Yksi perustavanlaatuinen syy sille, miksi en voisi koskaan kuvitella ryhtyväni poliitikoksi, on seuraava: ihanteiden ja käytännön kokemusten yhteensovittaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Jo täällä blogissa ajatusten verbaalinen setviminen tuntuu hankalalta, ja leukojen louskuttelu on kuitenkin vielä helppoa verrattuna Todellisten Poliittisten Päätösten tekemiseen.
Sillä faktahan on, että minulla on varsin heppoiset kokemukset Todellisesta Elämästä. Kun yhtään seuraa polveilevaa keskustelua vaikkapa työttömyydestä, maahanmuutosta ja erinäisestä näihin liittyvistä tukitoimista, tuntuu jakolinja välillä liiankin selvältä: toisessa päässä ovat ne kirjoituspöydän äärellä istuvat idealistit, toisessa päässä sitten ne yksittäisiin ikäviin kokemuksiin ajatuksensa pohjaavat ihmiset. Ne idealistit keksivät arvomaailmaansa pohjautuvia keinoja yhteiskunnallisten ongelmien poistamiseksi, ja ne tosimaailmassa näihin keinoihin törmäävät ihmiset toteavat ongelmien pahenevan tai parhaimmillaankin vain muuttavan muotoa.
Jotenkin kumpikaan lähestymistapa ei tunnu riittävältä. Lienee selvä, ettei henkilökohtaisiin kokemuksiin, hyviin tai huonoihin, voi perustaa minkäänlaisia mittavampia yhteiskunnallisia ratkaisuja. Toisaalta kirkasotsainen idealismi tuntuu ihan aidosti johtavan usein vain katastrofeihin. Älkää kysykö esimerkkejä, siltä nyt vain *tuntuu*.
Tämä on ihan kauhean lapsellista pohdintaa, mutta onpa edes omaani. Voiko idealismia ja käytännön kokemuksia mitenkään yhdistää politiikassa? Miten ihmeessä täysipäiväinen poliitikko voi olla perillä päätöstensä reaalisista seurauksista, kun hänen aikansa menee johonkin aivan muuhun? En silti haluaisi luopua kokonaan yleisistä ylevistä tavoitteista ja moraalisen arvopohjan mukaan toimimisesta. Pelkkien teknisten yksityiskohtien käsittely ei sytytä minussa mielenkiintoa politiikkaa kohtaan.
Onko joku todistetusti onnistunut tekemään arvoihinsa pohjautuvan, merkittävän poliittisen ratkaisun, josta on ollut kiistatta hyötyä myös todellisuudessa? Voisiko joku antaa esimerkkejä, etten vallan vaivu epätoivoon?
Sillä faktahan on, että minulla on varsin heppoiset kokemukset Todellisesta Elämästä. Kun yhtään seuraa polveilevaa keskustelua vaikkapa työttömyydestä, maahanmuutosta ja erinäisestä näihin liittyvistä tukitoimista, tuntuu jakolinja välillä liiankin selvältä: toisessa päässä ovat ne kirjoituspöydän äärellä istuvat idealistit, toisessa päässä sitten ne yksittäisiin ikäviin kokemuksiin ajatuksensa pohjaavat ihmiset. Ne idealistit keksivät arvomaailmaansa pohjautuvia keinoja yhteiskunnallisten ongelmien poistamiseksi, ja ne tosimaailmassa näihin keinoihin törmäävät ihmiset toteavat ongelmien pahenevan tai parhaimmillaankin vain muuttavan muotoa.
Jotenkin kumpikaan lähestymistapa ei tunnu riittävältä. Lienee selvä, ettei henkilökohtaisiin kokemuksiin, hyviin tai huonoihin, voi perustaa minkäänlaisia mittavampia yhteiskunnallisia ratkaisuja. Toisaalta kirkasotsainen idealismi tuntuu ihan aidosti johtavan usein vain katastrofeihin. Älkää kysykö esimerkkejä, siltä nyt vain *tuntuu*.
Tämä on ihan kauhean lapsellista pohdintaa, mutta onpa edes omaani. Voiko idealismia ja käytännön kokemuksia mitenkään yhdistää politiikassa? Miten ihmeessä täysipäiväinen poliitikko voi olla perillä päätöstensä reaalisista seurauksista, kun hänen aikansa menee johonkin aivan muuhun? En silti haluaisi luopua kokonaan yleisistä ylevistä tavoitteista ja moraalisen arvopohjan mukaan toimimisesta. Pelkkien teknisten yksityiskohtien käsittely ei sytytä minussa mielenkiintoa politiikkaa kohtaan.
Onko joku todistetusti onnistunut tekemään arvoihinsa pohjautuvan, merkittävän poliittisen ratkaisun, josta on ollut kiistatta hyötyä myös todellisuudessa? Voisiko joku antaa esimerkkejä, etten vallan vaivu epätoivoon?
Mun mielestäni arvoihin ja ideoihin voi perustaa sen, mihin haluaa yhteiskuntaa/muuta tarkastelunalaisena olevaa yksikköä viedä.
VastaaPoistaMutta käytettävien keinojen tehokkuuden arvioinnissa pitäisi enemmän pohjata näyttöihin ja faktoihin kuin siihen, mikä parhaiten omaan idealismiin sopii. Samoin nykytilanteen määrittämiseen sopivat mahdollisimman objektiiviset havainnot paremmin kuin oman pään sisällä rakennetut ajatusmallit.
Hmm, aika hyvä jaottelu, kumma kun ei mulle tullut mieleen. No, mutta entäs jos unelmayhteiskunta ei olekaan käytännössä toimiva yhteiskunta? Eli jos ideologia tuottaa hallaa myös oikein toteutettuna?
VastaaPoistaJa sinänsä olen kyllä juuri sitä mieltä, että vain kylmän rationaalisesti arvioidut seuraukset voivat olla keinojen valintakriteerejä. Vai olenko sittenkään?
Vaikkapa prostituution (tai ampumaharrastuksen!) kriminalisoimista kun voi perustella silläkin, ettei yksinkertaisesti halua elää yhteiskunnassa, jossa sellainen on sallittua. Eli että vaikka kriminalisoiminen johtaisikin ikäviin lopputuloksiin, olisi tämä tapa "lähettää viesti".
Että arvovalinta sekin on. Ei kaikkien mieleen, mutta näinkin voi valita ihan tarkoituksellisesti ja (ainakin näennäisen) rationaalisesti.
No jos unelmoi toimimattomasta yhteiskunnasta, niin mä en kyllä osaa siihen sanoa mitään. Kai sellainen ideologia on vain sitten perseestä.
VastaaPoistaNo äh ollaanpas sitä nyt sitten nokkelia. Sitä vain, että mistäs sen tietää, toimisiko se unelmayhteiskunta sitten oikeasti? Että jos unelma perustuu vaikkapa johonkin tai useampaan seuraavista uskomuksista
VastaaPoistaa)ihmiset ovat lähtökohtaisesti hyviä
b)ihmiset ovat lähtökohtaisesti hyviä, mutta heikkoja
c)ihmiset ovat lähtökohtaisesti pahoja
d)ihmiset ovat toisilleen kilttejä, kunhan niiden vain annetaan olla rauhassa ja tehdä omaa juttuaan
e)ihmiset raatelevat toisensa ennen pitkää palasiksi, jos niitä ei mitenkään estetä
niin mistä sen sitten tietää, millainen näiden ajatusten pohjalta rakennettu yhteiskunta olisi?
Liberaalit kai uskovat jotain linjalla a, d, kun taas sosialistit menevät b/c, e -linjalle. Tai jotain. Ja sitten sosialisteja pidetään naiveina.
Scott Adams taisi sanoa, että ihminen on lähtökohtaisesti tyhmä, laiska ja kiimainen ja jätti sijoittamatta tuolle hyvä-paha-akselille.
VastaaPoistaKaikki hassunhauskat ihmisten kontrollointikeinot (eikä nyt sitten sivallella sillä anarkistikaulimella, pistä se nyt pois) (laatikkoon asti) kuulostavat huomattavasti vähemmän houkuttelevilta, kun muistaa, että niiden myötä annettaisiin tyhmille, laiskoille ja kiimaisille ihmisille valtaa toisten ihmisten elämän tarkkailuun ja kontrollointiin.
Joo mä tiedän, toi ikävä ristiriita rassaa kyllä. Koska kyllä mulla on voimakas taipumus uskoa mahdollisimman vähän mairittelevia asioita ihmisistä ja ihmisyydestä noin niin kuin kokonaisuudessaan ja kaikessa rakastettavuudessaan. Mutta sittenhän ollaan kyllä aika kusessa ja ihan kollektiivisesti.
VastaaPoistaSitten vielä ne pari halpaa heittoa yleisön pyynnöstä huolimatta:
VastaaPoistaa) Anarkisti!
b) Kukas nyt on kirkasotsainen, häh?
Eihän me kusessa olla. Ihan hyvinhän tämä menee, näin lokaalisti tarkasteltuna.
VastaaPoistaa) kommari
b) mutsis on
Hih, optimismi on vallannut Kanin. Ja vielä samana päivänä kun lehdissä hymyilevät isoissa valokuvissa herrat Bade ja Pentikäinen sekä rouva Rehn.
VastaaPoistaMä näin tänään lehdessä pelkkää harmaata kohinaa. Luulin painoviaksi, mutta se olikin defenssi.
VastaaPoista