainakaan toistaiseksi sisältänyt minkäänlaisia ryhmätöitä. Sarjassa siis eksentriset muotisuunnittelija-wannabet keskittyvät omaan kolttuunsa oman pöytänsä ääressä, ja lopuksi mekot esitellään ja rankataan. Boring. Ja jos Tommy Hilfiger ei vedä vertoja Donald Trumpille, mitä sanotte Heidi Klumista? Auf Wiedersehen.


Huippumalli haussa. Erik kiteytti hyvin jenkkiversion ja suomiversion erot: Siinä missä jenkkioriginaalissa on pääasia tehdä televisioviihdettä, suomalaissarjassa päätehtävänä on löytää oikea malli. Siksi suomalaissarjaa ei millään jaksa seurata, kun taas jenkkiversion kissatappelut ja Tyra Banksin äitihahmoilu tekevät ohjelmasta mainiota ajanvietettä.


Big Brother. Kun brittiversio pyöri jokunen vuosi sitten Subtv:llä, ei meillä vielä näkynyt kyseistä kanavaa. Kaveripiirissä ohjelmasta tuli kuitenkin pieni kulttihitti, ja pari jaksoa taisimme itsekin nähdä tuolloin. Mutta eipä niin pienestä oikein päässyt innostumaan.

Suomalaisversiot jättävät vähän epäilevän fiiliksen. Eihän siellä talossa oikeasti tapahdu yhtään mitään, ellei väkisin laiteta tapahtumaan. Joo joku harrasti joskus seksiä, no onpas erikoista. Tällaiset joka päivä televisiossa esitettävät sarjat vähän ärsyttävät, ei sitä nyt oikeasti jaksa joka päivä kiinnostua jostain tällaisesta. Ja ainakin päivittäinen tunti jollekin reality-ohjelmalle on hukkaan heitettyä aikaa, 24/7-seuraamisesta puhumattakaan. Tästä huolimatta katson koostejakson usein, sillä Mella viettää aikaa kiinteästi tissin ääressä juuri siihen aikaan eikä minulla ole parempaakaan tekemistä siinä sohvalla istuessani. Ei herätä suuria viboja.


Baari. Big Brotherin tapaan (lähes) päivittäin pyörinyt suomalainen reality-kummajainen. Ei ollut vaikea arvata, että taustalla pyöri Sedu Koskinen. Hieman diilimäisiä piirteitä siinä mielessä, että seurattiin ihmisiä mukamas oikeaa työelämää simuloivassa tilanteessa. Päivittäin pyörivä ohjelma on yksinkertaisesti aivan liikaa. Tässä ohjelmassa vietiin myös alkoholin tuputus äärirajoilleen: jos ei niillä parilla häiskällä ollut alkoholiongelmaa ennen ohjelmaan tuloa, oli niillä sellainen ainakin lähtiessään. Tulisiko tässä jo tuotantoyhtiön vastuu vastaan?


The Survivor/Suomen Robinson. Kunnioitettavan pitkään pyörinyt, alun alkaen ruotsalaista perua oleva sarja herättää minussa jonkin verran mielenkiintoa. Jenkkiversiossa vain on käyty läpi jo niin monta kautta, ettei niitä enää kukaan jaksa katsoa. Yhden suomalaiskauden voisi ehkä vielä vilkuilla läpi, onhan sitä hauska nähdä ihmisiä ääriolosuhteissa. Jostain syystä nämä kotikutoiset Suuret Seikkailut eivät kuitenkaan ole jaksaneet kiinnostaa edes alkuvaiheessa. Suomen metsässä rämpimisessä ei ole mitään eksoottista tai yllättävää. Kukin voi kokeilla sitä omassa lähimetsässään.


Unelmakämppä. Oliko se nyt australialainen se alkuperäisversio vai mikä, no, en ole sitä kuitenkaan katsonut. Suomalaisen remonttiohjelman ensimmäistä kautta vähän katselin, ja varsinkin kisan surkea päätös herätti vahingoniloa: vai että eivät oikein kämpät käyneet kaupaksi. Hehe. Toisesta kaudesta en sitten tiedä senkään vertaa, ei jaksanut kiinnostaa. Joka jaksossa ainoa edes vähän mielenkiintoa herättänyt kohta oli se viisi minuuttia lopusta, kun esiteltiin kilpailijoiden aikaansaannoksia. Senkään takia sarjaa ei varmaan kannata seurata, veikkaan asuntojen esittelyjen löytyneen myös ohjelman kotisivuilta.